perjantai 31. tammikuuta 2014

Mainettaan parempi?

Nyt kun vuoden ensimmäinen kuukausi on miltei lusittu, on vuorotteluvapaa jo todella lähellä! Pahoitteluni tästä intoilusta, mutta en pysty hillitsemään itseäni, joten jos ei nappaa, jätä lukematta.

Neljä viikkoa. Neljä lyhyttä viikkoa enää ja sitten olen vapaa sielu hetkeksi tästä yhdeksästä viiteen -systeemistä. Tuntuu uskomattomalta kaiken sen haikailun ja suunnittelun jälkeen, että nyt se on jo ovella.
Samalla kun tunnen hillitöntä iloa ja riemua, hiipii puseroon pienoinen haikeuskin. Ei sillä, että varsinaisesti hommia tulisi ikävä, mutta monen ihanan työkaverin jokapäiväisestä seurasta jään paitsi loppuvuodeksi.

Eräs ihana työkaveri, jota uskallan ystäväksenikin tituleerata, osoitti huumorinsa ja ystävyytensä eilen mitä loistavimmalla tavalla.
Saatesanoin "Koska virkavapaalla sinulta kuitenkin katoaa ajantaju, tarvitset ehdottomasti tällaista." Ja ojensi minulle tämän:

www.tampereenkandit.fi
Uskotte varmaan, että kyllä siinä tädin sydämessä läikähti moisen aarteen äärellä! Toki mieleen hiipi ajatus, että saatan jäädä luuppiin johonkin kuukauteen (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) ja sittenhän ei aika etene eikä virkavapaa pääty ikinä. ;)
Mutta ihana lahja, kertakaikkiaan! Ystävä ripusti kalenterin tilapäisesti työhuoneeni seinälle, jotta siitä on iloa huoneessani vieraileville ihmisille naisille. Miehille voi aina selitellä, että hyväntekeväisyyttä vaan moinen ostos ja naisethan sitten tietävät totuuden...

Tänään eräänkin rouvan kuolatessa kalenteria lähietäisyydeltä, tuli mieleeni, että pidetäänköhän minua kauhean seksistisenä puumana tai jonain Rivo-Riittana? Myönnän, että moni rekkamieskin saattaisi kalveta välillä juttujani kuullessan ja työpaikalla käyttämäni kahvimukin (ystävältä saatu sekin) kyljessä lukee "Keitto, kahvi ja miehet on parasta nauttia kuumana." Mukin äärellä olen joskus kahvipöydässä kuullut vähän vaivautunutta hekottelua miespuolisten virkakollegojen taholta.

Ehkä joskus villissä nuoruudessani olikin paljon roisimpi versio itsestäni, mutta nykyään olen vain keski-ikäinen rouva, joka mielellään harjoittaa esteettistä silmäänsä ihailemalla nuoria kauniita komeita miehiä vain kaukaa. Ja jutut on vaan juttuja, mutta kivahan se on jos niillä jonkun saa joskus hämmentymään. ;)

Nyt sitten äänestys pystyyn arvon naiset (ja miksei miehetkin), että haluaisitteko minun julkaisevan kuukauden kuvan täällä samaan tapaan kuin Hirnakka viime vuonna paljasteli niitä kilpisotureitaan? Vai joko kyseinen seinäkoriste kaikilta löytyy jolloin kuvien julkaisu olisi ihan turhaa.
Vastaukset kommenttilaatikkoon, kiitos, eikä tönitä siellä jonossa sitten. 

JälkiJuttu:
Ei, en edes aloita tuosta lumimyräkästä. En halua pilata tätä hyvää tuultani moisella valituksella.
Ja ei, en myöskään aio vääntää päivän sanasta mitään kun ei siitä mitään muuta tule mieleeni kuin Jenni Vartiainen.

torstai 30. tammikuuta 2014

Tuulahdus

Tuulahdus on minun mielessäni aina positiivinen sana. Tuulahdus on raikas tai kepeä, virkistävä.

Kuvaavimmillaan tuulahdus on helteisenä kesäpäivänä, tiedäthän sellaisena kun ilma ei liikahda mihinkään ja kärpäset surisevat. Sitten jostain, tyhjästä, tulee kevyt tuulahdus joka mukavasti hetkellisesti viilentää ihoa. Oi onnea! Missä se kesä viipyy, saisi tulla jo.

Tuulahdus menneisyydestä tuli koettua tänään kun Arabian myymälässä piti pinnistellä ja muistella Muumihahmojen nimiä mukihyllyllä. Yksi nimi oli pahasti hakusessa, mutta taisin sittenkin muistaa sen jälkijunassa. Kyseessä taisi olla Vilijonkka (pitkä punanuttuinen pitkäkuonoinen otus) jos en ihan väärässä ole. 
Hauska oli muistella Muumiasioita. :)



 

tiistai 28. tammikuuta 2014

Laiva

Laivat ovat mielestäni aina olleet jotenkin kiehtovia härveleitä.

Miten ihmeessä on kellekään tullut mieleen ryhtyä rakentamaan tuollaisia kerrostaloa isompia paatteja, joilla seilataan humpaten tai rahtia kuljettaen, kalastaen tai jäätä murtaen.

Laivoja on joka lähtöön. Uteliaisuuttani vilkaisin, mitä Wiki kertoo laivasta ja aika pitkät pätkäthän sieltä löytyikin laivajuttua, kuvien kera.

Ihmisen maailmankuva on kummasti laajentunut siinä kohdassa kun laivoista pystyttiin rakentamaan sellaisia, että niillä pystyi seilaamaan kaukaisiin maihin.
Ja millaisia sankareita olivatkaan ne tutkimusmatkailijat, jotka vielä palasivat hengissä takaisin kotiin kertomaan seikkailuistaan.


Onhan sitä itsekin tullut käytyä jos jonkinlaisella laivalla aina vanhoista purjeveneistä nykyaikaisiin kelluviin hotelleihin puhumattakaan ihan tavallisista losseista Turun saaristossa.

Kuva Wikipediasta

Joskus olen miettinyt, jaksaisinko jotain Karibian risteilyä. Siis sitä, että olisin kaksi viikkoa laivalla vain piipahdellen joissain satamissa silloin tällöin. Luulen, että en jaksaisi, mutta mistäs sitä tietää. Risteilykokemukseni rajoittuvat täysin näihin Tukholmaan suuntautuneisiin. Tallinnaa ei lasketa kun sinne pääsee parissa tunnissa, joten ei meikäläiselle ei ainakaan mitää risteilyfiilistä siinä ehdi syntyä.

