perjantai 28. kesäkuuta 2013

Lihava ja laiska

Vaiko sittenkin oikeasti laiska ja siksi lihava? Sellainen olen minä, ihan aidosti. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen ahkera ihminen. Pystyn helposti olemaan joutilaana vaikka kirjaa lukien tai töllöä tuijotellen enkä tunne pakottavaa tarvetta puuhata koko ajan jotain saati tule levottomaksi jos pitää vaan olla.

Kaukana ovat ne ajat ja vuodet jolloin sai syödä ihan mitä vain ja paino pysyi aina samana, täsmälleen samana vuodesta toiseen.
Nykyään sitä lihoo kilon lukemalla pelkät ruokamainokset Hesarista. Kiva. Ja eihän siinä mitään jos olisi itsekuria ja ryhtiä, niin äkkiäkös sitä yhden kymmenen kiloa tai enemmän pudottaisi ja mahtuisi pienempiin vaatteisiin.

Itse asiassa pari vuotta sitten tein niin. Karppasin niin maan perkeleesti ja laihdutin oikeasti paljon nykyisen parisuhteen aikana kertyneitä kiloja. Kilothan ottivat oikein huippukirin sen jälkeen kun stumppasin lopullisesti yli kolme vuotta sitten. Olin ylpeä ja iloinen kun sain kiloja pois. Vaan sitten lösähdin takaisin sohvapotuksi ja herkuttelemaan, ja nopeasti alkoivat kilot kertymään. Suurimmaksi yksittäiseksi tekijäksi tunnistan sen, että työkiireiden vuoksi jouduin jättämään säännölliset ratsastustuntini pois.

Nykyään katson itseäni joka aamu (ja päivälläkin) peilistä ja inhoan itseäni. Olen ruma. Pyöreä nainen voi olla todella kaunis, mutta minä en sitä ole. Kaikki roikkuu ja on muhkuroilla. Inhoan näitä ainakin kahtakymmentä ylipainokiloani. Vaatteet näyttävät kamalilta päälläni eikä tee mieli mennä vaateostoksille. Vaikka pitäisi, sillä en mahdu mihinkään vanhoihin vaatteisiini enää. 
Ainoa ostohaluja herättävä vaatteisiin liittyvä asia nykyisellään on kengät. Kenkäfriikkeydestäni en ole parantunut ja onneksi jalka ei "läskisty" samalla tavalla kropan kanssa.

Toisaalta ruoka on hyvää, liian hyvää ja Siippa on liian hyvä kokki. Muinaisaikojen laihuuteni on saattanut selittyä myös sillä, että en ole itse mitään mestarikokkiainesta ja ruuanlaiton suhteenkin olen ollut varsin laiska sinkkuaikoinani.
Nykyään on notkuvat pöydät ja herkkuja (en tarkoita pullaa tai karkkia, vaan ihan vaan hyvää ruokaa) jääkaappi täynnä. Syötyä tulee ihan liikaa, sillä Siipan on äitinsä opettanut syömään isoja määriä kun on ollut suurtalouskeittäjänä ja talossa äijä joka söi (ja syö) älyttömästi. Pitäisi olla sitä itsehillintää sen verran, että pienentäisi edes omia annoskokojaan... Työmaaruokalassa olen jo siihen vähän oppinut, mutta sitten onkin kiljuva nälkä kun kotiin pääsee ja sitten tulee syötyä vaikkapa leipää ja muuta hiilarihöttöä.

Pitäisi ryhdistäytyä, ryhtyä kuntokuurille ja taas ruokaremonttiin. Psorikin voisi paremmin ja närästys luultavasti vähenisi tai katoaisi. Vaan en saa itseäni niskasta kiinni, en vaikka inhoan itseäni tällaisena. Olen täysin luovuttanut ja luopunut toivosta vielä joskus mahtua edes pari numeroa pienempiin vaatteisiin.

Punttisalille minua ei saa, uimahalliin en voi mennä kun en näe ilman rillejä mitään enkä toisaalta halua esitellä läskimakkaroitani siellä kaikelle kansalle. Sitä paitsi olen aika huono uimaankin. Enkä ole mikään himoliikkuja ollut koskaan muutoinkaan.
Pitäisi aktivoitua taas edes sauvakävelemisen suhteen, mutta sekin tuntuu tällä hetkellä ylivoimaiselta ponnistukselta varmaan siksi, että peruskuntokin on ihan rapautunut.

