perjantai 13. huhtikuuta 2012

Mummomuistoja

Ostin taannoin rukiisia perunapiirakoita kaupasta (riisipiirakat olivat loppuneet), sillä tällaisen karjalaisverta sisältävän akan pitää saada tietty määrä karjalanpiirakoita viikossa, että pysyy hyvällä mielellä. 

Suhtauduin ostokseeni hieman skeptisesti, sillä normaalisti kaupan piirakat (ja nimenomaan perunapiirakat) ovat valovuosien päässä oikeasta ja aidosta karjalaisesta perunapiirakasta. Nämä kuitenkin näyttivät paremmilta eivätkä olleet sellaisia kalpeita lölleröitä, joita usein näkee.
Maistellessamme Siipan kanssa noita tekeleitä oli yllätys positiivinen. Siis ne olivat oikeasti hyviä ja jopa muistuttivat mummon tekemiä. Kuori toki ei ollut yhtä rukiinen kuin mummon tekemät, mutta piirakassa ollut pottumuussi oli mielestäni varsin kelvollista ja määrä sopiva.


Siinä sitten juontui mieleen muisto jos toinenkin edesmenneestä mummosta. Pieni ja tomera nainen, joka hoisi huushollin ja piti äijän kurissa, toimi omaishoitajana kun pappa joutui pyörätuoliin ja eleli vielä leskenäkin yli kymmenen vuotta, josta valtaosan omassa kodissaan yksin pärjäten. Todellinen matriarkka.


Mummo oli ihana. Vietin lapsuuteni kesät mummolassa ja mummo osasi käyttää ovelasti lapsityövoimaa hyväkseen. "Piirakkatehdas" pyöri tiuhaan tahtiin, sillä mummo leipoi joka viikko vähintään sata riisipiirakkaa. Useimpina viikkoina hän leipoi kaksisataa, sillä myymällä piirakoita tuli hieman lisätienestiä.
Mummo oli näppärä pyörittämään kuoret pulikalla. Sitten laitettiin liukuhihna toimeen: piirakankuoriin törkättiin puuro (tai muussi) keskelle ja sitten rypytettiin. Voin ylpeänä kertoa, että olen edelleen loistava karjalanpiirakan rypyttäjä. ;)


Mummo myös pelkäsi ukkosta enemmän kuin mitään muuta. Talo oli keskellä peltoa ja ainoa taloa korkeampi asia lähistöllä oli iso pihakuusi. Kun ukkonen alkoi, meni mummo piiloon komeroon. Tämän pelon hän onnistui tehokkaasti tartuttamaan minuun. Pelkäsin lapsena hysteerisesti ukkosta, ihan tolkuttomasti siis, koska mummo oli sen "opettanut". En minä nykyäänkään ukkosesta pidä, mutta en myöskään pelkää hysteerisesti. Kunnioitan toki.


Mummo oli myös rehevä nainen ja kun mummo alkoi nauraa, niin siinä hytkyi koko mummo eikä siitä naurusta tullut loppua. Vieläkin voin nähdä sieluni silmillä mummon nauramassa hytkyen ja vedet silmistä lentäen. :)
Myös itku tuli mummolta herkästi. Ja nämä ominaisuudet olen minäkin perintönä saanut, sekä nauru että itku tulevat aika helposti.


Mummolla oli kaunis sopraano-ääni ja mummo lauloikin kuorossa. Aina askareitaan tehdessä mummo hyräili tai lauloi.
Ja mummo sanoi kuullessaan radiosta ensimmäisen kerran J. Karjalaisen Ankkurinappi-kappaleen, että "Tuosta pojasta vielä tulee jotain." Kaikki pitivät mummoa sillä hetkellä vähän pöhkönä, mutta kyllä hymy hyytyi vuosien myötä. ;)


Olen onnellinen siitä, että minulla on ollut tuollainen ihana mummo, jonka kanssa olen saanut viettää paljon aikaa ja joka opetti minulle paljon hyödyllisiä ja vähemmän hyödyllisiä asioita. Äitini oli kohtuullisen kiukkuinen kun eräänä sateisena kesänä mummo opetti minulle useamman korttipelin. Äidin mielestä sen ikäisen ei vielä olisi tarvinnut osata "pelata korttia kuin joku junapeluri". ;D

Ja lopuksi toivotan tervetulleeksi Neon lukijakuntaani. :)




Näin se rypytys käy.

JälkiJuttu:
Kohtaloani uhmaten laitoin aamulla jalkaani ne kengät, joista aiheutui se takatalvi. Saas nähdä kuinka käy nyt...





10 kommenttia:

  1. Voi, nyt mulle tulee itku silmään tästä jutusta. Noin munkin äiti opetti nuorimmaiseni pelkäämään ukkosta ( itse nautin kunnon myräkästä) ja pelaamaan korttia ( rahasta vielä ja hävisi aina itse). Äiti kuoli yllättäen pari kuukautta sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osanottoni äitisi poismenon johdosta. Äkkilähtö on aina vähän ikävä kun asiaan ei ole osannut varautua millään lailla.
      Toivottavasti muistostarinastani oli myös iloa eikä pelkkää itkua. :)

      Poista
    2. Kiitos osanotosta! Ja tarina oli ihana kuten Tsompikin totesi :) Mummot on rautaa!

      Poista
    3. :)
      Mummot rulettaa. Oma mummosuhteeni on ollut paljon parempi kuin äitisuhteeni. Liekö syy siinä, että mummon kanssa ei ollut kuitenkaan koko aikaa saman katon alla... ;)

      Poista
  2. Siinä se tuli ! Ensimmäisellä rivillä. Eli meikäläisessäkin on puolet karjalaista, mikä yhdistävä tekijä selvittääkin kaiken. ;) Mutsi on ehta 'siemie' Karjalan kannakselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyl miekii Karjalas'. Tuttu lausahdus, todellakin. :)
      Minun äitini on evakkomatkalla syntynyt täällä "Nyky-Suomen" puolella, mutta kaksi vanhempaa sisarustaan ovat ihan Laatokan rannalla maailmaan pyöräytettyjä. Suku on tehnyt "pyhiinvaellusmatkoja" menetetyille tiluksille useamman kerran.

      Isäni puolelta olenkin sitten ihan rantaruotsalainen. ;)

      Poista
    2. Mäkin olen tehnyt tuollaisen vaelluksen pyhille paikoille vuonna 1996. Ensi kesäksi on taas joku reissu suunnitteilla ja äiti taitaa olla lähdössä mukaan. Mulle riitti se yksi kerta. Muistot majoituksesta entisessä sanatoriossa ovat vieläkin karmaisevan eläviä. Hrrr.

      Poista
    3. Mua on pyydelty noille toivioreissuille usemman kerran, mutta olen kieltäytynyt kauniisti ja vähemmän kauniisti.
      Ensinnäkin olen vannonut, että Ryssiin en matkusta ikinä ja toisekseen en ole vielä keksinyt miksi lähtisin itkuvaellukselle paikkaan, johon minulla ei oikeasti ole mitään henkilökohtaista sidettä. Mieluummin katselen niitä kulahtaneita mustavalkokuvia vuodelta nakki ja papu kuin käyn katsomassa nykypäivän realismia.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Ole hyvä!
      Ja ihanaa, olet palautunut Blogistanian maaperälle. :)

      Poista