JälkiJuttu:
Laiska töitään luettelee, mutta minun on nyt pakko. Olen siis pikku hiljaa tässä koostanut työtehtäviäni sijaistani varten jottei hänen tarvitse joutua paniikkiin sitten kun olen lepäämässä laakereillani.
On hassua kuinka sitä näkee oman työnsä eri tavalla "normaalioloissa". Minäkin olin sitä mieltä, että eihän minulla nyt mitenkään erityisen paljon ole tehtäviä tai ainakaan mitään erityisiä tehtäviä. Nyt kun niitä on listannut onkin saanut huomata, että onhan noita, vaikka varmaan osa on vielä unohtunutkin listauksesta. Jännästi toimii ihmismieli rutiinien suhteen. 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Jääprinsessana

Näinhän se menee. 
Oma mielikuva: höyhenen kevyesti ja kauniisti liihottaen poikki jään vaivattomasti ja sujuvasti luistellen kuin nuoruuden parhaimpina päivinä ikään, mutta ilman niitä hyppyjä.
Todellisuus: Keski-ikäinen lihava ylipainoinen täti ährää jäällä kaunari vinossa nippa nappa eteenpäin päästen, hiki hatussa ja tuijottelee epätasaista ja rosoista jäätä varoen peläten kaatumista.

Eihän siinä kaatumisessa muuten mitään, mutta jos käden päälle kaatuu, saattaa osteoporoosin (en juo maitoa, piimää tms.) heikentämä ranne napsahtaa poikki. Ja sattuuhan se kaatuminen joka tapauksessa vaikkei murtumia tulisikaan.

Edellä olevasta fiksuimmat jo päättelivätkin, että olen ollut luistelemassa. Juu, eilen. Onnistuin siis lauantaina sivuuttamaan Siipan hienovaraisen vihjailun kuntoilusta hiihtämisestä, mutta luistelunakkia en onnistunut väistämään. Ehdotus tuli vähän puskista ja sen verran olin häkeltynyt etten älynnyt keksiä mitään hyviä tekosyitä vaan myönnyin suorilta.

Niinpä siis kohti luistelukenttää kävi tiemme eilen iltapäivällä. Sanoin siinä kävellessämme, että jalat ovat oletettavasti setsuuria viiden minuutin luistelun jälkeen. En nimittäin muista, oliko edellinen luistelukerta viime talvena vai sitä edellisenä...
Kun olin pungertanut luistimet jalkaan työllä ja tuskalla, ja päässyt tolpilleni, olinkin jo valmis ottamaan luistimet samantien pois. Sen verran puristi ja tuntui huteralta. Hetken kuluttua korjasin lausumaani siitä setsuurista... Eihän siihen mennyt kuin kaksi minuuttia.

Jollain ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin etenemään ja tyytyväisenä totesin paikalla olleen (nimenomaan paikallaan paikalla) monta minua huonompaakin luistelijaa. Onnistuin sentään kiertämään kentän ympäri kaksi kertaa koko ajan edeten, mutta sitten kaaduin. Tökkäsin terän johonkin monttuun ja kaaduin niin, että polveen sattui, mutta makasin kuitenkin selälläni jään pinnassa. Älkää kysykö miten se onnistui.
Nyt on kuitenkin polvessa patti ja kipeä mustelma sekä kävely tuntuu polven lisäksi lonkassa. Juu, en tiedä miten se lonkka tähän liittyy.

Kaatumisen jälkeen vauhtini hidastui entisestään (mikäli mahdollista) ja ehdin tuijotella kentän laidalla suihkivaa hiihtäjien armeijaa. Ei se Siippa väärässä ollut arvioidessaan sitä ihmismäärää ladulla. Jos minä olisin ollut siellä seassa sivakoimassa, olisi taatusti hermo mennyt ja ärräpäät lennelleet. Onneksi en ollut. Enkä mene.

Noin puoli tuntia siellä tuli heiluttua ja kyllä minä ainakin sain hien pintaan (taisi olla tuskan-sellaista). Sen jälkeen olikin mukava kömpiä kotiin ja saunaan rentoutumaan ja lämmittelemään.

Ehkä menen toisenkin kerran tänä talvena luistelemaan. Tai sitten kävelen pienen lenkin luistimet kädessä niin naapurit luulevat minun käyneen luistelemassa ja vältyn enemmiltä kaatumisilta...

lauantai 25. tammikuuta 2014

Burnout

"It's better to burn out than fade away."

Sen kyllä allekirjoitan. Elämä pitää elää niin, että ei tarvitse katua mitään ja jos kuolee huomenna, voi katsoa taaksepäin ja sanoa eläneensä. Ja tätä yritän noudattaa entistä tiukemmin, sillä työympäristössä on aika monta vakavan sairauden yllättämää ihmistä (pääsääntöisesti syöpiä), joista osa, valitettavan moni itse asiassa, on siirtynyt vehreämmille viroille reilusti alle kuusikymppisinä. Viime viikonloppuna haudattiin yksi, ja samaan aikaan toinen sai aivoverenvuodon ja makaa nyt Töölössä eikä kukaan vielä tiedä toipuuko ja miten hyvin jos toipuu...

Noissa tapauksissa piilee osittain se syy, että halusin hetkeksi pois oravanpyörästä vapaalle, että voin edes vähän aikaa viettää elämääni kuten haluan, itselleni, itseäni hellien, ilman työn sanelemaa rytmiä. Ja tiedän jo nyt tuon ajan olevan ihanaa, vaikka en edes ole suunnitellut tekeväni mitään erityistä. 

Varsinaisesta loppuunpalamisesta minulla ei ole onneksi kokemusta. Mutta olen niitäkin nähnyt. Palaavat töihin vuoden tai puolentoista kuluttua ja ovat vain varjoja entisestään. Kaikki varovat mainitsemasta mitään, sillä luullaan, että "sellainen" ihminen romahtaa heti jos uskaltaudut kysymään kuinka hänellä menee. 
Voi kai niin käydäkin, mutta itse ajattelen, että normaali kohtelu olisi varmaan toivottavaa asianomaisenkin puolesta.

JälkiJuttu:
Elämäni valolla on tänään syntymäpäivä! Vuosi sitten syntyi VV, emmekä todellakaan tuolloin tienneet, että minkälaisen kultakimpaleen saamme elämäämme sulostuttamaan. :)

Synttäriä on vietetty herkkujen parissa (kavereille kans) ja lahjaksi annoin pienelle kettunaamalle oman ketun.


Aika hieno minusta ja tuntui kelpaavan lahjan saajallekin (pahoittelen kuvan huonoa laatua). Toivon, että meillä on edessä monia yhteisiä vuosia ja ehkäpä laumamme joskus saa jatkoa VV:n pennusta. Kuka tietää...

