torstai 30. lokakuuta 2014

Kepit kaakkoon!

Myönnän, olen todella huono potilas.

Herra Tohtorihan kehotti kulkemaan keppien kanssa, mutta eipä tuo mitään aikarajaa asettanut.
Niinpä eilen köpöttelin kiltisti kotona kahdella kepillä kunnes tuskastuin siihen, että olin palannut pisteeseen jossa en voi kantaa mitään. Ongelman ratkaisu = yksi keppi. Siihen oli toki lupa eikä mistään aikarajasta moisen aloittamiselle ollut puhetta. Näin pystyin kuskaamaan iltapäiväkaffen olohuoneeseen jotta sai katsottua jotain hömppää digiboksilta.
Illalla nukkumaan mennessä jalka oli toki turvoksissa, mikä ei liene mikään ihme, mutta aamuun mennessä turvotus oli laskenut sellaiseen "normaaliin turvotukseen".

Tänään aamulla kikkailin yhden kepin kanssa, mutta kun Siippa häipyi töihin, nakkasin minä kepit nurkkaan ja päätin, että kun ei kerran satu niin kai sitä sisällä voi ilman keppejä kulkea. Tämän perustelen sillä, että kahden kepin kanssa "kevennän" liikaa vaikka pitäisi painoa laittaa jaloille. Yhdellä kepillä asennosta tulee väkisin vähän vino ja se taas kipeyttää tuon vasemman lonkan. Ilman keppejä kulku ei ole nopeinta, mutta asento on suora ja nilkalle tulee jumppaa. Jos rupeaa sattumaan, palaan keppikantaan.  Kuitenkin lääkäri kehotti keppien käyttöön lähinnä turvallisuussyistä.
Postilaatikolla kävin yhden kepin kanssa ilman ongelmia, joten uskoisin selviytyväni ulkoilustakin. Ja ennen kaikkea: aion mennä saunaan viikonloppuna ensimmäisen kerran sitten operoinnin! :)

Aamutelkkarissa haastateltiin jotain taksikuskia aiheena "Taksikuskin ohjeet asiakkaalle".
Sattuneesta syystä olen käyttänyt aika paljon taksia viime aikoina. En siis normaalistikaan karsasta taksin käyttöä, mutta nyt on siihen ollut syynsä.
Ja täytyy sanoa, että on kuskeja ja kuskeja... Sama varmasti pätee useimpiin ammattiryhmiin, mutta taksissa tämä jollain tapaa korostuu kun olla pienessä tilassa vieraan ihmisen kanssa.

Kohdalleni tämän viimeisen kuuden tai seitsemän viikon aikana on sattunut pääsääntöisesti mukavia ja ammattinsa osaavia kuljettajia. Toisten kanssa juttu on luistanut todella hyvin ja toisten kanssa on matkattu hiljaisuuden vallitessa.
Helmenä joukosta nousee erityisesti se ihana taksikuski, joka vei minut leikkausaamuna sairaalalle. Luulen, että hän aisti jotenkin hermostuneisuuteni ja hiljaisen hätäni, ja piti keskustelun kepeänä ja mukavana. Saman herran kyydissä olen ollut muutaman kerran ennenkin ja arvostan häntä kovasti.
Pari muutakin "valopilkkua" on näihin viikkoihin mahtunut, mm. kuljettaja, joka pyysi anteeksi puhelimen soidessa ja sanoi, että on pakko vastata kun pomo soittaa. Hetken keskustelivat ja sitten kuljettaja sanoi pomolleen: "En nyt puhu kanssasi kauempaa, sillä minulla on kaunis rouva asiakkaana ja keskustelen mieluummin hänen kanssaan." Myönnän, että sillä hetkellä tuo imartelu toimi todella hyvin ja piristi päivääni. :D

Sitten on niitä stiplujakin sattunut. Ehkä ovat leipääntyneitä työhönsä tai jotain, mutta jotenkin kävi mielessä, että väärällä alalla ovat.
Sairaalasta minut kotiin ajanut herra oli varsinainen mörökölli. Murahteli ja urahteli jo minua saattamassa olleelle sairaanhoitajalle ja pitkin hampain nousi avaamaan oven. Oli myös kovin haluton ajamaan täällä kodin päässä ovemme eteen ilmeisesti siitä syystä, että väylä on kapea ja sokkeloinen. Ei sanonut päivää eikä näkemiin kiitoksesta puhumattakaan. Varsinainen Asiakas on aina väärässä -tyyppi.
Toinen tällainen "helmi" sattui kohdalleni silloin kaksi viikkoa sitten mennessäni jälleen aamutuimaan treffaamaan ortopediä. Tyyppi tuli tuosta jostain läheltä, koska puhelu meni suoraan autoon, joten varmaan oli näitä omia paikallissankareitamme.
Hyvä ettei varpaalleni ajanut kun odottelin tuossa parkkipaikalla, jonne sentään olin ystävällisesti köpötellyt. Ei noussut autosta ylös, mutta "ystävällisesti" sentään tökkäsi etuoven auki sisältäpäin ja siirsi penkin taaksepäin. Auto haisi voimakkaasti vasta poltetulle tupakalle ja kuski näytti siltä kuin olisin todellakin viimenen asia maailmassa, jonka sopi häntä häiritä kesken tolpalla notkumisen. Piti toki linjansa, ei siellä määränpäässäkään noussut avaamaan ovea tai kysynyt tarvitsenko apua keppeineni saati että olisi auttanut millään tavoin. Toivottavasti en joudu hänen kyytiinsä enää ikinä...