Olen aidossa oravanpyörässä tässä asiassa. Vihaan itseäni ja sitä miltä näytän, mutta  en saa itsestäni niin paljoa irti, että pystyisin ryhtymään johonkin toimenpiteisiin. :-/
Vihdoin olen oppinut ymmärtämään miltä ikuisista laihduttajista, ja niistä jotka jatkuvasti puhuvat laihiksen aloittamisesta, tuntuu. Masentavaa, ihan aidosti.

JälkiJuttu:
Jotain positiivistakin ettei nyt ihan pelkäksi valittamiseksi mene. Uusi passi on jo saapunut ja on noudettavissa R-kioskilta. Viikko siinä vaan meni, ihan kuten se söpö poliisipoika lupasi. Samoin tulivat auton paperit alle viikossa, vaikka vakuutusyhtiön virkailija (en voi sanoa tädiksi itseäni nuorempaa naista) sanoi, että pari viikkoa saattaa mennä.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kallis ja näkökykyä heikentävä juhla

Kyllä, jossain iltapäivälehtien sivuilla urputettiin siitä, että juhannuksella rahastetaan. No, jos on niin juntti, että maksaa uusista perunoista kympin kilo ja mansikoista... noh, mansikoita, niin sanoisin ettei tyhmä ole se joka pyytää vaan se joka maksaa.

Meidän juhannuksemme hinta ei kuitenkaan muodostunut potuista tai mansikoista. Ei. Tämän ekstrakustannuksen aiheutti, kukapa muukaan kuin tänään 5 kk synttäriään viettävä VV.

Ei ollut mittumaari edes vielä kunnolla käynnistynyt kun pääsimme todistamaan VV:n pohjatonta uteliaisuutta ja kekseliäisyyttä...
Siippa otti työpäivän jälkeen ansaitun tirsan sohvalla ja luonnollisesti silmälasit otetaan pois päästä nukkumisen ajaksi (paitsi jos "torkahtaa" kesken lukemisen/tv:n katselun). Niinpä Siippa oli viisaasti sijoittanut silmälasinsa mahdollisimman kauan sohvan käsinojalle seinän viereen.
Ponkaistuaan ylös päikkäreiltään oli niin kiire vessaan, että eipä joutanut heti rillejä päähänsä laittamaan.

Silloin iski VV. Se kun on nyt "näppärästi" oppinut hyppäämään sohvalle, niin sinnehän se meni heti kun äijä selkänsä käänsi. Ja sieltähän se yhtä näppärästi poimi matkaansa aarteen eli silmälasit.
Itse olin samaan aikaan toisaalla eli yläkerrassa, joten minulla ei ollut mitään mahdollisuutta tietää tapahtumasta saati sitä estää.

Eipä se terroristipenska varmaankaan kovin kauaa ehtinyt linssejä kaluta, mutta jälki oli kyllä sitten ihan sellaista halki, poikki ja pinoon. Molemmat linssit olivat täysin naarmuilla, toinen nenätyyny kadonnut (luultavasti nielaistu) ja sangat vinksin vonksin. Toisin sanoen niiden lasien läpi näyttää maailma aika säröiseltä...
Yritin ottaa kuvan kakkuloista, mutta valitettavasti en pystynyt ottamaan sellaista kuvaa, josta näkisi naarmujen määrän kunnolla.

Viaton uhri

Eipä paljoa naurattanut, vaikka kuinka pitää osata varautua aineellisiin menetyksiin koiranpentujen kanssa. Ensimmäistä kertaa minun taloudessani joutuivat silmälasit piskin parempiin suihin...

Jos nyt jotain positiivista tästä asiasta hakee, niin onhan niitä muutama pointti:
1) Rillit olivat Siipan eivätkä minun, sillä minä en pysty elämään ilman silmälaseja kun taas Siippa on jollain tapaa toimintakykyinen kotioloissa ilman laseja.
2) Siippa joutui pakon sanelemana optikolle. Ei ollut suostunut vapaaehtoisesti menemään, vaikka olin jo usuttanut pitkän aikaa uusimaan kakkulat
3) Autolla ajamista varten on olemassa aurinkolasit vahvuuksilla, joten ihan meikäläisen varaan ei tarvinnut heittäytyä.