Lauhtuneesta kelistä intoutuneena Siippa kaivoi sukset esiin ja kävi testilenkillä. No, koskapa pääkaupunkiseudulla on vähän lunta ja vielä vähemmän lumetettuja latuja (Paloheinä 1,5 km, Oittaa 1 km), oli koko pääkaupunkiseudun harrastehiihtoporukka rantautunut meille. Meillä on sentään melkein neljä kilometriä lumetettuna, kiitos niiden viime viikonlopun kisojen. Siippa tuumi, että sadalla metrillä oli keskimäärin kymmenen hiihtäjää. Koko ajan sai joko ohitella tai olla ohitettavana. Loppukaneettinsa oli: "Hiihtäminen on perseestä."
No niin mustakin, siksi en lähtenyt mukaan, vaikka Siippa kyllä vihjaavasti roudasi myös meikäläisen sukset tuulikaappiin. Tuumasin, että onhan ne hienot vaikkeivät taida viimeisintä huutoa ollakaan, ja kyllä niitä kelpaa siinä tuulikaapissa katsella aina ulos lähtiessä ja kotiin tullessa. 

perjantai 24. tammikuuta 2014

Aamun virkku

"Aamun virkku, illan torkku - se tapa talon pitää." 

No ei taida minusta olla talon pitäjäksi sitten (ks. eilinen postaukseni). ;)

JälkiJuttu:
Aamulla koiria ulkoiluttaessa käyty keskustelu:

minä: Vittu, että täällä on kylmä! Silmämunat jäätyy päähän!
Siippa: Munat jäätyy, alapäähän.

Mua nauratti, on sillä äijällä välillä tilannetaju kohdallaan. ;)

torstai 23. tammikuuta 2014

Yökyöpeli

No sehän olen mä! Aina ja ikuisesti.

Luontainen vuorokausirytmini on sellainen, että valvon helposti pikkutunneille ja nukun sitten aamulla pidempään. 
Arki pakottaa nousemaan miltei yhtä aikaa kukonpierun aikaan, mutta onneksi minulla on liukuva työaika. Sitten kun on pakko raahautua aikaisemmin töihin (vaikka klo 8:00), on se työn ja tuskan takana.
En koskaan arki-iltoinakaan mene ennen puolta yötä nukkumaan tai edes sänkyyn lueskelemaan tai töllöä katsomaan ja niinpä arkiöiden unet ovat osaltani keskimäärin kuusituntiset. Otan sitten velkaa takaisin pienillä tirsoilla iltaisin ja viikonloppuisin.

Ja minulle on ihan turha sanoa, että mene aikaisemmin nukkumaan. Kun se uni ei vaan tule. Jos menen yöunille tyyliin yhdeksältä, herään takuuvarmasti puolilta öin viimeistään pyörimään sängyssä. Todennäköisintä on, että ei se uni edes tule silloin ysiltä. Niinpä välillä vähän ahdistaa jos on tilanne jolloin kotoa pitäisi lähteä vaikka klo 7 tai aikaisemmin ja pitäisi oikeasti olla skarppi ja levännyt. Mene siinä sitten ajoissa nukkumaan kun koko ajan takaraivossa on se "mun on pakko nukkua" -ajatus. Ei tasan tule uni.

Onneksi koiratkin ovat sopeutuvaisia. Kun ne viimeisen kerran viedään tarpeeksi myöhään ulos eikä niitä ole opetettu kellontarkoiksi, saa sitten vapaapäivinä oikeasti nukkua pidempään. VV:n pidätyskyky vielä melkein pentuikäisenä ei tietenkään ole samanlainen kuin isoilla, joten se saattaa aamulla herättää ja haluta pihalle, mutta pikaisesti tarpeillaan käytyään osaa myös käydä takaisin nukkumaan. Ihanaa!

Etukäteen olen hieman pohtinut, että millainenkohan yöeläjä minusta vuorotteluvapaan aikana oikein sukeutuukaan... Toisaalta, Siippa käy töissä, joten täytyy yrittää pysyä edes suurinpiirtein samassa rytmissä. Minähän voin aina nukkua päikkärit kun siltä tuntuu. ;)

Joskus nuorempana ja sinkkuna valvoessani kuuntelin Saurin Yölinjalla-ohjelmaa. Se se oli hilpeätä ja samalla synkkää hommaa! Muistan usein pohtineeni, että kuinka se Pekka itse jaksaa kun joutuu kaikkea tällaista kuuntelemaan. Noh, hyvinhän siinä sitten kävi, Pekkahan on nykyään Helsingin apulaiskaupunginjohtaja.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Visa

Meteorologien pikkujouluissa Juha Föhr kysyi Pekka Poudalta: 
"Pannaanko Visa vinkumaan?"

Että semmoinen vitsi... En muista mistä olen ensimmäisen kerran kuullut, mutta yhtä huono se on joka kerta.

Sitä luottokortti-visaa minulla ei ole koskaan ollut. Harrastan kilpailevaa korttia silloin kun luottokorttia tarvitsen eli tilatessani niitä ihania skottisaippuoitani netistä (varastot on taas täydennetty) tai ulkomailla maksaessani. Ja koska kortti on kilpaileva, on minulla siis kaksi erillistä korttia (pankki & luotto) eikä mitään yhdistelmäkorttia. Tämä on vain hyvä asia, sillä oman pääni satunnaisen toimimattomuuden tuntien saattaisin tuijotella kassaa hölmistyneenä kun hän kyselisi, että laitetaanko debittiä vai credittiä... ;)

Visasta luonnollisesti tulee myös mieleen visakoivu.


Tiesittekö, että Suomessa on Visaseura? Minä en tiennyt, mutta Suomihan onkin yhdistysten luvattu maa. Yllä oleva kuva on lainattu kyseisen seuran sivuilta
Ei siis mennyt tämäkään päivä hukkaan kun tuollaisen asian opin.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Murtomaa

No tuota... ööööö... Eipä tästä oikein tule mitään muuta mieleen kuin murtomaahiihto.
Paitsi se, että kuka tällaisenkin sanan on keksinyt? Miettikääpä sitä ulkomaalaisraukkaa, joka yrittää suomenkieltä opetella ja eteen tarjoillaan tällaisia ihania sanoja. 

Osaako kovin monin suomalainenkaan selittää, mitä murtomaa tarkoittaa? Minä en olisi osannut... Piti luntata täältä ja selitys oli seuraava: 
murtomaa = suomaastosta kohoava harju
Selevä... Täytyy myöntää, että olisin sanonut murtomaaksi ihan mitä tahansa suhteellisen luonnontilaista metsäistä maastoa, jossa voi kuljeskella. En ollut edes ajatellut, että se pitää liittyä soiseen maastoon. 
Ja näyttihän tuo Murtomaa olevan sukunimikin, vaan ei kovin yleinen (väestörekisterin mukaan) kuitenkaan.