Pääsääntöisesti on kuitenkin sanottava, että valtaosa omalle kohdalleni osuneista taksikuskeista ovat mukavia ja auttamishaluisia ihmisiä, jotka osaavat keskustella ihan mistä vaan maan ja taivaan välillä tai ainakin kuuntelevat sujuvasti. Parhaimmilla heistä on myös kyky olla hiljaa ja huomata jos asiakas ei haluakaan jutella. Arvostan ammattiaan, sillä vittumaisia tyyppejä sattuu varmasti kyytiin usein, ja erityisesti niitä jotka lähtökohtaisesti ovat sitä mieltä, että taksari huijaa aina.
Aion jatkossakin matkustaa taksilla, silläkin uhalla, että joskus kuskiksi sattuu aito kusipää. ;)


 

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kattokaa, ilman monoa!

Tänään oli odotettu ja vähän jännitettykin päivä. Onko koipi kunnossa? Eihän ole tullut mitään ylläreitä?
Urhoollisesti olen konkannut menemään ilman keppejä ja käyttänyt jopa Junioria tuolla roskiksen takana tarpeillaan, sillä se oli lenkkikiellossa palattuaan hoitolasta viime viikolla ontuen. Lähempi tarkastelu osoitti, että selässä oli jumi, joka nyttemmin on jo lauennut ja parantunut. 

Niinpä suuntasin Siipan kyydissä tänä aamuna kohti Herra Ortopedin vastaanottoa. Olin varmaakin varmempi, että herra on taatusti myöhässä taas, mutta mitä vielä! Viittä vaille yhdeksän kutsui minut huoneeseensa! Hyvä etten jakkaralta pudonnut kun kuulin nimeni ovelta.

Herra näytti silminnähden tyytyväiseltä kun porhalsin sisään kepit kainalossa. Otin ne mukaan kun arvelin niillä ehkä olevan käyttöä kotiinpäin lähtiessä.
Normaalit haastattelut tehtyään Herra Tohtori passitti minut (taas) röntgeniin. Sinne meninkin ja matka tuntui tällä kertaa erittäin lyhyeltä kun suhasin siihen suuntaan kepit kädessä hämmästyneiden kanssapotilaiden katseiden saattelemana. Röntgenissä tutut kuviot valmistautumisen suhteen, mutta siinä kohdassa sentään otin kepit käyttöön kun en vielä tiennyt saanko astua jalalle ilman monoa vai en.

Tuttu röntgenhoitaja, joka tuumasi, että samat kolme kuvaa taas, mutta ehkäpä tämä on sitten viimeinen kerta. Sitä minäkin toivon, tosiaan.
Röntgenistä takaisin Mösjöö Ortopedin oven taakse, jossa vuoroaan odotteli tällä kertaa käsi kipsissä oleva mies, joka kysyi minulta ontuessani paikalle, että "taidat olla jo loppusuoralla?". Vastasin: "parantumisen suhteen toivottavasti, mutta muuten en toivo olevani loppusuoralla." Herra nauroi lämpimästi.

Koska olin päässyt otille etuajassa, sain tietysti odottaa pidempään pääsyä kuvien katseluun. Käsipotilas pääsi ensin ja odotellessani luin kännykästä iltapäivälehtien antia. Kyllä revitään otsikkoa otsikon perään itsensä ja kolme lastaan bussin alle ajaneesta naisesta. Surullista.

Vihdoin pääsin Herra Tohtorin viereen katselemaan nilkkani läpivalaisuotoksia. Ja kaikki on ihan kunnossa! Luut näyttivät joka suunnasta hyvältä.
Herra Tohtori käski ottaa monon pois ja vaihtaa tennarin jalkaan. Ja kokeilla kävelemistä, keppien kanssa toki. Myönnyin sanomaan, että kyllä näitä keppejä vähän tarvitsee kun tuo jalka tuntuu vähän, miten sen nyt sanoisi, pehmeältä. Kovasti Herra Tohtori muistutteli, että ei se vielä ole kunnossa ja keppejä pitää käyttää. Ja tokihan se vähän hassulta tuntui kävellä ilman sitä monoa näin monen viikon jälkeen, joten olin ihan tyytyväinen keppien tarjoamasta tuesta.
Tohtori ehdotti vielä fysioterapiaa, johon vastasin, että se on ihan okei jos senkin saa vakuutukseen menemään. Niinpä hän lähetti vakuutusyhtiölleni maksusitoumuspyynnön, jonka vastausta odottelen. En nimittäin itse koe, että se fysioterpalla käynti ihan välttämätöntä on, mutta menenhän minä toki. Ei kai siitä haittaakaan ole.
Herra Ortopedi haluaa kuitenkin nähdä minut vielä kolmen viikon päästä ja silloin toivon pääseväni sanomaan sen Toivon ettemme ikinä enää tapaa -lauseen. ;)

Ilman monoa! Ihanaa!
Kotona olen nyt vähän kokeillut yhden kepin kanssa kulkemista eikä sekään ihan hullulta tunnu. Että ehkäpä tässä voi päästä noista kepeistä eroon ihan kohtuullisessa ajassa. Huomenna toki otan molemmat kauppareissulle mukaan, sillä kaupassahan on varmaankin maailmanlopun meininki kun kaupat ovat kiinni viikonlopun! Siinä sitä sitten joka iikka hamstraa ruokaa yli oman tarpeen ja panikoi. Paitsi me, meidän normaali kauppapäivä on torstai ja sillä mennään nytkin.


Että kovasti olen iloinen, kuten voitte kuvitella!

Olen viettänyt viikon ahkerasti taas sukankutimen parissa ja nyt olen "tilauskannassani" siinä kohdassa, että eilen aloitin Nolliksen sukkien kutomisen. Seuraavaksi teen ehkä jotain muuta jossei lisää sukkatilauksia tupsahda jostain.
Lisäksi pohdin, että nyt kun tällainen lämpöaalto palasi, voisinko sittenkin vielä istuttaa kukkasipuleita...? Ehkä teen jonkun muutaman sipulin koeistutuksen ja jos niistä ei tule mitään, niin ei sitten harmita niin paljoa.
Nyt kuitenkin tassuttelen töllön ääreen kutomaan ja katsomaan viime viikon jakson sarjasta Viimenen Tango Halifaxissa. Ensimmäisen jakson perusteella sarja on taattua brittikamaa hyvällä huumorilla ja hienoilla Yorkshiren maisemilla varustettuna. Onneksi töllöiltoihini on tullu puoli tuntia lisää, sillä ennen niin kovasti tykkäämäni Puoli seitsemän -ohjelma ei ole enää entisensä uuden naisjuontajan astuttua kehiin eikä pelkkä Mikon valovoimaisuus saa minua jäämään yleisöön. Ikävä on Ella Kannista ja Marja Hintikkaa.

torstai 23. lokakuuta 2014

Semivapaus

Kaikesta maailman kurjuudesta, ebolan leviämisestä, ruåttilaisten sukellusvenejahdista ja muista kamaluuksista huolimatta aion hetken hehkuttaa oman pienen elämäni pientä onnea. Ja kyllä, nämä onnenmuruset ovat todella pieniä, melkeinpä pelkästään hippusia, mutta tällä hetkellä minulle isoja iloja.

Siippa lähti sunnuntaina työmatkalle ja vanhat pierut oli sijoitettava koirahoitolaan. Kotiin jäi kanssani VV, sillä kun varasin hoitolapaikkoja, oli se juuri aloittanut juoksuaikansa enkä oikein osannut arvioida olisiko homma kokonaan ohi hoitolakomennukseen mennessä. No olisihan se ollut, mutta ihan hauskaa, että sain edes yhden koiran kanssani pitää.
Sunnuntaista maanantaihin sai VV suorittaa pelkkiä pihaulkoiluja eikä se selvästikään ollut kovin ilahtunut. Se kun on kuitenkin tottunut käymään kolme kertaa päivässä lenkillä, että saa vääntää skeidat syvimpään pusikkoon niin ettei kukaan näe. No, hätä ei lue lakia ja niin se urhoollisesti toimitti pari kertaa asiansa pihalle protestiäänien saattelemana.

Maanantaina hyppäsin autoon vastoin Herra Tohtorin ohjeita ja määräyksiä ja karautin noutamaan äitini seuralaisekseni ja koirankusettajaksi. Autoilu sujui ihan hienosti ja varotoimenpiteenä laitoin tuon ostamani kevyemmän nilkkatuen vaikka se olikin selkeästi ihan turha. Nilkkaan ei sattunut ja autossamme on onneksi varsin herkät polkimet, joten voimaakaan ei tarvita.
Ja mukavahan se oli äitimuoria pari päivää pitää kylässä. Kovasti tuo olisi halunnut huushollata enemmän kuin annoin, mutta ihan sopuisasti saimme hommat hoidettua.

Eilen oli sitten lupa jo tallata koko painolla koiven päälle, toki tuon monon kanssa, ei vielä ilman sitä. Niinpä tiistaina jo vähän varovasti onnahtelin ilman keppejä keittiössä ja tunnustelin mahtaisiko kinttuun sattua.
Tiistai-iltana jalka oli aavistuksen turvoksessa tietysti, mutta mihinkään ei sattunut. Eilen sitten tulin ensimmäisen kerran yläkerrasta alas pystyasennossa kaiteiden avulla. Mikä onnen- ja onnellisuudentunne! Eilen myös hieman lisäsin köpöttelyäni keittiössä ilman keppejä, mutta en uskaltanut niitä kokonaan nurkkaan jättää.

Tänään aamulla päätin, että onhan se kokeiltava ja tultuani alakertaan ihan "normaalisti" rappusia, kokeilin vissylasin kuskaamista keittiöstä olohuoneeseen ilman keppejä. Ja sehän onnistui!
Aamun sitten kävelin mononi kanssa ilman keppejä pitkin huushollia ja tunsin jotenkin suurta riemua moisesta.
Lähdin viemään äitiäni kotiin ja ulos otin kepit, mutta niiden kanssa kävely oli paljon helpompaa kun ei tarvinnut niitä käyttää kuin vähän tukena. Tällä kertaa autoilin ilman nilkkatukea pelkkä tennari jalassa eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Kun palasin kotiin, jätin kepit eteisen nurkkaan odottamaan seuraavaa ulkoilua iltapäivällä.

Ihanaa! Alan vihdoin uskoa siihen, että jalka todellakin paranee ja ehkäpä ensi viikolla todellakin pääsen kävelemään kun Herra Tohtori juhlallisesti poistaa monon.
Huomaan, että jalka on pääasia elämässäni tällä erää. Näin viime yönä varsin kummallista unta, jossa pääosissa olivat itseni lisäksi Herra Ortopedi sekä eläinlääkärini. Juu, en kerro enempää... :D

JälkiJuttu:
Talvi yrittää tehdä tuloaan tänne etelän veteliinkin. Eilisestä asti on ollut pakkasta ja tänään on melkein koko päivän taivaalta satanut "mannaryynejä". Onneksi tiet ovat kuitenkin kuivat, meidän autossamme on nimittäin kesärenkaat vielä alla...

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kaupassa

Eilen oli taas viikon kohokohta kun pääsin Siipan kanssa kauppaan. Kyllä se pieni köpöttely kepeillä näin rapakuntoisena kuntoilusta käy ja hiki siinä väistämättä tulee. Tällä kertaa en kuitenkaan kuluttanut "mummopenkkejä" yhtä paljoa kuin viikko sitten, joten ehkä pientä kunnon kohentumista on tapahtunut. Joka tapauksessa kämmenet ovat taas kipeät, mikä indikoi sitä, että taidan sittenkin siirrellä ruhoani käsilläni enemmän kuin olisi tarpeen. 

Pääsin siis lankahyllylle hillumaan ja poimin matkaani muutamat herkulliset villasukkalangat ja yhden pörrökerän täydentämään jo kotona ollutta samanlaista. Taidan siitä sipaista jonkun kaulaliinan tai vastaavan kun se on niin ihanan pehmoista.

Urhoollisesti sitten onnahtelin keppeineni Siipan perässä ja jäin aina johonkin sopivaan kohtaan (lue: ei keskelle käytävää) odottelemaan kun Siippa singahteli tavaroita noutamassa käskyjeni ohjeideni mukaan.
Hämmästyksekseni sain huomata, että vaikka kuinka seison sivummalla keppeineni, ei se suinkaan ole este ihmisille yrittää keilata meikäläistä ostoskärryillä. Pari akkaa näytti ihan siltä kuin olisivat suorastaan tähdänneet päin kun näkivät puoliavuttoman ihmisen kyynärsauvojen kanssa. Ihan käsittämätöntä! Itse väistän ja autan aina ihmisiä, jotka liikkuvat jotenkin vaikeasti tai jonkin apuvälineen kanssa, mutta eilen sain huomata, että ilmeisesti suurelle osalle ihmisiä se onkin suurta hupia kun voi vähän "uhitella" tai "pelotella" hitaammin ja vaikeammin liikkuvaa.
Kertoo mielestäni jälleen kerran paljon nykyajan käytöstavoista. Että ihan turha ihmetellä mikseivät kakarat osaa käyttäytyä kun eivät osaa aikuisetkaan. 
Mieli teki pari tyyppiä kampata ihan vaan vittuillakseni, mutta olisivat saattaneet vittumaisuuksissaan kostaa jollain tapaa. 
Hengissä selvittiin tästäkin reissusta kuitenkin ja Siipan kanssa on jo sovittu, että seuraavan kerran kun meikäläisen pitää kaatua niin, että luita murtuu, niin kohteena on sitten vasen käsi. Sitten pystyy vielä jotain tekemäänkin ja ainakin kävelemään. Nythän olen jalaton JA kädetön. ;)

Hoksasin myös, että taidan olla ihan valtionpäämiestasoa.
Uutisissa kerrottiin, että Pohjois-Korean diktaattorista oli julkaistu vihdoin kuvia yli viiden viikon hiljaiselon ja näkymättömyyden jälkeen. Ennen katoamistaan tyyppi oli nähty ontumassa jossain tarkastusreissulla. Noh, sillähän oli tietysti kans nilkka murtunut, koska oli kekkaloinut korkokengissä (kun se on niin lyhyt) pitkin pitäjää ja joutunut sitten operaatioon. Nyt on aikaa kulunut se reilu viisi viikkoa eli saa laittaa koko ruhonsa painon jalalleen ja kas, tyyppi onkin nähty jotain kerrostaloa kyttäämässä kävelykepin kanssa. Mysteeri ratkaistu.
Ja mehän ollaan siis melkein samiksia kun suurinpiirtein samaan aikaan kinttumme katkaisimme. Joukkoon kelpuutan myös hiitäjä Aikku Saarisen, vaikka hänellä murtuma on jalkapöydässä eikä leikkausta tarvittu. Kuitenkin urheiluruudusta näin, että hänellä oli samanlainen buutsi kuin minulla ja samalla tavalla pärssiillään laskeutui rappusia alakertaan kuin minäkin. 
Summa summarum: mähän olen julkkis & yksinvaltias, että repikää siitä! ;)

torstai 16. lokakuuta 2014

600.

Kuudessadas postaus on tämä. Että aika monta huttujuttua on tullut kolmen vuoden aikana kirjoitettua, keskimäärin 200 vuodessa.

Eilen oli taas treffit Herra Ortopedin kanssa. Olinko yllättynyt siitä, että aikani oli klo 9:00, mutta pääsin juttusilleen siinä varttia yli? Juu, en ollut. Itse asiassa kotona harkitsin jo ennen lähtöä, että josko jättäisin vähän viime tipalle taksin soittamisen, mutta eihän meikäläisen luonto moista anna tapahtua. Ajoissa pitää olla, mieluummin etuajassa. Missä tahansa.

Tohtori hipelöi säärtäni (onneksi olin hoitanut säärikarvaongelman!) ja taivutteli nilkkaa sinne sun tänne. Kyseli, että sattuuko pohkeen yläosaan. No ei satu, ei vieläkään. Tätä on kysynyt joka kerta.
Sitten taas piti könkätä röntgeniin, sinne etäänperälle. Tällä kertaa matka ei tuntunut ihan yhtä pitkältä kuin kaksi viikkoa sitten, ja hyvä niin. 
Kuvien jälkeen könkkäilin takaisin odottelemaan pääsyä katselemaan näitä otoksia Tohtorin luokse.
Kuvat näyttivät hyviltä ja kuvassa ei enää edes näkynyt sitä murtumakohtaa, joten eiköhän siellä jotain luutumista ole alkanut tapahtua. Tohtori vaikutti myös tyytyväiseltä siihen, että en ole nappaillut särkylääkkeitä pariin viikkoon ollenkaan. Mitäpä niitä turhaa syömään. Alussa otin reilulla kädellä ja sitten lähinnä yötä vasten. Nyt en ole tarvinnut ollenkaan, en edes alkuviikosta vaikka täräytin monon rotvallin reunalta alas kun kävin koiranruokaliikkeessä. Sattui hetken, mutta yllättävän vähän. Ja yllättävän vähän olen kinttua kolhinut noin muutenkin, onneksi.

Niinpä meillä on Herra Tohtori Ortopedin vielä yhdet treffit kahden viikon kuluttua. Ja jos nyt oikein ymmärsin, että se suhde on sitten siinä jos ei mitään ylläreitä tule.
Eli viikon kuluttua saan varata koko painoni jalan päälle jos pystyn, mutta monoa tosiaan pidetään vielä kaksi viikkoa. Ja seuraavilla treffeillä mono poistetaan yhdessä. Ilmeisesti haluaa nähdä kaadunko heti vai en. ;)
Täytyy myöntää, että itselle oli vähän vaikea pala niellä kun tohtori sanoi, että kuukauden päästä kävelen normaalisti ja ilman keppejä kun oletus on, että monon poistamisen jälkeen pitää vielä keppien kanssa mennä. Itse kyllä toivon, että pärjäisin yhdellä kepillä (tai ilman keppejä), mikä tarkottaisi, että voisin tasaisella maalla ainakin VV:tä talutella. Toisaalta taas jännittää ihan pirusti se hetki kun pitäisi luottaa jalan pitämiseen ja astua rohkeasti se ensimmäinen askel. Ristiriitaisissa tunnelmissa siis.
Eikä antanut Herra Tohtori lupaa polkea kuntopyörääkään vielä. On siis jatkettava nojatuolissa istumista ja sukan kutomista. Villasukkia olenkin tässä nyt tehtaillut ja laajentanut jo tuotantoaluetta kavereihinkin. Ajattelin myös tehdä erikokoisia ja erilaisia sukkia, joita voin sitten lahjoitella sinne tänne jos joku niitä huolii.

Nämä tein itselleni.
Tässä ne päivät seuraavat toisiaan, nojatuolissa, vähän kuin Päiväni murmelina (Groundhog day) -elokuvassa. Ei ole eroa sillä onko maanantai vai perjantai, eilinen oli suorastaan poikkeava päivä kun piti lähteä maailmalle. Mutta elättelen toiveita, että tämäkin loppuu kohtapuoleen ja sitten painelenkin tukka putkella koko loppuvuoden enkä näyttäydy kotona kuin suuremmissa mutkissa! :D

Tänään pääsen kuitenkin taas Siipan kanssa kauppareissulle. Pitää ottaa siitä kaikki ilo irti ja tuijotella ihmisiä varastoon. Niin ja menen notkumaan lankahyllylle, jotta on villasukkatarpeita tuleviksi viikoiksi. Tämänhetkinen työtahtini on sukka päivässä ja sen huomaa, sillä ranteisiin on taas ilmestynyt "neulontapatit" kun ranteen yläpuolella oleva lihas tai lihaksen osa on saanut enemmän kuin tarpeeksi treeniä. Muutamia välipäiviä on joutunut pitämään ettei ihan jumiin mene. 

