torstai 28. helmikuuta 2013

On se nyt perkele!

Enpä paremmin sano! Muistanette ehkä, että kävin kolme viikkoa sitten optikolla ja tyrkkäsin sievoisen summan rahaa uusiin rilleihin. Ette muista? On siinä mulla kavereita.

Muistitte tai ette, niin kohta ainakin tiedätte. Noin viikko sitten sain tekstarin, jossa kerrottiin kakkuloiden saapuneen. Soitin liikkeeseen tarkistaakseni, olivatko saapuneet kakkulat ne oikeat lasit vaiko aurinkolasit. Olivat aurinkolasit, jolloin totesin, että haen molemmat sitten kun toisetkin lasit ovat saapuneet.

Eilen etätöissä kotona kekkaloidessani pohdin (pakastimen oven kuvaamisen ohella) sitä, että kolme viikkoa alkaa olla täynnä lasien tilaamisesta. Lupasivat, että kaksi ja puoli viikkoa maksimissaan kestää lasien tulo.

Tänään sitten tartuin puhelimeen, ihan vaan tilauksen kolmiviikkoissynnttärin kunniaksi. Niin ja Kalevalanpäivän tietty. Missä mun rillini, kussa kakkulani mielessäni väikkyen.

Optikkoliikkeessä vastasi reipas nuori nainen, joka oli yhtä hämmentynyt kuin meikäläinen siitä, että okulaaria ei näy, ei kuulu. Oli kanssani samaa mieltä, että olis pitäny tulla jo... 
Lupasi selvittää asiaa ja palata mahdollisimman pian.

Uskottehan, että mielessäni kävi kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta vahvimpana mielessäni oli, että ei niitä kakkuloita ole tilattukaan. Ainoastaan aurinkolasini olisivat menneet linssinvaihtoon ja siinä se.

Noin tunnin kuluttua Reipas Nuori Nainen soitti takaisin ja kertoi, että ei ole vielä hullua hurskaampi, mutta halusi kuitenkin kertoa senkin vähän mitä tietää. Wau! Olin vaikuttunut.
Linssihiomossa työnjohtaja oli ollut aivan yhtä hämmästynyt moisesta viiveestä, mutta syytä ei tiennyt. Linssipajalla kuitenkin selvittävät asiaa ja palaavat. Reipas Nuori Nainen lupasi, että soittaa minulle heti kun kuulee linssihiomosta jotain. Heitinkin ilmoille ajatuksen, että ehkäpä pitää lähteä varailemaan aikaa sinne laserleikkaukseen kun ei rillejä näy eikä kuulu.

Eipä aikaakaan kun Reipas Nuori Nainen soitti uudestaan. Asiaan oli saatu selvyyttä, hallelujaa!
Nythän oli käynyt niin, että linssihiomolla linssit ovat valmiina, mutta kiinnitysvaiheessa kehyksistä oli hajonnut joku ruuvinpohja. Niinpä sangat olivat sitä myöten pilalla ja oli pitänyt tilata uudet kehykset. Tähän päivään mennessä kehykset eivät olleet tulleet kuulemma.
Kysyin "vienosti", että osasivatko sanoa minkä kesän keskiviikkona ne tilatut kehykset mahdollisesti tulevat, mutta sitä ei kuulemma osattu sanoa.
Kehotin kertomaan linssipajalle palautetta, että vahinkoja sattuu, mutta niistä pitää ilmoittaa. Jos olisivat vaivautuneet ilmoittamaan liikkeelle moisesta vahingosta ja liike olisi ilmoittanut minulle, olisin taatusti ollut ymmärtäväisempi ja tyytynyt kohtalooni.
Reipas Nuori Nainen lupasi, että viimeistään maanantaina ahdistaa linssipajaa uudemman kerran ja soittelee minulle takaisin. Jätimme asian tälle tolalle ja kiitin kauniisti Reipasta Nuorta Naista.

Itse olen oikeasti sitä mieltä, että linssihioja rikkoi pokat, mutta päätti pitää turpansa kiinni kunnes joku tuli kyselemään. Eli jos en olisi ryhtynyt hätyyttelemään, ei olisi tapahtunut mitään ikinä.
Kuinka kauan kestää kehysten saapuminen läntisestä naapurimaasta? Eivätkä olleet mitkään ihmeelliset design-kakkulat, joita tehtäisiin vaan kolme kappaletta per sarja.
Kyllä vitutti. Ja vituttaa vieläkin! Aion vaatia jonkun sortin kompensaatiota sitten kun niitä rillejä joskus pääsen noutamaan, sillä eihän ole mitään takeita, että saan rillit ensi viikollakaan. 

Tämä rilliepisodi oli vain kuorrutus tälle päivälle, sillä työpäiväni kruunaantui muutamallakin eri asialla, joita kaikkia ihmettelin itsekseni. Toisilla on aikaa puuttua vaikka neuvotteluhuoneen "väärän väriseen" puhelimeen, joka pitäisi luonnollisesti vaihtaa heti. Just. 

Lopuksi piristän teidän päiväänne eilen nappaamallani kuvalla pakastimemme ovesta. Hirnakka taannoin joskus syksyllä haastoi kuvaamaan jääkaapin oven ja minulle se tuli eilen mieleeni istuessani tuskailemassa etätyöni parissa keittiön pöydän ääressä. Jääkaapin ovea en kehtaa paljastaa, on se sen verran ryönäinen. Tämä ei ole ihan yhtä karsea, vaikka kuvasta kyllä löytyy mm. pariisilainen perse. ;)


Lisäksi vielä kuva Hirnakan jo eilen peräänkuuluttamista tilaamistani toisista kengistä. Tästä kuvasta saan ainakin itse hieman mielihyvää paskan päivän päätteeksi.

 
Nämäkin tällaiset "koirankusetuskengät". Joo ovat jos sipsuttelee pikku-fifi kainalossa tasaisella maalla. ;)

JälkiJuttu:
Marjaanan haaste siirtyi kyllä nyt tän v-käyrän pompsahtamisen takia, mutta jospa huomenna. Nyt ei irtoa vaadittavalla huumorilla niitä omituisuuksia. Niin ja ihanainen Neo on askarrellut haasteen maaliskuullekin! Siihen pitää tarttua.        

