keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Karhunpoika sairastaa

Siis Siippa. Sille iski joku mega-lenssu. Mistä lie lentokoneesta saanu tuliaisena.
Oli jo eilen kipeä, mutta tänään se vasta kipeä olikin. Sinne se jäi röhimään ja korisemaan kun lähdin töihin.

Tämä on ollut meikäläiselle varsin mollivoittoinen alkuviikko. Oikeasti on suru puserossa muiden ihmisten asioiden vuoksi ja samalla vähän omienkin. Omaan murheeseen en nyt pysty puuttumaan. Palaan siihen sitten kun se toteutuu, ehkä.

Muiden murheita murehtiessani, olen pohtinut, että kyllä lyötyä lyödään. Suorastaan nyrkillä ja monta kertaa. Ihan pääsi kunnon itku ja tuli todella voimaton olo kun en mitään asian hyväksi voi tehdä. Muuta kuin ottaa osaa ja yrittää olla empaattinen. Ahdistaa.

Toivon, että en saa tuota flunssaa. Olisi työmaalla tekemistä ihan riittävästi ilmankin. Ja jos makaisin kipeänä kotona, niin murehtisin vaan taas kaikkea tätä, mille en voi mitään. 
Miksi pitää ihmisen ottaa kantaakseen aina kaikkien muidenkin surut ja murheet? Eikö olisi elämä paljon helpompaa kun vaan kohauttaisi olkapäitään ja jatkaisi eteenpäin. Mutta en minä moiseen pysty enkä oikeasti varmaan haluaisikaan. Koska sellainen ihminen on kylmä tai omaan napaan tuijottelija tai molempia.

Mieluummin olen sitten tällainen murheen alhossa vaeltava itkupilli, joka tarjoaa olkapään ja "rajattoman puhetuen" omilleen. Kyllähän tästäkin suosta noustaan, ennemmin tai myöhemmin. Ainakin tahdon uskoa niin.

Ja jotta murehtimiseni olisi täydellistä, ei tunnu tuo saatanan lumisadekaan loppuvan ikinä! Olen ihan aidosti lopen kyllästynyt siihen, että joka aamu ja ilta pitää auton päältä lapioida kuutiotolkulla lunta ja sen lisäksi hinkata parkkipaikkaa kolalla, koska muuten auto jää siihen kiinni sutimaan. Mitähän pahaa mä olen tehnyt kaiken tämän ansaitakseni? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti