maanantai 30. huhtikuuta 2012

Voihan Walpuri!

Häivyin byroosta siinä noin klo 15 suunnatakseni noutamaan jotain apetta ja hieman kuohujuomaa Wapun kunniaksi. Syödä kuitenkin pitää eikä se kuohari koskaan pahasta ole ainakaan mielen virkeydelle. ;)

Siis jumaleissön! Kaikki töihin joutuneet olivat ilmeisesti päättäneet karata samalla kellonlyömällä. Ruuhka tieliikenteessä oli melkomoinen, mutta niin oli siellä hypermarketissakin.
Jos en paremmin tietäisi, väittäisin, että ruokaa ei ole kaupasta saatavissa enää ylihuomenna. Sen verran tuntui porukka hamstraavan apetta. Ja kauppa on siis kiinni yhden päivän... Tai no, tänään tietysti laitettiin lappu luukulle kolme tuntia normaalia aiemmin, että kyllähän siitä kannattaa jo panikoitua.
Kyllä oli taas meikäläisen sietokyky ja lähimmäisen rakkaus koetuksella siellä luoviessa kaikkien idioott ihmisten joukossa.

Onneksi oli aika selvä mielikuva siitä, mitä pitää ostaa, joten ei mennyt päättömään harhailuun aikaa. Ja juu, muistin kaivokielot sekä kahvin, jotka molemmat olivat päässeet pahasti hälytysrajan alapuolelle.

Pitkäripaisessakin meni aika sujuvasti kun tiesi mitä haki. Eihän tällainen vanha happo mitään miettimisaikaa hyllyn äärellä tarvitse. ;)

Nyt istunkin rauhallisin mielin omalla takapihalla naputtelemassa tätä postausta kuoharilasista sihijuomaa siemaillen.
Huomenna muiden lähtiessä vappumarssille suuntaan minä viettämään aikaa koiramaisissa puuhissa ja toivon, että iltapäiväni on mukava. Ainakin aiemmat tällaiset riennot ovat olleet varsin hauskoja tilaisuuksia. Ja hei, pääsenpähän rapsuttelemaan erinäistä määrää erilaisia koiruuksia ja valitsemaan omasta mielestäni kauneimmat ja parhaimmat. ;)

Hauskaa Wappua kaikille! Ollaan ihmisiksi siellä.

Lopuksi vielä tervetuloa Roz mukaan lukijakuntaani. :)

Onpa ihanaa

olla kerrankin väärässä! (sitähän ei tapahdu usein ;) )

Siis todellakin oikea päätös kansalta pudottaa Torsten eilen Idolsista! Olisi minun puolestani joutanut putoamaan jo aiemmin, mutta en tietenkään ymmärrä teinien aivoituksia, joten ei siitä sen enempää. Mutta eiliset biisivalintansa ja sitä myötä esityksensä olivat kyllä suurta huttua.

Varmaan voittoa pedataan sille Didille ihan tuomareidenkin kommenteista päätellen, mutta ei voi mitään. Suosikkini on Susanna, jonka eiliset vedot olivat kyllä hyviä. Jäämme siis odottelemaan ensi viikon finaalia...

Meinasin myös postata kuvan askartelemistani vappukynsistäni, mutta se olisi jo hieman liikaa. Joten saatte vain kuvitella millaiset niistä tuli.

Ulkona on ihana ilma ja mieli tekisi jo karata kaupan kautta kotiin. Vaan ehkä se on vielä kärvisteltävä jonkun aikaa täällä hipihiljaisessa byroossa. Ei edes puhelin soi...

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Oi mikä ihana ilma

Kyllä on nyt sään puolesta hemmoteltu tällaista "kesäeläintä" tänä viikonloppuna. Olemme ihan syöneetkin ulkona Siipan grillaustuotteita. Melko hyvin on tarennut suojaisalla pihallamme, vaikka lämpötila on ollut jotain +14.

Kevätauringosta huumaantuneena menin ja ostin grossin kesäkukkia eilen. Vaikka ryytimaalaarini oli vielä vähän jäässä, otin riskin kun halusin vähän puuhastella ja hoitaa puutarhaani. ;)
Kiva oli puuhastella ja jos nyt joku takatalvi iskee eteläiseen Suomeen, niin täällä on sitten se syyllinen. Saa tulla potkimaan ja haukkumaan.

Tässä vähän kuvasatoa kun ei nyt oikein runosuoni syki siihen malliin, että irtoaisi isompaa postausta. Olen siis heilunut taas kännykkäkamerani kanssa.

Jaloakileija, joka pääsi parvekkeelle
Orvokkeja aina olla pitää. Nämä siis parvekelaatikoissa

 
















Muurikello, parvekkeella tämäkin.

Perinteinen miniruusu pallogrilliin. Tai no, tänä vuonna kaksi.

Ruusupelargonia possun syleilyssä.
 

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Kulmakunnan kauhu(t)

Tämä tapahtui eilen aamulenkillä koirien kanssa. Tai siis lenkki on väärä sana, aamulla käydään vain "tarveulkoilu", koska emäntä on niin saatanan hidas aamutoimissaan sekä auttamattomasti kaikkea muuta kuin aamuihminen, niin eipä ole aikaa pitkiin ulkoiluihin kun pitää tiettyyn kellonlyömään mennessä olla työpaikalla. ;)

Siispä poikkeuksellisesti olin eilen aamulla yksin PP:n ja Juniorin kanssa ulkona kun Siipalle viuhahti yhtäkkiä työmatkanakki samalle aamulle.
Taustaksi kerrottakoon että Juniori on todellinen narttu sanan kaikissa merkityksissä ja sen pitää korostaa vittumaisuuttaan paukuttamalla päätään joka helvetin vastaantulevalle piskille. Ja oikeasti se pelkää niitä kaikkia muita koiria, mutta se vissiin kuvittelee, että kun tarpeeksi huutaa, niin eivät mokomat huomaa kuinka paljon sitä pelottaa.

Noh, pääsääntöisesti joka aamu meitä tulee vastaan läheisestä taloyhtiöstä mies pienen valkoisen koiran kanssa. Se ei jää yhtään kakkoseksi Juniorille pään aukomisessa ja kohtaamista säestääkin aina raikuva räkytys puolin ja toisin. Mies on myös vähän nössö eikä komenna koiraansa kuten meikäläinen. Haukun alettua yleensä ylimpänä kuuluu meikäläisen napakka "TURPA KIINNI JUNIORI!" -komento.

Mies tuttuun tapaan tuli eilenkin vastaan, mutta koska näki, että minä olin yksin kahden (ISON) koiran kanssa, teki hän yllättävän muuvin. Meni koiransa kanssa, ei ainoastaan kadun toiselle puolen, vaan vielä toisella puolella olevan parkkipaikan perälle. Kuvitteli varmaan, että en pysty pitämään rekkujani aisoissa. :D

Sieltä mies sitten huuteli minulle: "Nämä eivät tosiaankaan yhtään tykkää toisistaan."  Johon minä huikkasin takaisin: "Joo, tämä narttu ei tykkää kenestäkään." Hetken päästä nauroin itsekseni kun tajusin kommenttini varmasti tarkoittavan sekä Junioria että minua itseäni. :D
Sitä en sitten tiedä, mitä se mies ajatteli. Tänä aamuna en häntä nähnyt. ;)

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Itsensäpaljastelua

Keväthän on tunnetusti sitä aikaa kun koulujen ja oppilaitosten liepeillä alkaa liikuskella kaikenlaista viheltäjää ja itsensäpaljastelijaa. Omilta lukioajoiltani muistan elävästi sen, että varma toukokuun merkki oli sen yhden trenssiin pukeutuneen hepun ilmestyminen koulumatkan varrelle vilauttelemaan. Mahtoi äijäparkaa harmittaa kun emme alkukauhistuksen jälkeen kiinnittäneet häneen mitään huomiota, vaikka hän auliisti meille avujaan esittelikin paikalla jossa häntä ei voinut olla näkemättä. ;)

Taas eksyin aiheesta. Tarkoitus ei ollut kirjoittaa tuollaisesta paljastelusta. Vaan siitä, minkälaisia omituisuuksia minussa on. Siis sellaisia, jotka minun mielestäni ovat ihan normaaleja juttuja, mutta ulkopuolisesta saattavat näyttää hassuilta. Eikä kyllä tarvitse olla niin ulkopuolinenkaan, Siippakin välillä niille naureskelee. Joten päätinpä tässä vitutuksen hieman laannuttua jakaa muutaman kanssanne.

Haarukan ja veitsen pitää olla aina samaa paria. Siis minä en vaan voi syödä jos haarukka ja veitsi ovat eri paria. Mieluummin vaikka tiskaan veitsen tai haarukan, jotta saan samaa sarjaa olevat aterimet. Tämä pätee myös työpaikan lounasruokalaan, jossa ajoittain taakseni muodostuu jonoa etsiessäni haarukalle oikeanlaista kaveria. ;)

Voileivässä juusto pitää aina olla leikkeleen päällä. Juuston päällä voi ainoastaan olla kurkkua tai tomaattia. Kaikki muu pitää olla juuston alla.

Astianpesukoneen aterinlokerikkoon pitää laittaa aterimet niin, että yhdessä lokosessa on vain yhtä plaatua. Eli haarukat omaansa ja lusikat omaansa. Miksikö? No sitten kun ne ottaa pois koneesta, saa yhdellä kahmaisulla kaikki haarukat kerralla eikä niitä tarvitse lajitella. Säästyy aikaa ja vaivaa.

Kotoa lähtiessä tarkistan ainakin kolme kertaa, että minulla on avaimet mukana. Ja tämä ihan siksi, että joskus muinoin olen yömyöhällä lähtenyt ulkoilemaan koirien kanssa, läimäissyt oven kiinni ja sillä samalla hetkellä tajunnut, että avaimet jäivät. Kiva soitella naapurin ovikelloa, että voisiko tämä soittaa huoltopäivystykseen. Tämä oli aikaa ennen kännyköitä... 


Että siinä muutama vinkiksi hulluudestani. ;)

Vitutus Maximus

Sanotaanko nyt näin, että nyt jos koskaan on palattu tämän akan osalta sinne omille, tutuille juurilleen. Onkin ollut ihan liian seesteinen ja kiva olo viime aikoina kun ei ole oikeen mikään vituttanut silleen kunnolla.
Mutta nyt kyllä vituttaa! Siis ihan niin paljon, että kohta varmaan ratkeaa joku suoni päästä.

Ihan aamusta asti on menty ja juu, syynä on työasiat, joista pitäisi vaan ajatella, että "tämä on vain duunia, anna olla". Mutta kun se duuni tunkee vapaa-ajalle pyytämättä ja faksilla (tai oikeammin kännykän kautta), niin ei paljoa naurata.
Raotan työpaikkani salaisuuden verhoa sen verran ja kerron, että talossamme käytetään ostopalveluja tiettyjen toimintojen osalta. Sehän tarkoittaa, että väki vaihtuu tai vähintäänkin on tuuraajia vähän väliä "vakiporukan" ollessa poissa. No eihän siinäkään mitään jos heillä olisi olemassa jonkun sortin askel askeleelta opastus näille vaihdokkaille ja tuuraajille. Vaan tuntuu ettei ole ja tyypit nakataan lammikkoon saatesanoin "koita pysyä pinnalla". Siitä seuraakin sitten paljon harmia kaikille. Meille, asiakkaille ja näille palveluntarjoajille itselleen.

Tänään päästäni kuului jälleen se kuuluisa *naps* ja olenkin kirjoittanut sen verran napakkaa palautetta & ohjeistusta, että katsotaan kuinka ämmän käy. Jokuhan siitä taatusti taas suuttuu, niin käy aina. Eniten asiassa vituttaa oikeasti se, että kukaan ei ota vastuuta hommasta, vaikka on selkeästi sovittu ne henkilöt, jotka ovat yhteyshenkilöitä ja luovivat ongelmien karikoissa hoitaen asiat sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee. Koordinointi ja ohjeistaminen jätetään hoitamatta ja kohautellaan olkapäitä sekä teeskennellään kuollutta. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta edes se valittaminen ei auta. Kaikki valuu kuin vesi hanhen selästä ja hetken päästä ollaan taas samassa tilanteessa. 

Sen vaan sanon, että jos olisin yhtä rikas kuin olen köyhä, niin heittäytyisin oloneuvoksettareksi. Luultavasti ei tulisi ikävä näitä hommia...

Mitähän vielä tälle päivälle ehtii tapahtua. Niin no, varmaan se kosmetologikin taas tekee oharit. Tänäänhän pitäisi mennä vastaanotolleen. Sen jos se tekee, niin se oli sitten viimeinen tikki. Siihen loppuu asiakkuussuhde sitten. Nyt mennään mentaliteetilla pessimisti ei pety ikinä.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Ennustus

Taidan käydä vähän hitaalla näinä päivinä. Tämäkin asia olisi ollut ajankohtainen sunnuntai-iltana, heti Idols-lähetyksen jälkeen. Nyt siis toistan itseäni näiden postausten sisällössä, mutta siitä huolimatta menköön.
Nimittäin, nyt ryhdyn ennustajaeukoksi (sen verran vituttaa koko Idols-formaatti).

Ensi viikolla pudotetaan viimeinen kilpailija ennen finaalia. Sanokaa minun sanoneen, että finaaliin etenevät Diandra ja Torsten. Susanna putoaa kuin eno veneestä. 
Ja näin tapahtuu, vaikka teinixit kuulostaisivat kiimaisilta, mouruavilta kollikissoilta. Siis myönnän, että se Didi on musikaalisesti lahjakas ja varmasti tytöllä on valoisa tulevaisuus edessään. Mutta edelleen pitäydyn mielipiteessäni, että Torstenin parhaimmisto kuultiin koelaulussa, piste. Poika voisi tietysti yrittää omalla äidinkielellään på svenska nykäistä jonkun stygen. Kuulosteltaisiin, että kuinka se sujuisi. Nimittäin Diandrakin keräsi meikäläiseltä ensimmäiset varsinaiset pisteet vasta kun lauloi ensimmäisen kerran suomeksi.

Se Susanna ammentaa tunnetta esiintymisiinsä miehestään ja lapsistaan, ja sitähän on teinikuuntelijoiden & -äänestäjien vaikea ymmärtää kun ei ole sitä elettyä elämää vielä niin paljoa. Siksi, valitettavasti, Susannan tie taitaa nousta pystyyn ensi sunnuntaina. Seuraavan Idols-kauden taidan jättää suosiolla katsomatta ja toivonkin, että Voice of Finland -formaatti saa jatkoa tulevaisuudessa.


Lopuksi vielä tervetuloa joukkoon Oma tila ja ajatuksia. Tiedän, että sinulta löytyy mielipide Idolsista. ;)

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Onhan päivä vielä huomennakin

Ulkona paistoi koko päivän aurinko, suorastaan vittuili harmaalle toimistorotalle ja meni pilveen heti kun vapautus työmaalta koitti. On kyllä suuri synti tuhlata tällaista päivää sisällä, pöllyttämässä jotain papereita pöydän kulmalta toiselle. 
Olisi niin paljon mukavampaa viettää koko päivä ulkona, omalla pihalla siemaillen jotain ihanaa kuohujuomaa ja ladaten patteria auringon antamasta energiasta.

Jotenkin tänään työfiilis oli juuri tuollainen otsikon mukainen. Että miksi tehdä tänään mitään, minkä voi siirtää huomiselle. Olin ihan kykenemätön tarttumaan mihinkään kunnolla. Jonkun sortin pintaraapaisuja vain tuli tehtyä sieltä ja täältä. Palaverissakin huomasin ajatukseni kulkevan ihan omissa sfääreissään. Siis todellinen maanantai.

Mutta sainhan minä jotain tänään aikaiseksikin.
Varasin kosmetologiajan. Juu, armahdin ja soitin sille kosmetologilleni. Tai ehkäpä naamani kaipaa niin pahasti "rassausta", että siksi oli nöyrryttävä. Mutta muistattehan, että minä en unohda tekoaan. ;)
Samalta istumalta tilasin myös kampaajalle ajan, sillä ikävästi on alkanut väri haalistua (näyttää omaan silmääni liian punertavalta) ja samalla on myös juurikasvun myötä karmea totuus alkanut paljastua. Aika humpsahti kahden viikon päähän, sillä ainoat mahdollisuudet ovat ilta-ajat tai sitten lauantai. No, arpaonni suosi nyt aikaista lauantaiaamua. Saatan vahingossa antaa kampaajan tehdä mitä tahansa väriyhdistelmiä kun tuohon aikaan aamusta pitää jo olla liikkeellä. Vaikka kampaamokäyntejä onkin pitänyt tihentää lyhyen tupeen myötä, olen kyllä muutoin ollut todella tyytyväinen tähän muodonmuutokseen. Eli ei ole pitkää tukkaa ikävä!


Eilisestä puutarhanhoito-osuudestani unohtui, että kyllä taisivat helmililjat heittää henkensä syksyllä kun alkoivat kasvatella itseään. Nyt nimittäin en löytänyt yhtään helmililjaa penkistä, ainoastaan villitulppaanit sieltä pukkaavat tulemaan niillä main, jossa helmililjojenkin piti olla. Pitänee keksiä jotain muuta tilalle... 

Grillikausikin tuli tosiaan eilen korkattua ja tänä keväänä ei grillissä ollut yhtä sottaista yllätystä talven jäljiltä kuin viime vuonna. Vierailijoita oli käynyt, mutta tällä kertaa ei oltu sentään ryhdytty pesänrakennuspuuhiin.
Siippa desinfioi systeemit ja viimeisteli homman polttamalla loput pöpöt pois.
Kummasti se kevään ensigrillauksen makkara maistuu aina hyvälle. Etenkin kun sen nautiskeli ulkoilmassa auringonpaisteessa. :)

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Viikonlopun puuhastelut

Meinasin otsikoida, että "Today I've been mostly...", mutta arvelin, että se vitsi ei uppoa jos jengi ei muista The fast Show'ta (ja minä en muista, mikä se oli suomeksi). ;)

No niin, asiaan. Ihana keväinen viikonloppu. Niin lämmintä ja mukavaa oli eilenkin, että aion tänään istuttaa gladioluksen sipulit niihin uusiin isoihin ruukkuihin. Samalla voisi vähän kylvää kevätlannoitetta nurmikolle. "Ryytimaassa" on vielä viimeinen lumitömpäre kun se on pihan varjoisin kohta, mutta eiköhän sekin siitä sula. Meillä oli perjantain aikana satanut 24 mm vettä. Se on aika paljon yhdelle päivälle se.

Viikonloppu on mennyt normaaleja latujaan. Hiiriolkapääkin on ollut sen verran parempi, että olen voinut viettää aikaa kutimeni parissa. Tällä hetkellä on työn alla tällainen peitto:

Kiva ja helppo tekele. Pystyy hyvin katselemaan töllöä samalla kun kuvio on tarpeeksi simppeli ja palmikkokin kiertyy vaan yhteen suuntaan. :)


Kutomisen lisäksi olen toki taas tarkastellut tiluksiani. Krookuksia on kukkapenkin reuna täynnä. Lisääntyvät pirulaiset kuin kanit suorastaan. ;)


Eli tämä oli se kuva, jonka lupasin jo joku päivä sitten, mutta nyt ne olivat kauniisti auki kohti aurinkoa.
Lisäksi vihdoin ja viimein se kaktuksen kukka avautui. Valkoinenhan se on kokonaan, kuten veikkailin.

Ja näistä kuvista voittekin sitten myös päätellä sen, että olen käytellyt ahkerasti kännykkäni kameraa.


Ikkunatkin pitäisi pestä, mutta taitaa jäädä tuonnemmaksi. Onneksi minulla on siihenkin hommaa oma laitteensa kun kerran olen tällainen vimpainten ihailija. ;)


Pihakalusteet kuitenkin roudataan paikalleen tänään ja samalla korkataan se grillikausi. Varta vasten ostettiin vähän makkaraa ja halloumi-juustoa. Mutta ensin katellaan formulakisa loppuun.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Mitä tänään syötäisiin?

Tai oikeamminkin viikonloppuna. 
Tänään on taas se päivä viikosta kun pitää änkeytyä hypermarkettiin kaikkien lapsiperheiden sekaan, joiden pikkupiltit heittävät sitä itkupotkuraivaria miltei joka hyllyn välissä. *huoh* En edes viitsi enää hämmästellä sitä, miksi ne pienet lapset pitää roudata sinne kauppaan väsyneinä, nälkäisinä ja kiukkuisina kiukuttelemaan lisää. 
Normaalisti yritämme hoitaa viikko-ostoksemme torstaisin, jolloin hypermarketti on huomattavan paljon tyhjempi näistä suosikkikanssashoppaajistani kuin perjantaisin. Nyt vaan on taas sattuneesta syystä tämän viikon arpaonni osunut perjantaille.

Eikä siinä mitään, nainen tekee sen mitä naisen täytyy. Mies seuraa perässä ja vikisee. ;)

Mutta taas on edessä se jokaviikkoinen ongelma. Mitä me syömme viikonloppuna? Vaikka meillä Siippa on pääkokki, niin minun pitää heitellä ideat ja ehdotukset siitä, mitä arvon herra voisi kokkailla. Ihailen ja suuresti kadehdin niitä ihmisiä, jotka jaksavat lukea kaikki Hesarin Ruokatorstai-palstat ja vastaavat, ja ammentaa niistä loputtomasti uusia ideoita ja makuelämyksiä.
Meikäläisellä ei riitä moiseen aikaa eikä viitseliäisyyttä ja vaikka riittäisi, niin olen niin lahopäinen, että unohdan samantien lukemani. Joskus harvoin muistan nähneeni jonkun kivan reseptin ja palaan etsimään sitä. Mutta pääsääntöisesti päässäni sutii tyhjää kun pitää miettiä viikonlopun ruokia.

Onneksi ei sentään tarvitse jokaiselle viikon seitsemälle päivälle pohtia sapuskaa! Me kun molemmat syömme lämpimän lounaan töissä, niin illalla ei ole enää tarvetta lämpimälle aterialle, vaan kevyellä iltapalalla mennään. Eli käytännössä pitää kerran viikossa keksiä kahden päivän lämpimät ruuat. Helppoa, eikö? No ei ole, ainakaan minulle. Ajatus pyörii aina samaa pientä ympyrää ja lihaa pitää tietty olla jossain muodossa. Kala ei käy kun minulla on se algeerialainen suhde niihin vedessä eleleviin elukoihin Joskus saattaa jostain mielen syövereistä pompahtaa joku kuningasajatus ja ruoka jota ei ole aikoihin tehty, mutta se on todella harvinaista. Ja joskus (ehkä aika useinkin) Siippa kyrsiintyy näköalattomuuteeni ja ottaa pallon haltuunsa ehdottaen itse erinäisiä ruokalajeja.

Joten, mitä tänä viikonloppuna syötäisiin? Ehdotuksia vastaanotetaan. 

JälkiJuttu:
Ihanaa kun sataa vettä! Ilma toivottavasti vähän puhdistuu, samoin kadut. Että satais vaan ja siihen lämmintä ilmaa päälle, niin kohta on ihan vihreää. :)
 

torstai 19. huhtikuuta 2012

Se toinen nainen

Tämän päivän Ilta-Sanomien toimituksen ajatus on tainnut kulkea samoilla raiteilla kanssani kun olivat tehneet kyselyn Miltä tuntuu olla toinen nainen. Vastauksiin oli otettu mukaan kaksi puolta. On niitä jotka odottavat (ja toivovat), että mies "tulee järkiinsä" ja jättää vaimonsa ja/tai perheensä ja sitten niitä, jotka "kuorivat kermat päältä" eli ovat sen varatun äijän kanssa itsekkäistä syistä. Siis saavat seksiä, ravintolailtoja, kulttuuria, yhteistä harrastamista jne.

Ja nyt pitääkin olla sitten kieli keskellä suuta, että saan ajatukseni esitettyä oikein... Tiedättehän, ne diplomatiataitoni ovat melkomoisen huonot. ;)

Jollain tasolla ymmärrän noita "kermankuorijoita". Siinä ollaan kai kuitenkin aika rehellisellä pohjalla liikkeellä kun se toinen nainen (tai miksei mieskin) ei odota mitään pilvilinnoja ja elättele ruusuisia kuvitelmia yhteisestä tulevaisuudesta eikä se puolisoaan pettävä lupaile mitään yhteisestä tulevaisuudesta. Suhteessa siis annetaan ja saadaan, milloin mitäkin ja loppu aika eletään omilla tahoillaan ilman sitoumuksia. Näppärää suorastaan, sanoisin, ottamatta kantaa moraalisiin kysymyksiin. Jos itse joskus päätyisin avioeroon ja tuntisin pakottavaa miehenkaipuuta, niin tällainen voisi olla minunkin ratkaisuni. Eipä jäisi se äijä liikaa punttiin roikkumaan. Sillä mikäli eroaisin, tuskin kaipaisin uutta "kokopäivätoimista" äijää itselleni. Näin ainakin tällä hetkellä kuvittelen.

Mutta sitten nämä odottavat ja kaipaavat satulinnojen rakentelijat... En tiedä mistä aloittaisin edes, oikeasti.
Eilen illalla yritin karistella tylsistymistäni surffailemalla netissä katsellen erinäisiä uusia blogituttavuuksia. Tiedättehän te, kuinka se toimii. Törmäät yhteen, joka on linkannut toiseen ja sieltä taas eteenpäin. Eli osittain sattuman sanelemana osuin useammankin tällaisen toista viulua soittelevan henkilön blogiin.
Voi voi... *huoh* Sanotaanko nyt vaikka niin, että yhteistä näille kaikille on se, mistä Nolliskin kirjoitti, eli tämä salarakkaus on sitä suurinta ja aidointa rakkautta. Näin sivusta katsottuna todellakin herää kysymys, että miksi sitä sitten pidetään piilossa? Jos se on todellista, oikeaa ja suurinta, niin silloin kai pudotetaan kaikki entinen ja intomielisenä sännätään uuden suhteen kanssa kerto kuuluttamaan maailmalle, kuinka nyt kaikki on oikein ja hyvin.
Useimmissa tapauksissa myöskin kerrottiin kuinka sitä vaimoa ei voi jättää, koska se (nimenomaan SE, ei hän) kiristää lapsilla/talolla/ihan millä vain, joten yleisen rauhan vuoksi miehen pitää vielä pysyä onnettomassa suhteessaan.
Monissa tapauksissa myöskin näytti siltä, että kakkosnainen tiesi, minkä näköinen se ykkösrouva on. Tai miten muuten voi haukkua ihmistä rumaksi jos ei ole nähnyt kyseistä henkilöä?
Yhdessä blogissa oli omistettu useampi kappale vaimon ulkonäön ruotimiselle ja itsensä tähän vertailemiselle. Lopputulemahan toki oli se, että kakkonen on monin verroin kauniimpi, ihanampi ja seksikkäämpi. Ja erityistä huomiota tulee kiinnittää siihen, että kakkosnainen on myös meikittä kaunis, toisin kuin se ykkösnainen... Siis, joo... Sanoisin, että henkisessä kehityksessä olisi hieman toivomisen varaa näiden ihmisten osalta. Vaan kaipa se tunne-elämän kypsyminen on jotenkin pahasti jäänyt kesken näillä. En oikein muutakaan keksi.

Mikä yleensä saa naisen heittäytymään tällaiseen epätoivoiseen "odotustilaan"? Siis ryhtymään siksi toiseksi naiseksi. Onko itsetunto niin huono, että ei uskota "sen oman oikean" löytyvän, vaikka antaisi tämän haaviin tarttuneen varatun lipua ohi? Että se on se ainoa mies maailmassa, jonka itse kelpuuttaa tai jolle itse kelpaa.
Ehkä en edes yritä ymmärtää, saattaa vain mieli nyrjähtää ja se ainoa aivosolu suistua radaltaan.  


Kaikille niille kakkosnaisille, jotka henkeään pidätellen odottavat kuin kuuta nousevaa sitä, että se unelmien prinssi pudottaa ruman noitavaimonsa valkoisen ratsunsa selästä ja karauttaa noutamaan tätä elämänsä tosirakkautta, haluaisin sanoa, että unohtakaa moinen optimismi. Niin ei tule koskaan tapahtumaan. Tai jos jollekin niin käy, niin se on vain säännön vahvistava poikkeus.
Olen katsellut ihan oikeassa elämässä sivustä näitä juttua ja tällä erää muistan tasan yhden, jossa mies lähti kakkosviulun soittajan perään. Siis yhden. Ja siinäkin suhteessa sitten jonkin ajan kuluttua entinen kakkonen eli nykyinen ykkönen alkoi pohtia, että onkohan sillä äijällä joku toinen nainen...
Muut tiedossani olevat tällaiset kolmiodraamat ovat ennemmin tai myöhemmin päättyneet itkuun ja suureen sydänsuruun. Ja se itkijä on aina ollut se kakkosnainen jolle minä ystävän ominaisuudessa olen ollut sitten se itkupuu.
Aina olen näinä hetkinä ajatellut, että enpä itse haluaisi joutua moiseen tilanteeseen itkemään sydän rikki revittynä.

Niinpä toistan sen, mitä jo alkuun kirjoitin. Itse ryhtyisin "kermankuorintaan" jos olisi pakko valita näistä kahdesta vaihtoehdosta. Onneksi ei ole pakko. Pysyn ihan mielelläni Siippani kanssa aviossa. ;) 


JälkiJuttu
Kylläpä kesti tämän postauksen kirjoittaminen! Kaikenlaista keskeytystä osui tielle niin monta kertaa, että keskeytyksen jälkeen piti aina kelatä ajatus alusta asti jotta jutusta tulisi edes jollain tapaa tolkullinen. Pyydän siis anteeksi kaikkia omituisia epäloogisuuksia postauksen siirtymissä. :)

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Hahmo

Onko kukaan muu pannut merkille, että suomenkielen uusin muotisana on hahmo? Siis oikeasti. Jokaisessa mahdollisessa teeveeohjelmassa joku käyttää sanaa hahmo.
"Sä olet hyvä hahmo." "Sä olet mielenkiintoinen hahmo."
Sehän tiedetään, että kun joku sopivassa kohdassa lanseeraa jonkun "mielenkiintoisen" ja "hyvän" sanan, niin kohtahan sitä käyttävät kaikki kaikissa mahdollisissa medioissa.

Minulle hahmo-sana ei ensisijaisesti ole positiivinen. Olettaisin, että näissä töllöohjelmissa sanaa käyttävät tarkoittavan sen positiiviseksi sanaksi. Tai yrittävät korvata persoona-sanaa kenties?
Minulle tulee ensimmäiseksi mieleen, että hahmo on jotain kuvitteellista. Jotain, mikä ei ole henkilöä itseään vaan näytelty rooli. Tai sarjakuvahahmo. "Näyttelijä X Y esitti sarjakuvahahmo Batmania." Kukaan ei voi oikeasti olla Batman, koska batman on hahmo, joka on mielikuvituksen tuote. Tai sitten vaihtoehtoisesti joku "ottaa jonkun hahmon". Eikös sekin ole esittämistä?

Ymmärsiköhän tästä sekavasta selityksestä nyt yhtään mitään. :D
Joka tapauksessa, minä en pidä hahmo-sanan viljelystä joka käänteessä. Itse pitäydyn kyllä henkilössä tai persoonassa. Niin ja roolikin on minun suuhuni paremmin sopiva kuin hahmo. Ehkä minun pitäisi höllätä pipoa ja antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaan en pysty. 
En edes aio aloittaa "ketä"-sanan käytöstä nykykielessä... Sen vaan sanon, että mikään ei ole, kuten ennen. :D

JälkiJuttu:
Meinasinpa ilahduttaa teitä kuvalla kukkapenkissä komeilevista krookuksistani, mutta nepä olivatkin jo ehtineet nukkumaan tältä päivältä. Katsotaan jos huomenna muistaisin heti kun tulen töistä.
Tässä korvaukseksi kuva viimeisimmästä orkideahankinnastani (koskahan sekin sitten kuukahtaa).

 

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Hakusanojen kertomaa


Hilma paiskasi oven kiinni, potkaisi oranssit crocsit jalastaan eteisen nurkkaan ja rojahti huokaisten sohvalle. Katseensa harhaili ympäri pienen kaksion olohuonetta, jonka seiniä koristivat vanhat lääkemainokset. Hilma oli saanut ne perintönä kummin veljen kaimalta, joka oli ollut apteekkari kolmannessa polvessa kunnes teki konkurssin ja päätti lähteä etsimään itseään Nepalin hindujen pariin.

Hiljaa mielessään Hilma pohti, että mistähän saisi rahaa. Hilmaan oli yhtäkkiä iskenyt ihan helvetillinen autokuume. Keväisinhän se on aika normaalia, ainakin miespuolisilla, mutta nyt syynä taisi olla Hilman ystävättären Suoman uusin hankinta. Kanarianlinnun keltainen pieni ja sievä kauppakassi, jota Suoma oli onnellisena esitellyt ystävättärelleen näiden tavatessa ostoskeskuksen parkkipaikalla pitkästä aikaa.

Jos olisikin etevä junapeluri ja korttihai, kuten isoisoisä aikanaan, niin hätäkös tässä. Rahaa tulvisi ovista ja ikkunoista kun kävisi vaan kasinolla venttiä pelaamassa. Voisi ostaa vaikka kolme sellaista autoa kuin Suomalla.
Taustalla radiossa soi lastenlaulu kiire kiire kirikiri kiire, joka havadutti Hilman mietteistään. Ei taida olla ihan realismia tuo haaveilu ammattipelurin elämästä.

Mutta jos kävisi tuuri ja keksisi nipun loistavia mainos sloganeita! Mainoksethan ovat niin typeriä, että niitä nyt keksii kuka vaan. Ja niistä maksetaan rutosti rahaa. Hilman ajatus lähti taas nousukiitoon kunnes havahtui hirveään suonenvetoon. Miksi sormista ja jaloista vetää suonta, pohti Hilma ja kuunteli toisella korvalla radion uutisia, joissa kerrottiin Helsingin Guggenheim-suunnitelmista. Mikä vitun guggenheim, äyskähti Hilma ääneen tyhjille seinille ja huomasi koko päivän vaivanneen kuvottavan tunteen vellovan jälleen vatsassaan. Kohta oksennan vessassa tokaisi Hilma kissalleen ja lähti suuntaamaan kylpyhuonetta kohti miettien mistä moinen vatsapörriäinen on peräisin.

***************

Idea tarinaan tuli Ässältä, joka taannoin kirjoitti pitkän ja jännittävän jatkotarinan perustuen naamakirjatilinsä hakusanoihin. Tämä tarina puolestaan kumpusi blogini viimeisen viikon haun avainsanoihin perusteella. Hakusanat erottuvat tekstistä kursiivilla ja ne on kirjoitettu siinä muodossa kuin ne listassa olivat. Pyydän anteeksi huonoa huumoriani, mutta en voinut vastustaa kiusausta ”satutuokiosta”. ;)

Sukupolvien välinen kuilu

Nyt se on tapahtunut. Olen itse todistanut olemassa olevan sukupolvien välisen kuilun!

Meikäläisen aloittaessa kokopäiväisen työelämän (kouluaikaista iltasiivousta ei lasketa) ei ollut mitään sähköpostisysteemejä. Tietokoneet olivat keskusyksikköön yhteydessä olevia tyhmiä päätteitä tai "mikrotietokoneita", joilta pystyi tulostamaan matriisikirjoittimelle (ja se ken ei tiedä mikä on matriisikirjoitin, niin KVG ;) ). Kirjoitushommat tehtiin kirjoituskoneella, tosin jo sähkösellaisella.
Olipa yhdessä työpaikassani sellainen hieno kirjoituskoneen ja mikrotietokoneen hybridi, jossa oli pienen telkkarin kokoinen näyttöruutu (musta pohja, vihreä teksti), jonka avulla tekstin pystyi muokkaamaan ja tulostus hoitui sitten yhdellä kertaa kirjoituskoneosan telalla olevalle paperille. Melusaaste oli myös melkoinen tuossa keksinnössä. ;)


Niin vanha en sentään ole, että telex olisi kovinkaan tuttu laite. Mutta telefax on ollut ihan arkipäivää ja kätevä työväline erityisesti sen jälkeen kun siirryttiin lämpöpaperilaitteista ihan normaalia paperia käyttäviin fakseihin.
Nykyisessä työpaikassani (kuten varmaan muuallakin) suurin osa viesteistä ulkomaailman kanssa hoidetaan sähköpostilla. Mutta on tilanteita, jolloin on vielä käytettävä telefaksia ihan jo sen takia, että se toimii varajärjestelmänä mikäli tilanne niin vaatii.

Yllätin yhden nuoremman työtoverin (reilu noin 10 vuotta minua nuorempi) telefax-laitteen luota hieman hämmentyneen näköisenä. Tiedustelin, että onko jotain ongelmia. Toveri vastasi, että pitäisi lähettää faksi, mutta hän ei ole ihan varma miten se tapahtuu, sillä on täällä töissä ollessaan lähettänyt yhden faksin ja ennen tänne tuloaan ei yhtään. Siinä sitten löysin itseni esittelemässä faxin hienouksia sekä sitä, miten sillä lähetetään viesti puhelinlankoja pitkin ulkomaille. Olen siis vanha, se kai tästä on pääteltävä... *huoh* 

Tältä se telefax-laite suurin piirtein näyttää ;)

En suostu

tällä kertaa ottamaan syytä niskoilleni tästä takatalvesta! 
(Tai ehkä ihan vähän on minun syyni, ostin kahdet kesätossut sunnuntaina, sorry...)
Autoissakin on vielä talvirenkaat alla, joten se ei voi olla syynä. Laitetaan kollegan piikkiin, se kävi eilen vaihdattamassa omaansa kesärenkaat. ;)

Mutta kyllä, ihan aidosti vitutti jo illalla koirien kanssa iltalenksulla käydessä kun silloin jo oli päivän selvää, että sitä räntää piisaa ihan yli omien tarpeiden... Ja olihan sitä, toista senttiä aamulla. Kiva.
Ei sitä oikeaa kevättä taida tullakaan tai ainakin se on todella tiukassa tänä vuonna.

Kaveri raportoi eilen tuolta noin sadan kilometrin päästä, että oli nähnyt västäräkin. Tuumasin, että taitaa västäräkillä pershöyhen huurtua oksalla rännän seassa istuessa.