JälkiJuttu:
Tänään esittelin työsarkaani ensimmäistä kertaa tulevalle sijaiselleni. Tänään katsoin myös jännittyneenä, onko ollut hakijoita siihen pestiin, joka on porttini vuorotteluvapaalle. Joo, monta oli, joten eiköhän niistä joku sopiva löydy. Tänään siis tuntui ensimmäisen kerran konkreettiselta se, että kuuden (!!!) viikon kuluttua vietän vuorotteluvapaani toista päivää. Ihan mahtava ajatus! Tekisi mieli vähän hihkua, mutta ei passaa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joten olen ihan hiljaa vaan...

maanantai 20. tammikuuta 2014

H niin kuin huono

Viikonloppu onkin vietetty kutakuinkin kodin seinien ulkopuolella. Että tänä aamuna oli vähän sellainen "oi miksi kello soi" -fiilis kun tuntuu ettei sitä lepoa hirveästi suotu viikonloppuna.

Torstai-iltana päätin, että hyppään sittenkin kasvattajan matkaan ja vien VV:n kuitenkin sinne näyttelyyn. Kynsi oli parantunut ja koira oma itsensä, joten mukaan vaan, meni sitten syteen taikka saveen. Tällä hetkellä VV:lla on yhteensä noin kuusi karvaa kyljissä ja mahan alla ja se näyttää hieman todella korkeajalkaiselta.
Olinkin jo sanonut, että tuomarin tietäen, ei mitään ole odotettavissa, mutta tuleepahan edes kokemusta koiralle moisesta sisänäyttelystä.

Näin kävi, tassuun ei jäänyt kuin hyvin mennyt kehäesiintyminen sekä pala paperia, jonka mukaan koirassani ei ole mitään hyvää (H:lla ulos niin että heilahti). Tai no: "reipas esiintyminen". Eli ruma kuin fan, mutta kun pitää jotain kaunistakin sanoa, niin tuo on sitten se ainoa positiivinen juttu, jonka rouva tuomari sai itsestään puserrettua.
Olen syvästi loukkaantunut koirani puolesta, mutta onneksi se ei itse tajua kuinka pahasti sitä onkaan loukattu. Jätämme siis missikisat odottamaan kesää, jospa siihen mennessä olisi saatu aikaiseksi jotain karvankasvuakin.

Onneksi seurueessa tuli sentään menestystäkin, VV:n velipoika pärjäsi oikein kivasti (sertiä pukkasi taas). Lisäksi monen ystävän koirat napsivat palkintoja muissa roduissa. Että kiva päivä sinällään kun tapasi monia tuttuja, joiden kanssa ei ole tullut turistua pitkään aikaan. Ja tosiaan ihan hyvää harjoitusta VV:lle. Kiva oli huomata, että se pystyy olemaan rennosti tuollaisessakin hälinässä. Ja voi sitä pienen koiran iloa ja riemua kun se hoksasi, että olimme saapuneet kotipihalle! En ole koskaan nähnyt sen tuolla tavalla menevän ilosta sekaisin! :D

Päivä oli pitkä ja jaloissa se sitten tuntui seuraavana yönä kun heräsin sen seitsemän kertaa erinäisiin suonenvetoihin. Toisin sanoen tuli juotua aivan liian vähän ja syötyä liian vähän suolaista.

Siippa puolestaan oli lauantaina ollut ihmettelemässä kilpahiihtoa kun SM-kisat sivakoitiin "takapihallamme". Minäkään en ollut koskaan käynyt moisia kisoja paikan päällä katsomassa, joten suuntasimme siis sunnuntainakin kisatantereelle katsomaan parisprintin finaaleja. 
Mielestäni olin pukeutunut fiksusti, lämpimästi ja asianmukaisesti, mutta niin vaan rupesi sormia ja varpaita palelemaan kun paikallaan seisoi reilun tunnin verran. Niin ja naamaa kylmäsi.
Sinnikkäästi olimme paikalla loppuun asti ja kävimmen vielä seuraamassa palkintojenjaonkin tapahtumateltassa.
Olin todella hämmästynyt siitä, miten pienikokoisia erityisesti naismaastohiihtäjät ovat livenä nähtynä! Sellaisia piskuisia, joissa ei ole varmaan grammaakaan rasvaa. Eivätkä ne mieshiihtäjätkään mitenkään koolla pilattuja ole.
Että penkkiurheiltu on ja kannatettu "oman kylän"tapahtumaa. Telkkarissakin näyttiin kun osasi oikein katsoa. ;) 
Ja kylläpä olikin ihana mennä saunaan sulattelemaan kohmeisia jäseniään tuollaisen ulkoilun päälle!

Tasapainon vuoksi taidan viettää ensi viikonlopun kotona neljän seinän sisällä poistumatta muualle kuin koirien kanssa lenkille. Joku roti sentään kylillä hillumisessakin...

torstai 16. tammikuuta 2014

Historian havinaa

Miksi historia havisee? Miksi historialla on siivet? Miksei nykyhetkellä ole siipiä? Oletko koskaan pohtinut kuinka hölmöjä sanontoja meillä on? :)

Omassa henkilöhistoriassani on monta sellaista käännettä ja kiemuraa tapahtunut, että siinä kyllä historian siipi havisee ja varmaan vähän vapiseekin. Mutta eipä niistä sen enempää. Nykyään olen vittumainen seesteinen keski-ikäinen lohikäärme rouva.

Vaan niinhän se on, että ilman historiaa ei voi olla nykypäivää. Ja ehkäpä juuri oma historiani on muokannut minusta sen, mikä nykyään olen. Ujosta ja arasta tytöstä kehkeytyi vuosien saatossa barrikaadeille rynnivä höpöttävä akka.

Oman elämäni aikana on jo monta asiaa jäänyt historiaan, sellaisia joita nykypäivän nuoret (siellä 80- ja 90-luvulla syntyneet) eivät edes tiedä olleen olemassakaan.

Tästä on mieleeni jäänyt oiva esimerkki. Telkkarista tuli (tulee ehkä vieläkin, en tiedä) ohjelma, jossa remontoitiin jonkun kämppä/osa kämpästä ja sisustettiin ammattilaisen avustuksella. Konseptiin kuului, että asukas kävi tämän sisustajan kanssa kaupoissa vähän "haistelemassa" asukkaan mieltymyksiä ja tyylisuuntaa. 
Kyseisessä jaksossa kohteena oli nuoren naisen opiskelijakämppä ja neitokainen sekä sisustussuunnittelija vierailivat Kierrätyskeskuksessa katselemassa huonekaluja. Suunnittelija antoi katseensa kiertää ja hetken päästä huudahti: "Kato! Ihana puhelinpöytä!" Opiskelijaneito näytti hieman hämmentyneeltä ja kysyi: "Mikä on puhelinpöytä?"
Niin, meillä oli lapsuudenkodissa puhelinpöytä ja minulla on sellainen ollut ihan omilleni muutettuanikin. Nykyään ei enää ole kun on vaan kännykät.

Samaa kategoriaa voisivat olla "korppu" ja "lerppu". Ja minä olen aloittanut tekstinkäsittelyopintoni (konekirjoituskurssin jälkeen) WP 4 piste jotain -ohjelmalla, jossa tuotokset tallennettiin keskustietokoneelle eikä suinkaan omalle koneelle tai disketille. Tuon jälkeen mikrotietokone oli suorastaan luksusta!
Oi niitä aikoja ja voi tätä historian havinaa.

JälkiJuttu:
Tapasin kaupassa toissapäivänä jonkun henkisen kaksoisolentoni. Olin menossa kassajonoon kun eteen pyyhälsi rouva parin ostoksen kanssa. Vaan hänelläpä olikin jemmakori kassahihnan päässä, joten ostoksia olikin enemmän kuin luulin. En kuitenkaan jaksanut lähteä etsimään toista jonoa ja jäin siihen.
Rouva ryhtyikin hyvin luontevasti juttelemaan kanssani siitä, että hänen piti vain lapasia tulla lapselle ostamaan, mutta sitten mukaan tarttui yhtä ja toistakin muuta ja kori oli ihan ääriään myöten täynnä. Sanoin, että juuri tuosta syystä otan aina kärryt. Siinä sitten juttelimme niitä näitä, kaksi toisilleen täysin ventovierasta ihmistä, ja kohtaamisemme päättyi siihen, kun minä sain tavarani nopeammin pakattua, että hän toivotti minulle hyvää illan jatkoa.
Siinä suunnatessani parkkihalliin pohdin, että minä olen ihan samanlainen. Voin jonkun vieraan kanssa ihan luontevasti heittää läppää asiasta kuin asiasta. Yleensä en ole se, joka keskustelun aloittaa, mutta joskus voi käydä niinkin. Joku Moni saattaa pitää tällaista käytöstä omituisena, mutta minulle se on ihan luontaista. Mahtaakohan Siippa hävetä minua useinkin näissä tilanteissa...? Nyt olin onneksi yksin liikkeellä. ;)

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Tai ainakin ensimmäistä vuodatettiin eilen, runsaasti... Ehkä minulta joku hikitippakin taisi tulla silkasta ahdistuksesta, mutta en sentään itkenyt. Eikä vissiin kukaan muukaan. Tai no Siipasta en tiedä kun keskustelimme vain puhelimessa, että josko sitten itki jälkikäteen (not).

VV on siis ilmoitettu elämänsä ensimmäiseen viralliseen näyttelyyn (pentuluokat ovat aina epävirallisia joten niitä ei lasketa) tulevana viikonloppuna ja siksipä piti eilen suunnistaa kasvattajalle parturoitavaksi, että kehtaa turuilla ja toreilla näyttäytyä.

Matkaan siis pöyristyneen pikkukoiran kanssa. Pöyristyneen siksi, että hän ei saanut ruokaa vaikka muut saivat. Hän sai ainoastaan pari makupalaa (joiden sisään oli piilotettu matkapahoinvointilääke).
Matka sujui hyvin ilman yrjöä, vaikka pari kertaa piti vähän vinkumalla protestoidakin.


Ryhdyttiin sitten trimmauspuuhiin ja kasvattaja päätti leikata VV:n kynnet, koska minä hentomielisenä ihmisenä en koskaan raaski leikata niistä kuin päät pois. Koska en halua sitä verisirkusta, mikä hermoon leikkaamisesta seuraa. Yritin kyllä sanoa, että olen leikannut kynnet juuri viime viikonloppuna. 
Joo, niinhän siinä sitten kävi, että toisen etutassun sisimmäinen kynsi tuli rouhaistua siten, että veri alkoi virrata. Siis sananmukaisesti se virtasi.

Koitimme tyrehdyttää vuotoa kaikella mahdollisella jääpalasta paperiin sekä perunajauhoon ja tassun ylhäällä pitämiseen. Taloudestaan löytyi myös suihke, joka oli tarkoitettu ihmisten haavojen tyrehdyttämiseen, vaan eipä siitäkään ollut paljoa iloa.
Aika kauan verta vuosi, niin kauan, että nenässä alkoi jo tuntua sellainen rautaoksidinen halu, mikä verestä tulee. Ryhdyimme jo pohtimaan, että koiralla on jotain vikaa veren hyytymistekijässä, mutta uskoakseni leikkuri meni vain niin "syvältä" ja siksi sitä verta riitti.

Jollain konstilla verentulo sitten lakkasi sen verran, että koira saatiin kynittyä koiran näköiseksi. Ja hetihän se kynsi alkoi uudestaan vuotaa kun päästettin VV lattialle. Ei kun jalkapakettia väsäämään. Hieno nyytti saatiin aikaiseksi, mutta pian vuoto tuli läpi, ja tilanne korjattiin laittamalla minigrip-pussi vielä päälle.
Kahvittelun jälkeen vaihdettiin paketti, mutta kun kotiin pääsin eli VV käveli paketti jalassaan parkkipaikalta kotiin, oli muovipussin sisällä jo ihan "kivasti" verta.

Olin yksin kotona ja olin vähän ajatellut, että en koske siihen pakettiin ennen kuin tänään kun on Siippa apuna, mutta koska kynsi oli vuotanut läpi siteen, oli minun pakko tarkistaa tilanne ja vaihtaa kuivaa tilalle. Arvelin, että VV on kyllä sen verran opetettu hoitotoimenpiteisiin, että enköhän minä pärjää yksinkin.
Keräilin kaikki tarvittavat kasaan vessan lattialle ja sinne sulkeuduimme VV:n kanssa yhdessä tutkailemaan tilannetta. Vanhat pierut päivystivät oven ulkopuolella ja ne olivat kovin kiihtyneen ja huolestuneen oloisia varmaankin siitä syystä, että VV:stä levisi se rautainen verenhaju.

Avasin ihanan verisen paketin ja huuhdoin tassua kylmän veden alla. Sillä hetkellä kynsi ei vuotanut ja pohdin kovasti, miten estäisin sen hankautumisen tai napsahtamisen lattiaan, jotta se ei koko ajan aukeaisi. Sanomattakin on selvää, että juuri tuolla hetkellä se eläinten kynsille tarkoitettu "hyydytyspulveri" oli huushollistamme loppu kun ei sitä noiden valkokyntisten koirien kanssa ole tarvittu. 
Mutta nyt kynsi ei vuotanut eikä alkanut vuotaa vaikka painelin sitä pumpulitupolla kuivatessani tassua. Onnistuin taittelemaan sideharsosta tupon, jonka sain sijoitettua niin, että se painaa kynttä siitä vuotokohdasta ja toimii näin myös vaimentimena iskuille. Viimeistelin taas paketin hienolla neonvihreällä haavateipillä ja minigrip-pussilla, jonka teippasin microporelaastarilla kiinni. Hyvin pysyi.
Tässä taas nähtiin, että onhan niistä käydyistä ensiapukursseista jotain hyötyä sentään. 
Iltaulkoilulle lisäsin vielä tossun ja niin sitä mentiin, pääsääntöisesti kolmella jalalla.