Sunnuntaina oli kuin olikin kauppakeskuksessa optikkoliike auki ja sinne pääsi tuosta vain näöntarkastukseen.
Rilliostokset saatiin tehtyä (normit & arskat) ja nyt jännitetään odotetaan kakkuloita ehtiväksi ennen lomamatkalle lähtöä. Kahta viikkoa lupailivat ja jos siinä ajassa tulevat, niin hyvä on. 
Siihen saakka Siippa katselee telkkaria joko hyvin läheltä tai sitten aurinkolasit päässä. ;) 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Juhannusilme

Haluan jakaa kanssanne VV:n juhannusilmeen.
Tämä on tallennettu piknikillä ollessamme juhannusaattona. On se hassu. :)

Nyt pitää rientää, lisää kuvia tuonnempana.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Jobbari-Jane

Maanantaina hyvästelin haikein mielin uskollisesti kanssani kulkeneen pakettiautoni. Toivottavasti uusi emäntä saa nauttia monista mukavista kilometreistä ohjuksen puikoissa.
Olin ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen kymmeneen vuoteen autoton nainen...

Äidilläni oli pieni punainen peugeot, jonka hankkimisesta minä olin päävastuussa silloin monta vuotta sitten kun se hommattiin. Auto oli oikea löytö, hyvin pidetty "kauppakassi", josta ajattelimme olevan äidilleni iloa suurinpiirtein niin kauan kuin hänellä kortti vielä on. Vaan valitettavasti pösö kohtasi loppunsa viime talvena ja matkansa vei rekisteristäpoiston kautta romuttamolle.

Talvella äitini ei pahemmin autoa tarvitse, mutta kesällä menojalkaa vipattaa siihen malliin, että melkein joka viikko pitää johonkin päin Suomea olla menossa.
Kesän karjalaisjuhliin muori matkusti sellaisella pommilla, että ihan hirvitti päästää matkaan. Tuolloin päätin, että kun saan oman hoppani myytyä, ostan äidille jonkun vähän paremman kulkupelin ettei tarvitse sydän syrjällään odotella, milloin on muori jäänyt tienposkeen jossain huitsan kukkasessa.

Niinpä tiistaina löysin itseni surffailemasta erinäisiltä autonmyyntisivuilta... Siippa tahollaan etsiskeli myös sopivaa biiliä.
Muistelin äitini kriteerejä edellisen autonoston yhteydessä. Niitä oli käytännössä kaksi: pieni ja punainen. Tällaisilla hakusanoilla ei paljoa kannata etsiskellä, mutta koitin miettiä sopivia pieniä automalleja ja sovittelin hintahaarukkaa.
Ja kas! Ihan lähellä oli yksityisellä myynnissä tältä vuosituhannelta oleva pieni ja punainen auto, jolla oli sopiva hinta sekä mukavan vähän ajettuja kilometrejä ja joka oli passelisti varusteltu.

Tuumasta toimeen, soitin myyjälle ja tiedustelin sopisiko mennä renkaita potkimaan.
Jo vain passasi ja niinpä autottomuuteni kesti tasan vuorokauden. :D
Auto oli oikeasti kiva ajettava tuollaiseksi pikkuautoksi, juuri katsastettu ja huollotkin tehty.  Käytännön syistä tein kaupan omiin nimiini, että ei tarvinnut lähteä muoria raahaamaan mukaan. Niinpä voin lähettää äidin juhannuspäivän aterialta kotiinsa omalla, uudella, pienellä ja punaisella autollaan. Eikä minun toivottavasti tarvitse enää tämän jälkeen hänelle muuta autoa hommata ennenkuin ajokortti otetaan pois.

Onhan se sievä, eikö olekin?



Mikäli urani valtion virkamiehenä joskus päättyy, taidan ryhtyä autokauppiaaksi. Sloganikin on jo valmiina: "Jobbari-Jane: ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa". ;) 

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Helsingin maku ja vähän muutakin

Viikonloppuna järjestettiin Helsingin Kansalaistorilla toista kertaa Taste of Helsinki -tapahtuma, joka on omittu meille Euroopan metropoleista kuten Prahasta tai Dublinista.
Koska ruoka on hyvää ja viini myös, emme tietenkään voineet jäädä pois tänäkään vuonna. Vähän pröystäileväähän se on, myönnän, mutta konsepti viehättää kuitenkin.

