Viime viikolla jonkun sortin lenssu ilmoitteli tulostaan. Siitä sen aina tietää kun ylähuuleen pukkaa yskänrakkulaa ja joutuu kaivamaan zoviraxit kätköistä. Niin nytkin.
Ehdin jo hetken kuvitella, että säikähdyksellä selvittiin, mutta mitä vielä.
Viime viikon sinnittelin töissä pahalla sisulla, koska oli vähän pakko. Olo ei ollut kovin kuumeinen, mutta kaktus kurkussa "piristi" kummasti päivien kulkua.
Maanantaina raahauduin vielä töihin syystä, mutta ilmoitin heti jääväni tiistaiksi kotiin. Ja hyvä niin. Maanantai-iltana nousi kunnon kuume ja tiistai meni nukkuessa. Eilenkään ei mikään mahtiolo ollut, mutta parempi. Tänään oli aamulla jo nälkä, mutta vieläkin on vähän sellainen "ohut" olo.
Eli maatessa on mennyt monta päivää ja digiboxia tyhjentäessä, siksi hiljaiseloa on täälläkin tullut pidettyä. Huomenna aion mennä töihin, mutta jos viikonloppu ei tuo helpotusta, on varmaan pakko maanantaina lähteä työterveyslääkäriä morjenstaamaan.
Eihän tässä ole sairastettukaan aikoihin jos koiven paketissa oloa ei lasketa, ja sitähän ei lasketa kun oli vähän erilaista sairastamista.
Villasukan kutominenkin meni taas jäihin kun onnistuin katkaisemaan yhden puikon ja vaikka hienosti teipillä sitä yritinkin paikkailla, ei se oikein toimi. Tänään pääsen kuitenkin hommaamaan uudet, joten sukan kutominen jatkukoon. Toki myönnän, että on ollut sen verran vetämätön olo etten välttämättä olisi pahemmin työtä edistänyt, vaikka olisi ollut toimiva puikkokin. Tilaussukista on toisesta parista yksi sukka valmis ja toista aloitellessa katkesi puikko. Pitänee ostaa bambupuikkojen lisäksi alumiinisetkin. Jos vaikka käy yhtä onnettomasti useammankin kerran.
Viikon hyviä uutisia oli se, että olen voittanut Partiksen karkkiarvonnassa, jeeee! Kiitos vaan etukäteen. :)
Nyt lähden taas viettämään aikaani vaaka-asennossa ja taidanpa ottaa pikku tirsatkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastupa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastupa. Näytä kaikki tekstit
torstai 26. maaliskuuta 2015
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Kattokaa, ilman monoa!
Tänään oli odotettu ja vähän jännitettykin päivä. Onko koipi kunnossa? Eihän ole tullut mitään ylläreitä?
Urhoollisesti olen konkannut menemään ilman keppejä ja käyttänyt jopa Junioria tuolla roskiksen takana tarpeillaan, sillä se oli lenkkikiellossa palattuaan hoitolasta viime viikolla ontuen. Lähempi tarkastelu osoitti, että selässä oli jumi, joka nyttemmin on jo lauennut ja parantunut.
Niinpä suuntasin Siipan kyydissä tänä aamuna kohti Herra Ortopedin vastaanottoa. Olin varmaakin varmempi, että herra on taatusti myöhässä taas, mutta mitä vielä! Viittä vaille yhdeksän kutsui minut huoneeseensa! Hyvä etten jakkaralta pudonnut kun kuulin nimeni ovelta.
Herra näytti silminnähden tyytyväiseltä kun porhalsin sisään kepit kainalossa. Otin ne mukaan kun arvelin niillä ehkä olevan käyttöä kotiinpäin lähtiessä.
Normaalit haastattelut tehtyään Herra Tohtori passitti minut (taas) röntgeniin. Sinne meninkin ja matka tuntui tällä kertaa erittäin lyhyeltä kun suhasin siihen suuntaan kepit kädessä hämmästyneiden kanssapotilaiden katseiden saattelemana. Röntgenissä tutut kuviot valmistautumisen suhteen, mutta siinä kohdassa sentään otin kepit käyttöön kun en vielä tiennyt saanko astua jalalle ilman monoa vai en.
Tuttu röntgenhoitaja, joka tuumasi, että samat kolme kuvaa taas, mutta ehkäpä tämä on sitten viimeinen kerta. Sitä minäkin toivon, tosiaan.
Röntgenistä takaisin Mösjöö Ortopedin oven taakse, jossa vuoroaan odotteli tällä kertaa käsi kipsissä oleva mies, joka kysyi minulta ontuessani paikalle, että "taidat olla jo loppusuoralla?". Vastasin: "parantumisen suhteen toivottavasti, mutta muuten en toivo olevani loppusuoralla." Herra nauroi lämpimästi.
Koska olin päässyt otille etuajassa, sain tietysti odottaa pidempään pääsyä kuvien katseluun. Käsipotilas pääsi ensin ja odotellessani luin kännykästä iltapäivälehtien antia. Kyllä revitään otsikkoa otsikon perään itsensä ja kolme lastaan bussin alle ajaneesta naisesta. Surullista.
Vihdoin pääsin Herra Tohtorin viereen katselemaan nilkkani läpivalaisuotoksia. Ja kaikki on ihan kunnossa! Luut näyttivät joka suunnasta hyvältä.
Herra Tohtori käski ottaa monon pois ja vaihtaa tennarin jalkaan. Ja kokeilla kävelemistä, keppien kanssa toki. Myönnyin sanomaan, että kyllä näitä keppejä vähän tarvitsee kun tuo jalka tuntuu vähän, miten sen nyt sanoisi, pehmeältä. Kovasti Herra Tohtori muistutteli, että ei se vielä ole kunnossa ja keppejä pitää käyttää. Ja tokihan se vähän hassulta tuntui kävellä ilman sitä monoa näin monen viikon jälkeen, joten olin ihan tyytyväinen keppien tarjoamasta tuesta.
Tohtori ehdotti vielä fysioterapiaa, johon vastasin, että se on ihan okei jos senkin saa vakuutukseen menemään. Niinpä hän lähetti vakuutusyhtiölleni maksusitoumuspyynnön, jonka vastausta odottelen. En nimittäin itse koe, että se fysioterpalla käynti ihan välttämätöntä on, mutta menenhän minä toki. Ei kai siitä haittaakaan ole.
Herra Ortopedi haluaa kuitenkin nähdä minut vielä kolmen viikon päästä ja silloin toivon pääseväni sanomaan sen Toivon ettemme ikinä enää tapaa -lauseen. ;)
Kotona olen nyt vähän kokeillut yhden kepin kanssa kulkemista eikä sekään ihan hullulta tunnu. Että ehkäpä tässä voi päästä noista kepeistä eroon ihan kohtuullisessa ajassa. Huomenna toki otan molemmat kauppareissulle mukaan, sillä kaupassahan on varmaankin maailmanlopun meininki kun kaupat ovat kiinni viikonlopun! Siinä sitä sitten joka iikka hamstraa ruokaa yli oman tarpeen ja panikoi. Paitsi me, meidän normaali kauppapäivä on torstai ja sillä mennään nytkin.
Että kovasti olen iloinen, kuten voitte kuvitella!
Olen viettänyt viikon ahkerasti taas sukankutimen parissa ja nyt olen "tilauskannassani" siinä kohdassa, että eilen aloitin Nolliksen sukkien kutomisen. Seuraavaksi teen ehkä jotain muuta jossei lisää sukkatilauksia tupsahda jostain.
Lisäksi pohdin, että nyt kun tällainen lämpöaalto palasi, voisinko sittenkin vielä istuttaa kukkasipuleita...? Ehkä teen jonkun muutaman sipulin koeistutuksen ja jos niistä ei tule mitään, niin ei sitten harmita niin paljoa.
Nyt kuitenkin tassuttelen töllön ääreen kutomaan ja katsomaan viime viikon jakson sarjasta Viimenen Tango Halifaxissa. Ensimmäisen jakson perusteella sarja on taattua brittikamaa hyvällä huumorilla ja hienoilla Yorkshiren maisemilla varustettuna. Onneksi töllöiltoihini on tullu puoli tuntia lisää, sillä ennen niin kovasti tykkäämäni Puoli seitsemän -ohjelma ei ole enää entisensä uuden naisjuontajan astuttua kehiin eikä pelkkä Mikon valovoimaisuus saa minua jäämään yleisöön. Ikävä on Ella Kannista ja Marja Hintikkaa.
Urhoollisesti olen konkannut menemään ilman keppejä ja käyttänyt jopa Junioria tuolla roskiksen takana tarpeillaan, sillä se oli lenkkikiellossa palattuaan hoitolasta viime viikolla ontuen. Lähempi tarkastelu osoitti, että selässä oli jumi, joka nyttemmin on jo lauennut ja parantunut.
Niinpä suuntasin Siipan kyydissä tänä aamuna kohti Herra Ortopedin vastaanottoa. Olin varmaakin varmempi, että herra on taatusti myöhässä taas, mutta mitä vielä! Viittä vaille yhdeksän kutsui minut huoneeseensa! Hyvä etten jakkaralta pudonnut kun kuulin nimeni ovelta.
Herra näytti silminnähden tyytyväiseltä kun porhalsin sisään kepit kainalossa. Otin ne mukaan kun arvelin niillä ehkä olevan käyttöä kotiinpäin lähtiessä.
Normaalit haastattelut tehtyään Herra Tohtori passitti minut (taas) röntgeniin. Sinne meninkin ja matka tuntui tällä kertaa erittäin lyhyeltä kun suhasin siihen suuntaan kepit kädessä hämmästyneiden kanssapotilaiden katseiden saattelemana. Röntgenissä tutut kuviot valmistautumisen suhteen, mutta siinä kohdassa sentään otin kepit käyttöön kun en vielä tiennyt saanko astua jalalle ilman monoa vai en.
Tuttu röntgenhoitaja, joka tuumasi, että samat kolme kuvaa taas, mutta ehkäpä tämä on sitten viimeinen kerta. Sitä minäkin toivon, tosiaan.
Röntgenistä takaisin Mösjöö Ortopedin oven taakse, jossa vuoroaan odotteli tällä kertaa käsi kipsissä oleva mies, joka kysyi minulta ontuessani paikalle, että "taidat olla jo loppusuoralla?". Vastasin: "parantumisen suhteen toivottavasti, mutta muuten en toivo olevani loppusuoralla." Herra nauroi lämpimästi.
Koska olin päässyt otille etuajassa, sain tietysti odottaa pidempään pääsyä kuvien katseluun. Käsipotilas pääsi ensin ja odotellessani luin kännykästä iltapäivälehtien antia. Kyllä revitään otsikkoa otsikon perään itsensä ja kolme lastaan bussin alle ajaneesta naisesta. Surullista.
Vihdoin pääsin Herra Tohtorin viereen katselemaan nilkkani läpivalaisuotoksia. Ja kaikki on ihan kunnossa! Luut näyttivät joka suunnasta hyvältä.
Herra Tohtori käski ottaa monon pois ja vaihtaa tennarin jalkaan. Ja kokeilla kävelemistä, keppien kanssa toki. Myönnyin sanomaan, että kyllä näitä keppejä vähän tarvitsee kun tuo jalka tuntuu vähän, miten sen nyt sanoisi, pehmeältä. Kovasti Herra Tohtori muistutteli, että ei se vielä ole kunnossa ja keppejä pitää käyttää. Ja tokihan se vähän hassulta tuntui kävellä ilman sitä monoa näin monen viikon jälkeen, joten olin ihan tyytyväinen keppien tarjoamasta tuesta.
Tohtori ehdotti vielä fysioterapiaa, johon vastasin, että se on ihan okei jos senkin saa vakuutukseen menemään. Niinpä hän lähetti vakuutusyhtiölleni maksusitoumuspyynnön, jonka vastausta odottelen. En nimittäin itse koe, että se fysioterpalla käynti ihan välttämätöntä on, mutta menenhän minä toki. Ei kai siitä haittaakaan ole.
Herra Ortopedi haluaa kuitenkin nähdä minut vielä kolmen viikon päästä ja silloin toivon pääseväni sanomaan sen Toivon ettemme ikinä enää tapaa -lauseen. ;)
 |
| Ilman monoa! Ihanaa! |
Että kovasti olen iloinen, kuten voitte kuvitella!
Olen viettänyt viikon ahkerasti taas sukankutimen parissa ja nyt olen "tilauskannassani" siinä kohdassa, että eilen aloitin Nolliksen sukkien kutomisen. Seuraavaksi teen ehkä jotain muuta jossei lisää sukkatilauksia tupsahda jostain.
Lisäksi pohdin, että nyt kun tällainen lämpöaalto palasi, voisinko sittenkin vielä istuttaa kukkasipuleita...? Ehkä teen jonkun muutaman sipulin koeistutuksen ja jos niistä ei tule mitään, niin ei sitten harmita niin paljoa.
Nyt kuitenkin tassuttelen töllön ääreen kutomaan ja katsomaan viime viikon jakson sarjasta Viimenen Tango Halifaxissa. Ensimmäisen jakson perusteella sarja on taattua brittikamaa hyvällä huumorilla ja hienoilla Yorkshiren maisemilla varustettuna. Onneksi töllöiltoihini on tullu puoli tuntia lisää, sillä ennen niin kovasti tykkäämäni Puoli seitsemän -ohjelma ei ole enää entisensä uuden naisjuontajan astuttua kehiin eikä pelkkä Mikon valovoimaisuus saa minua jäämään yleisöön. Ikävä on Ella Kannista ja Marja Hintikkaa.
torstai 23. lokakuuta 2014
Semivapaus
Kaikesta maailman kurjuudesta, ebolan leviämisestä, ruåttilaisten sukellusvenejahdista ja muista kamaluuksista huolimatta aion hetken hehkuttaa oman pienen elämäni pientä onnea. Ja kyllä, nämä onnenmuruset ovat todella pieniä, melkeinpä pelkästään hippusia, mutta tällä hetkellä minulle isoja iloja.
Siippa lähti sunnuntaina työmatkalle ja vanhat pierut oli sijoitettava koirahoitolaan. Kotiin jäi kanssani VV, sillä kun varasin hoitolapaikkoja, oli se juuri aloittanut juoksuaikansa enkä oikein osannut arvioida olisiko homma kokonaan ohi hoitolakomennukseen mennessä. No olisihan se ollut, mutta ihan hauskaa, että sain edes yhden koiran kanssani pitää.