Yön ajan kinttupaketti sai olla rauhassa eikä se aamullakaan ollut vuotanut läpi. VV oli kyllä vähän reppanan oloinen eikä halunnut mennä pihalle. Luulen, että kynttä tai tassua vähän särkee. Jätin sen kuitenkin kotiin ilman mitään kauluri ja tassussa tuo muovipussi-pakettiviritys. Katsotaan onko se yhtenä kappaleena vielä kun menen kotiin... Ja miltä kinttu näyttää kun ylläripaketti avataan Siipan saapuessa.

Että sellainen trimmausreissu meillä tällä kertaa.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Ensilumi

Sanoivat taannoin säätieteilijät, että ensilumen määritelmä täyttyy kun lunta tulee kaksi senttimetriä. No ehkä se nyt nippa nappa täyttyi.
Mutta katinkontit mitään myräkkää perjantaina tullut! Olipahan taas paljon melua tyhjästä.

Vaikka olenkin kovin anti-talvi-ihminen, niin on se myönnettävä, että maisema valaistui noinkin vähästä lumesta. Ei tarvitse käsikopelolla otsalampun kanssa mennä metsään vaan näkee eteensä ihan ilman lamppuakin. Ja onhan se mukavaa kun on paikkasen myötä kuivaa.
Sitä paitsi tänä aamuna huomasin, että päivä todellakin pitenee! Sellainen valonkajastus oli taivaanrannassa jo kahdeksan kantturoissa. Ihanaa!

Hauska oli myös nähdä muiden riemu moisesta valkoisesta maanpeitosta. Naapurin pojat kaivelivat eilen rattikelkkojaan varastosta, vaikka väitän, että ihan mäenlaskuun ei tuo lumi riitä.
Urheilupuiston väki ja hiihtokisojen järjestäjät luultavasti tanssivat kissanpolkkaa onnesta lumitykkiensä ympärillä. Kisat järjestyvät sittenkin, vaikka viime viikolla pidinkin koko sakkia ihan pöljänä kun valtakunnan kuullen sanoivat telkkarissa, että kisat pidetään. 
Koko viikonlopun onkin tykitys ollut käynnissä ja tänä aamuna oli ihan komean näköiset kasat lunta. Järjestäjien onneksi on tuota vesisadetta piisannut viime aikoina, joten vedenotto-ojassa luulisi riittävän tavaraa lumen tekoon vai pitäisikö sanoa lumen luomiseen... (heko heko, huono puujalka)

Viikonloppu meni lähinnä löhöillen ja syöden sekä töllöä tuijotellen. 
Putousta katsellessa vähän mietin, että mitenköhän ne sketsihahmot siitä kehittyvät vai kehittyvätkö ollenkaan. Putous Idiots puolestaan oli aivan loistava! Ihan nappiin osuneet parodiat. Jäämme odottamaan jatkoa.

Meikäläinen on näköjään jo niin rapautunut, että ei saa viikonloppuna postausta aikaiseksi, koska se edellyttäisi jonkun muun masiinan kuin tabin avaamista... Jospa se tästä taas.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Nokkakolari

Soisin ettei kukaan tällaiseen joutuisi. Omat autokolarit ovat luokkaa pari peräänajoa. Siis minä en ole ajanut kenenkään perään, mutta minua on tuupittu takaapäin parikin eri kertaa, mutta onneksi hiljaisessa vauhdissa. On vissiin ollut niin hyvät perät. ;)

Kerran on keulaan (vanha Saab, vahvaa peltiä), vilkun alle ajanut riisipussilla rattijuoppo sillä seurauksella, että riisipussi meni tuulilasiin asti kasaan ja Saabiin tuli pieni lommo vilkun alle. En muista paljonko se tyyppi puhalsi, mutta paljon se oli. 

Ai niin ja kerran on ollut sellainen "huhhuh, läheltä piti" -tilanne. En tiedä kehtaisiko tätä edes tunnustaa... No tunnustan nyt kuitenkin.
Olin ajelemassa läntisestä Suomesta kohti Helsinkiä ja tuolloin kännykkään puhuminen ajaessa ei ollut vielä kiellettyä. Noh, ajatteleminenhan toki olisi ollut sallittua.
Puhelin piippasi repsikan penkillä tekstaria ja minä tietysti sitä lukemaan kun oli sopivasti hyvä suora edessä. Kun seuraavan kerran nostin katseeni puhelimesta olin ajautunut vastaantulijoiden kaistalle ja edessä näkyi kohti tuleva rekka joka vilkutteli ilmeisen hätääntyneenä valojaan... Pikkuisen tuli kiire omalle kaistalle ja kyse oli todellakin enää kymmenistä sekunneista. Kohdatessamme rekan kuski soitti torveaan pitkään ja hartaasti. Ymmärrän hyvin miksi.
Uskokaa kun sanon, että sen jälkeen en ole ikinä lukenut tekstaria ajon aikana, sen verran säikäytti... 

JälkiJuttu:
Onko "oikean" blogin merkki se, että kommenttiposteihin alkaa sataa roskapostia? Jos on, niin voin onnitella itseäni! :D
Viimeisen muutaman viikon aikana olen saanut joka päivä jotain spämmiä. Täytyy todeta, että bloggerin roskapostisuodatin toimii hyvin, kaikki ne ovat sinne jääneet eivätkä ole (lähettäjien harmiksi) siis päätyneet kaiken kansan ihmeteltäväksi. 

torstai 9. tammikuuta 2014

Nukkuneen rukous

Minulle taisi iskeä se talviunien nukkuminen nyt... Muutamana iltana olen huoletta vedellyt pari tuntia sikeitä sohvalla somasti kuorsaten tuhisten. Näistä "pienistä" päikkäreistä huolimatta olen yöpuulle kavutessasi sammunut kuin saunalyhty varmaan jo ennen kuin on pää osunut tyynyyn. Aamulla kellon soidessa on uni ollut jotenkin syvää ja siitä herääminen on vaatinut paljon. Ja olo on sellainen, että voisi pystyyn nukahtaa hetkellä millä hyvänsä.

Ehkä syynä on tämä arjen tasaantuminen "normaaliksi" tai ehkä stressitasoni on laskenut kun iso pyörä on taas pyörähtänyt sen verran, että ihan oikeasti taitaa se vuorotteluvapaus koittaa puolentoista kuukauden päästä. Wau, jänskättää...