Lauantaina sää oli suhteellisen suosiollinen vaikkakin kovin tuulinen, mutta vettä ei sentään satanut. Niinpä suuntasimme tuttavapariskunnan kanssa tapahtuma-alueelle mietittyämme pelistrategiaa hetken Vltavassa tuulensuojassa.

Tapahtumahan toimii siten, että alueella voi ostaa messumarkoilla ruoka- ja juoma-annoksia. Markkoja voi ostaa rahanvaihtopisteistä ja yksi markka on yksi euro. Paikalla on monta gourmet-ravintolaa, jotka sitten tarjoilevat tapas-kokoisia annoksia alku- pää- ja jälkiruuistaan sopivaa markkakorvausta vastaan. 
Samaan tapaan eri viinimaahantuojat myyvät tuotteitaan laseittain. Viinilasin saa käyttöönsä panttia vastaan ja pantin saa takaisin kun palauttaa lasin. Tai vaihtoehtoisesti voi pitää lasin itsellään jos se sattuu niin kovasti miellyttämään.

Tapahtuma oli petrannut kovasti viime vuodesta, mutta vieläkin jäi parannettavaa. Ruoka oli hyvää, mutta valitettavasti miltei jokainen ravintola oli päätynyt valitsemaan pääraaka-aineekseen jotain sian osaa. Niinpä kattaus oli aika samanlainen kaikilla ja tämä oli niitä harvoja hetkiä kun aidosti surin kala-allergiaani, sillä muutama poikkeus oli kalaruokien muodossa.
Kovasti olisimme myös toivoneet lisää pystypöytiä, vaikka niitä oli viime vuodesta lisättykin. 
Kansaa oli paljon, mutta jonot vetivät todella hyvin eivätkä keittiöt tukehtuneet asiakastulviin. Sekin oli parannusta viime vuoteen.

Hauskaa meillä oli siihen asti kunnes aurinko painui Musiikkitalon taa ja kylmä ilma alkoi hiipiä liiaksi iholle. Niinpä kuvut ravittuina hyvillä mielin suuntasimme kotia kohti.

Sunnuntaina olikin vuorossa sitten jotain ihan muuta. Olimme jo kauan kaavailleet poistavamme rumat ja ällöttävästi leviävät kurttulehtiruusut pihamme etureunasta. Nyt oli aika ryhtyä tuumasta toimeen ja suuntasimme puskaostoksille taimimyymälään.
Voittajaksi päätyi pensashanhikki. Jouduin tyytymään keltaiseen, Goldfinger-lajikkeeseen, kun haluamaani valkokukkaista lajiketta ei ollut kuin muutama minipuska jäljellä. Vaan ei haittaa, ihan kivaltahan tuokin näyttää ja täyttää vaatimuksen toimia hieman suojana ohikulun ja piha-aidan välillä.



Olimme varautuneet helvetilliseen urakkaan ruusun ylöskaivamisen suhteen, mutta aika kivuttomastihan tuo loppujen lopuksi sujui. Yksi kunnon sadekuuro pääsi yllättämään, mutta se kesti vain muutaman minuutin. Eli saimme homman tuubiin ja nyt on uusi pensasaita suorassa rivissä ja toivottavasti kasvamassa myös. 
Seuraavana projektina pitäisi miettiä uutta pihapolkua. Tai mietittyhän se jo on, mutta toteutus vielä puuttuu. Myös ennen niin kaunis katajamme on jostain saanut siipeensä ja nyt se on miltei kauttaaltaan ruskea eli kuollut... Epäilen naapurin omenapuuta, myyriä tai sitten niitä saamarin ylös kaivettuja ruusuja. Ehkä joudumme kaivamaan sen ylös ja istuttamaan tilalle jonkun muun "joulupuun".

Tänään olikin sitten aamusta asti sutinaa kun kurvasin ensin hakemaan hurttamobiilin talvirenkaat säilytyksestä. Haikea oli olo hyvästellessäni minua monta vuotta uskollisesti palvellut rengasliikkeen väki, mutta ei auta. Ehkä joskus vielä tarvitsen palveluksiaan.