Sunnuntaista maanantaihin sai VV suorittaa pelkkiä pihaulkoiluja eikä se selvästikään ollut kovin ilahtunut. Se kun on kuitenkin tottunut käymään kolme kertaa päivässä lenkillä, että saa vääntää skeidat syvimpään pusikkoon niin ettei kukaan näe. No, hätä ei lue lakia ja niin se urhoollisesti toimitti pari kertaa asiansa pihalle protestiäänien saattelemana.
Maanantaina hyppäsin autoon vastoin Herra Tohtorin ohjeita ja määräyksiä ja karautin noutamaan äitini seuralaisekseni ja koirankusettajaksi. Autoilu sujui ihan hienosti ja varotoimenpiteenä laitoin tuon ostamani kevyemmän nilkkatuen vaikka se olikin selkeästi ihan turha. Nilkkaan ei sattunut ja autossamme on onneksi varsin herkät polkimet, joten voimaakaan ei tarvita.
Ja mukavahan se oli äitimuoria pari päivää pitää kylässä. Kovasti tuo olisi halunnut huushollata enemmän kuin annoin, mutta ihan sopuisasti saimme hommat hoidettua.
Eilen oli sitten lupa jo tallata koko painolla koiven päälle, toki tuon monon kanssa, ei vielä ilman sitä. Niinpä tiistaina jo vähän varovasti onnahtelin ilman keppejä keittiössä ja tunnustelin mahtaisiko kinttuun sattua.
Tiistai-iltana jalka oli aavistuksen turvoksessa tietysti, mutta mihinkään ei sattunut. Eilen sitten tulin ensimmäisen kerran yläkerrasta alas pystyasennossa kaiteiden avulla. Mikä onnen- ja onnellisuudentunne! Eilen myös hieman lisäsin köpöttelyäni keittiössä ilman keppejä, mutta en uskaltanut niitä kokonaan nurkkaan jättää.
Tänään aamulla päätin, että onhan se kokeiltava ja tultuani alakertaan ihan "normaalisti" rappusia, kokeilin vissylasin kuskaamista keittiöstä olohuoneeseen ilman keppejä. Ja sehän onnistui!
Aamun sitten kävelin mononi kanssa ilman keppejä pitkin huushollia ja tunsin jotenkin suurta riemua moisesta.
Lähdin viemään äitiäni kotiin ja ulos otin kepit, mutta niiden kanssa kävely oli paljon helpompaa kun ei tarvinnut niitä käyttää kuin vähän tukena. Tällä kertaa autoilin ilman nilkkatukea pelkkä tennari jalassa eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Kun palasin kotiin, jätin kepit eteisen nurkkaan odottamaan seuraavaa ulkoilua iltapäivällä.
Ihanaa! Alan vihdoin uskoa siihen, että jalka todellakin paranee ja ehkäpä ensi viikolla todellakin pääsen kävelemään kun Herra Tohtori juhlallisesti poistaa monon.
Huomaan, että jalka on pääasia elämässäni tällä erää. Näin viime yönä varsin kummallista unta, jossa pääosissa olivat itseni lisäksi Herra Ortopedi sekä eläinlääkärini. Juu, en kerro enempää... :D
JälkiJuttu:
Talvi yrittää tehdä tuloaan tänne etelän veteliinkin. Eilisestä asti on ollut pakkasta ja tänään on melkein koko päivän taivaalta satanut "mannaryynejä". Onneksi tiet ovat kuitenkin kuivat, meidän autossamme on nimittäin kesärenkaat vielä alla...
Siippa lähti sunnuntaina työmatkalle ja vanhat pierut oli sijoitettava koirahoitolaan. Kotiin jäi kanssani VV, sillä kun varasin hoitolapaikkoja, oli se juuri aloittanut juoksuaikansa enkä oikein osannut arvioida olisiko homma kokonaan ohi hoitolakomennukseen mennessä. No olisihan se ollut, mutta ihan hauskaa, että sain edes yhden koiran kanssani pitää.
Sunnuntaista maanantaihin sai VV suorittaa pelkkiä pihaulkoiluja eikä se selvästikään ollut kovin ilahtunut. Se kun on kuitenkin tottunut käymään kolme kertaa päivässä lenkillä, että saa vääntää skeidat syvimpään pusikkoon niin ettei kukaan näe. No, hätä ei lue lakia ja niin se urhoollisesti toimitti pari kertaa asiansa pihalle protestiäänien saattelemana.
Maanantaina hyppäsin autoon vastoin Herra Tohtorin ohjeita ja määräyksiä ja karautin noutamaan äitini seuralaisekseni ja koirankusettajaksi. Autoilu sujui ihan hienosti ja varotoimenpiteenä laitoin tuon ostamani kevyemmän nilkkatuen vaikka se olikin selkeästi ihan turha. Nilkkaan ei sattunut ja autossamme on onneksi varsin herkät polkimet, joten voimaakaan ei tarvita.
Ja mukavahan se oli äitimuoria pari päivää pitää kylässä. Kovasti tuo olisi halunnut huushollata enemmän kuin annoin, mutta ihan sopuisasti saimme hommat hoidettua.
Eilen oli sitten lupa jo tallata koko painolla koiven päälle, toki tuon monon kanssa, ei vielä ilman sitä. Niinpä tiistaina jo vähän varovasti onnahtelin ilman keppejä keittiössä ja tunnustelin mahtaisiko kinttuun sattua.
Tiistai-iltana jalka oli aavistuksen turvoksessa tietysti, mutta mihinkään ei sattunut. Eilen sitten tulin ensimmäisen kerran yläkerrasta alas pystyasennossa kaiteiden avulla. Mikä onnen- ja onnellisuudentunne! Eilen myös hieman lisäsin köpöttelyäni keittiössä ilman keppejä, mutta en uskaltanut niitä kokonaan nurkkaan jättää.
Tänään aamulla päätin, että onhan se kokeiltava ja tultuani alakertaan ihan "normaalisti" rappusia, kokeilin vissylasin kuskaamista keittiöstä olohuoneeseen ilman keppejä. Ja sehän onnistui!
Aamun sitten kävelin mononi kanssa ilman keppejä pitkin huushollia ja tunsin jotenkin suurta riemua moisesta.
Lähdin viemään äitiäni kotiin ja ulos otin kepit, mutta niiden kanssa kävely oli paljon helpompaa kun ei tarvinnut niitä käyttää kuin vähän tukena. Tällä kertaa autoilin ilman nilkkatukea pelkkä tennari jalassa eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Kun palasin kotiin, jätin kepit eteisen nurkkaan odottamaan seuraavaa ulkoilua iltapäivällä.
Ihanaa! Alan vihdoin uskoa siihen, että jalka todellakin paranee ja ehkäpä ensi viikolla todellakin pääsen kävelemään kun Herra Tohtori juhlallisesti poistaa monon.
Huomaan, että jalka on pääasia elämässäni tällä erää. Näin viime yönä varsin kummallista unta, jossa pääosissa olivat itseni lisäksi Herra Ortopedi sekä eläinlääkärini. Juu, en kerro enempää... :D
JälkiJuttu:
Talvi yrittää tehdä tuloaan tänne etelän veteliinkin. Eilisestä asti on ollut pakkasta ja tänään on melkein koko päivän taivaalta satanut "mannaryynejä". Onneksi tiet ovat kuitenkin kuivat, meidän autossamme on nimittäin kesärenkaat vielä alla...
torstai 16. lokakuuta 2014
600.
Kuudessadas postaus on tämä. Että aika monta huttujuttua on tullut kolmen vuoden aikana kirjoitettua, keskimäärin 200 vuodessa.
Eilen oli taas treffit Herra Ortopedin kanssa. Olinko yllättynyt siitä, että aikani oli klo 9:00, mutta pääsin juttusilleen siinä varttia yli? Juu, en ollut. Itse asiassa kotona harkitsin jo ennen lähtöä, että josko jättäisin vähän viime tipalle taksin soittamisen, mutta eihän meikäläisen luonto moista anna tapahtua. Ajoissa pitää olla, mieluummin etuajassa. Missä tahansa.
Tohtori hipelöi säärtäni (onneksi olin hoitanut säärikarvaongelman!) ja taivutteli nilkkaa sinne sun tänne. Kyseli, että sattuuko pohkeen yläosaan. No ei satu, ei vieläkään. Tätä on kysynyt joka kerta.
Sitten taas piti könkätä röntgeniin, sinne etäänperälle. Tällä kertaa matka ei tuntunut ihan yhtä pitkältä kuin kaksi viikkoa sitten, ja hyvä niin.
Kuvien jälkeen könkkäilin takaisin odottelemaan pääsyä katselemaan näitä otoksia Tohtorin luokse.
Kuvat näyttivät hyviltä ja kuvassa ei enää edes näkynyt sitä murtumakohtaa, joten eiköhän siellä jotain luutumista ole alkanut tapahtua. Tohtori vaikutti myös tyytyväiseltä siihen, että en ole nappaillut särkylääkkeitä pariin viikkoon ollenkaan. Mitäpä niitä turhaa syömään. Alussa otin reilulla kädellä ja sitten lähinnä yötä vasten. Nyt en ole tarvinnut ollenkaan, en edes alkuviikosta vaikka täräytin monon rotvallin reunalta alas kun kävin koiranruokaliikkeessä. Sattui hetken, mutta yllättävän vähän. Ja yllättävän vähän olen kinttua kolhinut noin muutenkin, onneksi.
Niinpä meillä on Herra Tohtori Ortopedin vielä yhdet treffit kahden viikon kuluttua. Ja jos nyt oikein ymmärsin, että se suhde on sitten siinä jos ei mitään ylläreitä tule.
Eli viikon kuluttua saan varata koko painoni jalan päälle jos pystyn, mutta monoa tosiaan pidetään vielä kaksi viikkoa. Ja seuraavilla treffeillä mono poistetaan yhdessä. Ilmeisesti haluaa nähdä kaadunko heti vai en. ;)
Täytyy myöntää, että itselle oli vähän vaikea pala niellä kun tohtori sanoi, että kuukauden päästä kävelen normaalisti ja ilman keppejä kun oletus on, että monon poistamisen jälkeen pitää vielä keppien kanssa mennä. Itse kyllä toivon, että pärjäisin yhdellä kepillä (tai ilman keppejä), mikä tarkottaisi, että voisin tasaisella maalla ainakin VV:tä talutella. Toisaalta taas jännittää ihan pirusti se hetki kun pitäisi luottaa jalan pitämiseen ja astua rohkeasti se ensimmäinen askel. Ristiriitaisissa tunnelmissa siis.
Eikä antanut Herra Tohtori lupaa polkea kuntopyörääkään vielä. On siis jatkettava nojatuolissa istumista ja sukan kutomista. Villasukkia olenkin tässä nyt tehtaillut ja laajentanut jo tuotantoaluetta kavereihinkin. Ajattelin myös tehdä erikokoisia ja erilaisia sukkia, joita voin sitten lahjoitella sinne tänne jos joku niitä huolii.
Tässä ne päivät seuraavat toisiaan, nojatuolissa, vähän kuin Päiväni murmelina (Groundhog day) -elokuvassa. Ei ole eroa sillä onko maanantai vai perjantai, eilinen oli suorastaan poikkeava päivä kun piti lähteä maailmalle. Mutta elättelen toiveita, että tämäkin loppuu kohtapuoleen ja sitten painelenkin tukka putkella koko loppuvuoden enkä näyttäydy kotona kuin suuremmissa mutkissa! :D
Tänään pääsen kuitenkin taas Siipan kanssa kauppareissulle. Pitää ottaa siitä kaikki ilo irti ja tuijotella ihmisiä varastoon. Niin ja menen notkumaan lankahyllylle, jotta on villasukkatarpeita tuleviksi viikoiksi. Tämänhetkinen työtahtini on sukka päivässä ja sen huomaa, sillä ranteisiin on taas ilmestynyt "neulontapatit" kun ranteen yläpuolella oleva lihas tai lihaksen osa on saanut enemmän kuin tarpeeksi treeniä. Muutamia välipäiviä on joutunut pitämään ettei ihan jumiin mene.
Nyt tekisi mieli ottaa pienet tirsat...
Eilen oli taas treffit Herra Ortopedin kanssa. Olinko yllättynyt siitä, että aikani oli klo 9:00, mutta pääsin juttusilleen siinä varttia yli? Juu, en ollut. Itse asiassa kotona harkitsin jo ennen lähtöä, että josko jättäisin vähän viime tipalle taksin soittamisen, mutta eihän meikäläisen luonto moista anna tapahtua. Ajoissa pitää olla, mieluummin etuajassa. Missä tahansa.
Tohtori hipelöi säärtäni (onneksi olin hoitanut säärikarvaongelman!) ja taivutteli nilkkaa sinne sun tänne. Kyseli, että sattuuko pohkeen yläosaan. No ei satu, ei vieläkään. Tätä on kysynyt joka kerta.
Sitten taas piti könkätä röntgeniin, sinne etäänperälle. Tällä kertaa matka ei tuntunut ihan yhtä pitkältä kuin kaksi viikkoa sitten, ja hyvä niin.
Kuvien jälkeen könkkäilin takaisin odottelemaan pääsyä katselemaan näitä otoksia Tohtorin luokse.
Kuvat näyttivät hyviltä ja kuvassa ei enää edes näkynyt sitä murtumakohtaa, joten eiköhän siellä jotain luutumista ole alkanut tapahtua. Tohtori vaikutti myös tyytyväiseltä siihen, että en ole nappaillut särkylääkkeitä pariin viikkoon ollenkaan. Mitäpä niitä turhaa syömään. Alussa otin reilulla kädellä ja sitten lähinnä yötä vasten. Nyt en ole tarvinnut ollenkaan, en edes alkuviikosta vaikka täräytin monon rotvallin reunalta alas kun kävin koiranruokaliikkeessä. Sattui hetken, mutta yllättävän vähän. Ja yllättävän vähän olen kinttua kolhinut noin muutenkin, onneksi.
Niinpä meillä on Herra Tohtori Ortopedin vielä yhdet treffit kahden viikon kuluttua. Ja jos nyt oikein ymmärsin, että se suhde on sitten siinä jos ei mitään ylläreitä tule.
Eli viikon kuluttua saan varata koko painoni jalan päälle jos pystyn, mutta monoa tosiaan pidetään vielä kaksi viikkoa. Ja seuraavilla treffeillä mono poistetaan yhdessä. Ilmeisesti haluaa nähdä kaadunko heti vai en. ;)
Täytyy myöntää, että itselle oli vähän vaikea pala niellä kun tohtori sanoi, että kuukauden päästä kävelen normaalisti ja ilman keppejä kun oletus on, että monon poistamisen jälkeen pitää vielä keppien kanssa mennä. Itse kyllä toivon, että pärjäisin yhdellä kepillä (tai ilman keppejä), mikä tarkottaisi, että voisin tasaisella maalla ainakin VV:tä talutella. Toisaalta taas jännittää ihan pirusti se hetki kun pitäisi luottaa jalan pitämiseen ja astua rohkeasti se ensimmäinen askel. Ristiriitaisissa tunnelmissa siis.