Puuhakkaana ja omista eduistani huolehtivana olenkin antanut ruoskani viuhua eri tahoille töissä, jotta ei nyt jää jonkun vatuloinnista kiinni se vapaan alku. Se jos mikä harmittaisi jos aloitusta pitäisi lykätä. Tulevan sijaiseni kanssa olen jo sopinut muutaman perehdytystuokion ja yritän nyt järjestellä palikat päässäni siihen järjestykseen, että saan jotain tolkullista opetetuksikin.

Tänään palasin myös ruotuun syömisten kanssa ja meneillään on vuoden ensimmäinen kakkospäivä. Hassua kyllä, odotin että kaiken sen mässäilyn jälkeen olisi hirrrrrveä nälkä lounaaksi nautitun noin 300 kilokalorin jäljiltä. Vaan eipä ole. Ehkä mahassa hölskyy riittävä määrä vettä, joka on turruttanut sen näläntunteen. Illalla sitten kuolema varmaan koittaa...

Nälkäpäivän kunniaksi lähdenkin tästä ruokakauppaan hoitelemaan viikonlopun ruokaostokset. Voin hipelöidä kaikkia herkkuja ja jättää ne sitten ostamatta. ;)

JälkiJuttu:
Jätän tämän päivän tarinahaasteen sanan suosiolla väliin. Eihän minulle siitä tullut mieleen kuin jotain typeriä ajatuksia, jotka pidän itselläni. En siis ryhdy julistamaan mitään.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kaksoisolento

Välillä kun mielikuvitus lähtee villiin lentoon, pohdin, että onkohan kaikille ihmisille olemassa kaksoisolento. Vieläpä siten, että se kaksoisolento elää jossain rinnakkaistodellisuudessa ja jos siihen kaksoisolentoon törmää tässä maailmassa, on tapahtunut joku virhe matriisissa.

Maailmassa on monta selittämätöntä asiaa, mutta jos niitä ryhtyy pohtimaan, niin hulluksi siinä vain tulee eikä vastauksia löydy, ainoastaan lisää kysymyksiä.

Omaan kaksoisolentooni en ole ainakaan tietääkseni törmännyt. En myöskään ole usein kuullut muistuttavani jotakuta. Ehkä hyvä niin, mieluummin olen oma itseni kuin jonkun toisen näköinen.


Tämä oli kyllä nyt sellainen tikusta asiaa -postaus kun en meinannut mitään järkevää keksiä. Pahoitteluni. ;)

tiistai 7. tammikuuta 2014

Skeittari

Eli rullalautailija suomeksi.

Silloin kauan sitten minun nuoruudessani ei olisi tullut mieleenikään, että moisen neljällä pyörällä keikkuvan vanerinpalan ympärille muotoutuu ihan oma tyylilajinsa. Silloin(kin) pojat (ja ehkä joku tyttökin) kyllä skeittailivat, mutta eivät ne muutoin erottuneet omaksi joukokseen kuin sillä, että se lauta kulki mukana.

Silloin (kauan sitten) skeittailtiin kaduilla ja parkkipaikoilla, niin ja tietysti vaikkapa ostarien tasanteilla ja matalilla rappusilla.
 
Nykyään on olemassa kaikenlaisia ja -kokoisia skeittipuistoja, joissa kelpaa nuorison temmeltää. Vaan silti tuntuu veri vetävän niille kielletyille aluieille. Sinne liikekiinteistöjen edustoille, joissa on oikein kyltillä kielletty rullalautailu. Voisiko olla niin, että eivät ymmärrä kieltoa? Kun kyltissä lukee "rullalautailu kielletty" eikä "skeittaus kielletty"?
Kampaajani on välillä ihan poliisien kanssa saanut hätyytellä skeittareita kun ovat kuulemma muutamaa autoakin kolhineet siinä parkkipaikalla riehuessaan lautoineen. Aikamoista touhua.

Ja kukapa olisi tuolloin (kauan sitten) uskonut, että skeittaaminen on ihan urheilulaji, ainakin X-gamesissa jos ei muualla. En minä ainakaan.
En myöskään suosittele tätä(kään) harrastusta kovin vanhoilla päivillä aloittamaan. Voi sattua niin sanotusti juhaa leukaan...

Joka janoaa lisää infoa aiheesta, voi kääntyä vaikkapa Wikipedian puoleen.


maanantai 6. tammikuuta 2014

Laihdutus

Niinpä. Jos joku olisi sanonut minulle vaikkapa 15 vuotta sitten, että joudun taistelemaan kilojen kanssa tulevaisuudessa, olisin varmaankin nauranut paskaisesti. Teini-iästä alkaen painoni oli vakio, ihan sama mitä söi tai ei syönyt, teki tai oli tekemättä, niin paino pysyi samana. Salaa ja hiipimällä sitten joskus yli kolmekymppisenä alkoi kiloja vähitellen kertyä. 
Varmaan elämässä muuttui asia jos toinenkin, ja kilojen kertyminen oli salakavalan hidasta. Eräänä päivänä havahduin siihen, että läskiä on vyötärölle, perseeseen ja reisiin kertynyt sen verran, että alkoi jo itseäkin häiritsemään.

Sitten tartuin itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin aika askeettiseen karppaukseen. Samalla ramppasin ratsastustunneilla parhaimmillaan kaksi kertaa viikossa. Kyllä kilot karisivat kohisemalla! Karppaus jatkui, mutta ratsastui jäi, kuten olen joskus maininnut. Paino pysyi kurissa, mutta jossain vaiheessa pohdin haluanko todellakin elää pihvillä ja salaatilla lopun ikäni. Vastaus oli kieltävä. 
Ja äärestä viereen, heitin koko karppauksen hatelikkoon ja löin lossiksi. Pullaa! Pastaa! Hiilareita! Psori helotti ja kilot kertyivät takaisin melko nopeasti, ehkä painoa tuli vielä lisää verrattuna edelliseen lähtökohtaan. Hienoa.

Elelin sitten kilojeni kanssa ja ostelin isompia vaatteita. Minä kun olen aidosti todella huono liikkumaan vapaasta halustani. Punttisali, spinning tai joku jumpparyhmä ei ole minun juttuni. Ei myöskään juokseminen. Kävely ja sauvakävely ovat ihan okei, mutta kuka niitä vesisateessa haluaa tehdä. Koirien kanssa sentään joutuu vähän liikkumaan ettei ihan kasva yhteen sohvan kanssa. Tiedän, ihan itse pitäisi sitä liikuntaa harrastaa ja kun ei sitä talvea tullutkaan, niin kyllä se on tästä otettava taas sauvat käteen ja lähdettävä tarpomaan.