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Välipala

Etätyöpäivä (which is brilliant!) kotona. Eipä tarvinnut aamulla naamaa kammata eikä miettiä, mitä pukisi päälleen.

Nyt olen istunut aika monta tuntia taukoamatta taitto-ohjelman parissa ja alkoi jo päässä humista. Siispä kuppi kahvia ja pieni jaloittelu kämpän eteläsiipeen. Veri kiertämään, sillä varpaitani palelee aina kun kotona kököttän työskentelemässä. Johtuu ehkä siitä, että tulee istuttua tosiaan paljon enemmän paikallaan kuin toimistolla.

Eilen kävin katsastamassa uuden postitoimipaikkamme. Oman taajamamme posti lakkautettiin alkuvuodesta, vaikka asujaimisto vastusti pontevasti adresseja keräten ja mielipidekirjoituksia kirjoitellen. Alueella on varmasti riittävästi asukkaita käyttämään toimipaikan palveluita, mutta päätös oli tehty eikä päättävä taho halunnut kuunnella asukkaiden turhanpäiväisiä ininöitä. Toimipaikka siis yhdistettiin toiseen ja matkaa postiin tuli sen verran, että sinne pitää oikein erikseen lähteä kun ei ole enää kotimatkan varrella. Näin ne palvelut vähenevät.  Eihän se meikäläiselle ole kuin parkkiongelma kun on auto käytettävissä, sillä posti on survottu pieneen liikekiinteistöön jossa on keskimäärin kolme parkkiruutua... Mutta entäs kaikki vanhukset ja postimyyntejä suurkuluttavat teinit, joiden pitää sitten jollain julkisella välineellä hankkiutua sinne postiin. Ei hyvä.

Postissa odotti kaksi pakettia, se tilaamani lamppu sekä mieltä piristävä kenkälähetys. Lamppu on jo asennettu, kiitos Siipan ja kengät sovitettu. Mitään ei tarvitse palauttaa, vaikka lampun kiinnitys vaatikin vähän luovuutta.

Niin ja kengät... No, ei varmaan tarvitse sanoa, että minua ei saisi päästää minnekään kenkänettikaupan sivuille seilaamaan. Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää ja tälläkin kertaa lankesin markkinamiehenhenkilön ansaan. Lupasivat mokomat nimellisen alennuksen kun olen ollut niin hyvä asiakas, mutta pysytellyt poissa pitkän aikaa ja niinhän tätä akkaa vietiin taas. Tilasin kahdet popot... Toiset ovat tällaiset:

Nyt siis odotellaan kevättä ja kuivia kelejä, että pääsee ulos uusissa kengissä. Ja kesäkelien puutteessa ajan niitä sisään ihan kotioloissa. Kaikki kengät pitää sisäänajaa, että ei käy köpelösti sitten kun lähdetään ensimmäisen kerran tositoimiin.

Aivoni on myös askarrellut ankarasti Marjaanan heittämän haasteen parissa. Lähinnä siis pohdin, mitä omituisuuksiani kehtaan kertoa... Niitähän riittää. Palaan siihen postaukseen tuonnempana, sillä nyt jatkat töitäni.

Loppuun kuitenkin söpöyden huipentuma eli kuva neljäviikkoisesta terroristin alusta. <3

 

 

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Lorvaillen

Otsikko sen kertoo. Sillä tavoin on tätä viikonloppua vietetty. Ei mitään merkittävää ole tullut tehtyä.

Eilen kävimme katsomassa tulevaa perheenjäsentä eli hankkimassa pentuterapiaa neljäviikkoisten pirpanoiden muodossa.
Olen aina sanonut, että koira valitaan niin, että annetaan "sen oikean" valita sinut. Onneksi nyt juuri se oikea eli kasvattajan valinta valitsi minut ja kiipesi heti tomerasti syliini ja asettui siihen.
Luulenpa, että siinä oli kauniin yhteiselon alku. Siippakin oli ihan myyty vaikkei tietenkään tunnustanut. 

Tässäpä olikin oiva aasinsilta sille, että olen tietysti pohtinut nimeä tulevalle koiralle. Se pitää olla tarpeeksi lyhyt ja ytimekäs, mutta sen tulee erota muiden koirien nimistä. Niinpä tietysti seikkailin myös netissä ja löysin sivuston, jossa oli gaelinkielisiä nimiä. Siellä oli yhtenä naisen nimenä Coira. Mikäpä olisi koiralle osuvampi nimi! :D
No, ei siitä nyt kuitenkaan tule Coira-koiraa, mutta hauskahan tuo olisi.

Tänään paistoi aurinko! Oikein täydeltä terältä ja lämmitti. Ihanaa, kevät tulee sittenkin. Vähemmän ihanaa oli tietysti se, että aurinkolasini ovat siellä optikolla ja vesi valuin norona oikeasta silmästä häikäisevässä auringonpaisteessa... Halusin näet vain uudet linssit vanhoihin sankoihin, joten ne ovat nyt sillä tiellään. Tai aurinkolasit olisivat jo valmiit, mutta haen ne sitten yhtä aikaa kunhan ne varsinaiset prillit suvaitsevat saapua.

Huushollin urheilullisesta puolesta on viikonlopun aikana vastannut Siippa ja TV:n urheilutarjonta. Siippa on käynyt kaksi (!) kertaa hiihtämässä tässä parin päivän sisällä. Minä olen onnistunut välttämään moisen "houkutuksen" kokonaan ja puolestani asiaintila saa pysyä sellaisena myös lopputalven ajan. En valita tästä asiasta, lupaan sen.

Nyt taidan siirtyä saunomaan. En ole saanut mitään järjellistä aikaiseksi kuukauden haastesanoistakaan viime päivinä. Eilisestä häkki-sanasta tuli mieleen kaksi asiaa: Nicholas Cage ja koiran kuljetus- tai näyttelyhäkki. Että ei niistä nyt kauheasti saa jutuntynkää aikaiseksi. Nollis sitäpaitsi kuittasi tuon ensimmäisen, joten ei mun tartte.

Mukavaa pyhäillan jatkoa!

torstai 21. helmikuuta 2013

21. Olen hyvä

Aaahhh... Pyöriminen oman navan ympärillä jatkuu. Ja kukas se kissan hännän nostaisi jos ei kissa itse. Nyt saa ilmeisesti estottomasti kehua itseään ja samalla paljastaa muille harhaiset luulonsa omasta hyvyydestään.

Voisin tässä nyt luetella, missä kaikessa olen hyvä tai ainakin luulen olevani. Mutta miksi vaivautua? Kuka siitä mitään hyötyisi? Ja jos ihan totta puhutaan, ärsyynnyn suunnattomasti ihmisistä jotka estottomasti jaksavat korostaa omaa erinomaisuuttaan ja tekemisiään. Minulle heistä tulee olo, että ovatkohan tekemiset jääneet minimiin kun pitää jotain tiettyä tekemistään korostaa niin ylenpalttisesti. Tai onko itsetunnossa jotain vikaa kun kantaa keskusteluun kortensa tyyliin "eihän toi mitään, mutta kun MINÄ..." Är-syt-tä-vää, kertakaikkiaan.

Niinpä yritän itse olla yleensä itseäni pahemmin korostamatta tai esiin nostamatta. Nykyään pystyn sentään vastaanottamaan kohteliaisuuksia suhteellisen sujuvasti verrattuna takavuosiin. Muistan, että jos joku kehaisi tai lausahti jonkun pienen kohteliaisuuden, meikäläinen vaivautui suuresti enkä oikein tiennyt mitenpäin olla. Tässäkin asiassa aika on tehnyt tehtävänsä ja ikä kypsyttänyt.

En siis luettele erityisiä osaamisalueitani, vaan päätän postaukseni sanomalla, että toivottavasti olen hyvä ihminen, joka ottaa muut huomioon ja auttaa ystävää hädässä ja ilman hätää. Sillä uskon, että niin hyvät kuin pahatkin teot saavat aina palkkansa tavalla tai toisella.

JälkiJuttu:
Oma muistoni koulun joulukuvaelmasta aukaisi muistojen padot. Viime yönä näin todella villejä unia, joihin sekoittuivat erinäiset lapsuusmuistot sulassa sovussa Blogistanian ystävieni kanssa. Jännää! Eikä ole edes täysikuu vielä! :D

tiistai 19. helmikuuta 2013

19. Minä

Minä, minua, minulle, minulta, minussa.
Moni puhuu mielellään itsestään ja miksipä ei. Sehän on läheinen ja tuttu asia. Niin minäkin. Asioista on helppo puhua omasta näkökulmasta, silloinhan sitä on omalla maallaan. Yritän nyt kuitenkin ottaa vähän toisen näkökulman itseeni.

Miten minusta tuli minä. Jokaisen ihmisen persoonan muotoutumiseen vaikuttaa moni asia. Perimä antaa pohjat ja ulkoiset tekijät muokkaavat, jos eivät suoranaisesti persoonaa, niin ainakin sen ilmentymää ulospäin.

Lapsena ja erityisesti teini-ikäisenä olin äärettömän ujo ja julkinen esiintyminen oli suoranainen kauhistus. Voittekin kuvitella, että en hihkunut riemusta kun minut valittiin Mariaksi alakoulun joulunäytelmään pönöttämään sen typerän Josefin viereen koko kuvaelman ajaksi. Olisin halunnut olla enkeli, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen kenellekään muulle kuin äidille. Äiti puolestaan oli ikionnellinen Marian roolistani.

Ennen viidennelle luokalle menoa muutimme toiseen kaupunkiin. Uusi koulu, uudet ihmiset. Lettipäisenä ujona tyttönä hanki siinä sitten kavereita.
Pääsin kaikkien "toiverooliin", kiusatuksi. Miksi minua kiusattiin? Siksi, että vaatteeni eivät varmasti olleet viimeisen muodin mukaisia ja iso osa niistä oli äitini itse tekemiä. Koska olimme köyhiä. Ei ollut rahaa merkkifarkkuihin eikä muuhunkaan.
Seuraava vuonna sain silmälasit. Jep, eipä ainakaan kiusaaminen vähentynyt. Kaverikseni löysin kohtalotoverin, yksinhuoltajan lapsen, joka oli yhtä köyhä ja rillipäinen.

Yläasteen aikana hankkiuduin sopivaan seuraan ja kasvatin itselleni kovan ulkokuoren. Minua ei enää kiusattu, koska liikuin jengissä.
Lukiossa koin, että kaikki kukat saavat kukkia kunnes luokkaan pesiytyivät ne Amerikasta palanneet vaihto-oppilaat, jotka kuvittelivat omistavansa koko maailman ja voivansa kohdella muita miten haluavat. Koin taas olevani kiusattu. Kunnes sanoin rauhallisesti erään "haukkumatuokion" päätteeksi ruotsinopettajamme tyttärelle (yksi näistä vaihdokkaista) tämän olevan ruma ja ilkeä. Sen jälkeen sain olla rauhassa.
Näistä "tähdistä" muistan myöhemmällä iällä vahingoniloisena todenneeni, että yksi heistä oli ihan Veikkauksen lottotytöksi asti päässyt. Wautsi wau, osaa luetella numerot suomeksi JA ruotsiksi! 

Vuodet vierivät ja erinäisten työpaikkojen, koulutuksen sekä elämänkokemuksen jälkeen minusta tuli minä. Opin vihaamaan epäoikeudenmukaisuutta sekä pienempien ja heikompien kiusaamista, ja ennen kaikkea sanomaan sen ääneen. Suurimmat kohteliaisuudet, joita olen saanut osakseni ovat sellaisia kuten "Olet pelottava nainen" tai "Tiedät mitä haluat" tai "Olet todellinen ystävä".

En oikeasti ole pelottava (omasta mielestäni ainakaan), mutta osaan kätkeä oman pelkoni tai epävarmuuteni. Oikeasti olen ihan pehmo, joka voi tirauttaa kyyneleen jos toisenkin ihan vaikka jonkun tv-ohjelman vuoksi. Varmasti tiedän mitä haluan tai ainakin sen, mitä en halua. Ja haluan aina olla hyvä ystävä, joka auttaa tarvittaessa sekä puolustaa ystäviään aina leijonanaaraan lailla. Mutta vain todellisille ystävilleni, siipeilijöitä en kaipaa enkä tarvitse. 
Ja pohjimmiltani olen edelleen ujo, mutta Siperia on opettanut, että ventovieraiden kanssa voi puhella niitä näitä vaikka aidanseipäästä ilman, että siihen kuolee. Esiintymiskammo on edelleen karmea, mutta siihenkin on keinonsa eikä työssäni onneksi tarvitse pahemmin vieraiden joukkojen edessä esiintyä. 

Olen sinut itseni kanssa ja vaikka täydellisyys on kaukana minusta, on mukavaa olla minä, nykyään.
       

maanantai 18. helmikuuta 2013

Mission impossible

Muistanette kuinka joulun aikoihin "mainitsin" appiukon pudottaneen portaikon seinälampun kuvun sillä seurauksella, että se meni tuhannen päreiksi.

Uuden hankkiminen onkin osoittautunut täysin mahdottomaksi tehtäväksi. 
Ihan kuin ei olisi vituttanut tarpeeksi passelin kokoisen ja kivannäköisen lampun hajoaminen. Olen nyt rampannut siellä, täällä ja tuolla etsiskelemässä sopivaa valaisinta. Pointtihan on se, että "töpselisysteemi" siinä pitää olla kuten kattolampussa eikä niin kuin "lukuvaloissa", että siitä roikkuu töpseliin tökättävä piuha, jossa on katkaisija matkalla.

Edellinen lamppu, joka siis edelleen on seinässä kiinni ilman kupua loistaen laitosvalona, on hommattu rautakaupan saksalaisversiosta kuusi vuotta sitten. Vaan eipä kyseisestä puodista löytynyt edes sinnepäin olevaa valoa. Itse asiassa minullehan riittäisi jos löytäisin vain sopivankokoisen ja -näköisen kuvun, mutta eihän sellaistakaan tietenkään löydy tuosta noin vaan.

Eilen sorruin jo niin epätoivoiseen tekoon, että singahdin isolle kirkolle Siipan siivellä tutkailemaan tavaratalojen valaisintarjontaa. Kuvittelin jotenkin, että kyllähän niistä nyt moinen lamppu löytyy! Ja paskan marjat.

Sokokselta löytyi tasan yksi sellainen valaisin, jossa oli se "kattotöpseli" ja sekin oli auttamattomasti liian suuri kyseiseen paikkaan eikä edes kovin kaunis. Paremman väen tavaratalossa olikin sitten jokseenkin ulkopuolinen olo. Kaikki kääpiövillakoirien omistajat olivat näemmä päättäneet lähteä sisustusostoksille Stockalle minkkiturkkeissaan. Tai sitten kääpiövillakoiria ulkoilutetaan sunnuntaisin Stockalla, en tiedä kun en siellä yleensä käy.
Joka tapauksessa näin sielläkin yhden käyttötarkoitukseeni soveliaan lampun, mutta se olisi pitänyt erikseen tilata ja maksoi "naurettavat" 170 euroa. Joo, ehkä odottelen kahdenkympin laitosvaloni kanssa vielä josko jotain löytyisi.

Mutta nyt kaipaisin ideoita. Mistä etsisin sellaista seinälamppua jonka sytyttäminen tapahtuu seinäkatkaisimesta (kuten kattovalon)? Osaako joku suositella hyvää lamppukauppaa pääkaupunkiseudulla?
Antaisin muuten koko asian olla, mutta portaikko on todella pimeä erityisesti talviaikaan, joten pakko kai siinä on turvallisuussyistäkin olla se valo. Korkealla portaikon katossa oleva lamppu kun ei ihan riitä.

Sisustaminen on perseestä. Tai ei se olisi jos löytäisi haluamansa ja mielellään edullisesti.

Lopuksi lisätään kuva rappusmatostamme. Jos PP on varpaanlämmitin, niin Juniori on sitten rappuluuta. Oheisessa kuvassa se makoilee mielipaikallaan mieliasennossaan. Tuohon mutkaan se kapuaa myös tarkkailemaan tilannetta jos se kokee, että meneillään on jotain epäilyttävää tai omituista. Taustalla loimottaa se laitosvalo, joten ymmärtänette miksen ole kovin iloinen valaisintilanteesta kun huonolaatuisessa kännykkäkuvassakin valo näyttää noin kirkkaalta...



Nyt lähden tuonne lumituiskuun yrittämään kotiinpääsyä. Kyllä saisi se kevät jo tulla!

lauantai 16. helmikuuta 2013

16. Eilen

Eilen oli perjantai, joka on aina töissä jollain tapaa hektinen. Tietyt hommat pitää tehdä aina perjantaina ja tietysti soppaa hämmennetään sitten jollain ylläripylläreillä, hommilla, jotka toimitetaan saatesanoilla "tämä olisi pitänyt tehdä oikeastaan jo eilen". Kiva.

Eilen huomasin myös rappusemme pielessä kasvavan koivuangervon muuttuneen jääveistokseksi. Ilmeisesti räystäältä on tippunut sopivasti vettä ja se on sitten jäätynyt puskan oksiin. Otin siitä tänään kuvan, mutta en tiedä saako siitä kunnolla selvää. Hienolta se kuitenkin näyttää livenä.

Eilen tuli töllöstä eräs ehdottomista suosikkiohjelmistani eli Voice of Finland. Mutta voi rähmä! Taisin olla yhtä valintaa lukuunottamatta eri mieltä valmentajien kanssa. Siis mitä vittua!? Suoranaisia oikeusmurhia tapahtui ja toivonkin, että seuraavalla kerralla olisi edes vähän parempi linja valmentajilla. Ärsyynnyin kovasti sorsittujen artistien puolesta enkä joutunut olemaan ärsyyntymisenä kanssa yksin, sillä Siippa hämmästeli kanssani asiaa yhtä lailla.

Tämä päivä on mennyt lähinnä löhöillessä ja ihmetellessä Siipan eilen saamaa uutta puhelinta. Eipä ole suurempaa apua siitä, että meikäläisellä on kilpailevaa merkkiä oleva puhelin ja tabletti, sen verran oma maailma on Onkian wintoosa-puhelimessa. Kyllä sillä todistettavasti voi soittaa ja siihen voi myös soittaa. Että ihan puhelimenakin näyttää toimivan.

Koska olen tunnettu myös kylmistä varpaistani, olen opettanut koirat lämmittämään varpaitani. Oheisessa kuvassa näette Koera-merkkisen, PP-mallisen varpaanlämmittimen. Tosin se toimii vähän miten milloinkin eli lämmittää silloin kun sitä huvittaa, vaikka ei tarvitsisikaan (kuten tänään), joten en voi suositella moisen hankkimista.

Meikäläinen hilppaisee nyt iltapäiväsaunaan, joten mukavaa lauantain jatkoa sinulle.     

perjantai 15. helmikuuta 2013

15. Nuotio

Puolalainen nuotiolaulu
Meill' on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi.
Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi.
Ja me muistain sankariaikaa, sadun tenhon tunnemme taikaa,
kun laulumme yön yli kiirii ja kun hongat huminoi.

Tuli leiskuen nuolevi puuta, hämy verhoo metsän, maan.
Jutut kuulemme, huudot, ei muuta, sydän syttyy tuntemaan.
Ja me muistain...

Ja kun himmenee hiipuva hiillos ja kun lankee lauha yö,
viime laulussa harras soi kiitos, Pyhän Yrjön kutsuu työ.
Ja me muistain...
Jostain syystä lapsuuden (alakouluikäisenä) partioajoista on jäänyt erityisesti mieleen tämä nuotiolaulu. Siinä on mielestäni jotenkin hieno tunnelma.

torstai 14. helmikuuta 2013

Kiiski vastarannalta, päivää

Ihan noin periaatteesta on nyt taas pakko naputtaa vastaan. Sen verran ottaa pattiin tämä markkinamiesten meininki ja meno.

Tänään vietetään Pyhän Valentinuksen päivää, englanniksi Valentine's Day ja suomeksi Ystävänpäivä. Vittu se mikään ystävänpäivä ole alkuperäiseltä merkitykseltään! Rakastavaisten päivä tämä on. Tietysti ystävät voivat olla rakastavaisia ja rakastavaiset voivat olla (ja toivottavasti ovat) ystäviä.

Katsotaanpa, mikä tämän päivän historia on. Wikipedia kertoo aiheesta seuraavasti:
Ystävänpäivä on mahdollisesti saanut alkunsa muinaisen Rooman Lupercalia-juhlasta, jota vietettiin 15. helmikuuta. Juhlalla kunnioitettiin Junoa, roomalaista naisten ja avioliiton jumalatarta, sekä Pania, luonnon jumalaa. Nuoret miehet kokoontuivat Palatinus-kukkulalla olevaan luolaan ja uhrasivat vuohia ja koiran. Juhlan jälkeen nuoret miehet kulkivat ympäriinsä vuohennahkoihin pukeutuneina ja läiskivät vastaantulijoita vuohennahkaisilla remmeillä. Sen uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä.

Kristityt yrittivät lopettaa tämän juhlan 400-luvun lopussa. Siihen kuuluneita perinnäistapoja siirtyi kuitenkin edellisenä päivänä vietettyyn pyhän Valentinuksen päivään. Kristityillä juhla on ollut kahden Valentinus-nimisen kristityn pyhimyksen päivä, mutta ei tiedetä tarkkaan kumpaa Valentinusta on tarkoitettu. Toinen näistä henkilöistä oli roomalainen pappi ja toinen Ternin piispa. Päivä omistettiin Valentinukselle vuonna 350, ja nykyäänkin se on myös Valentinin nimipäivä.

Valentinuksen päivän romanttiseen rakkauteen liittyvillä tavoilla ja uskomuksilla on pitkä historia etenkin Englannissa ja Ranskassa, jossa vietettiin jo 1300-luvulla ystävänpäivän juhlia ja rusettiluistelun kaltaisia lemmenarpajaisia. Viralliseksi juhlapäiväksi Valentinuksen päivä julistettiin Englannissa vuonna 1537.

Etelä-Euroopassa uskotaan yleisesti, että linnut valitsevat itselleen parin juuri Valentinuksen päivänä.

Vasta 1800-luvun alussa Valentinuksen perinne siirtyi Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Siitä kasvoi nopeasti suuri kansanjuhla kortteineen ja lahjoineen. Samaan aikaan päivän vietto oli jo unohtunut monissa Euroopan maissa. Yhdysvalloissa on muun muassa tytöillä sellaisia uskomuksia, että ensimmäinen mies, joka kävelee heitä vastaan ystävänpäivänä, on Valentine, eli se heidän oikeansa. Lisäksi uskotaan, että ystävänpäivänä omenan halkaiseminen ja siementen lukumäärän laskeminen todistaa sen, kuinka monta lasta kyseinen tyttö saa. Yhdysvalloissa rusettiluistelu kuuluu ystävänpäivän perinteisiin.
Että kyllä minä väitän tämän päivän kuuluvan romanttiselle rakkaudelle enemmän kuin ystävyyssuhteille. 

Vaikkakin Wikipedia jatkaa aiheesta näin:
Kansainvälisestä Valentinuksen päivästä poiketen suomalainen ystävänpäivä on yleisemmin ystävien muistamisen, ei vain rakastavaisten juhlapäivä. Ystävänpäivää on Suomessa vietetty 1980-luvulta lähtien. Suomen kalenteriin ystävänpäivä on merkitty vuonna 1987. Se on muodostunut toiseksi suosituimmaksi korttipäiväksi joulun jälkeen. Päivän tunnuksena tunnetaan kautta maailman punainen sydän.
Suomessa ei ilmeisesti uskota rakastavaisia riittävän tarpeeksi, jotta kaikki päivään sullottu krääsä ja korttitulva tulisi myytyä loppuun. Niinpä on pitänyt tehdä ihan oma käännös aiheesta ja muotoilla ystäväksi. Vai ollaanko täällä sellaisia siveyden sipuleita, että rakastavainen-sana on pannaan julistettu ja pitää sievistellä nimittämällä kaikkia ystäviksi?
Tokihan jotkut kiertävät mies- tai naisystävä-nimityksen sanomalla "katsopa Valle-Naksu, tässä on äidin uusi "ystävä" Raju-Reiska".
Tai "Katsos Helmi-Orvokki, kun Synnöve on niin hyvä "ystävä" isälle, että siksi nukumme yhdessä".


Sori, mutta minä en ole yhtään ystävänpäiväkorttia lähettänyt tänä(kään) vuonna enkä lähetä. Toisaalta en myöskään osta Siipalle suklaata tai kukkia.