Eikä antanut Herra Tohtori lupaa polkea kuntopyörääkään vielä. On siis jatkettava nojatuolissa istumista ja sukan kutomista. Villasukkia olenkin tässä nyt tehtaillut ja laajentanut jo tuotantoaluetta kavereihinkin. Ajattelin myös tehdä erikokoisia ja erilaisia sukkia, joita voin sitten lahjoitella sinne tänne jos joku niitä huolii.
 |
| Nämä tein itselleni. |
Tänään pääsen kuitenkin taas Siipan kanssa kauppareissulle. Pitää ottaa siitä kaikki ilo irti ja tuijotella ihmisiä varastoon. Niin ja menen notkumaan lankahyllylle, jotta on villasukkatarpeita tuleviksi viikoiksi. Tämänhetkinen työtahtini on sukka päivässä ja sen huomaa, sillä ranteisiin on taas ilmestynyt "neulontapatit" kun ranteen yläpuolella oleva lihas tai lihaksen osa on saanut enemmän kuin tarpeeksi treeniä. Muutamia välipäiviä on joutunut pitämään ettei ihan jumiin mene.
Nyt tekisi mieli ottaa pienet tirsat...
torstai 9. lokakuuta 2014
Hengissä vielä
Elämä neljän seinän sisällä on melko tylsää ja siksi kai ei ole tullut pahemmin kirjoiteltuakaan. Viikon jännittävin asia lienee se, että mustarastas lensi parveilukiihkossaan toissapäivänä päin parvekkeenkaidettamme, taittoi niskansa ja kuoli. Putosi keskelle pihaa ja koska minä en saanut tossuani kaivettua nojatuolin alta, jouduin jättämään ruumiinkätkemisen odottamaan Siipan kotiinpaluuta. Tämä meidän kämppämme on oikea lintusurma. Tasaisin väliajoin löytyy etu- tai takapihalta joku kuollut tirppa, mikä on minun mielestäni perin onnetonta vaikka se luonnon kiertokulkuun kuuluukin.
Jalkarintamalla asiat ovat ihan hyvin tai varmaankin todella hyvin. Tiistaina heittelin melkein kärrynpyörää silkasta onnesta pistettyäni viimeisen tulpanestopiikin vatsanahkaani. Oi onnea! Toivottavasti en enää moiseen hommaan joudu.
Painoa on myös saanut nyt lisätä jalalle siten, että noin puolet omasta painosta saa jalalle varata. Sanoisin nyt kuitenkin, että sitä on ihan hemmetin vaikea arvioida vaikka kuinka ensin kokeilisi vaa'an kanssa joten luultavasti en varaa koivelle (kun en uskalla) niin paljoa painoa kuin saisi. Vaan ei kai siitä varovaisuudesta haittaakaan ole.
Se ilo tästä "painon lisäyksestä" on kuitenkin ollut, että olen pystynyt nyt menemään yläkertaan pystyasennossa, mikä on hieman nopeampaa kuin perse edellä puuhun -tyyli. Alaspäin tulen vielä persmäkeä, sillä luulenpa, että pitää olla aika rohkea ja rämäpäinen, että nuo jyrkät rappuset uskaltaa tulla keppien kanssa alas.
Ensi viikolla on sitten taas seuraava tapaaminen Herra Tohtorin kanssa. En kylläkään ole ihan varma miksi taas pitää mennä...
Tänään aion lähteä ulos suureen maailmaan eli Siipan kanssa ruokakauppaan. :)
Muutoin tässä on kehittynyt erinomaisen hyväksi nojatuolin kuluttajaksi ja töllöntuijotuksen asiantuntijaksi. Päivässä tulee todella monta kertaa (samat) uutiset telkkarista. Loppuviikosta voi hauskuuttaa itseään Eduskunnan kyselytunneilla, lähetyksiä tulee joka viikko ja joka viikko Pekkarinen, Soini & kumppanit lausahtavat jotain kuolematonta...
Päivätelkkari myös pitää sisällään uskomattoman määrän uusintoja ja uusintojen uusintoja, joten samat ohjelmat voi katsoa moneen kertaan, vain vuorokaudenaika vaihtuu. Uusintojen lisäksi tulee uskomaton määrä kaikenlaista shaibaa... Siis sellaisia ohjelmia kuin Hulluna häämekkoihin Atlantassa/jossain muussa jenkkilän kaupungissa (wtf??), Ruotsin miljonääriäidit (tätä katsoessa riitti kolme minuuttia...) ja nostalgiannälkäisille (tai tosi nuorille) Ihmemies McGyver (ou mai gaad, aika kökkö näin vuosikymmenten jälkeen). Niin ja joka arkipäivä (tai lähes) tulee joku ikivanha Suomifilmi! Mistä niitä edes riittää niin paljon?
Onneksi on boksilla kaikenlaista leffaa ja sarjaa, jotta voi äänestää kaukosäätimellään.
Olin myös päättänyt, että en sano mitään tämän kauden Tanssii Tä(h)tien Kanssa -ohjelmasta, mutta sanonpa nyt kuitenkin. Viime sunnuntaina katsoin ekan kerran tällä kaudella koko jakson (harmi, että Evilä oli lapsenpäästöpuuhissa, niin jäi suorituksensa näkemättä) ja sen vaan sanon, että mun ehdottomat voittajasuosikit ovat Pete Parkkonen (nam, mikä hottis!) sekä Anu Sinisalo. Molemmilla on selkeästi luontainen rytmitaju ja tanssiin sopiva kroppa. Peten tango oli sen verran kuuma, että tuli tädille hiki täällä ruudun äärelläkin. Ja Sinisalo on ihan luontainen lahjakkuus.
Mutta se mitä en ymmärrä, on tämän kansan äänestämiskäyttäytyminen. Pudottivat sen näyttelijämiehen (Kai Vaine) sen sijaan, että olisivat nakanneet sen pökkelön bloggaripimatsun (Soikku tai Saikku tjsp), joka ei (huom. naispuolinen olento) osannut edes lantiota keinuttaa. Eivätkä hänestä tuomaritkaan mitään kovin positiivista osanneet sanoa, vaikka yrittivätkin olla ystävällisiä. Myönnän ettei se näyttelijäkään mikään parkettien partaveitsi ollut, mutta kuitenkin selkeästi parempi kuin se pimatsu. Uskomatonta, sanon mä. Mutta ehkä sitten blogimaailman nuoriso häntä äänestää, en tiedä millainen on seuraajakuntansa eikä oikeastaan edes kiinnosta. Ja senkin vielä sanon, että taitaa olla tässä maassa tanssimaan suostuvat julkkikset kortilla kun on pitänyt tuollainen bloggari sinne kaivaa. Myönnän, etten tunne blogiaan enkä viitsi tutustuakaan, mutta minun maailmassani on vaikea pitää bloginpitäjää julkkiksena vaikkapa näyttelijään verrattuna.
Ugh, olen puhunut. ;)
Jalkarintamalla asiat ovat ihan hyvin tai varmaankin todella hyvin. Tiistaina heittelin melkein kärrynpyörää silkasta onnesta pistettyäni viimeisen tulpanestopiikin vatsanahkaani. Oi onnea! Toivottavasti en enää moiseen hommaan joudu.
Painoa on myös saanut nyt lisätä jalalle siten, että noin puolet omasta painosta saa jalalle varata. Sanoisin nyt kuitenkin, että sitä on ihan hemmetin vaikea arvioida vaikka kuinka ensin kokeilisi vaa'an kanssa joten luultavasti en varaa koivelle (kun en uskalla) niin paljoa painoa kuin saisi. Vaan ei kai siitä varovaisuudesta haittaakaan ole.
Se ilo tästä "painon lisäyksestä" on kuitenkin ollut, että olen pystynyt nyt menemään yläkertaan pystyasennossa, mikä on hieman nopeampaa kuin perse edellä puuhun -tyyli. Alaspäin tulen vielä persmäkeä, sillä luulenpa, että pitää olla aika rohkea ja rämäpäinen, että nuo jyrkät rappuset uskaltaa tulla keppien kanssa alas.
Ensi viikolla on sitten taas seuraava tapaaminen Herra Tohtorin kanssa. En kylläkään ole ihan varma miksi taas pitää mennä...
Tänään aion lähteä ulos suureen maailmaan eli Siipan kanssa ruokakauppaan. :)
Muutoin tässä on kehittynyt erinomaisen hyväksi nojatuolin kuluttajaksi ja töllöntuijotuksen asiantuntijaksi. Päivässä tulee todella monta kertaa (samat) uutiset telkkarista. Loppuviikosta voi hauskuuttaa itseään Eduskunnan kyselytunneilla, lähetyksiä tulee joka viikko ja joka viikko Pekkarinen, Soini & kumppanit lausahtavat jotain kuolematonta...
Päivätelkkari myös pitää sisällään uskomattoman määrän uusintoja ja uusintojen uusintoja, joten samat ohjelmat voi katsoa moneen kertaan, vain vuorokaudenaika vaihtuu. Uusintojen lisäksi tulee uskomaton määrä kaikenlaista shaibaa... Siis sellaisia ohjelmia kuin Hulluna häämekkoihin Atlantassa/jossain muussa jenkkilän kaupungissa (wtf??), Ruotsin miljonääriäidit (tätä katsoessa riitti kolme minuuttia...) ja nostalgiannälkäisille (tai tosi nuorille) Ihmemies McGyver (ou mai gaad, aika kökkö näin vuosikymmenten jälkeen). Niin ja joka arkipäivä (tai lähes) tulee joku ikivanha Suomifilmi! Mistä niitä edes riittää niin paljon?
Onneksi on boksilla kaikenlaista leffaa ja sarjaa, jotta voi äänestää kaukosäätimellään.
Olin myös päättänyt, että en sano mitään tämän kauden Tanssii Tä(h)tien Kanssa -ohjelmasta, mutta sanonpa nyt kuitenkin. Viime sunnuntaina katsoin ekan kerran tällä kaudella koko jakson (harmi, että Evilä oli lapsenpäästöpuuhissa, niin jäi suorituksensa näkemättä) ja sen vaan sanon, että mun ehdottomat voittajasuosikit ovat Pete Parkkonen (nam, mikä hottis!) sekä Anu Sinisalo. Molemmilla on selkeästi luontainen rytmitaju ja tanssiin sopiva kroppa. Peten tango oli sen verran kuuma, että tuli tädille hiki täällä ruudun äärelläkin. Ja Sinisalo on ihan luontainen lahjakkuus.
Mutta se mitä en ymmärrä, on tämän kansan äänestämiskäyttäytyminen. Pudottivat sen näyttelijämiehen (Kai Vaine) sen sijaan, että olisivat nakanneet sen pökkelön bloggaripimatsun (Soikku tai Saikku tjsp), joka ei (huom. naispuolinen olento) osannut edes lantiota keinuttaa. Eivätkä hänestä tuomaritkaan mitään kovin positiivista osanneet sanoa, vaikka yrittivätkin olla ystävällisiä. Myönnän ettei se näyttelijäkään mikään parkettien partaveitsi ollut, mutta kuitenkin selkeästi parempi kuin se pimatsu. Uskomatonta, sanon mä. Mutta ehkä sitten blogimaailman nuoriso häntä äänestää, en tiedä millainen on seuraajakuntansa eikä oikeastaan edes kiinnosta. Ja senkin vielä sanon, että taitaa olla tässä maassa tanssimaan suostuvat julkkikset kortilla kun on pitänyt tuollainen bloggari sinne kaivaa. Myönnän, etten tunne blogiaan enkä viitsi tutustuakaan, mutta minun maailmassani on vaikea pitää bloginpitäjää julkkiksena vaikkapa näyttelijään verrattuna.
Ugh, olen puhunut. ;)
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Ihmisten ilmoilla
Tänään oli siis totuuden hetki sen suhteen, että onko paranemista lähtenyt tapahtumaan vai olenko kuvitellut vain.
Siippa nakkasi minut aamukahdeksan kantturoissa lääkäriaseman alaovelle josta sitten honttaloin ihan itsekseni hissiin ja vastaanotolle. Vastaanottoapulainen singahti kyllä ovea avaamaan kun näki tällaisen vaarallisen kuljetuksen lähestyvän.
Muistin myös aamulla pukea oikeat vaatteet päälle ja harjata hiukset, että en näyttäisi ihan seinästä reväistyltä. Matkalla kiinnitin huomiota siihen kuinka paljon syksy on edennyt kahden viikon aikana. Miltei kaikki puut olivat keltaisia.
Onneksi lääkärin vastaanottohuone oli lähellä ilmoittautumistiskiä, joten ei tarvinnut kovin kauaksi könkätä odottelemaan.
Ehdin juuri pohtia, että onkohan se tohtori tällä kertaa ajallaan kun näin aikaisin aamusta on tapaaminen. Ja sieltähän se lekuri sitten tallusteli tulemaan kellon ollessa vartin yli kahdeksan. Ehdin jo hetken ilahtua, että ajallaan on kun minun aikani oli määrä olla 8:20. Vaan ei, minua ennen oli yksi potilas, joten se siitä. Vaan enpä ollut hämmästynyt, joten tyynesti jäin odottamaan vuoroani.
Tohtori sitten kutsui minut huoneeseensa ja ensimmäiseksi ihmetteli, että miksi se mononi on niin lyhytvartinen ja olinko saanut sen sieltä sairaalasta. Kerroin, että sain sen sieltä lääkäriasemalta silloin kun herra tohtori sen ihan itse minulle määräsi.
No, hän oli tarkoittanut sitä pidempää mallia ja kutsui hoitajan paikalle. Siinä sitten keskustelivat hetken ja sovittiin, että hoitaja tilaa pidempää mallia kun niitä ei heillä ollut varastossa. Kiva, joutuisin siis raahautumaan paikalle uudestaan heti huomenna uuden monon perässä...
Tohtori poisti hakaset ja kehui, että hyvin on haava parantunut. Vielä siihen viriteltiin jotkut haavateipit sekä lappu, jonka saa ottaa tänään tai huomenna pois. Teipit saavat olla ensi viikkoon, ihan vaan varmuuden vuoksi, jos siis suinkin pysyvät paikallaan sinne asti.
Sitten lähdin könkkäämään röntgeniin, joka valitettavasti tuolla lääkäriasemalla sijaitsee ihan vastaanoton peräseinällä eli hitaasti, mutta varmasti edettiin ja se mukava hoitsu saatteli minua sinne.