Syylllisyydestä tuli mieleen sekin, että ihan oikeasti syyllistän itseäni helposti asioista, joista ei ehkä pitäisi. Kuten siitä, että tässä keskiluokkaisessa elämässäni Siipan kanssa tulemme taloudellisesti toimeen ihan kivasti. Joskus (tai oikeasti aika usein) tunnen siitä syyllisyyttä, että minun ei tarvitse jokaista pennosta laskea ja venyttää kun toisilla ei ole juuri mitään muuta kuin häthätää katto pään päällä. Vaan miksi ihmeessä? Olen ehkä tienestini kuitenkin ansainnut ja muistan edelleen hyvin ne ajat kun olen sitä penniä venyttänyt pohtien, että söisikö vai ostaisiko autonromuun bensaa... Pitäisi ehkä oppia olemaan armollisempi itselleen eikä aina ruoskia ja syytellä.
 
 

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Turhakkeesta hyödykkeeksi

Myönnän, että en ole nyt tämän juttuni kanssa ihan ajan hermolla, mutta koska tämä asia juolahti taas mieleeni aamulla pöntöllä istuessani, niin päätin kirjoittaa siitä nyt. ;)

Viime vuonna vuoden turhakkeeksi (ainakin yhdeksi sellaiseksi) valittiin se vessapaperihylsy, jonka voi näppärästi heittää pönttöön ja huuhdella.
Moinen jumalaton keksintö nosti ison haloon jätevedenpuhdistajien parissa ja tästä intoutuneena iltapäivälehdet pursuivat juttuja kaikesta siitä, mitä EI saa heittää pönttöön ja siitä, mitä kaikkea sinne pönttöön heitetään.

Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että ei kannata yllyttää hullua. Haloon noustua menin ja ostin välittömästi "koe-erän" tuollaisella hylsyllä varustettua vessapaperia.
Ensimmäisen rullan loputtua littasin hylsyn ja nakkasin pönttöön. Ja jäin viereen kyttäämään, että tukkeutuuko se pönttö heti vai hetken päästä. Sinnehän se rulla "suli" samaan tapaan kuin vessapaperi. Vedin vessan ja nou probleemos. Samaan tapaan pönttö nielaisi sen kuin "normijätökset" vessapapereineen.

Tunnustan olevani niitä huonoja ihmisiä, jotka saattavat kipata sopan tai kastikkeen jämät vessanpönttöön, vaikka niin kai ei saisi tehdä. Ohjeistushan on, että mitään sinne kuulumatonta ei saa kipata... Toisaalta jos oksentaisin sen sopan tai kastikkeen ennen kuin se ehtii sulaa vatsassani, olisiko se silloin hyväksyttävää pöntön täytettä? Koostumus näyttäisi likipitäen samalta, tulipa se kattilasta tai "norjaa puhumalla". Mistä ne sen siellä puhdistuslaitoksella muka tietävät?

Joka tapauksessa tuon koeostoksen jälkeen ei meidän huusholliimme ole ostettu enää mitään muuta vessapaperia kuin tuota, jonka hylsyn saa huuhtoa viermäristön uumeniin. Ja syynä on se, että nyt se Siippakin muistaa hävittää sen tyhjän hylsyn sekä laittaa uuden rullan telineeseen. Aiemmin telineessä oli tyhjä rulla tai jos olikin muistanut  laittaa täyden rullan tilalle, niin se tyhjä hylsy ajelehti siellä jossain vessassa eikä päätynyt pahvinkeräykseen ennen kuin minä sen sinne toimitin tai sitten joku koirista ehti noukkia sen vessasta ja silppusi pieneksi olkkarin matolle.

Eli turhakkeeksi julistaminen oli ainakin meidän taloutemme kannaltamme täysin väärä tuomio. Meille se on ihan todellinen hyödyke, sillä tämän eukon ei tarvitse enää "vetää vessapaperipulttia" tai koittaa akrobatiataitojensa rajoja yrittäessään pöntöllä istuen kurotella allaskaapista uutta rullaa. Ei ihan helppo homma, uskokaa pois. ;)

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Täyttä höyryä

Kukaan ei arvaa, mitä olen tänään tehnyt. Niinpä. Siivonnut! Siivonnut ihan hullun lailla!
Tai annetaan nyt Siipallekin vähän krediittiä. Se imuroi ja pyyhki alakerran lattiat märällä.
Meikäläinen puolestaan heilui rakkaan höyrypesurin kanssa siellä sun täällä. Lisäksi pyyhin pölyt ja putsasin kaikki vitriinilasit.

Alakerran vessa pääsi paskoistaan eroon seiniä myöten höyrypesurin voimalla. Se, mikä jälleen vitutti alakerran vessassa, oli jonkun "fiksun" arkkitehdin päähänpisto eli se, että alakerran pienessä vessassa EI ole lattiakaivoa. Siis se on ihan perseestä! Jos siellä olisi se lattiakaivo, niin olisipa helppo huuhtaista koirien tassut siellä ja huuhtaista se lattia sen sijaan, että pitää roudata koirat yläkertaan tassupyykille. Usein tällään ulko-oven ulkopuolelle ämpärillisen puhdasta vettä ja pyyhkeen. Koirat käyvät sitten ämpärin ja pyyhkeen kautta ennen kuin pääsevät sisälle.

Mutta kaikesta hiestä ja vitutuksesta huolimatta tuli ihan hyvä mieli kun tuli siivottua. Ja höyrypesurin jäljiltä huushollin märkätilat sekä hellantaukset ovat hohtavan puhtaita. Siinä on ostos, jota en ole katunut hetkeäkään!

Kohta kutsuu sauna ja sen myötä erittäin rento olo. Hyvää lauantai-illan jatkoa! :)



perjantai 13. huhtikuuta 2012

Mummomuistoja

Ostin taannoin rukiisia perunapiirakoita kaupasta (riisipiirakat olivat loppuneet), sillä tällaisen karjalaisverta sisältävän akan pitää saada tietty määrä karjalanpiirakoita viikossa, että pysyy hyvällä mielellä. 

Suhtauduin ostokseeni hieman skeptisesti, sillä normaalisti kaupan piirakat (ja nimenomaan perunapiirakat) ovat valovuosien päässä oikeasta ja aidosta karjalaisesta perunapiirakasta. Nämä kuitenkin näyttivät paremmilta eivätkä olleet sellaisia kalpeita lölleröitä, joita usein näkee.
Maistellessamme Siipan kanssa noita tekeleitä oli yllätys positiivinen. Siis ne olivat oikeasti hyviä ja jopa muistuttivat mummon tekemiä. Kuori toki ei ollut yhtä rukiinen kuin mummon tekemät, mutta piirakassa ollut pottumuussi oli mielestäni varsin kelvollista ja määrä sopiva.


Siinä sitten juontui mieleen muisto jos toinenkin edesmenneestä mummosta. Pieni ja tomera nainen, joka hoisi huushollin ja piti äijän kurissa, toimi omaishoitajana kun pappa joutui pyörätuoliin ja eleli vielä leskenäkin yli kymmenen vuotta, josta valtaosan omassa kodissaan yksin pärjäten. Todellinen matriarkka.


Mummo oli ihana. Vietin lapsuuteni kesät mummolassa ja mummo osasi käyttää ovelasti lapsityövoimaa hyväkseen. "Piirakkatehdas" pyöri tiuhaan tahtiin, sillä mummo leipoi joka viikko vähintään sata riisipiirakkaa. Useimpina viikkoina hän leipoi kaksisataa, sillä myymällä piirakoita tuli hieman lisätienestiä.
Mummo oli näppärä pyörittämään kuoret pulikalla. Sitten laitettiin liukuhihna toimeen: piirakankuoriin törkättiin puuro (tai muussi) keskelle ja sitten rypytettiin. Voin ylpeänä kertoa, että olen edelleen loistava karjalanpiirakan rypyttäjä. ;)


Mummo myös pelkäsi ukkosta enemmän kuin mitään muuta. Talo oli keskellä peltoa ja ainoa taloa korkeampi asia lähistöllä oli iso pihakuusi. Kun ukkonen alkoi, meni mummo piiloon komeroon. Tämän pelon hän onnistui tehokkaasti tartuttamaan minuun. Pelkäsin lapsena hysteerisesti ukkosta, ihan tolkuttomasti siis, koska mummo oli sen "opettanut". En minä nykyäänkään ukkosesta pidä, mutta en myöskään pelkää hysteerisesti. Kunnioitan toki.