Nyt tekisi mieli ottaa pienet tirsat...

torstai 9. lokakuuta 2014

Hengissä vielä

Elämä neljän seinän sisällä on melko tylsää ja siksi kai ei ole tullut pahemmin kirjoiteltuakaan. Viikon jännittävin asia lienee se, että mustarastas lensi parveilukiihkossaan toissapäivänä päin parvekkeenkaidettamme, taittoi niskansa ja kuoli. Putosi keskelle pihaa ja koska minä en saanut tossuani kaivettua nojatuolin alta, jouduin jättämään ruumiinkätkemisen odottamaan Siipan kotiinpaluuta. Tämä meidän kämppämme on oikea lintusurma. Tasaisin väliajoin löytyy etu- tai takapihalta joku kuollut tirppa, mikä on minun mielestäni perin onnetonta vaikka se luonnon kiertokulkuun kuuluukin.

Jalkarintamalla asiat ovat ihan hyvin tai varmaankin todella hyvin. Tiistaina heittelin melkein kärrynpyörää silkasta onnesta pistettyäni viimeisen tulpanestopiikin vatsanahkaani. Oi onnea! Toivottavasti en enää moiseen hommaan joudu.
Painoa on myös saanut nyt lisätä jalalle siten, että noin puolet omasta painosta saa jalalle varata. Sanoisin nyt kuitenkin, että sitä on ihan hemmetin vaikea arvioida vaikka kuinka ensin kokeilisi vaa'an kanssa joten luultavasti en varaa koivelle (kun en uskalla) niin paljoa painoa kuin saisi. Vaan ei kai siitä varovaisuudesta haittaakaan ole.
Se ilo tästä "painon lisäyksestä" on kuitenkin ollut, että olen pystynyt nyt menemään yläkertaan pystyasennossa, mikä on hieman nopeampaa kuin perse edellä puuhun -tyyli. Alaspäin tulen vielä persmäkeä, sillä luulenpa, että pitää olla aika rohkea ja rämäpäinen, että nuo jyrkät rappuset uskaltaa tulla keppien kanssa alas. 
Ensi viikolla on sitten taas seuraava tapaaminen Herra Tohtorin kanssa. En kylläkään ole ihan varma miksi taas pitää mennä...
Tänään aion lähteä ulos suureen maailmaan eli Siipan kanssa ruokakauppaan. :)

Muutoin tässä on kehittynyt erinomaisen hyväksi nojatuolin kuluttajaksi ja töllöntuijotuksen asiantuntijaksi. Päivässä tulee todella monta kertaa (samat) uutiset telkkarista. Loppuviikosta voi hauskuuttaa itseään Eduskunnan kyselytunneilla, lähetyksiä tulee joka viikko ja joka viikko Pekkarinen, Soini & kumppanit lausahtavat jotain kuolematonta...
Päivätelkkari myös pitää sisällään uskomattoman määrän uusintoja ja uusintojen uusintoja, joten samat ohjelmat voi katsoa moneen kertaan, vain vuorokaudenaika vaihtuu. Uusintojen lisäksi tulee uskomaton määrä kaikenlaista shaibaa... Siis sellaisia ohjelmia kuin Hulluna häämekkoihin Atlantassa/jossain muussa jenkkilän kaupungissa (wtf??), Ruotsin miljonääriäidit (tätä katsoessa riitti kolme minuuttia...) ja nostalgiannälkäisille (tai tosi nuorille) Ihmemies McGyver (ou mai gaad, aika kökkö näin vuosikymmenten jälkeen). Niin ja joka arkipäivä (tai lähes) tulee joku ikivanha Suomifilmi! Mistä niitä edes riittää niin paljon?
Onneksi on boksilla kaikenlaista leffaa ja sarjaa, jotta voi äänestää kaukosäätimellään.