Kuvaan pääsin hetimiten ja kaksi kuvaa nappasivat. Sitten taas takaisin odottelemaan tohtorin kutsua. Herra tohtori ei kuitenkaan ollut tyytyväinen toiseen kuvaan, koska se oli otettu hänen mielestään jotenkin liian vinossa asennossa (täytyy myöntää, että aika erikoisessa asennossa piti nilkkaa pitää siinä kuvassa, joka otettiin edestäpäin). Niinpä komistus otti ja soitti röntgeniin ja sopivat, että otetaan vielä yksi kuva. *huoh* Eikun kohti röntgeniä taas.
Hoitaja pahoitteli, että joudun tällä tavoin edestakaisin raahautumaan. Sanoin, että jos tulee kolmas kerta, niin herra tohtori saa itse tulla kantamaan minut tai kärrätä pyörätuolilla. Hoitaja nauroi lämpimästi moiselle mielikuvalle.
Onneksi nyt kuva onnistui ja saatoimme yhdessäkomist *köh* herra tohtorin kanssa ihailla minun nilkkaani, jossa on hänen kättensä jälki. Hienoltahan se näytti, kuusi ruuvia sellaisessa levyssä. Luu oli suorassa asennossa eikä mitään muutakaan ihmeellistä siinä näkynyt.
Hunksi Tohtori ilmoitti olevansa oikein tyytyväinen, joten minä sanoin, että en kai minäkään voi olla muuta kuin tyytyväinen.
Muistin myös esittää kaikki kysymykset, jotka olivat askarruttaneet omaa ja Hirnakan mieltä. Taisin kyllä samalla saada hieman vähämielisen naisen maineen, mutta mitäpä tuosta.
Kysyin siis seuraavia asioita:
- Piippaanko tästä lähtien aina lentokenttien turvatarkastuksissa?
Mikäli laitteet ovat tarpeeksi hyvät tai "viritetyt", niin saatanpa piipata. Mutta ei hätää kun sillä käsiskannerilla sitten paikallistavat "raudan" olevan kintun sisäpuolella.
- Paleleeko "metallijalkaa" herkemmin?
Luultavasti ei, mutta se on toki yksilöllistä.
- Palautuuko tunto vai olenko tuomittu loppuelämäkseni tuollaiseen puolitunnottomaan jalkaan?
Uusi tunnottomuus johtunee leikkauksesta ja palautumiseen voi mennä aikaa jopa vuosi (!!!)
Ja tätä kysyin, koska tämä on se iskias-jalka, joka on muutenkin jo ulkosyrjältään heikkotuntoinen, mutta leikkauksen myötä on jalkapöytä heittäytynyt melko tunnottomaksi.
Lisäksi kysyin, että saanko ajaa autoa viikon päästä kun jalalle saa varata osapainon, mutta lääkäri sanoi, että ei voi tietenkään antaa moiseen lupaa. Sanoin sitten ajavani salaa jos ajan enkä kerro hänelle.
Ja tahdoin myös tietää onko pakko piikittää sitä verenohennuslääkettä vielä kolmaskin viikko. Siihen kohtaan herra tohtori vakavoitui ja sanoi sen olevan sellainen varotoimenpide, jonka hän määrää aina. Hänellä oli muistissaan joku parikymppinen naispotilas, joka oli nilkkamurtuman jälkeen saanut veritulpan ja kuollut... Siksi siis kiltisti piikitän vielä sen viimeisenkin viikon (enää kuusi piikkiä jäljellä).
Lopuksi tohtori lähetti minut hoitajan luokse vaihtamaan monoa, sillä tällä välin oli lähetti käynyt ja tuonut pitkävartiset saappaat tilalle, mikä oli ihan loistavaa sillä minä säästyin uudelta reissulta sinne heti seuraavana päivänä.
Hoitsu asetti uuden monon jalkaan ja sitten vielä yhdessä vaa'an kanssa kokeilimme, että kuinka paljon se tällä hetkellä sallittu varaus jalalle onkaan. Koin ahaa-elämyksen, että voinkin oikeastaan aika reilusti käyttää kipeää koipea tukijalkana vaikka sitä voikkaria tehdessä. Ihanaa!
Seuraava kontrollikäynti on kahden viikon päästä ja silloin jalalle saa jo osavarata puolet painostani, joten kävelyn pitäisi olla jo ripeämpää ja helpompaa. Lupasipa tohtori, että viimeisellä viikolla saisi mennä ilman keppejä. Tuskin maltan odottaa.
Käynnistä jäi siis hyvä mieli jo ihan siitä, että paraneminen on tosiaan lähtenyt hyvin käyntiin eikä mitään kummallisuuksia ole tullut. Ja tohtorin eduksi pitää mainita, että hänen kanssaan oli mitä miellyttävintä keskustella, sillä jutuissa pilkahti huumorintajukin. Kahdella edellisellä tapaamiskerrallamme olen varmaan ollut niin kipeä, että ei ole itsestäkään mitään vitsiä pahemmin irronnut... Että eivät ne kollegansa siellä häntä varmaankaan turhaan kehuneet, vaikka hän onkin aina myöhässä. Mutta sen voin antaa anteeksi kun hän kuitenkin parantaa säihkykoipeni entistä ehommaksi. ;)
Ja mukava oli käydä vähän ulkonakin. Lääkäri itse asiassa sanoi, että voin ihan hyvin käydä jo vähän ulkona, vaikkapa postilaatikolla, niin tulee hieman liikuttua kuitenkin. Unohdin kysyä kuntopyörän polkemisesta, mutta ehkäpä voin sitä kokeilla varovasti vaikka viikon päästä.
Siippa nakkasi minut aamukahdeksan kantturoissa lääkäriaseman alaovelle josta sitten honttaloin ihan itsekseni hissiin ja vastaanotolle. Vastaanottoapulainen singahti kyllä ovea avaamaan kun näki tällaisen vaarallisen kuljetuksen lähestyvän.
Muistin myös aamulla pukea oikeat vaatteet päälle ja harjata hiukset, että en näyttäisi ihan seinästä reväistyltä. Matkalla kiinnitin huomiota siihen kuinka paljon syksy on edennyt kahden viikon aikana. Miltei kaikki puut olivat keltaisia.
Onneksi lääkärin vastaanottohuone oli lähellä ilmoittautumistiskiä, joten ei tarvinnut kovin kauaksi könkätä odottelemaan.
Ehdin juuri pohtia, että onkohan se tohtori tällä kertaa ajallaan kun näin aikaisin aamusta on tapaaminen. Ja sieltähän se lekuri sitten tallusteli tulemaan kellon ollessa vartin yli kahdeksan. Ehdin jo hetken ilahtua, että ajallaan on kun minun aikani oli määrä olla 8:20. Vaan ei, minua ennen oli yksi potilas, joten se siitä. Vaan enpä ollut hämmästynyt, joten tyynesti jäin odottamaan vuoroani.
Tohtori sitten kutsui minut huoneeseensa ja ensimmäiseksi ihmetteli, että miksi se mononi on niin lyhytvartinen ja olinko saanut sen sieltä sairaalasta. Kerroin, että sain sen sieltä lääkäriasemalta silloin kun herra tohtori sen ihan itse minulle määräsi.
No, hän oli tarkoittanut sitä pidempää mallia ja kutsui hoitajan paikalle. Siinä sitten keskustelivat hetken ja sovittiin, että hoitaja tilaa pidempää mallia kun niitä ei heillä ollut varastossa. Kiva, joutuisin siis raahautumaan paikalle uudestaan heti huomenna uuden monon perässä...
Tohtori poisti hakaset ja kehui, että hyvin on haava parantunut. Vielä siihen viriteltiin jotkut haavateipit sekä lappu, jonka saa ottaa tänään tai huomenna pois. Teipit saavat olla ensi viikkoon, ihan vaan varmuuden vuoksi, jos siis suinkin pysyvät paikallaan sinne asti.
Sitten lähdin könkkäämään röntgeniin, joka valitettavasti tuolla lääkäriasemalla sijaitsee ihan vastaanoton peräseinällä eli hitaasti, mutta varmasti edettiin ja se mukava hoitsu saatteli minua sinne.
Kuvaan pääsin hetimiten ja kaksi kuvaa nappasivat. Sitten taas takaisin odottelemaan tohtorin kutsua. Herra tohtori ei kuitenkaan ollut tyytyväinen toiseen kuvaan, koska se oli otettu hänen mielestään jotenkin liian vinossa asennossa (täytyy myöntää, että aika erikoisessa asennossa piti nilkkaa pitää siinä kuvassa, joka otettiin edestäpäin). Niinpä komistus otti ja soitti röntgeniin ja sopivat, että otetaan vielä yksi kuva. *huoh* Eikun kohti röntgeniä taas.
Hoitaja pahoitteli, että joudun tällä tavoin edestakaisin raahautumaan. Sanoin, että jos tulee kolmas kerta, niin herra tohtori saa itse tulla kantamaan minut tai kärrätä pyörätuolilla. Hoitaja nauroi lämpimästi moiselle mielikuvalle.
Onneksi nyt kuva onnistui ja saatoimme yhdessä
Muistin myös esittää kaikki kysymykset, jotka olivat askarruttaneet omaa ja Hirnakan mieltä. Taisin kyllä samalla saada hieman vähämielisen naisen maineen, mutta mitäpä tuosta.
Kysyin siis seuraavia asioita:
- Piippaanko tästä lähtien aina lentokenttien turvatarkastuksissa?
Mikäli laitteet ovat tarpeeksi hyvät tai "viritetyt", niin saatanpa piipata. Mutta ei hätää kun sillä käsiskannerilla sitten paikallistavat "raudan" olevan kintun sisäpuolella.
- Paleleeko "metallijalkaa" herkemmin?
Luultavasti ei, mutta se on toki yksilöllistä.
- Palautuuko tunto vai olenko tuomittu loppuelämäkseni tuollaiseen puolitunnottomaan jalkaan?
Uusi tunnottomuus johtunee leikkauksesta ja palautumiseen voi mennä aikaa jopa vuosi (!!!)
Ja tätä kysyin, koska tämä on se iskias-jalka, joka on muutenkin jo ulkosyrjältään heikkotuntoinen, mutta leikkauksen myötä on jalkapöytä heittäytynyt melko tunnottomaksi.
Lisäksi kysyin, että saanko ajaa autoa viikon päästä kun jalalle saa varata osapainon, mutta lääkäri sanoi, että ei voi tietenkään antaa moiseen lupaa. Sanoin sitten ajavani salaa jos ajan enkä kerro hänelle.
Ja tahdoin myös tietää onko pakko piikittää sitä verenohennuslääkettä vielä kolmaskin viikko. Siihen kohtaan herra tohtori vakavoitui ja sanoi sen olevan sellainen varotoimenpide, jonka hän määrää aina. Hänellä oli muistissaan joku parikymppinen naispotilas, joka oli nilkkamurtuman jälkeen saanut veritulpan ja kuollut... Siksi siis kiltisti piikitän vielä sen viimeisenkin viikon (enää kuusi piikkiä jäljellä).
Lopuksi tohtori lähetti minut hoitajan luokse vaihtamaan monoa, sillä tällä välin oli lähetti käynyt ja tuonut pitkävartiset saappaat tilalle, mikä oli ihan loistavaa sillä minä säästyin uudelta reissulta sinne heti seuraavana päivänä.
Hoitsu asetti uuden monon jalkaan ja sitten vielä yhdessä vaa'an kanssa kokeilimme, että kuinka paljon se tällä hetkellä sallittu varaus jalalle onkaan. Koin ahaa-elämyksen, että voinkin oikeastaan aika reilusti käyttää kipeää koipea tukijalkana vaikka sitä voikkaria tehdessä. Ihanaa!
Seuraava kontrollikäynti on kahden viikon päästä ja silloin jalalle saa jo osavarata puolet painostani, joten kävelyn pitäisi olla jo ripeämpää ja helpompaa. Lupasipa tohtori, että viimeisellä viikolla saisi mennä ilman keppejä. Tuskin maltan odottaa.
Käynnistä jäi siis hyvä mieli jo ihan siitä, että paraneminen on tosiaan lähtenyt hyvin käyntiin eikä mitään kummallisuuksia ole tullut. Ja tohtorin eduksi pitää mainita, että hänen kanssaan oli mitä miellyttävintä keskustella, sillä jutuissa pilkahti huumorintajukin. Kahdella edellisellä tapaamiskerrallamme olen varmaan ollut niin kipeä, että ei ole itsestäkään mitään vitsiä pahemmin irronnut... Että eivät ne kollegansa siellä häntä varmaankaan turhaan kehuneet, vaikka hän onkin aina myöhässä. Mutta sen voin antaa anteeksi kun hän kuitenkin parantaa säihkykoipeni entistä ehommaksi. ;)
Ja mukava oli käydä vähän ulkonakin. Lääkäri itse asiassa sanoi, että voin ihan hyvin käydä jo vähän ulkona, vaikkapa postilaatikolla, niin tulee hieman liikuttua kuitenkin. Unohdin kysyä kuntopyörän polkemisesta, mutta ehkäpä voin sitä kokeilla varovasti vaikka viikon päästä.
perjantai 26. syyskuuta 2014
Viikko ollaan oltu
Väärin. Viikko ja kaksi päivää olen ollut sisällä, kotona, käymättä ulkona kertaakaan. Lähin kosketus ulkoilmaan on se, että olen avannut takaoven päästääkseni koiria pihalle. Ja voin kertoa, että onpa vittumaista tuollainen tuplaoven avaaminen keppien kanssa yhdellä jalalla keikkuen. Aina olet väärässä kohdassa, vaikka kuinka miettisit avaamisstrategiaa. Lisäksi homma on niin hidasta, että VV:ltä meinaa käpy aina kärähtää odotellessa kun sehän pyytää ulos vasta siinä kohdassa kun homma on melkein "housussa" eikä kärsivällisyys muutenkaan sillä mikään hyve ole.
Vielä on minulle avautumatta se mysteeri, että kun tuolle leikatulle jalalle ei saa varata yhtään, niin miten voin kulkea noilla kepeillä ja yhdellä terveellä jalalla pomppimatta? Fysioterppa sanoi, että ei saa pomppia, mutta pakostihan siihen sellainen hypsähdys tulee kun toista jalkaa ei voi käyttää apuna ollenkaan. Liian vaikea yhtälö meikäläiselle... Kaksi viikkoa vielä mennään näin, mutta sen voin kertoa, että olen varsin hyvin kehittynyt kulkemaan rappusia perseelläni ja ilmeisesti joku kauan sitten kadonnut vatsalihaskin on löytynyt, sillä tuolista ylös yhdellä jalalla ponnistaminen sujuu jo helpommin kuin viikko sitten.