Kaikki kunnia kuitenkin niille, jotka haluavat ystäviään tällä päivällä juhlistaa rakkautensa kohteen sijaan. Kukin tyylillään ja toiset (eli meikäläinen) tyylittä.


En siis toivota teille sitä, mitä kaikki muut tänään toivottavat. Mutta huomenna saatan toivottaakin, kuka tietää!

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Miehinen maailma

Tänään tuli taas suoritettua vuosittainen vierailu miehisen maailman linnakkeeseen. Enkä sano miesten maailma, sillä nykyään näkyy naisiakin kyseisessä paikassa enenevässä määrin.

Kävin nimittäin katsastamassa koirankuljetusvälineeni. Tattarisuolla, joka on todellinen reliikki helsinkiläisessä peltihallikulttuurissa. Ja minä olen joskus nuorehkona likkana ollut sellaisessa peltihallissa töissä. Siellä Tattarisuolla. Se jos mikä oli miesten maailma. Siellä viimeistään oppi, että ei kannata kaikkia härskejä vitsejä tai sovinistisia heittoja liian tarkkaan miettiä tai ottaa itseensä. Muutenhan siellä olisi saanut olla herne takaraivossa nurkassa nyyhkyttämässä ihan joka päivä tai ainakin joka toinen.

Mutta tänään tosiaan hurruuttelin aamutuimaan koirankuljetusvälineelläni kohti katsastuskonttoria. Olen käyttänyt samaa palveluntarjoajaa jo monta vuotta ja kuulunkin heidän kanta-asiakkaisiinsa. Palvelu on hyvää ja edullista verrattuna kulmakunnan muihin vastaaviin toimijoihin. Varattu aika pitää yleensä aina hyvin kutinsa ja sitten voikin istuskella odottamassa ja nauttimassa kohtuullisen hyvää automaattikahvia.

Niin se maailma muuttuu. Nuorena tyttönä kaikenlaisilla vanhoilla romuilla ajellessa pääsi itse aina hallin puolelle kun ajoi auton sisään ja asioi suoraan katsastusmiehen kanssa. Siinä saattoi yrittää esittää vielä jotain koottuja selityksiä kun kuitenkin tiesi ne oman romunsa kompastuskohdat ja potkiskella renkaita katsastusinssin kanssa. Nykyään sitä maksetaan luukulle ja jätetään paperit & avaimet heidän haltuunsa. Niin, että sen auton katsastaneen tyypin näkee vasta siinä vaiheessa kun homma on hoidettu (jos ei tyyppi ole konttorin puolella vakoilemassa saapuvia asiakkaita). Tai siis saahan sinne hallin puolellekin mennä, mutta jotenkin olen lukenut rivien välistä, että se ei ole suotavaa tai toivottavaa. Eikä se minua kiinnostakaan, oikeasti.

Palatakseni siihen, mitä sanoin miehisestä maailmasta ja naisten lisääntymisestä. Tänä aamuna odotushuoneessa oli yksi nainen minun mennessäni sinne eikä muita. Heti kohta perässäni tuli kaksi naista lisää. Nämä olivat virkatehtävissä ja jotain kaupungin ajoneuvoa katsastamassa. Sekaan soluttautui yksi mies hieman myöhemmin. Eli akkavalta oli odottajien joukossa.

Hörpittyäni kahvini näinkin hallin ikkunasta, että homma alkaa olla selvä. Päättelin (nuoren) katsastusmiehen toimista konttorikopissaan, että ei tainnu tihan perseelleen mennä eli tuskin tempaistaan kilpiä pois ainakaan heti.
Enkä väärässä ollutkaan. Nuori (mukavannäköinen) katsastusmies tuli huhuilemaan ja kertoi, että hyvässä kunnossa oleva siisti peli on (auto siis). Antoi paperit ja avaimen sekä väläytti vielä hurmaavan hymyn kaupan päälle. Loppulausumansa pelasti päiväni: "Jätin sen tohon ihan oven eteen ettei sun kengät kastu."
Tällaisia palveluhenkilöitä voisi olla enemmänkin! :D

Taidan nyt kevään korvalla laittaa hopan uusiksi myyntiin jos vaikka joku kiinnostuisi. Joku muukin kuin se joka piti minua ihan idioottina...

tiistai 12. helmikuuta 2013

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Niinhän sitä sanotaan. Mutta onko se oikeasti niin?

Onko suunniteltu ja varattu lomamatka (vieläpä kaksi!) jo puoliksi tehty? Toivottavasti ei, muutenhan sitä matkaa on jäljellä vain muutama päivä eikä se reissu koita ennen kuin vasta kuukausien päästä!

Olen suunnitellut suursiivousta jo pidemmän aikaa. Onko se puoliksi tehty? No ei todellakaan!
Joka viikko suunnittelen (omasta mielestäni hyvin) työviikkoni tehtävät jättäen varaa ylläripylläreillekin, mutta eipä se työn määrä tunnu vähenevän, vaikka kuinka suunnittelee.
Paska sanonta, sanon mä.

Huomaan, että tämä on tällainen eniten vituttaa kaikki -viikko. Eilen ärsyynnyin taas suunnattomasti ja ihan turhaan (kun ei siitä mitään hyötyä ole) erään työtoverin vatuloinnista. Miten on mahdollista, että yhden vaivaisen dokumentin pyytämiseen toisesta organisaatiosta voi mennä, vittu, yli viikko?!

Käymämme dialogi meni jotakuinkin näin:

minä: Oletko sä nyt pyytänyt sen dokarin, josta oli puhetta jo viime viikolla?

työtoveri: No en mä nyt vielä kun se kun, no kun, no mun pitää varmaan pyytää

m: Eikö me jo puhuttu, että sieltä ei mitään tule jos sä et muistuta?

tt: Joo, mutta kun, no kun... tässä nyt on ollu kaikkea.

m: No kaikillahan tässä on kaikkea ja duunia niin, että ranteet paukkuu, mutta ei kai nyt yhden sähköpostin kirjoittaminen viittä minuuttia kauempaa vie? Sä et pääse sinne reissuun jos ei sitä dokaria tule.

tt: No mun pitää nyt sitten kysyä.

m: No kysy, heti.