Ilta pitikin sitten kellottaa sopivasti siten, että äiti noutaa rekkunsa ennenkuin auton ostaja kurvaa pihaan. Onnistuihan se ja muistin kutsua äidin juhannuspäivänä syömään.
Autonostaja tuli juuri sovitulla kellonlyömällä ja oli selvästi iloinen näkemästään. Pienen lenkin jälkeen siirryimme sisätiloihin paperihommiin.
Tuota pikaa oli paperit täytetty ja rahaa siirretty, joten oli aika luovuttaa uskollisen hopan avaimet uudelle omistajalleen. Rahan tuloa ei voi siis estää kun kohta palautuu vakuutusmaksua ja veroa ja ties mitä! Olo on kuitenkin hieman orpo, sillä en muista koska olisin viimeksi ollut autoton nainen... Jos vierotusoireet käyvät liian koviksi, käyn ostamassa itselleni jonkun kesämopon, halvalla. :D

TV:n katselu on vahingollista

Ainakin jos on noin viiden kuukauden ikäinen terrierinpentu. Sivuvaikutuksena ilmenee hampaiden irtoamista ja kaukosäädinten haalimista. Selkeimmin oireet ovat kuitenkin nähtävissä silmistä...

Vai mitä sanotte tästä?



Pahaksi on jo päässyt näin lyhyessä ajassa! ;)

Koitan ehtiä illalla postaamaan viikonlopun riennoista jahka saan pakolliset kuviot hoidettua alta pois.

Lopuksi toivotan tervetulleeksi mukaan lukijakuntaani Rantakasvin. Toivottavasti viihdyt!

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kaikki julkisuus on hyvästä?

Tänä päivänä maailmassa riittää kaikenlaista missukkaa, tissukkaa, tähtöstä ja muuta turhaa julkkista. Kilpailu paikasta parrasvaloissa on kovaa. Enää ei riitä, että antaa "syvähaastattelun" Avokakkaan tai Me Ämmät -lehteen silloin tällöin.

Ei, pitää olla ajan hermolla ja sykkeessä, sillä julkisuudesta unhoon syökseminen tapahtuu yhtä nopeasti kuin sinne pääsykin, etenkin jos julkisuuteen on päässyt vaikka "puutarhanhoidollisin" keinoin.
Pitää olla naamakirjassa, twitterissä, bloggailla "päivän asu" -teemalla tai vaikka päivän pano, riippuen tapauksesta, mutta esillä pitää olla. Hyvässä ja vaikka pahassakin jos ei muu auta.

Tällaisesta ei-niin-hyvästä julkisuudesta käy oikein loistavaksi esimerkiksi se eräskin "kohublondi", joka on "esiintyvä artisti" siskonsa kanssa ja jonka puutarhanhoidollisista kyvyistä oli Ikekin kiinnostunut.
Itse en tiedä oliko kyseinen nainen ollut ennen sitä julkisuudessa, mutta tämän Iken kanssa säätämisen jälkeen pääsi ainakin Suomen suurimman roskalehden vakinaamaksi. Eikä varmasti vähiten siksi, että tälle tyypille sitä sattuu ja tapahtuu erityisesti silloin kun on vähän nautittu ilolientä ja ties mitä. Vauhtia on niin, että raastuvan ovi on rakosellaan vähän väliä.
Melkein säälisin jos en olisi näin kylmä ja kyyninen ämmä jonka mielestä kyseinen henkilö on kaiken tämän itse aiheuttanut ja ansainnut, vaikka syy onkin aina jonkun muun. Veikkaan, että se tähteys päättyy huonosti ennemmin tai myöhemmin.

Vaan kyllä tällä viikolla leukani loksahti oikein isosti auki kun muinaisen (1980-luvun), villikoiran nimeä kantaneen, suosikkibändin laulaja avautui iltapäivälehtien palstoilla, kuinka hänellä on nyt ihan oikea seurustelusuhde. Eikä siinä mitään, jotkut haluavat onneaan jakaa julkisesti. Mutta. Jutun mukaan tämä artisti oli kysynyt uudelta tyttöystävältään tämän viikon maanantaina, että "aletaaks oleen?" ja myöntävän vastauksen saatuaan ryntäsikin hetimiten soittelemaan luottotoimittajilleen suurta onneaan julistamaan.

Ei perkele, oikeesti. Näille molemmille, vaikkakin niin kovin erityyppisille, ihmisille on yhteinen nimi. Mediahuora.

Ei mulla muuta.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Renkaanpotkijat

Tai oikeammin virtuaaliset renkaanpotkijat, sillä nämä eivät jaksa vaivautua edes paikan päälle potkimaan oikeasti niitä renkaita...