Eniten kyllä harmittaa ihan oikeasti kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että Siippa joutuu tekemään kaiken, siis ihan kaiken. Ja vielä joutuu toimimaan avustajanani esimerkiksi kun käyn suihkussa, sillä vaikka voin siellä yksikseni jakkaralla istuen suihkutella, täytyy hänen tulla sitten ojentelemaan pyyhettä ja "monoa" sekä käärimään koipea pakettiin kun en sitä pysty ihan kokonaan itse tekemään, koska jalkaa ei saa taitella ja taivutella mielin määrin. Ja olen vähän sellainen huono avustettava kun haluaisin tehdä ja olen tottunut tekemään aina kaiken ihan ite.
Toinen harmittava asia on se, että hyvin alkanut Selätin-treenaukseni on nyt telakalla ties kuinka kauan. Joka päivä katson Selätintäni ja harmistun. Mutta toisaalta tämä itsensä käsillä kuljettaminenkin käy ihan fyysisestä ponnistuksesta. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan kuinka vaikeaa on vaikkapa jääkaapilla käynti!
Lisäksi kyllä harmittavat sellaiset asiat kuin se, että sienimetsään meno jää tältä syksyltä kokonaan väliin eikä tuo kukkapenkin laittokaan mitenkään varmaa ole jos vaikka talvi yllättää etuajassa. Toki jos lämpimiä ilmoja riittää niin sitten saatan ehtiä vielä.
Koirat ovat kovin hämmentyneitä kun en käy niiden kanssa ulkona enkä tee muutakaan, istun vain tuolissa töllöä tuijottaen.
Niin ja se piikittäminen... *puistatus* Olen nyt yli viikon pistellyt vatsanahkaani (jota toki riittää) joka päivä sitä verenohennuslääkettä, mutta joka päivä se pistäminen on edelleen aika "kuumottavaa". Kädet hikoavat etukäteen pelkästä ajatuksesta ja aina se tuskan hiki vähän hiipii pintaan. Ei sillä, ihan hyvin olen suoriutunut, ainoastaan pari kertaa olen joutunut kokeilemaan uudemman kerran kun neula on ollut vähän vinossa tms. Mutta silti, inhaa hommaa, josta mielelläni luopuisin vaikka heti.
Ja jottei menisi ihan valittamiseksi, niin koen kyllä positiiviseksi asiaksi sen ortopedin päätöksen, että ei kipsannut jalkaa vaan mennään tuolla monolla. Sitä saa kuitenkin ottaa välillä pois jalasta ja "tuulettaa" koipea, mikä on ihan mukavaa. Ehkäpä siksi se haavakin on parantunut niin hyvin, mikä on toinen positiivinen asia.
Täytyy myös kiitellä tätä nykytekniikkaa. Netin avulla "pääsee maailmalle" kotisohvaltakin, joten aika kuluu vähän joutuisammin kuin vain ikkunasta puskien heilumista tuulessa tuijottaessa.
Tiedän, monilla on asiat vielä huonommin ja moni on "ikuisesti" kotinsa vanki tai hoitolaitoshenkilökunnan armoilla sen suhteen koska saa syödä tai käydä vessassa tai pääseekö ulos koskaan... Itsellänihän tämä on (toivottavasti) tilapäistä ja sentään pääsen vessaan ja jääkaapille oman mieleni mukaisesti.
Ja vaikka tiedän, niin en silti osaa olla valittamatta, joten pahoitteluni siitä kaikille jotka pitävät uikutustani turhanpäiväisenä.
Loppukevennyksenä jaan kanssanne sloganin, joka löytyy noista kyynärsauvoista. On sen keksineellä mahtanut olla hauskaa. Itse koen sen hieman surkuhupaisana, mutta tottahan tuo lausahdus tavallaan on, tarkemmin kun ajattelee.
JälkiJuttu:
Viikon töllövinkki tulee tässä. Jos ette ole huomanneet, tulee YLE Femmalta torstaisin Stan Saanilan ja Andre Wikströmin ohjelma Detta om detta (Tämä tästä), jossa vedetään huumoria erinäisistä uutisista viikon varrelta. Yksinkertaisesti toteutettu, mutta todella hauska, ja siinä tulee alle puolen tunnin kielikylpy helposti. Suosittelen! Kiva on myös nähdä herrat yhdessä taas tekemässä proggista. :)
Niin ja toinen ohjelma, johon olen aivan koukussa on Murdochin murhamysteerit. Hurmaava sarja ja mikä ihana poliisi, kerta kaikkiaan!
Vielä on minulle avautumatta se mysteeri, että kun tuolle leikatulle jalalle ei saa varata yhtään, niin miten voin kulkea noilla kepeillä ja yhdellä terveellä jalalla pomppimatta? Fysioterppa sanoi, että ei saa pomppia, mutta pakostihan siihen sellainen hypsähdys tulee kun toista jalkaa ei voi käyttää apuna ollenkaan. Liian vaikea yhtälö meikäläiselle... Kaksi viikkoa vielä mennään näin, mutta sen voin kertoa, että olen varsin hyvin kehittynyt kulkemaan rappusia perseelläni ja ilmeisesti joku kauan sitten kadonnut vatsalihaskin on löytynyt, sillä tuolista ylös yhdellä jalalla ponnistaminen sujuu jo helpommin kuin viikko sitten.
Eniten kyllä harmittaa ihan oikeasti kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että Siippa joutuu tekemään kaiken, siis ihan kaiken. Ja vielä joutuu toimimaan avustajanani esimerkiksi kun käyn suihkussa, sillä vaikka voin siellä yksikseni jakkaralla istuen suihkutella, täytyy hänen tulla sitten ojentelemaan pyyhettä ja "monoa" sekä käärimään koipea pakettiin kun en sitä pysty ihan kokonaan itse tekemään, koska jalkaa ei saa taitella ja taivutella mielin määrin. Ja olen vähän sellainen huono avustettava kun haluaisin tehdä ja olen tottunut tekemään aina kaiken ihan ite.
Toinen harmittava asia on se, että hyvin alkanut Selätin-treenaukseni on nyt telakalla ties kuinka kauan. Joka päivä katson Selätintäni ja harmistun. Mutta toisaalta tämä itsensä käsillä kuljettaminenkin käy ihan fyysisestä ponnistuksesta. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan kuinka vaikeaa on vaikkapa jääkaapilla käynti!
Lisäksi kyllä harmittavat sellaiset asiat kuin se, että sienimetsään meno jää tältä syksyltä kokonaan väliin eikä tuo kukkapenkin laittokaan mitenkään varmaa ole jos vaikka talvi yllättää etuajassa. Toki jos lämpimiä ilmoja riittää niin sitten saatan ehtiä vielä.
Koirat ovat kovin hämmentyneitä kun en käy niiden kanssa ulkona enkä tee muutakaan, istun vain tuolissa töllöä tuijottaen.
Niin ja se piikittäminen... *puistatus* Olen nyt yli viikon pistellyt vatsanahkaani (jota toki riittää) joka päivä sitä verenohennuslääkettä, mutta joka päivä se pistäminen on edelleen aika "kuumottavaa". Kädet hikoavat etukäteen pelkästä ajatuksesta ja aina se tuskan hiki vähän hiipii pintaan. Ei sillä, ihan hyvin olen suoriutunut, ainoastaan pari kertaa olen joutunut kokeilemaan uudemman kerran kun neula on ollut vähän vinossa tms. Mutta silti, inhaa hommaa, josta mielelläni luopuisin vaikka heti.
Ja jottei menisi ihan valittamiseksi, niin koen kyllä positiiviseksi asiaksi sen ortopedin päätöksen, että ei kipsannut jalkaa vaan mennään tuolla monolla. Sitä saa kuitenkin ottaa välillä pois jalasta ja "tuulettaa" koipea, mikä on ihan mukavaa. Ehkäpä siksi se haavakin on parantunut niin hyvin, mikä on toinen positiivinen asia.
Täytyy myös kiitellä tätä nykytekniikkaa. Netin avulla "pääsee maailmalle" kotisohvaltakin, joten aika kuluu vähän joutuisammin kuin vain ikkunasta puskien heilumista tuulessa tuijottaessa.
Tiedän, monilla on asiat vielä huonommin ja moni on "ikuisesti" kotinsa vanki tai hoitolaitoshenkilökunnan armoilla sen suhteen koska saa syödä tai käydä vessassa tai pääseekö ulos koskaan... Itsellänihän tämä on (toivottavasti) tilapäistä ja sentään pääsen vessaan ja jääkaapille oman mieleni mukaisesti.
Ja vaikka tiedän, niin en silti osaa olla valittamatta, joten pahoitteluni siitä kaikille jotka pitävät uikutustani turhanpäiväisenä.
Loppukevennyksenä jaan kanssanne sloganin, joka löytyy noista kyynärsauvoista. On sen keksineellä mahtanut olla hauskaa. Itse koen sen hieman surkuhupaisana, mutta tottahan tuo lausahdus tavallaan on, tarkemmin kun ajattelee.
JälkiJuttu:
Viikon töllövinkki tulee tässä. Jos ette ole huomanneet, tulee YLE Femmalta torstaisin Stan Saanilan ja Andre Wikströmin ohjelma Detta om detta (Tämä tästä), jossa vedetään huumoria erinäisistä uutisista viikon varrelta. Yksinkertaisesti toteutettu, mutta todella hauska, ja siinä tulee alle puolen tunnin kielikylpy helposti. Suosittelen! Kiva on myös nähdä herrat yhdessä taas tekemässä proggista. :)
Niin ja toinen ohjelma, johon olen aivan koukussa on Murdochin murhamysteerit. Hurmaava sarja ja mikä ihana poliisi, kerta kaikkiaan!
perjantai 19. syyskuuta 2014
Sairastupakatsaus
Täällä ollaan, kotona. Olen kyllä ollut jo tiistai-illasta alkaen, mutta viimeiset kaksi päivää ovat menneet käytännössä nukkuessa. Kuinka paljon voi aikuinen ihminen nukkuakaan! Toki asiaa ovat varmaan auttaneet sopivat napit... Tänään en ole (vielä) nukkunut päikkäreitä, mutta ehkä sekin hetki vielä koittaa. Pahoittelen jo etukäteen, että tästä tulee piiiiitkä postaus.
Tosiaan, tiistaiaamuna anivarhain tilasin taksin ja suunnistin kohti yksityissairaalaa. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännittänyt. Jännitti lähtiessä niin paljon, että melkein itku tuli...
Onneksi taksikuski oli tuttu aiemmilta retkiltä ja jännitys vähän lientyi siinä hänen kanssaan puhellessa niitä näitä.
Sairaalan vastaanottohenkilö oli ystävällinen ja tehokas. Selitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Könkkäsin aulaan odottelemaan noutajaa ja tekstasin Siipalle olevani perillä. Sitten alkoikin taas jännittää kun oli hetki aikaa pohtia asiaa. Kyllä olisi ihmisen elo helpompaa jos älyäisi olla jännittämättä kaikkea.
Hetken kuluttua tuli ystävällinen ja reipas hoitaja tuli toivottamaan hyvää huomenta, esitteli itsensä ja auttoi tavaroideni kanssa eteenpäin pukuhuoneeseen.
Siellä hoitsu kertoi mitä nyt tehdään ja selkeästi jutusteli rentouttaakseen meikäläistä. Näki varmaan, että olen kireä kuin viulunkieli.
Sain "hienot" sairaalakuteet ja ohjeistuksen kuinka toimin omien tavaroideni kanssa sekä mihin mennä vaatteiden vaihdon jälkeen. En pitänyt mitään kiirettä pukuhuoneessa, mutta jännitys ainakin hetkeksi herpaantui kun oli muuta tekemistä.
Siirryin seuraavaan odotusaulaan hoitajien kanslian viereen mukavaan nojatuoliin tuijottelemaan aamutelkkaria. Samalla seurailin tilaan saapuvia muita potilaita syrjäsilmällä. Pari miestä ja yksi nuori nainen, joka oli silminnähden hermostunut. Säälin häntä hetken, sillä kuvittelin tietäväni tunteen.
Odoteltuani aikani tuli se mukava hoitaja sanomaan, että lääkärini tulee myöhässä. Jostain syystä en ollut ollenkaan hämmästynyt, olihan hän myöhässä jo silloin edelliselläkin tapaamiskerrallamme...
Siispä jatkoin odottelua ja töllön tuijottelua ja samalla muita potilaita saateltiin ympäriltä kohti leikkaussaleja. Anestesialääkärikin kävi esittäytymässä ja kertomassa, että ortopedia ei ole vielä näkynyt, mutta tulee varmaankin ihan kohta.
Lopulta anestesiahoitaja tuli kertomaan, että on aika siirtyä leikkaussaliin. Kysyin, että onko lääkäri vihdoin löytynyt ja häntä hieman nauratti. Salissa vastassa oli anestesialääkäri sekä pari lisähoitsua. Anestesialääkäri kertoi mitä tulee tekemään samalla kun anestesiahoitaja laitteli kaikenlaisia antureita kiinni. Ortopedikin löysi paikalle ja kertoi mitä aikoo tehdä, taputteli jalalle ja kertoi, että hyvin se menee, ja poistui.
Viimeiset naurut tarjosin hoitohenkilökunnalle sanomalla, että kielsin lääkäriä myöhästymästä leikkauksesta, mutta niin vaan myöhästyi. Sitten pimeni vintti.
Seuraava havainto onkin heräämöstä, jossa kello taisi näyttää puolta päivää suurinpiirtein kun silmäni avasin ja kinttuni oli tuettu ylös tukityynyn päälle Verenpainemittari mittasi painetta tasaisin väliajoin ja hoitsu kävi sanomassa, että pitää muistaa hengittää... Nukahdin uudelleen.
Heräsin kun kello oli hypännyt noin puoli tuntia eteenpäin. Hoitsu kävi kyselemässä kivun astetta ykkösestä kymppiin. Heitin lonkalta, että kahdeksan, jolloin tuutattiin kipulääkettä kädessä olleen kanyylin kautta ilman sen kummempia kysymyksiä. Vähän ajan päästä hoitsu kävi kysymässä, että helpottiko vai laitetaanko lisää. Pyysin kursailematta lisää, sillä koivessa oli melkomoinen tulenloimotus menoillaan.