Olin myös päättänyt, että en sano mitään tämän kauden Tanssii Tä(h)tien Kanssa -ohjelmasta, mutta sanonpa nyt kuitenkin. Viime sunnuntaina katsoin ekan kerran tällä kaudella koko jakson (harmi, että Evilä oli lapsenpäästöpuuhissa, niin jäi suorituksensa näkemättä) ja sen vaan sanon, että mun ehdottomat voittajasuosikit ovat Pete Parkkonen (nam, mikä hottis!) sekä Anu Sinisalo. Molemmilla on selkeästi luontainen rytmitaju ja tanssiin sopiva kroppa. Peten tango oli sen verran kuuma, että tuli tädille hiki täällä ruudun äärelläkin. Ja Sinisalo on ihan luontainen lahjakkuus.
Mutta se mitä en ymmärrä, on tämän kansan äänestämiskäyttäytyminen. Pudottivat sen näyttelijämiehen (Kai Vaine) sen sijaan, että olisivat nakanneet sen pökkelön bloggaripimatsun (Soikku tai Saikku tjsp), joka ei (huom. naispuolinen olento) osannut edes lantiota keinuttaa. Eivätkä hänestä tuomaritkaan mitään kovin positiivista osanneet sanoa, vaikka yrittivätkin olla ystävällisiä. Myönnän ettei se näyttelijäkään mikään parkettien partaveitsi ollut, mutta kuitenkin selkeästi parempi kuin se pimatsu.  Uskomatonta, sanon mä. Mutta ehkä sitten blogimaailman nuoriso häntä äänestää, en tiedä millainen on seuraajakuntansa eikä oikeastaan edes kiinnosta. Ja senkin vielä sanon, että taitaa olla tässä maassa tanssimaan suostuvat julkkikset kortilla kun on pitänyt tuollainen bloggari sinne kaivaa. Myönnän, etten tunne blogiaan enkä viitsi tutustuakaan, mutta minun maailmassani on vaikea pitää bloginpitäjää julkkiksena vaikkapa näyttelijään verrattuna.
Ugh, olen puhunut. ;)

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Ihmisten ilmoilla

Tänään oli siis totuuden hetki sen suhteen, että onko paranemista lähtenyt tapahtumaan vai olenko kuvitellut vain.

Siippa nakkasi minut aamukahdeksan kantturoissa lääkäriaseman alaovelle josta sitten honttaloin ihan itsekseni hissiin ja vastaanotolle. Vastaanottoapulainen singahti kyllä ovea avaamaan kun näki tällaisen vaarallisen kuljetuksen lähestyvän.
Muistin myös aamulla pukea oikeat vaatteet päälle ja harjata hiukset, että en näyttäisi ihan seinästä reväistyltä. Matkalla kiinnitin huomiota siihen kuinka paljon syksy on edennyt kahden viikon aikana. Miltei kaikki puut olivat keltaisia.

Onneksi lääkärin vastaanottohuone oli lähellä ilmoittautumistiskiä, joten ei tarvinnut kovin kauaksi könkätä odottelemaan.
Ehdin juuri pohtia, että onkohan se tohtori tällä kertaa ajallaan kun näin aikaisin aamusta on tapaaminen. Ja sieltähän se lekuri sitten tallusteli tulemaan kellon ollessa vartin yli kahdeksan. Ehdin jo hetken ilahtua, että ajallaan on kun minun aikani oli määrä olla 8:20. Vaan ei, minua ennen oli yksi potilas, joten se siitä. Vaan enpä ollut hämmästynyt, joten tyynesti jäin odottamaan vuoroani.

Tohtori sitten kutsui minut huoneeseensa ja ensimmäiseksi ihmetteli, että miksi se mononi on niin lyhytvartinen ja olinko saanut sen sieltä sairaalasta. Kerroin, että sain sen sieltä lääkäriasemalta silloin kun herra tohtori sen ihan itse minulle määräsi. 
No, hän oli tarkoittanut sitä pidempää mallia ja kutsui hoitajan paikalle. Siinä sitten keskustelivat hetken ja sovittiin, että hoitaja tilaa pidempää mallia kun niitä ei heillä ollut varastossa. Kiva, joutuisin siis raahautumaan paikalle uudestaan heti huomenna uuden monon perässä...

Tohtori poisti hakaset ja kehui, että hyvin on haava parantunut. Vielä siihen viriteltiin jotkut haavateipit sekä lappu, jonka saa ottaa tänään tai huomenna pois. Teipit saavat olla ensi viikkoon, ihan vaan varmuuden vuoksi, jos siis suinkin pysyvät paikallaan sinne asti.

Sitten lähdin könkkäämään röntgeniin, joka valitettavasti tuolla lääkäriasemalla sijaitsee ihan vastaanoton peräseinällä eli hitaasti, mutta varmasti edettiin ja se mukava hoitsu saatteli minua sinne.
Kuvaan pääsin hetimiten ja kaksi kuvaa nappasivat. Sitten taas takaisin odottelemaan tohtorin kutsua. Herra tohtori ei kuitenkaan ollut tyytyväinen toiseen kuvaan, koska se oli otettu hänen mielestään jotenkin liian vinossa asennossa (täytyy myöntää, että aika erikoisessa asennossa piti nilkkaa pitää siinä kuvassa, joka otettiin edestäpäin). Niinpä komistus otti ja soitti röntgeniin ja sopivat, että otetaan vielä yksi kuva. *huoh* Eikun kohti röntgeniä taas.
Hoitaja pahoitteli, että joudun tällä tavoin edestakaisin raahautumaan. Sanoin, että jos tulee kolmas kerta, niin herra tohtori saa itse tulla kantamaan minut tai kärrätä pyörätuolilla. Hoitaja nauroi lämpimästi moiselle mielikuvalle.
Onneksi nyt kuva onnistui ja saatoimme yhdessä komist *köh* herra tohtorin kanssa ihailla minun nilkkaani, jossa on hänen kättensä jälki. Hienoltahan se näytti, kuusi ruuvia sellaisessa levyssä. Luu oli suorassa asennossa eikä mitään muutakaan ihmeellistä siinä näkynyt.
Hunksi Tohtori ilmoitti olevansa oikein tyytyväinen, joten minä sanoin, että en kai minäkään voi olla muuta kuin tyytyväinen.