************************
Pari tuntia myöhemmmin työtoveri valssaa huoneeni ovelle:

tt:  Mä nyt lähetin sitten sen viestin.

m: No mitä ne vastas? Tuliks se dokari?

tt: Ei sieltä vielä mitään vastausta tullu, mä vaan tulin sanomaan, että nyt mä oon lähettäny sen viestin.
*************************

Just. Tee sitten tällaisten kanssa duunia. 

Tänä aamuna nostatusta verenpaineeseen tuli ihan sähköpostin muodossa kun sain tuttavalta (en halua häntä kutsua enää ystäväksi) yliystävällisen sävyistä postia, jonka loppupuolelta selvisi syykin taas yllättävälle yhteydenotolle yli puolen vuoden "radiohiljaisuuden" jälkeen. Oli taas jotain apua tai palvelusta vailla. Noh, lillukoon liemissään pari päivää, voin sitten vastata, että ei käy.
En oikeasti pidä näistä "ystävistä", jotka ovat yhteydessä vain silloin kun tarvitsevat vaikka kuljetusapua tai jotain muuta vastaavaa. Vituttaa moinen hyväksikäyttöyritys.

Jotta edes loppupäivä menisi hieman tasaisemmissa merkeissä, päätin rauhoittaa sieluani ja tuijotella näitä kuvia hetken aikaa:





Siinä se on, ikää kaksi viikkoa ja silmät juuri hieman auenneet. Tämä on siis mahdollisesti se meidän seuraava koiramme. Vielä kaksi viikkoa ja sitten pääsee näkemään ihan livenä.
Juu, piristi ja rauhoitti päivääni kummasti. <3 <3 <3

lauantai 9. helmikuuta 2013

Ite pyysin

Joo, onhan se vastattava huutoonsa vaikkei suoraan haastettukaan. Nollis vastasi haasteeseen, mutta väitti ettei uskalla enää haastaa ketään kun kaikki pakenevat pikamarssia. Piti sitten mennä siihen(kin) kommentoimaan ja kainosti pyydettiin vastaamaan. No vastaanhan minä kun yritän aina olla sanani mittainen nainen. Niin ja nämä ovat aina hyviä kun ei keksi mitään muuta postattavaa. Verraton oli ihan liian vaikea sana meikäläiselle tälle päivälle, joten täältä tulee kyssärihaasteeseen vastauksia. 

1. Miksi?
Siksi, että sinulla olisi jotain kysyttävää. Vai mitä tarkoitit?

2. Vasen- vai oikeakätinen?
Oikea. Lapsena ennen mitään kirjoitusoppia olin kuulemma molempikätinen. Itselläni ei ole mielikuvaa moisesta.

3. Siviilisääty? Miksi?
Naimisissa. Tai siis anteeksi, virallisesti avioliitossa. Miksikö? No kun kosittiin ja oli jo hommattu yhteistä omaisuuttakin sekä suhde oli vakaalla pohjalla. Ehkä olemme vanhanaikaisia, mutta kyllä se jotain asioita helpottaakin. Se on meidän juttumme. Niin ja mehän olemme avioituneet vasta "kypsällä iällä" eli pitkälti yli kolmekymppisinä. Tai oikeammin lähempänä neljää kuin kolmea kymmentä. Ja olemme tavanneetkin vasta yli kolmekymppisinä Että ei mitään nuoruuden huumaa. :)

4. Jos voisit kääntää kelloa, mitä tekemiäsi valintoja muuttaisit?
No varmaan montaakin, mutta en halua niitä tässä lähteä erittelemään. Siipan valintaa en kuitenkaan muuttaisi.

5. Missä haluaisit elää eläkkeellä ollessasi?
Skotlannissa. Tarvitseeko tätä selittää sen enempää?

6. ToiveammattisiEi minulla ole koskaan ollut mitään erityistä toiveammattia... Nykyisessäni, ja siihen minut on koulutettu, olen viihtynyt melko hyvin.

7. Paras kehu jonka olet saanut?
Vähän sä oot ihana! Tosi hyvin hoidit tämän! Olet kaunein näkemäni nainen!

Vaikea oikeasti erotella, sillä erilaiset kehut ovat tulleet täysin erilaisissa tilanteissa. 
 
8. Ensimmäinen suudelmasi?

Jooooo... Muistan. Ikää oli ehkä kakstoista... Ei siitä sen enempää. :)

9. Hunaja vai etikka?
Hunaja! Teessä ainakin. Sokeria en ole enää pitkään aikaan käyttänyt kahvissa tai teessä, mutta hunajaa pitää teehen laittaa. Etikka puolestaan vaikka raclette-kekkereissä. Tymäkkä juusto vaatii rinnalleen jotain etikkaista, vaikka kurkkuja, punajuurta tms.

10. Mitä hetkeä et unohda milloinkaan?
Varmaan niitä on montakin, mutta ne ovat kovin yksityisiä hetkiä enkä halua niitä levitellä.

Harrastepuolelta sanoisin, että kun oma koira hakuharjoituksissa löysi ensimmäisen maalimiehen ja "kertoi" siitä niin että kaikki ymmärsivät. Oman ensimmäisen koirakasvatin menestys harrasteiden parissa.
En myöskään ikinä unohda sitä kun nykyisestä työpaikastani ilmoitettiin minun saaneen paikan. Olin nimittäin aika monta ei-oota kuunnellut siihen mennessä.
11. Tämä on saamasi haaste bloginkirjoittajalta jota et oikeasti tunne. Miksi vastasit tähän?
Haasteisiin on oikeasti aina kiva vastata vaikka rutisenkin ensin. Välillä on helpompi vastata valmiisiin kysymyksiin kuin keksiä itse postauksen aihe. Ja sitäpaitsi Nollis tuntuu tutulta Blogistanian kautta. Hän on taatusti kadonnut sisareni, josta minulle ei ole kerrottu lapsena. Sen verran synkkaa ajatukset yksiin kovin usein.