Pieni tirsa lisää ja sitten olinkin yhtäkkiä täysin hereillä. Anestesialääkäri kävi kertomassa, että hyvin meni ja toivotti paranemisia. Minä kiittelin hyvistä unista. Itse leikkaaja-komistus oli kuulemma käynyt katsomassa minua kun vielä uinailin Ruususen unta, koska hänen piti lähteä vastaanotolle. Oli sitten sovittu puhelintreffit myöhemmälle.
Hoitsu kävi kertomassa, että joudun pistämään itseeni (minä, rouva piikkikammo!!!!!) kerran päivässä verenohennuslääkettä seuraavat kolme viikkoa tulppariskin vähentämiseksi ja näytti näppärästi kuinka homma hoituu. Lupasi vielä kuvalliset ohjeet mukaan... Kiva, kiva.
Sain vielä suun kautta Ibuxinia ja panacodia, jotka sain huuhtoa alas appelsiini-mangosmoothiella. Tässä vaiheessa vessahätä alkoi jo ilmoitella itsestään, mutta päätin sinnitellä kun kerran olivat kohta tulossa hakemaan osastolle.
Sieltäpä sitten osaston hoitajat tulivatkin noutamaan ja lähtivät kärräämään pois heräämöstä. Kiittelin ohimennen heräämön hoitajat kun minua rullailtiin ovista käytävälle. Matkalla osastolle kerroin, että pitäisi pikapuolin päästä toiletin puolelle. Lupasivatkin nostaa minut pystyyn ja talutella vessaan kunhan pääsemme huoneeseen.
Varoittelivat, että haava varmaankin aukeaa kun leikkauksesta on niin lyhyt aika, mutta se ei ole ongelma. Niinpä paikalle tuli fysioterapeutti ja yhdessä hoitajan kanssa ohjailivat toimiani. Olo oli kohtuullisen huojuva, mutta suoriuduttiin vessakäynnistä kuitenkin. Samalla fysioterppa havaitsi, että kyynärsauvani olivat säädetyt aivan liian lyhyiksi (mitä mieltä olin itsekin ollut, mutta annoin olla aiemmin kun könkkäilin kotona salaa vähän puolivillaisesti niiden kanssa).
Haava tosiaan aukesi, tunsin sen kuinka jalassa tuntui sellainen lämmin hulahdus, mutta hoitaja sanoi, että ei haittaa vaan vaihdetaan side sitten myöhemmin ennen kotiutusta.
Sitten sainkin puhelimeni sekä juotavaa ja luvan köllötellä sekä soittaa Siipalle. Olo oli varsin pökkeröinen edelleen, joten luovuin kirjanlukuyrityksestä heti alkuunsa ja päätin vain olla möllötellä. Saatoin piipahtaa vähän unen puolellakin ja havahduin hoitajan tullessa kysymään mitä haluaisin syödä. Vihdoin sain päivän ensimmäisen kahvikupillisen! Söin eteen kannetun reissumiehen ja jugurtin ilman mitään huonon olon tunteita ja pyysin vielä toisenkin kupin kahvia. Huonekaverina minulla oli se aamulla näkemäni nuori nainen, joka oli operaationsa jäljiltä ilmeisen huonovointinen. Äitinsä tuli häntä noutamaan, mutta aika kauan viipyivät vielä, sillä nuori nainen ei huonovointisuudeltaan pystynyt nousemaan ylös. Lopulta kuitenkin pääsivät lähtemään tytön ollessa lähinnä lakanan värinen.
Hottis-lääkärinikin soitti ja kehui, että hyvin meni, metallia on nilkassa sopivasti ja kuusi ruuvia. Sanoi, että kolmeen viikkoon ei saa varata painoa yhtään jalalle ja sen jälkeen kaksi viikkoa puolet omasta painostani kunnes kuudennella viikolla saa varata koko painon. Jälkitarkastusajankin hän oli minulle varannut parin viikon päähän ja silloin poistetaan hakasetkin.
Hoitajat tulivat vaihtamaan siteen havaani, mutta eivät antaneet minun katsoa. Totesivat haavan olevan tosi siisti, mutta kielsivät silti minua katsomasta. En oikeasti olisi halunnutkaan katsoa.
Tämän jälkeen hoitajan kanssa kävimme läpi kotihoito-ohjeita ja lääkitystä. Aika simppeliä eikä minulla mitään ihmeellistä kysyttävää ollut. Sen verran pyysin troppeja mukaan, että Siipan ei tarvitse mennä apteekkiin kuin seuraavana päivänä. Sainkin sitten nappiarsenaalin sekä seuraavan päivän piikin sekä sidetarpeita.
Viiden jälkeen sain pukea omat vaatteet päälleni ja hoitaja ryhtyi soittelemaan taksia. Olo oli aika pökkeröinen ja nuutunut edelleen, mutta ajatus kotiinpääsystä piristi.
Hoitaja saatteli minut taksiin, jonne asettauduin puolimakaavaan asentoon takapenkille. Kuski oli vähän mörökölli-tyyppinen, mutta ei se minua haitannut sillä nuokuin melkein koko matkan. Perillä neuvoin kuskin pihasokkelomme poikki etuovelle jossa Siippa olikin rappusella vastaanottamassa.
Voin kertoa, että kun pitää kulkea yhdellä jalalla ja kahdella kepillä ilman että toinen jalka käytännössä edes ottaa maahan, niin ei ole helppoa. Kuitenkaan ei saa hyppiä, mutta ei myöskään varata leikatulle jalalle... Olen nyt oppinut jonkun sortin "hiihtotyylin".
Eilinen ja edellispäivä menivät käytännössä nukkuessa ja kipulääkkeitä napsiessa. Vessaan pitää lähteä hyvissä ajoin ja jääkaapille menen vain äärimmäisessä hädässä, sillä yhdellä jalalla seisoskelu käy aika lailla voimien päälle.
Keskiviikkona jännitin ihan älyttömästi tulevaa "piikityshetkeä". Luin ohjeet pariin otteeseen ja päätin tarttua härkää sarvista. Olin todella yllättynyt kun se kävikin aika helposti loppujen lopuksi. Mutta hiki hommassa tuli ihan silkasta jännityksestä. Tänään yritin ilmeisesti pistää neulaa vähän vinoon ja säikähdin kun ei se mennytkään niin helposti. Tuli vielä isompi hiki, mutta onnistui se sitten kuitenkin. Että huono narkkari tulisi meikäläisestä näköjään.
Eilen illalla oli aika avata "paketti" ja suihkuttaa haavaa sekä tarkistaa ettei ole mitään kummallista. Noh, meillähän on suihku yläkerrassa, joten piti keksiä keino hilautua sinne. Siippa ihanana ihmisenä kävi hakemassa minulle kaupungin apuvälinelainaamosta suihkujakkaran, jotta homma helpottuisi edes sitä kautta.
Illalla sitten yhdessä pohdimme kuinka sinne ylös mennään. Lopputulemana istahdin rappuselle ja raputyyliin hilasin itseni takaperin ylös terveen jalan ja käsien avulla. Ainakin se oli turvallinen tyyli! Ylhäällä toki piti vähän pohtia, että miten pääsee taas keppien varaan, mutta ratkesihan sekin.
Yhdessä sitten availimme koipipakettia pienen jännityksen vallassa. Halusin Siipan paikalle, sillä arvelin, että mikäli näky olisi hurja, menisi meikäläisellä heikotuksen puolelle. Haava oli kuitenkin todella siisti eikä mitään tuoretta vuotoa ollut. Ihanaa!
Suihkuttelin koiven lämpimällä vedellä, kuivailin ja laitoin kevyemmän sidoksen suojaamaan haavaa ettei tule mitään hankauksia.
Alakertaan menin samalla tyylillä kuin tulin ylös, toki nyt etuperin etenemällä.
Että summa summarum, operaatio meni ihan hyvin ja toipuminenkin näyttäisi alkaneen. Koipea ei särje, joten tänään olen ottanut vain yhden buranan. Toivotaan, että ei tule mitään yllätyksiä matkan varrella.
Loppuun vielä iloksenne Siipan nappaama kuva eiliseltä kun haava oli paljastettu ja suihkuteltu. :)
Tosiaan, tiistaiaamuna anivarhain tilasin taksin ja suunnistin kohti yksityissairaalaa. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännittänyt. Jännitti lähtiessä niin paljon, että melkein itku tuli...
Onneksi taksikuski oli tuttu aiemmilta retkiltä ja jännitys vähän lientyi siinä hänen kanssaan puhellessa niitä näitä.
Sairaalan vastaanottohenkilö oli ystävällinen ja tehokas. Selitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Könkkäsin aulaan odottelemaan noutajaa ja tekstasin Siipalle olevani perillä. Sitten alkoikin taas jännittää kun oli hetki aikaa pohtia asiaa. Kyllä olisi ihmisen elo helpompaa jos älyäisi olla jännittämättä kaikkea.
Hetken kuluttua tuli ystävällinen ja reipas hoitaja tuli toivottamaan hyvää huomenta, esitteli itsensä ja auttoi tavaroideni kanssa eteenpäin pukuhuoneeseen.
Siellä hoitsu kertoi mitä nyt tehdään ja selkeästi jutusteli rentouttaakseen meikäläistä. Näki varmaan, että olen kireä kuin viulunkieli.
Sain "hienot" sairaalakuteet ja ohjeistuksen kuinka toimin omien tavaroideni kanssa sekä mihin mennä vaatteiden vaihdon jälkeen. En pitänyt mitään kiirettä pukuhuoneessa, mutta jännitys ainakin hetkeksi herpaantui kun oli muuta tekemistä.
Siirryin seuraavaan odotusaulaan hoitajien kanslian viereen mukavaan nojatuoliin tuijottelemaan aamutelkkaria. Samalla seurailin tilaan saapuvia muita potilaita syrjäsilmällä. Pari miestä ja yksi nuori nainen, joka oli silminnähden hermostunut. Säälin häntä hetken, sillä kuvittelin tietäväni tunteen.
Odoteltuani aikani tuli se mukava hoitaja sanomaan, että lääkärini tulee myöhässä. Jostain syystä en ollut ollenkaan hämmästynyt, olihan hän myöhässä jo silloin edelliselläkin tapaamiskerrallamme...
Siispä jatkoin odottelua ja töllön tuijottelua ja samalla muita potilaita saateltiin ympäriltä kohti leikkaussaleja. Anestesialääkärikin kävi esittäytymässä ja kertomassa, että ortopedia ei ole vielä näkynyt, mutta tulee varmaankin ihan kohta.
Lopulta anestesiahoitaja tuli kertomaan, että on aika siirtyä leikkaussaliin. Kysyin, että onko lääkäri vihdoin löytynyt ja häntä hieman nauratti. Salissa vastassa oli anestesialääkäri sekä pari lisähoitsua. Anestesialääkäri kertoi mitä tulee tekemään samalla kun anestesiahoitaja laitteli kaikenlaisia antureita kiinni. Ortopedikin löysi paikalle ja kertoi mitä aikoo tehdä, taputteli jalalle ja kertoi, että hyvin se menee, ja poistui.
Viimeiset naurut tarjosin hoitohenkilökunnalle sanomalla, että kielsin lääkäriä myöhästymästä leikkauksesta, mutta niin vaan myöhästyi. Sitten pimeni vintti.
Seuraava havainto onkin heräämöstä, jossa kello taisi näyttää puolta päivää suurinpiirtein kun silmäni avasin ja kinttuni oli tuettu ylös tukityynyn päälle Verenpainemittari mittasi painetta tasaisin väliajoin ja hoitsu kävi sanomassa, että pitää muistaa hengittää... Nukahdin uudelleen.
Heräsin kun kello oli hypännyt noin puoli tuntia eteenpäin. Hoitsu kävi kyselemässä kivun astetta ykkösestä kymppiin. Heitin lonkalta, että kahdeksan, jolloin tuutattiin kipulääkettä kädessä olleen kanyylin kautta ilman sen kummempia kysymyksiä. Vähän ajan päästä hoitsu kävi kysymässä, että helpottiko vai laitetaanko lisää. Pyysin kursailematta lisää, sillä koivessa oli melkomoinen tulenloimotus menoillaan.
Pieni tirsa lisää ja sitten olinkin yhtäkkiä täysin hereillä. Anestesialääkäri kävi kertomassa, että hyvin meni ja toivotti paranemisia. Minä kiittelin hyvistä unista. Itse leikkaaja-komistus oli kuulemma käynyt katsomassa minua kun vielä uinailin Ruususen unta, koska hänen piti lähteä vastaanotolle. Oli sitten sovittu puhelintreffit myöhemmälle.
Hoitsu kävi kertomassa, että joudun pistämään itseeni (minä, rouva piikkikammo!!!!!) kerran päivässä verenohennuslääkettä seuraavat kolme viikkoa tulppariskin vähentämiseksi ja näytti näppärästi kuinka homma hoituu. Lupasi vielä kuvalliset ohjeet mukaan... Kiva, kiva.
Sain vielä suun kautta Ibuxinia ja panacodia, jotka sain huuhtoa alas appelsiini-mangosmoothiella. Tässä vaiheessa vessahätä alkoi jo ilmoitella itsestään, mutta päätin sinnitellä kun kerran olivat kohta tulossa hakemaan osastolle.
Sieltäpä sitten osaston hoitajat tulivatkin noutamaan ja lähtivät kärräämään pois heräämöstä. Kiittelin ohimennen heräämön hoitajat kun minua rullailtiin ovista käytävälle. Matkalla osastolle kerroin, että pitäisi pikapuolin päästä toiletin puolelle. Lupasivatkin nostaa minut pystyyn ja talutella vessaan kunhan pääsemme huoneeseen.
Varoittelivat, että haava varmaankin aukeaa kun leikkauksesta on niin lyhyt aika, mutta se ei ole ongelma. Niinpä paikalle tuli fysioterapeutti ja yhdessä hoitajan kanssa ohjailivat toimiani. Olo oli kohtuullisen huojuva, mutta suoriuduttiin vessakäynnistä kuitenkin. Samalla fysioterppa havaitsi, että kyynärsauvani olivat säädetyt aivan liian lyhyiksi (mitä mieltä olin itsekin ollut, mutta annoin olla aiemmin kun könkkäilin kotona salaa vähän puolivillaisesti niiden kanssa).
Haava tosiaan aukesi, tunsin sen kuinka jalassa tuntui sellainen lämmin hulahdus, mutta hoitaja sanoi, että ei haittaa vaan vaihdetaan side sitten myöhemmin ennen kotiutusta.