Mummo oli myös rehevä nainen ja kun mummo alkoi nauraa, niin siinä hytkyi koko mummo eikä siitä naurusta tullut loppua. Vieläkin voin nähdä sieluni silmillä mummon nauramassa hytkyen ja vedet silmistä lentäen. :)
Myös itku tuli mummolta herkästi. Ja nämä ominaisuudet olen minäkin perintönä saanut, sekä nauru että itku tulevat aika helposti.


Mummolla oli kaunis sopraano-ääni ja mummo lauloikin kuorossa. Aina askareitaan tehdessä mummo hyräili tai lauloi.
Ja mummo sanoi kuullessaan radiosta ensimmäisen kerran J. Karjalaisen Ankkurinappi-kappaleen, että "Tuosta pojasta vielä tulee jotain." Kaikki pitivät mummoa sillä hetkellä vähän pöhkönä, mutta kyllä hymy hyytyi vuosien myötä. ;)


Olen onnellinen siitä, että minulla on ollut tuollainen ihana mummo, jonka kanssa olen saanut viettää paljon aikaa ja joka opetti minulle paljon hyödyllisiä ja vähemmän hyödyllisiä asioita. Äitini oli kohtuullisen kiukkuinen kun eräänä sateisena kesänä mummo opetti minulle useamman korttipelin. Äidin mielestä sen ikäisen ei vielä olisi tarvinnut osata "pelata korttia kuin joku junapeluri". ;D

Ja lopuksi toivotan tervetulleeksi Neon lukijakuntaani. :)




Näin se rypytys käy.

JälkiJuttu:
Kohtaloani uhmaten laitoin aamulla jalkaani ne kengät, joista aiheutui se takatalvi. Saas nähdä kuinka käy nyt...





torstai 12. huhtikuuta 2012

Kevään merkkejä

Juu, silläkin uhalla, että taas hyökkää joku lumimyräkkä ja takatalvi, aion nyt puhella kevätpuheita.

Tämä juontaa juurensa siitä, että eilen käyskentelin Peräkammarin Pojan kanssa takapihalla "tiluksiamme" tarkastellen (todelliset tilukset onkin, juu :D ).
Keskellä pihaa on vielä melkomoinen lumikasa, jota ehkä pitää avittaa vähän lapiolla kun tuntui olevan niin julmetun kovaa hankea, että ei se siitä ihan heti sula. Lisäksi rakkaassa kukkapenkissäni on keskellä vielä puoli metriä lunta. Reunat ovat jo vapautuneet hangen ikeestä ja siinä oli syy, miksi lähdin pihalle käyskentelemään. Kuten aiemmin kirjoitin Viherpeukalo-tekstissäni, olin vähän huolissani helmililjoistani. 

Vaan huoli näytti olevan turhaa, ainakin tässä vaiheessa katsottuna. Penkistä pukkaa kovaa vauhtia krookusta ja helmililjaa, joten älysivät ilmeisesti ryhtyä talvehtimaan vaikka uutta kasvua alkoivatkin tehdä syksyllä.
Lisäksi Jättisinilaukkakin näyttää jo heräilevän eloon. Tässä tulee nyt kuuk vuoden puutarhavinkki poropeukalolta: Jos puutarhassanne jyllää ja rulettaa myyrä tai pari, niin istuttakaa Jättisinilaukkaa (tai muuta laukkaa) sopivasti "suojaamaan" muita istutuksia. Se on kuulemma niin pahanhajuinen juuristaan, että karkottaa myyrät. Muuten se ei kyllä haise miltään, kukkii pitkään ja on ihan kaunis katsella. Lupaan, että en vaivaa teitä enempää näillä vinkeillä. ;)

Viikonlopuksi on luvattu suhteellisen kelpoa keliä ja pohdimme, että josko pitäisimme grillikauden avajaiset. Eli grilli kuntoon, eväät grilliin ja ruokailu sisällä. Juomat voi pitää kätevästi kylmänä siinä jäljellä olevassa lumikasassa. :D
Samalla voisi viedä lyhdyt ja muut talviset tavarat varastoon sekä vapauttaa pihakatajan valotaakastaan. Ei, valot eivät ole palaneet loppiaisen jälkeen, mutta laiskana en ole viitsinyt rämpiä puun luo purkamaan viritystä.

Että eiköhän julisteta kaikki yhdessä se kevät nyt vihdoin virallisesti saapuneeksi? 
Jos vaikka vaihtaidattaisi kesärenkaatkin autoon alle. Koirankuljetushoppa voi vielä hetken odottaa ja seistä nastoillaan.


Ja nyt menen komeroon odottelemaan sitä takatalvea tämän yltiöpositiivisen postaukseni päätteeksi. Kiitos ja anteeksi. ;)


Oman pihan Sinilaukkoja kännykameralla kuvattuna. 



 JälkiJuttu:
Sama pää kesät talvet... Etsiskelin kuvahaulla sopivaa kuvaa tuosta jättisinilaukasta enkä oikein löytänyt mieleistäni tai sellaista, joka ei olisi jonkun blogista vohkittu. Aikani pähkäiltyäni ja tuskailtuani koin suuren ahaa-elämyksen! Ihan omassa puhelimessa on omalla puhelimen kameralla otettuja kuvia oman kukkapenkin asukkaista. Vittu, mikä pahvipää mä olen, ihan oikeasti... :D

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Sananen Idols-kisasta ja vähän muustakin

Tulipa yhtäkkiä mieleeni, että enpä ole muistanut tästä(kään) nillittää. Joten täältä pesee (ja linkoaa kans)! Eli töllöohjelmista ammennetaan taas (joo, tiedän, olen tylsä, sori).

Tunnustan, että seuraan Idols-kisaa siinä missä Voice of Finland -kilpailuakin. Turha kai kertoa kummasta pidän enemmän, se lienee sanomattakin selvää jo ihan biologisen ikäni valossa.
Itse asiassa olen tainnut enemmän tai vähemmän jokaisen Idols-kauden katsoa.

Karmeimmin meni metsään, siis minun mielestäni, sinä vuonna kun se joku Ilkka Jääskeläinen vai mikä sen hemmon nimi oli, voitti koko paskan. Sittemmin siitä jätkästä ei olekaan pahemmin kuultu. Joku "lapsellinen" töissä tiesi kertoa, että tyyppi on ollut Pikku Kakkosen juontajana. Ja kun tyyppiä muistelen, lienee se sopiva paikka hänelle. Tarvittaessa voi joikhaista jonkun Saku Sammakko -tyyppisen lastenlaulun. ;)

No mutta asiaan pitkän johdannon kautta. Niin, syy miksi mainitsin tuon "katastrofi-Ilkan" oli se, että tänä vuonna näyttää vähän samalta... Siis joko äänestävä yleisö (=teinit) ei ole ihan kartalla tai sitten minä en vain tajua... Tässä vaiheessa vielä mukana olevista en oikeastaan pidä kenestäkään. Tai voisin pitää siitä Diandrasta jos tyttö laulaisi jotain muuta kuin Lady Gagaa tai Rihannaa tai jotain muuta sellaista. Itse asiassa pidin kovasti siitä ainoasta suomenkielisestä esityksestään (kappale elokuvasta Prinsessa). Tytön ääni ja taidot pääsivät oikeuksiinsa eikä musikaalisuudestakaan ollut pienintäkään epäilystä.