En aio keksiä uusia kysymyksiä, mutta toivottavasti joku nappaa haasteesta kiinni. Vink vink Neo, Paha täti, Tsompi, Oma tila ja ajatuksia, Roz, Tiina. Ei oo pakko jos ei haluu, mut ois kiva. ;) 

perjantai 8. helmikuuta 2013

8. Parasta ennen

Kyllä se niin on, että meikäläisen parasta ennen -päiväys on mennyt umpeen jo ajat sitten. Jos nyt heittäytyisin sinkkumarkkinoille, niin en voisi edes teeskennellä, että lapsenteko voisi olla millään tavalla mahdollista. Kyllähän nyt jokainen jo tajuaa, että ei noilla kilsoilla vuosilla... Onneksi, sillä minähän en ole niitä lapsia koskaan halunnut. Eipä erehtyisi kukaan luulemaan mitään kummallisuuksia.

Eilen sitten saavutin uuden kulminaatiopisteen elämässä. Sellaisen, joka naulaa minut vankasti siihen keski-ikäisyyden tätikastiin. Osasinhan minä sitä odottaa, mutta silti.

Kävin optikolla. Syy siihen, että varasin ajan, oli se, että nykyisistä "hengettömistä" rilleistäni lohkesi pala ruuvin yläpuolelta ja minun oli pakko korjata se pikaliimalla. Ymmärsin, että muovi on nyt vihdoin "vähän väsynyt" ja on aika uhrata tukku rahaa uusiin okulaareihin. Meikäläisen rillithän eivät koskaan ole halvat kun linssissä on viilausta sinne ja sylinteriä tänne. Että te jotka oikeasti löydätte rillinne aina alelaarista tyyliin "nää makso sataviiskymppiä linsseineen", kadehdin teitä todella paljon. Siis ihan niin paljon, että suorastaan viherryn.

Ikä on siis tehnyt tehtävänsä ja näön heikkeneminen (en siis puhu ulkonäöstä) on hidastunut ihan kuten ennuste yleensä on. Niinpä olenkin kekkaloinut nykyisillä laseillani jo neljättä vuotta ilman ongelmia.

Istahdin sitten optikon tuoliin ja kävimme keskustelua siitä, kuinka koen näköni (ei edelleenkään se ulkosellainen) muuttuneen. Ja onko ollut havaittavissa sitä... kammottavaa ja kamalaa ikänäköä.
Pakkohan se oli tunnustaa, että vähän on tietyissä tilanteissa vaikea kohdistaa katse lukuetäisyydelle. 
Tutkailun ja testailun tulos oli se, että kauas näen yhtä hyvin kuin näillä nykyrilleilläkin, mutta se lukeminen sitten. Karmea totuus on siis se, että saan elämäni ensimmäiset moniteholasit.

Olen siis tullut ikääntymisen kulminaatiopisteeseen. Olen nyt niin vanha, että kaukonäön heikkeneminen on pysähtynyt ja oletuksena miinukset alkavat vähentyä tulevina vuosina, mutta "bonuksena" onkin sitten lähinäön heikkeneminen. Eikä siinä mitään, minulle silmälasien käyttö ei ole ongelma, olenhan käytännössä koko ikäni ollut rillipiru.
Mutta sen verran kirpaisi kukkaroa tämäkin ostokerta (ja kehykset olivat oikeasti halvat plus teetätin vanhoihin aurinkolasisankoihin vain uudet linssit), että päätin siirtää jo jonkin aikaa haaveilemani laserleikkauksen hamaan tulevaisuuteen.

Olen siis virallisesti keski-ikäinen ja täten saan varmasti myös käyttää "titteliä" keski-äkäinen. ;)

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

6. Sivuääniä

Sivuääni-sanasta tulee väistämättä ensimmäiseksi mieleen sydämen sivuääni. Ihmisellä tai eläimellä. Läppävika aiheuttaa sivuääniä. Flimmeri eli lepatus aiheuttaa sivuääniä. Mutta yritin laajentaa katsantoani, sillä kardiologin taitoni eivät riitä sydämen sivuäänistä sen enempää kirjoittamaan.

Niinpä ajatukseni vei työpaikalle, yllättäen. Työssä käyvä ihminenhän viettää ison osan elämästään työpaikalla, joten kai se on ihan luonnollistakin. 

Työskentelen siis toimistossa, kuten kaikki varmaan jo tietävätkin. Minulla on myös onni olla sellainen työntekijä, jolla on oma työhuone.

Kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Talostamme löytyy muutama avokonttori, jotka varmasti tekovaiheessa olivat ideoina Briljantteja ja Työyhteisöä Yhdistäviä, mutta käytäntö on osoittautunut toiseksi.
Näissä avokonttoriyksiköissä on menty niin pitkälle, että puheluita ei saa saisi puhua omassa kubikkelissaan ettei vaan kollega häiriinny. Muuten ihan OK, mutta jos toimenkuvaan kuuluu tietynlainen puhelimen käyttö, niin ei kuulosta ihan fiksulta. Tämä on sitten johtanut siihen, että lankapuhelimet on käännetty kännyköihin ja kun puhelin pirahtaa, rynnätään käytävälle pois avokonttorista, mutta häiritsemään jonkun muun työntekoa.
Toisessa avokonttorissa on yritetty sentään hoitaa homma hankkimalla tarpeeksi korkeita seinäkkeitä sekä vastaäänikuulokkeita työntekijöille. Lisäksi on äänieristettyjä "puhelinkoppeja", joissa voi hoitaa yksityisluontoiset puhelut. Tiedättehän ne: "Ai kun kiva kuulla, että ei mulla olekaan kuppaa, ainoastaan vähän hiivaa" -tyyppiset keskustelut lääkärin kanssa.

Joka kerta asioidessani jossain näistä konttorisuunnittelun helmistä koen saapuneeni huopatossutehtaalle. Kuvitelkaa, meikäläinen jolla useinmiten on jaloissaan kopisevat korot, purjehtii paikalle ja koko konttori katsoo paheksuvasti, koska olen häirinnyt heidän muutoin ikuista uinuvaa hiljaisuuttaan. 

Joskus itse häiriinnyn kun omaan huoneeseeni kantautuu häiritseviä ääniä käytävältä, johtokourun kautta, seinän takaa tai jostain muualta. Etenkin jos pitää tehdä jotain sellaista, joka vaatii suurta keskittymistä. Näinä hetkinä yritän muistaa niitä työtovereitani, jotka työskentelevät noissa avokonttoreissa. Eihän siellä voi edes pieraista ilman, että koko toimisto tietää!