Sitten sainkin puhelimeni sekä juotavaa ja luvan köllötellä sekä soittaa Siipalle. Olo oli varsin pökkeröinen edelleen, joten luovuin kirjanlukuyrityksestä heti alkuunsa ja päätin vain olla möllötellä. Saatoin piipahtaa vähän unen puolellakin ja havahduin hoitajan tullessa kysymään mitä haluaisin syödä. Vihdoin sain päivän ensimmäisen kahvikupillisen! Söin eteen kannetun reissumiehen ja jugurtin ilman mitään huonon olon tunteita ja pyysin vielä toisenkin kupin kahvia. Huonekaverina minulla oli se aamulla näkemäni nuori nainen, joka oli operaationsa jäljiltä ilmeisen huonovointinen. Äitinsä tuli häntä noutamaan, mutta aika kauan viipyivät vielä, sillä nuori nainen ei huonovointisuudeltaan pystynyt nousemaan ylös. Lopulta kuitenkin pääsivät lähtemään tytön ollessa lähinnä lakanan värinen.
Hottis-lääkärinikin soitti ja kehui, että hyvin meni, metallia on nilkassa sopivasti ja kuusi ruuvia. Sanoi, että kolmeen viikkoon ei saa varata painoa yhtään jalalle ja sen jälkeen kaksi viikkoa puolet omasta painostani kunnes kuudennella viikolla saa varata koko painon. Jälkitarkastusajankin hän oli minulle varannut parin viikon päähän ja silloin poistetaan hakasetkin.
Hoitajat tulivat vaihtamaan siteen havaani, mutta eivät antaneet minun katsoa. Totesivat haavan olevan tosi siisti, mutta kielsivät silti minua katsomasta. En oikeasti olisi halunnutkaan katsoa.
Tämän jälkeen hoitajan kanssa kävimme läpi kotihoito-ohjeita ja lääkitystä. Aika simppeliä eikä minulla mitään ihmeellistä kysyttävää ollut. Sen verran pyysin troppeja mukaan, että Siipan ei tarvitse mennä apteekkiin kuin seuraavana päivänä. Sainkin sitten nappiarsenaalin sekä seuraavan päivän piikin sekä sidetarpeita.
Viiden jälkeen sain pukea omat vaatteet päälleni ja hoitaja ryhtyi soittelemaan taksia. Olo oli aika pökkeröinen ja nuutunut edelleen, mutta ajatus kotiinpääsystä piristi.
Hoitaja saatteli minut taksiin, jonne asettauduin puolimakaavaan asentoon takapenkille. Kuski oli vähän mörökölli-tyyppinen, mutta ei se minua haitannut sillä nuokuin melkein koko matkan. Perillä neuvoin kuskin pihasokkelomme poikki etuovelle jossa Siippa olikin rappusella vastaanottamassa.
Voin kertoa, että kun pitää kulkea yhdellä jalalla ja kahdella kepillä ilman että toinen jalka käytännössä edes ottaa maahan, niin ei ole helppoa. Kuitenkaan ei saa hyppiä, mutta ei myöskään varata leikatulle jalalle... Olen nyt oppinut jonkun sortin "hiihtotyylin".
Eilinen ja edellispäivä menivät käytännössä nukkuessa ja kipulääkkeitä napsiessa. Vessaan pitää lähteä hyvissä ajoin ja jääkaapille menen vain äärimmäisessä hädässä, sillä yhdellä jalalla seisoskelu käy aika lailla voimien päälle.
Keskiviikkona jännitin ihan älyttömästi tulevaa "piikityshetkeä". Luin ohjeet pariin otteeseen ja päätin tarttua härkää sarvista. Olin todella yllättynyt kun se kävikin aika helposti loppujen lopuksi. Mutta hiki hommassa tuli ihan silkasta jännityksestä. Tänään yritin ilmeisesti pistää neulaa vähän vinoon ja säikähdin kun ei se mennytkään niin helposti. Tuli vielä isompi hiki, mutta onnistui se sitten kuitenkin. Että huono narkkari tulisi meikäläisestä näköjään.
Eilen illalla oli aika avata "paketti" ja suihkuttaa haavaa sekä tarkistaa ettei ole mitään kummallista. Noh, meillähän on suihku yläkerrassa, joten piti keksiä keino hilautua sinne. Siippa ihanana ihmisenä kävi hakemassa minulle kaupungin apuvälinelainaamosta suihkujakkaran, jotta homma helpottuisi edes sitä kautta.
Illalla sitten yhdessä pohdimme kuinka sinne ylös mennään. Lopputulemana istahdin rappuselle ja raputyyliin hilasin itseni takaperin ylös terveen jalan ja käsien avulla. Ainakin se oli turvallinen tyyli! Ylhäällä toki piti vähän pohtia, että miten pääsee taas keppien varaan, mutta ratkesihan sekin.
Yhdessä sitten availimme koipipakettia pienen jännityksen vallassa. Halusin Siipan paikalle, sillä arvelin, että mikäli näky olisi hurja, menisi meikäläisellä heikotuksen puolelle. Haava oli kuitenkin todella siisti eikä mitään tuoretta vuotoa ollut. Ihanaa!
Suihkuttelin koiven lämpimällä vedellä, kuivailin ja laitoin kevyemmän sidoksen suojaamaan haavaa ettei tule mitään hankauksia.
Alakertaan menin samalla tyylillä kuin tulin ylös, toki nyt etuperin etenemällä.
Että summa summarum, operaatio meni ihan hyvin ja toipuminenkin näyttäisi alkaneen. Koipea ei särje, joten tänään olen ottanut vain yhden buranan. Toivotaan, että ei tule mitään yllätyksiä matkan varrella.
Loppuun vielä iloksenne Siipan nappaama kuva eiliseltä kun haava oli paljastettu ja suihkuteltu. :)
maanantai 15. syyskuuta 2014
Jännän äärellä
No niin nuppuset. En järkytykseltäni joutanut tänne viikonloppuna kirjoittelemaan, vaan yritin sulatella tulevaa mielessäni.
Kävin siis perjantaina senpitkän ja komean virolaisen ortopedin juttusilla, joka kysyi missä olen ollut viikon sattuneen tapaturman jälkeen kun en ole lääkärissä käynyt. Pohti myös, että miten olen kävellyt viikon tällä murtuneella jalalla.
Nilkassa on siis kehräsluuussa viisto murtuma ja luun päät eivät ole kohdakkain.
Eli puukkoa tulee. Huomenna. *gulp* Meikäläinen onvähän melkoisen sairaala- ja lääkärikammoinen, joten aivotoiminta passivoitui välittömästi tästä ajatuksesta. Mieleeni jäi se, että hottis loistava ortopedi sanoi jalasta tulevan vielä oikein hyvän ja hän itse leikkaa.
Sain koipeeni "hienon" ilmalastan tapaisen monon, joka on saatanan kuuma ja osuu joka paikkaan sekä kepit. Keppien kanssa kävely on ihan perseestä eikä yhtään lohduta se, että sitä on varmasti lisää tiedossa operaation jälkeenkin.
Lääkärin kehotuksen mukaan ryhdyin kotona heti hoitamaan vakuutusasiaa ja hoputtamaan maksusitoumusta ettei tarvitse omistaan maksaa (enkä edes tiedä, mitä se maksaisi). Yritinkin mennä vakuutusyhtiöni sivuille tekemään vahinkoilmoitusta, mutta nettipalvelussaan oli jokin katkos juuri tuolloin, joten otin puhelimen käteen ja ryhdyin soittamaan.
Pääsinkin nopeasti mukavan oloisen nuoren naisen (äänen perusteella) juttusille ja hän sanoi, että voimme hoitaa vahinkoilmoituksen siinä puhelimessa, jotta saadaan asia eteenpäin. Niinpä siinä sitten selostin, että mitä tapahtui ja koska sekä luettelin kahden päivän aikana kertyneiden laskujen summat erittelyineen. Samalla hän kertoi, että näkee ortopedilta tulleen pyynnön maksusitoumuksesta, joten käsittelevät asian pikaisesti, että saan varmistettua leikkausajan.
Kiittelin virkailijaa kovasti avustaan ja palvelun sujuvuudesta, sillä en olisi uskonut tämän onnistuvan lähettämättä yhtään kuittia.
Tällä välin olikin jo sairaalasta tullut pyyntö täyttää potilastietolomake sähköisenä ja lukea ohjeet. Sen kun olin ehtinyt tehdä, piippasi puhelimeni viestien, että maksusitoumus on myönnetty. Siis alle puoli tuntia meni pyynnöstäni aikaa päätökseen! Ihan loistavaa!
Myöhemmin sairaalasta soitti hoitaja kuten kirjeessä oli luvattukin ja hän selosti mitä tapahtuu missäkin kohdassa operaatiopäivää.
Huomenaamulla klo 7:30 minun tulee ilmoittautua tuon yksityissairaalan vastaanotossa. Siitä se sitten lähtee ja jos (toivottavasti kun) kaikki menee hyvin, niin kotiin pääsen iltapäivällä.
Valehtelisin jos väittäisin ettei jännitä tai huoleta. Nukuin jo viime yönä todella huonosti, joten katsotaan tuleeko ensi yönä uni silmään ollenkaan...
Että olkaahan ihmisiksi mussukat sillä välin ja pitäkää peukkuja. Toivon mukaan olen täällä raportoimassa olostani keskiviikkona.
Kävin siis perjantaina sen
Nilkassa on siis kehräsluuussa viisto murtuma ja luun päät eivät ole kohdakkain.
Eli puukkoa tulee. Huomenna. *gulp* Meikäläinen on
Sain koipeeni "hienon" ilmalastan tapaisen monon, joka on saatanan kuuma ja osuu joka paikkaan sekä kepit. Keppien kanssa kävely on ihan perseestä eikä yhtään lohduta se, että sitä on varmasti lisää tiedossa operaation jälkeenkin.
 |
| Onneksi tämä jalassa ei tarvitse nukkua... |
Lääkärin kehotuksen mukaan ryhdyin kotona heti hoitamaan vakuutusasiaa ja hoputtamaan maksusitoumusta ettei tarvitse omistaan maksaa (enkä edes tiedä, mitä se maksaisi). Yritinkin mennä vakuutusyhtiöni sivuille tekemään vahinkoilmoitusta, mutta nettipalvelussaan oli jokin katkos juuri tuolloin, joten otin puhelimen käteen ja ryhdyin soittamaan.
Pääsinkin nopeasti mukavan oloisen nuoren naisen (äänen perusteella) juttusille ja hän sanoi, että voimme hoitaa vahinkoilmoituksen siinä puhelimessa, jotta saadaan asia eteenpäin. Niinpä siinä sitten selostin, että mitä tapahtui ja koska sekä luettelin kahden päivän aikana kertyneiden laskujen summat erittelyineen. Samalla hän kertoi, että näkee ortopedilta tulleen pyynnön maksusitoumuksesta, joten käsittelevät asian pikaisesti, että saan varmistettua leikkausajan.
Kiittelin virkailijaa kovasti avustaan ja palvelun sujuvuudesta, sillä en olisi uskonut tämän onnistuvan lähettämättä yhtään kuittia.
Tällä välin olikin jo sairaalasta tullut pyyntö täyttää potilastietolomake sähköisenä ja lukea ohjeet. Sen kun olin ehtinyt tehdä, piippasi puhelimeni viestien, että maksusitoumus on myönnetty. Siis alle puoli tuntia meni pyynnöstäni aikaa päätökseen! Ihan loistavaa!
Myöhemmin sairaalasta soitti hoitaja kuten kirjeessä oli luvattukin ja hän selosti mitä tapahtuu missäkin kohdassa operaatiopäivää.
Huomenaamulla klo 7:30 minun tulee ilmoittautua tuon yksityissairaalan vastaanotossa. Siitä se sitten lähtee ja jos (toivottavasti kun) kaikki menee hyvin, niin kotiin pääsen iltapäivällä.
Valehtelisin jos väittäisin ettei jännitä tai huoleta. Nukuin jo viime yönä todella huonosti, joten katsotaan tuleeko ensi yönä uni silmään ollenkaan...
Että olkaahan ihmisiksi mussukat sillä välin ja pitäkää peukkuja. Toivon mukaan olen täällä raportoimassa olostani keskiviikkona.
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Tunnettu potilas
Kun en nyt keksi mitään järjellistä kirjoitettavaa, niin surkuttelenpa itseäni ja paljastelen kans.
Viikko on nyt vierähtänyt nilkan telomisesta ja turvotus on edelleen melkomoinen, samoin väri on komea. Johtunee osittain siitä, että enhän minä ole täällä joutanut makaamaan koipi ylöspäin, vaan olen konkannut menemään milloin missäkin.
Nilkan liikkuvuus tuntui jo hieman paremmalta, mutta eilen kolautin jalan johonkin juureen tai muuhon mötikkään tuossa lähimetsässä koirien kanssa konkatessa sillä seurauksella, että kinttu tuntuu kipeämmältä.
Onneksi ostin apteekista kunnollisen nilkkatuen, joka estää koiven vääntyilyn sivusuunnassa. Idealside kun on meikäläisellä vähän sellainen, että tuppaa menemään liian kireälle eikä sitä voi sitten kauaa pitää. Tuota nilkkatukea voi pitää koko päivän ja puristusta voi vaihdella helposti kun siinä on tarranauhakiinnitys.
Räpsäisin ketarastani iloksenne muutaman otoksen. Katsokaapa kuinka komeat värit ja mitkä pulleat muodot!
Itseni lisäksi on talossa ollut pari päivää toinenkin potilas. Nimittäin VV. Tavaraa on tullut molemmista päistä ja ehdin jo todella huolestua sekä kuvitella kaikkea mahdollista suolitukoksesta alkaen. Nyt tilanne näyttää jo paremmalta ja aamulla ruoka maistui sekä on pysynyt sisällä. Taisi olla vaan joku ärjympi suolistopöpö johon auttoi pieni paasto. Niin, eikä sitä aina tiedä mitä kaikkea se tuolta ulkoa imuroi kitusiinsa...
Lopuksi siis hieman viehättävämpi kuva talon toisesta potilaasta.
Nyt me nilkutamme toisen potilaan kanssa postilaatikon kautta jääkaapille. Mukavaa päivänjatkoa!
Viikko on nyt vierähtänyt nilkan telomisesta ja turvotus on edelleen melkomoinen, samoin väri on komea. Johtunee osittain siitä, että enhän minä ole täällä joutanut makaamaan koipi ylöspäin, vaan olen konkannut menemään milloin missäkin.
Nilkan liikkuvuus tuntui jo hieman paremmalta, mutta eilen kolautin jalan johonkin juureen tai muuhon mötikkään tuossa lähimetsässä koirien kanssa konkatessa sillä seurauksella, että kinttu tuntuu kipeämmältä.