Viimeisin koitokseni laihdutuksen painonpudotuksen saralla on tämä täälläkin mainostamani 5/2-dieetti. Sillä aion nyt jatkaa toistaiseksi, sillä tuloksia oli kuitenkin nähtävissä tuossa syksyn aikana ja olo oli muutoinkin parempi. Nyt joulun ja muiden pyhien aikaan en ole paastopäiviä pitänyt, mutta torstaina koittaa arki senkin asian suhteen.

En siis todellakaan kaipaa nuoruuden "kuivan kesän orava" -olomuotoani, mutta en ole pahoillani jos vaikka kymmenenkin kiloa lähtisi vähitellen.
Ja sympatiseeraan aidosti kaikkia, joilla on ylipainoa. Kyllä se niin on, että mitä enenmmän sitä läskiä on, sitä vaikeampaa sen karistaminen on etenkin jos liikunta kiinnostaa yhtä paljon kuin minua.

  

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Päivän peili

Eli radiouutiset, vissiin ihan illan päälähetys jos en ihan väärin muista. Tullut niin kauan kuin muistan... Harvemmin tulee itse kuunneltua. Nykyään tulee kuunneltua radiota melkeinpä ainoastaan autossa eli aamuin illoin työmatkalla.

JälkiJuttu:
Tänään on ollut todellinen löhöilysunnuntai, sellainen kuin siinä Lasse Mårtensonin biisissä, jossa tunnelma on rento, kiireetön ja letkeä. Päivän suurimmat saavutukset ovat olleet koirien ulkoilutus ja saunassa löylyttely. Vaan tarviiko sitä aina mennä tukka tuubilla? Ei varmaankaan, joskushan sitä on otettava vähän rauhallisemminkin. Onneksi ei huomennakaan tarvitse kellon kanssa nousta ylös ja luvassa lienee yhtä laiska päivä. Tai no, jos sitä vaikka vähän pyykkikonetta pyörittäisi.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Karkuteillä kutistunut

"Näppärästi" yhdistin eilisen ja tämän päivän sanan, vähänkö oon viksu...not.

Eilisestä sanasta minulle ei tullut mitään muuta mieleen kuin karkuteillä olevat teinit, joista välillä saa lukea iltapäivälehdistä sekä uuden vuoden paukkuja karkuun lähteneet koirat. Ja niistä koirsta aina mietin, että ovatko ihmiset oikeasti niin typeriä, että raahaavat rekkunsa mukaan raketteja katsomaan. Ilmeisesti ovat (idiootteja). Vaikka koira ei kotona pelkäisikään niin ei sitä pidä missään tapauksessa viedä "pääkallopaikalle" mukanaan, sanoohan sen jo ihan maalaisjärkikin. Tai sitten ei.

Kutistunut puolestaan tuo mieleen vaatekaappini. Erityisesti sen, jonka uumenissa vaatteeni aina kutistuvat. Ikävä huonekalu tuollainen. Toivottavasti tilanne kääntyy tässä tämän vuoden aikana.
Uuden kodinkoneen omistajan kiimassani pesin ja kuivasin koko pyykkikorin tyhjäksi tuossa muutama viikko sitten, kuten ehkä muistatte. Noh, siinähän kävi sitten niin, että Siipan lempikotipaita otti ja kutistui sen verran, että paita lähti viimeiselle matkalleen muutaman koekäyttökerran jälkeen. Tunsin syyttävän katseensa niskassani heittäessäni paidan pois... Joudun ehkä hyvittämään asian jotenkin. Jospa lupaan, että lähden etsimään vastaavaa samasta kaupasta kuin mistä se paita oli ostettu? Sehän sitten tarkoittaisi sitä, että pitää tästä sonnustautua Edinburghiin ja Princess Streetille. Kamalan vastenmielinen ajatus... ;)

JälkiJuttu:
Eilen alkoi taas kausi yhdestä ehdottomasti lempiohjelmistani. Kyllä, Voice of Finland. Minä sitten pidän siitä ohjelmaformaatista ja kauden avaus osoitti, että taaskaan ei tarvitse pettyä. Aikamoisia ääniä oli heti tarjolla! Että hyvä kausi tästä tulee.
Lisäksi pidin kovasti siitä, että valmentajien keskinäisiä sanailuja näytettiin enemmän ja siitä, että Mira Luoti tuntuu sopivan valmentajaporukkaan todella hyvin. Anne Mattilasta en vielä ole ihan varma yhden jakson perusteella, mutta annan hänelle vielä kuitenkin toisenkin mahdollisuuden. ;)
Mike ja Ela olivat ihan yhtä hyviä kuin aiemminkin ja jotenkin tuntuu, että puolen tuomariston vaihto on kyllä ollut ihan hyvästä.
Niin ja Muodin huipulle alkaa ensi viikolla, ja Maajussille morsian! Kyllä minua nyt hemmotellaan televisiotarjonnan puolesta oikein kunnolla.

torstai 2. tammikuuta 2014

Paluu arkeen

Miten niin arkeen? Minähän olen ollut kaikki arkipäivät tiiviisti töissä! Sanoisin, että se oikea arki alkaa vasta ensi viikolla. Sitten kun jokaisella viikolla ei ole vähintään kahta maanantaita. Tälläkin viikolla on kaksi maanantaita ja kaksi perjantaita, välissä yksi vapaapäivä.

Uuden vuoden paukutteluja oli mielestäni tällä kertaa vähemmän kuin vuosi sitten. Ehkäpä lumettomuus ja lama vaikuttivat. Mutta kyllähän sitä pauketta riitti vielä eilisellekin ihan tarpeeksi. Niin paljon oli pommitusta ja ruudinkäryä, että vanhat pierut olivat vielä tänä aamunakin hermoromahduksen partaalla. Tai no, PP alkaa olla vissiin riittävän kuuro ettei ihan kaikkia risahduksia kuule enää, mutta Juniorin häröillessä vieressä on PP helposti vietävissä mukaan.
Onneksi VV ei pelännyt eikä ottanut mallia isommistaan! Ihanaa. Se olisi mielellään kyllä ollut mukana ulkona kommentoimassa ja katseli harmistuneen näköisenä ikkunasta kun me Siipan kanssa olimme pihalla katsomassa vuoden vaihtumista.

Toivon siis, että pommittajat ovat nyt paukkunsa hoitaneet ja paluu arkeen myös koirien elämän kannalta vihdoin toteutuu.

Tanniininen tammikuu





Katsellessani Neon listalle tällä kertaa päätyneitä sanoja ajattelin, että onpa siinä naisen ajatus askarrellut asian jos toisenkin parissa. Kiva kun jaksat näitä listoja aina väsätä, kiitos!

En taaskaan lupaa mitään, mutta yritän pysyä menossa mukana olemalla heti kättelyssä päivän myöhässä. ;)