Pidin siitä oululaisesta Niinasta, joka putosi viime sunnuntaina kun puolestaan Arttu, jonka kyvyistä en ole ollenkaan niin vakuuttunut (eivätkä ilmeisesti tuomaritkaan), sai jatkaa. Ilmeisesti Niina oli liian aikuinen kun taas Arttu niin IHQ ja <3 <3 <3 kaikkien teiniäänestäjien mielestä.
Olin jossain määrin hämmentynyt ja ärsyyntynytkin. Päätin, että en edes yritä ymmärtää.

Vaan the Voice of Finland on mielestäni hieno formaatti, jonka toivon saavan jatkoa. Hyviä, osaavia artisteja, jotka ovat varmasti kiertäneet muutakin kuin tahkoa pyrkiessään musiikin tähtitaivaalle omin avuin. Ja tässä kilpailussa omat suosikit erottuivat hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Tässä kisassa ei myöskään tarvitse kokea sitä surullisen kuuluisaa myötähäpeää eivätkä tuomarit ilku kenellekään tai lyttää rumasti. Joten, mä diggaan, kyllä. :)

Norsun muisti

Hyvä ja pitkä muisti on sekä siunaus että kirous.


Näin vanhemmiten sitä on alkanut unohtelemaan erinäisiä asioita. Useinmiten ne ovat jollain tapaa arkielämään liittyviä. Tiedättehän, unohdin ostaa leipää/piimää/pyykinpesuainetta jne. Sellaisia asioita, jotka harmittavat hetken ja unohtuvat sitten nekin. Vahingosta yleensä viisastuneena kirjoitan unohtamani asian ylös, yleensä puhelimen kalenteriin. Sillä jos se ei ole kalenterissa, sitä ei ole olemassa. 


Mutta ne toisenlaiset muistamiset sitten.
Itse kuulun ryhmään "anteeksi voin antaa, mutta unohda en ikinä". Ja se on välillä aika raskasta. Varmasti se on myös vika jossain aivoissani. Olisi paljon helpompaa antaa anteeksi jonkun loukkaava teko tai lausuma töräytys, tahallinen tai tahaton, ja jatkaa eteenpäin unohtaen asian, antaen sen valua kuin vesi hanhen selästä.
Vaan minäpä en pysty. Siis pystyn anteeksiantoon ja jatkamaan loukanneen ihmisen kanssa "normiväleissä", mutta joka kerta tavatessani kyseisen vääryyttä tehneen ihmisen, en voi olla ajattelematta tekojaan tai sanojaan.
Loukkaukset voivat kohdistua joko itseeni tai johonkin läheiseeni. Pahimpia ovat sitten ne, jotka loukkaavat minua ja läheisiäni.
Haluaisin olla parempi ihminen ja haluaisin voida unohtaa, edes joskus. Sillä tähän ikään mennessä sitä on kertynyt muisto jos toinenkin, joten osan niistä voisi jo pudottaa kyydistään.

Olen myös kova suremaan ja murehtimaan toisten murheita ja vastoinkäymisiä. Saatan pyöritellä pitkäänkin mielessäni minulle uskottuja murheita, ja vaikka useimmat on kerrottu vain siksi, että ihminen on halunnut uskoutua ja keventää sydäntään, yritän aina pohtia, mitä voisin tehdä auttaakseni. Tiedän, että en voi kaikkia auttaa enkä pelastaa koko maailmaa, mutta haluaisin. 

Mutta tällaisek(kin) vika on minuun osunut, joten näillä mennään. Välillä se on melko raskasta, mutta minkäs teet. 

Kaikenlaisia unia

Täytyypä sanoa, että olipa vilkas pääsiäinen! Ja ei niinkään valveillaoloaikana vaan nukkuessa. 
Kuuhullu olen ollut aina, mutta nyt en muista, että olisin piiiitkään aikaan nähnyt hassuja tai outoja unia täydenkuun aikaan. Siis varmaankin olen nähnyt, mutta en vaan muista. Pääsiäinen sitten korjasi tämänkin asian...

En edes muista ihan tarkkaan, missä järjestyksessä näitä unia näin, mutta kyllä kaikkea mahdollista sekottui mukaan. Nyt sitten kaikki keittiöpsykologit siellä arvioimaan todellisen kahjouteni määrää, olkaatten hyvät. ;)

Ensimmäinen uni alkoi ihan rauhallisissa merkeissä... Käyskentelin kaikessa rauhassa jossain niityllä lämpimässä auringonpaisteessa pienen koiran kanssa. (Tuo koira ei siis voinut olla minun, sillä meillä on vähän isomman kaliiperin karvaturreja. Mutta ehkäpä se oli lemmikkimme tulevaisuudesta, kuka tietää).
Yhtäkkiä edessä oli valtaisan jyrkkä ja mutainen rinne, jota lähdin sinnikkäästi kiipeämään. Puoliväliin päästyäni kuulin yläpuolelta tutun äänen huutelevan nimeäni iloisesti. Siellä oli esimieheni edellisestä työpaikastani (öpaut kymmenen vuoden takaa siis), joka oli vilpittömän ilahtunut minut nähdessään. Kuulumisia siinä vaihdettiin ja minä hämmästyneenä kyselemään, että mistäs hän siihen tupsahti. Olimme kuulemma sopineet tapaamisen sinne. Vaihdoimme kuulumisia ja yhtäkkiä puhelimeni soi. Äitini soitti vihaisena, ja kysyi missä olen kun olin kuulemma luvannut mennä luokseen leikkaamaan hänen varpaankyntensä...

Seuraavassa unessani (siis siinä jonka muistan, seuraavana yönä) olin nykyisellä työpaikallani. Käytävät ja työhuoneet olivat täynnä tuntemattomia ihmisiä, jotka rynnivät ja ryysivät ja huusivat puhelimeen. Siis meno oli kuin jossain New Yorkin pörssissä (ja ei, en työskentele tällaisessa ympäristössä oikeasti). Yritin luovia tietäni kohti omaa huonettani, jossa törmäsinkin yhteen kollegaan, joka kertoi, että kaikki nämä ylimääräiset ihmiset ovat tulleet auttamaan, koska oli jonkun sortin katastrofi ja tarvittiin puhelimeen vastaajia. Sanoin, että en halua tietää ja onnistuin survomaan ihmiset pihalle huoneestani. Jäin kaikessa rauhassa tekemään omia töitäni...

Viimeisimmässä muistamassani unessa olin jälleen kävelemässä jossain (paikka ei näyttänyt tutulta) yksinäni ja puhelimeni soi. Siellä oli eläinlääkärini, joka tiedusteli, että miksi en ole tullut sovittuun tapaamiseen, joka oli kaksi viikkoa sitten. Ihmettelin, että enhän ollut varannut aikaa, sillä molemmat koirat ovat ihan kunnossa. Eläinlääkäri kivenkovaa väitti, että sovittu oli ja hän on nyt siellä yötä päivää odottanut minua saapuvaksi. Lupasin siis rientää paikalle varmistettuani, että tarkoitus oli siis mennä ilman koiria sinne.
Seuraavassa hetkessä olimmekin Siipan kanssa autossa ajamassa kohti eläinlääkäriä Siipan moittiessa minua moisesta muistamattomuudestani. Sanoi, että eläinlääkäri vielä irtisanoo asiakassuhteen kun tuolla lailla ohareita teen. Paikalle päästyämme oli eläinlääkärini vastassa Mummeli-koiran kanssa! Ja sanoi, että mehän olimme sopineet, että Mummeli noudetaan sovittuna ajankohtana ja siksi hän on nyt siellä meitä odotellut ympärivuorokautisesti. Mummeli näytti olevan elämänsä kunnossa ja eläinlääkäri selitti kuinka nykyään on uusia menetelmiä koirien ja muidenkin lemmikkien nuorentamiseen siten, että niitä pakastetaan muutama kuukausi ja herätetään sitten henkiin. Onnellisina poistuimme kotiin koiramme kanssa...

Että näin sujuivat meikäläisen pääsiäisyöt... :)