Onneksi ostin apteekista kunnollisen nilkkatuen, joka estää koiven vääntyilyn sivusuunnassa. Idealside kun on meikäläisellä vähän sellainen, että tuppaa menemään liian kireälle eikä sitä voi sitten kauaa pitää. Tuota nilkkatukea voi pitää koko päivän ja puristusta voi vaihdella helposti kun siinä on tarranauhakiinnitys.
Räpsäisin ketarastani iloksenne muutaman otoksen. Katsokaapa kuinka komeat värit ja mitkä pulleat muodot!
 |
| Kivasti näkyy sukan varren puristus eikä nilkkaa ole ollenkaan. |
 |
| Hämmentävät mustelmat varpaissa... |
Lopuksi siis hieman viehättävämpi kuva talon toisesta potilaasta.
 |
| Työnnä nyt se kameras... |
perjantai 3. toukokuuta 2013
Kaikki päättyy kakkaan
Niin ihmisen kuin koirankin elossa. Siihen päättyi VV:n karmaiseva tautikin...
VV:n tila ei osoittanut kohenemisen merkkejä eilisen aikana, vaan päinvastoin. Töissä iltapäivällä se heitti sellaiset "manaajaoksennukset", että tällaista vanhaa sotakoiraakin jo alkoi hieman hirvittää. Siipan tähden näyttelin kuitenkin urhoollista kotiinpäin huristellessa, sillä jos minä osoittaisin heikkoutta tässä asiassa, olisi helvetti valloillaan välittömästi. Niinpä pidin ahdistukseni ja suuren huoleni itselläni visusti.
Illan mittaan tilanne ei osoittanut minkäänlaisia parantumisen merkkejä. Väkisin sain syötettyä hieman "toipilasgeeliä" lapsukaiselle ja ruiskulla ruuttasin vettä kitusiin.
Tunnin päästä se kaikki tuli kaaressa pihalle ja päälle pieni löysä limalla höystetty kakka... Koiranpentu näytti jo siltä, että se vaipuu kohta koomaan. Puristus rintakehässäni lisääntyi ja yritin näyttää huoletonta naamaa sekä selittää, että ei sillä onneksi ole kuumetta eikä näy verta missään tuotoksissa... En tiedä olinko kovin uskottava. Itkettikin, mutta nieleskelin sen urhoollisesti.
Myöhään illalla, vaikka mikään ruoka ei kelvannut, sain menemään vettä alas ilman että se tuli ylös. Nukkumaan mentiin raskain mielin.
Aamulla kellon soidessa kysyin Siipalta, että onko pentu enää hengissä... En ollut nimittäin kertaakaan herännyt yöllä mistä päättelin, että ei ollut pentukaan. Pelotti.
VV oli kuin olikin hieman pirteämmän oloinen aamulla ja suorastaan vaati sapuskaa. Ajattelin, että eihän se ota jos ei annakaan ja tarjoilin broileria raejuustolla. Se upposikin paremmin kuin hyvin ja jännityksellä jäin odottamaan tuleeko se ylös. Koirakakara kuitenkin sirkutteli tyytyväisenä ja pureskeli luuta välillä hörpäten vähän vettä.
Menimme muodon vuoksi pihalle kun Siippa vei vanhat pierut aamulenkille. Ja hallelujaa!
Yhtäkkiä se kyykistyi kakkimaan. Jännityksellä seurasin, mitä tuleman pitää enkä todellakaan voinut peitellä hämmästystäni kun tuotoksena oli noin 10 senttiä pitkä pökäle, joka käytännössä koostui vanhojen pierujen karvoista!
Eli himmeä epäilykseni suolitukoksesta oli aivan oikea, mutta se, että kakkaa kuitenkin tuli, hämäsi kovasti.
Tuon puserruksen jälkeen ruoka on maistunut, pysynyt sisällä ja virtaa on ollut kuin pienessä kylässä. Enpä olisi ikinä uskonut olevani niin onnellinen riiviöivästä koiranpennusta kuin tänään olen ollut!
Eläinlääkärinikin oli kovin huojentunut kun kerroin hyvät uutiset ja yhteen ääneen toivoimme, että tätä ei tarvitsisi toiste käydä läpi.
Kaikki siis päättyy kakkaan, tavalla tai toisella.
Loistavaa viikonloppua kaikille! Minä aion istutella kesäkukkia huomenna.
VV:n tila ei osoittanut kohenemisen merkkejä eilisen aikana, vaan päinvastoin. Töissä iltapäivällä se heitti sellaiset "manaajaoksennukset", että tällaista vanhaa sotakoiraakin jo alkoi hieman hirvittää. Siipan tähden näyttelin kuitenkin urhoollista kotiinpäin huristellessa, sillä jos minä osoittaisin heikkoutta tässä asiassa, olisi helvetti valloillaan välittömästi. Niinpä pidin ahdistukseni ja suuren huoleni itselläni visusti.
Illan mittaan tilanne ei osoittanut minkäänlaisia parantumisen merkkejä. Väkisin sain syötettyä hieman "toipilasgeeliä" lapsukaiselle ja ruiskulla ruuttasin vettä kitusiin.
Tunnin päästä se kaikki tuli kaaressa pihalle ja päälle pieni löysä limalla höystetty kakka... Koiranpentu näytti jo siltä, että se vaipuu kohta koomaan. Puristus rintakehässäni lisääntyi ja yritin näyttää huoletonta naamaa sekä selittää, että ei sillä onneksi ole kuumetta eikä näy verta missään tuotoksissa... En tiedä olinko kovin uskottava. Itkettikin, mutta nieleskelin sen urhoollisesti.
Myöhään illalla, vaikka mikään ruoka ei kelvannut, sain menemään vettä alas ilman että se tuli ylös. Nukkumaan mentiin raskain mielin.
Aamulla kellon soidessa kysyin Siipalta, että onko pentu enää hengissä... En ollut nimittäin kertaakaan herännyt yöllä mistä päättelin, että ei ollut pentukaan. Pelotti.
VV oli kuin olikin hieman pirteämmän oloinen aamulla ja suorastaan vaati sapuskaa. Ajattelin, että eihän se ota jos ei annakaan ja tarjoilin broileria raejuustolla. Se upposikin paremmin kuin hyvin ja jännityksellä jäin odottamaan tuleeko se ylös. Koirakakara kuitenkin sirkutteli tyytyväisenä ja pureskeli luuta välillä hörpäten vähän vettä.
Menimme muodon vuoksi pihalle kun Siippa vei vanhat pierut aamulenkille. Ja hallelujaa!
Yhtäkkiä se kyykistyi kakkimaan. Jännityksellä seurasin, mitä tuleman pitää enkä todellakaan voinut peitellä hämmästystäni kun tuotoksena oli noin 10 senttiä pitkä pökäle, joka käytännössä koostui vanhojen pierujen karvoista!
Eli himmeä epäilykseni suolitukoksesta oli aivan oikea, mutta se, että kakkaa kuitenkin tuli, hämäsi kovasti.
Tuon puserruksen jälkeen ruoka on maistunut, pysynyt sisällä ja virtaa on ollut kuin pienessä kylässä. Enpä olisi ikinä uskonut olevani niin onnellinen riiviöivästä koiranpennusta kuin tänään olen ollut!
Eläinlääkärinikin oli kovin huojentunut kun kerroin hyvät uutiset ja yhteen ääneen toivoimme, että tätä ei tarvitsisi toiste käydä läpi.
Kaikki siis päättyy kakkaan, tavalla tai toisella.
Loistavaa viikonloppua kaikille! Minä aion istutella kesäkukkia huomenna.
torstai 2. toukokuuta 2013
Vappuraportti
Vappuaattona vietimme iltaa kotioloissa ja saimme vieraaksemme yhden ystävän.
Tarkoituksenamme oli grillata, mutta oli ihan helvetillinen tuuli, joten siirsimme kokkaukset sisätiloihin.
Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi eikä kukaan alkanut riehumaankaan. Illan ainoa ongelma tuli siinä kohdassa kun yritettiin ystävälle saada taksia. Millään ilveellä ei päässyt taksikeskukseen läpi, eikä soitto "lähin auto" -numeroonkaan auttanut. Lopulta keksimme kokeilla tekstaritilausta, joka useinmiten on ollut todella toimiva ja niin se oli nytkin. Vastaus tuli nopeasti ja autokin suhteellisen ripeästi.
Vappupäivä valkenikin auringonpaisteisena, mutta edelleen kovin tuulisena.
Itse olin jonain heikkona hetkenäni luvannut mennä epäviralliseen koiranäyttelyyn (match show) tuomaroimaan pentuja, joten sonnustauduin tien päälle siinä klo 11 aikoihin.
Ihan hauskaa oli, vaikka olikin kovin tuulettunut olo kun nelisen tuntia siinä tuiverruksessa yritti koiria pällistellä. Reippaita pentuja oli näytille minulle tuotu melkein 50 kappaletta, mikä oli ihan mukavaa ja ehkä jossain määrin kertoo myös siitä, että tyylistäni on pidetty. Kuulun nimittäin jo tuon tapahtuman kalustoon kun olen useampana vuonna ollut mukana.
Draamaakin sattui kun eräs koiranomistaja sai jonkinlaisen sairaskohtauksen ja vietiin ambulanssilla pois. Ilmahan oli kovin petollinen, aurinko paistoi, mutta kova tuuli sai helposti unohtamaan, että pitäisi juoda riittävästi ja suojautua auringolta.
Omakin naama oli kovin ruskettunut päivän jäljiltä.
Kotiin saavuttuani kertoi Siippa, että VV oli oksentanut monta kertaa, käytännössä kaiken syömänsä ja peräpään tuotoskin oli löysähköä.
Kävimme ulkona ja sain ihan itse todistaa limaista tuotosta. Kiva... not. :-(
Koira on pieni kooltaan ja iältään eikä sitä arvaa ihan täyspaastollekaan laittaa kuten aikuisen koiran laittaisin, joten kikkailin sitten piimän ja tehobaktin kanssa.
Huonosti kelpasi eväs illan päälle ja yöllä sitten taas oksennettiin railakkaasti, monta kertaa.
Lienee tarpeetonta sanoa, että emännällä on vähän väsy huonosti nukutun ja puoliksi valvotun yön jälkeen.
Eläinlääkärin kanssa kuitenkin sovimme, että kun kersa on pääsääntöisesti pirteä ja riekkuukin, niin katsotaan tämä päivä riisidietin kanssa.
Annoinkin sille sitten raejuustoa ja muutaman liotetun nappulan kun ei nyt ollut riisiä saapuvilla töissä. Noin tunti siitä kun se hyvällä ruokahalulla kaiken söi, se oksensi kaaressa kaiken ulos. Ja kuin pisteeksi i:n päälle väänsi vielä löysähkön tortun sanomalehdelle...
Tuossa se nyt istuu väsyneen näköisenä ja vatsassa taitaa veivata aika lailla.
Eipä se auta kuin yrittää saada jotain menemään alas ja soittaa sitten huomenna uudestaan eläinlääkärille ettei tarvitse viikonloppuna suoriutua jonnekin vieraalle lääkärille päivystykseen.
Tunnen voimakkaan ahdistuksen hiipivän mieleeni...
Tarkoituksenamme oli grillata, mutta oli ihan helvetillinen tuuli, joten siirsimme kokkaukset sisätiloihin.
Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi eikä kukaan alkanut riehumaankaan. Illan ainoa ongelma tuli siinä kohdassa kun yritettiin ystävälle saada taksia. Millään ilveellä ei päässyt taksikeskukseen läpi, eikä soitto "lähin auto" -numeroonkaan auttanut. Lopulta keksimme kokeilla tekstaritilausta, joka useinmiten on ollut todella toimiva ja niin se oli nytkin. Vastaus tuli nopeasti ja autokin suhteellisen ripeästi.
Vappupäivä valkenikin auringonpaisteisena, mutta edelleen kovin tuulisena.
Itse olin jonain heikkona hetkenäni luvannut mennä epäviralliseen koiranäyttelyyn (match show) tuomaroimaan pentuja, joten sonnustauduin tien päälle siinä klo 11 aikoihin.
Ihan hauskaa oli, vaikka olikin kovin tuulettunut olo kun nelisen tuntia siinä tuiverruksessa yritti koiria pällistellä. Reippaita pentuja oli näytille minulle tuotu melkein 50 kappaletta, mikä oli ihan mukavaa ja ehkä jossain määrin kertoo myös siitä, että tyylistäni on pidetty. Kuulun nimittäin jo tuon tapahtuman kalustoon kun olen useampana vuonna ollut mukana.
Draamaakin sattui kun eräs koiranomistaja sai jonkinlaisen sairaskohtauksen ja vietiin ambulanssilla pois. Ilmahan oli kovin petollinen, aurinko paistoi, mutta kova tuuli sai helposti unohtamaan, että pitäisi juoda riittävästi ja suojautua auringolta.
Omakin naama oli kovin ruskettunut päivän jäljiltä.
Kotiin saavuttuani kertoi Siippa, että VV oli oksentanut monta kertaa, käytännössä kaiken syömänsä ja peräpään tuotoskin oli löysähköä.
Kävimme ulkona ja sain ihan itse todistaa limaista tuotosta. Kiva... not. :-(
Koira on pieni kooltaan ja iältään eikä sitä arvaa ihan täyspaastollekaan laittaa kuten aikuisen koiran laittaisin, joten kikkailin sitten piimän ja tehobaktin kanssa.
Huonosti kelpasi eväs illan päälle ja yöllä sitten taas oksennettiin railakkaasti, monta kertaa.
Lienee tarpeetonta sanoa, että emännällä on vähän väsy huonosti nukutun ja puoliksi valvotun yön jälkeen.
Eläinlääkärin kanssa kuitenkin sovimme, että kun kersa on pääsääntöisesti pirteä ja riekkuukin, niin katsotaan tämä päivä riisidietin kanssa.
Annoinkin sille sitten raejuustoa ja muutaman liotetun nappulan kun ei nyt ollut riisiä saapuvilla töissä. Noin tunti siitä kun se hyvällä ruokahalulla kaiken söi, se oksensi kaaressa kaiken ulos. Ja kuin pisteeksi i:n päälle väänsi vielä löysähkön tortun sanomalehdelle...
Tuossa se nyt istuu väsyneen näköisenä ja vatsassa taitaa veivata aika lailla.
Eipä se auta kuin yrittää saada jotain menemään alas ja soittaa sitten huomenna uudestaan eläinlääkärille ettei tarvitse viikonloppuna suoriutua jonnekin vieraalle lääkärille päivystykseen.
Tunnen voimakkaan ahdistuksen hiipivän mieleeni...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)