Muistin myös esittää kaikki kysymykset, jotka olivat askarruttaneet omaa ja Hirnakan mieltä. Taisin kyllä samalla saada hieman vähämielisen naisen maineen, mutta mitäpä tuosta.
Kysyin siis seuraavia asioita: 
- Piippaanko tästä lähtien aina lentokenttien turvatarkastuksissa? 
Mikäli laitteet ovat tarpeeksi hyvät tai "viritetyt", niin saatanpa piipata. Mutta ei hätää kun sillä käsiskannerilla sitten paikallistavat "raudan" olevan kintun sisäpuolella.
- Paleleeko "metallijalkaa" herkemmin?
Luultavasti ei, mutta se on toki yksilöllistä.
- Palautuuko tunto vai olenko tuomittu loppuelämäkseni tuollaiseen puolitunnottomaan jalkaan?
Uusi tunnottomuus johtunee leikkauksesta ja palautumiseen voi mennä aikaa jopa vuosi (!!!) 
Ja tätä kysyin, koska tämä on se iskias-jalka, joka on muutenkin jo ulkosyrjältään heikkotuntoinen, mutta leikkauksen myötä on jalkapöytä heittäytynyt melko tunnottomaksi.

Lisäksi kysyin, että saanko ajaa autoa viikon päästä kun jalalle saa varata osapainon, mutta lääkäri sanoi, että ei voi tietenkään antaa moiseen lupaa. Sanoin sitten ajavani salaa jos ajan enkä kerro hänelle. 
Ja tahdoin myös tietää onko pakko piikittää sitä verenohennuslääkettä vielä kolmaskin viikko. Siihen kohtaan herra tohtori vakavoitui ja sanoi sen olevan sellainen varotoimenpide, jonka hän määrää aina. Hänellä oli muistissaan joku parikymppinen naispotilas, joka oli nilkkamurtuman jälkeen saanut veritulpan ja kuollut... Siksi siis kiltisti piikitän vielä sen viimeisenkin viikon (enää kuusi piikkiä jäljellä).

Lopuksi tohtori lähetti minut hoitajan luokse vaihtamaan monoa, sillä tällä välin oli lähetti käynyt ja tuonut pitkävartiset saappaat tilalle, mikä oli ihan loistavaa sillä minä säästyin uudelta reissulta sinne heti seuraavana päivänä.
Hoitsu asetti uuden monon jalkaan ja sitten vielä yhdessä vaa'an kanssa kokeilimme, että kuinka paljon se tällä hetkellä sallittu varaus jalalle onkaan. Koin ahaa-elämyksen, että voinkin oikeastaan aika reilusti käyttää kipeää koipea tukijalkana vaikka sitä voikkaria tehdessä. Ihanaa!

Seuraava kontrollikäynti on kahden viikon päästä ja silloin jalalle saa jo osavarata puolet painostani, joten kävelyn pitäisi olla jo ripeämpää ja helpompaa. Lupasipa tohtori, että viimeisellä viikolla saisi mennä ilman keppejä. Tuskin maltan odottaa.

Käynnistä jäi siis hyvä mieli jo ihan siitä, että paraneminen on tosiaan lähtenyt hyvin käyntiin eikä mitään kummallisuuksia ole tullut. Ja tohtorin eduksi pitää mainita, että hänen kanssaan oli mitä miellyttävintä keskustella, sillä jutuissa pilkahti huumorintajukin. Kahdella edellisellä tapaamiskerrallamme olen varmaan ollut niin kipeä, että ei ole itsestäkään mitään vitsiä pahemmin irronnut... Että eivät ne kollegansa siellä häntä varmaankaan turhaan kehuneet, vaikka hän onkin aina myöhässä. Mutta sen voin antaa anteeksi kun hän kuitenkin parantaa säihkykoipeni entistä ehommaksi. ;)

Ja mukava oli käydä vähän ulkonakin. Lääkäri itse asiassa sanoi, että voin ihan hyvin käydä jo vähän ulkona, vaikkapa postilaatikolla, niin tulee hieman liikuttua kuitenkin. Unohdin kysyä kuntopyörän polkemisesta, mutta ehkäpä voin sitä kokeilla varovasti vaikka viikon päästä.

Lokoisa lokakuu

Tässä hän tulee, herra lokakuu. En tiedä teistä siskot, mutta minua tämä tohtorinplanttu mitenkään erityisesti puhuttele. Johtunee tuosta tukasta, luulen... Mutta toivottavasti hän piristää jonkun päivää kuitenkin. ;)

Mirri näyttää kaulassa roikkuvan...