Kuten kerroin, olen laittanut koirankuljetusvälineen taas myyntiin. Tällä kertaa onkin puhelimessa ollut vähän enemmän elämää kuin silloin syksyllä. Tosin silloinkin se yksi tyyppi työllisti ihan kivasti kun soitti sen sata kertaa päivässä ja laittoi vielä meilit päälle. Miten sillä oli edes aikaa kun kerran muuttoakin piti tehdä ja kaikkea...?

Nyt on sitten kesän ja valon vaikutus nähtävissä autokaupan suunnalla. Muutamia yhteydenottoja on tullutkin, mutta enpä tiedä kuinka vakavasti jaksan niihin suhtautua. Mielessäni on käväissyt, että onko sillä jotain vaikutusta kun myyjän nimen kohdalla keikkuukin naisen nimi...

Tähän asti jokainen soittaja on kysynyt ensin kaikki sellaiset asiat, jotka ovat luettavissa jättämistäni ilmoituksista. Eivätkö siis osaa lukea ilmoituksesta muuta kuin auton merkin ja mallin sekä myyjän nimen ja puhelinnumeron?
Itse kun lueskelen mitä tahansa myynti-ilmoituksia niin todellakin luen ilmoituksen huolellisesti saadakseni selville kannattaako edes vaivautua soittamaan kyseisestä hyödykkeestä.

Myynti-ilmoitus on siis kahdessa eri nettipalvelussa, joissa molemmissa ajokin ominaisuudet valitaan ruksaamalla listasta (esim. ilmastointi, kattoluukku, keskuslukitus jne.), jolloin ne ovat näkyvissä siinä ilmoituksessa.
Siitäkin huolimatta sitten kysellään, että "Onko siinä vetokoukku?" "Mites ilmastointi?" ja väitän, että vaikea on olla kysäisemättä, että etkö sä urpo osaa lukea vai mikä sun ongelmasi on.

Eräs soittaja rupesi tinkaamaan hintaa alemmas heti kättelyssä vetoamalla siihen, että hänen pitää kuitenkin asentaa siihen vetokoukku ja lohkolämmitin. Tuumasin, että se on sitten hänen asiansa, minä olen oikein hyvin tullut toimeen ilmankin.
Yksi kertoili kuinka samanikäistä ja -mallista peliä oli myyty siellä ja täällä siihen ja siihen hintaan, mutta oli juuri myyty hänen nenänsä alta.
Toinen taas piti itsestäänselvänä, että hän pelastaa minut ostamalla ajokkini ja siksipä voi röyhkeästi sanoa maksavansa tonnin pyyntihintaa vähemmän.
Kaikille olen sanonut, että minun ei ole pakko myydä sitä autoa, joten törkeä tinkiminen on täysin turhaa. Ja kannattaisi kai se hoppa käydä paikan päällä katsomassa ensin ennen kuin ryhtyy sanelemaan hintapolitiikkaa...
Kuvittelevat vissiin, että naista voi vedättää ja yrittää kusettaa mennen tullen kun eihän nainen nyt voi mitään autokauppaa osata tehdä, siis silleen järkevästi, eihän.

Lisäksi on käynyt mielessä, että onko autojen myynti-ilmoitusten lukeminen jonkun sortin seuranhakua. En siis tarkoita mitään senssiseuraa (välttämättä), vaan sellaista jutusteluseuraa.
Jokainen soittaja on jaaritellut niitä näitä ja kertonut omista autoistaan/koiristaan/vaimostaan/ihan mistä vaan, vaikka en ole kysynyt saati ollut kiinnostunut. Kuvittelevat kai pehmittävänsä meikäläisen antamaan alennusta niin mukavalle tyypille. Näiden jorinoiden ansiosta puhelut kestävät vähintään sen puoli tuntia ja päättyvät niin etten usko kuulevani kyseisistä tyypeistä ikinä enää mitään.

Eilisen juttutuokion jälkeen tuumasin Siipalle, että jos kuljetusväline ei mene kaupaksi kuukauden sisällä, roudaan sen jonnekin Huijari-Pepelle joka ostaa pakettiautoja käteisellä. Ja ihan sama minkä verran siitä rahaa saan kunhan pääsen eroon. Ei nimittäin ihan huumori riitä näiden tyyppien kanssa styylaamiseen kovin kauaa.
Epätoivoissani laitoin jo työpaikankin kirpputoripalstalle ilmoituksen, vaikka tuskin meidän puljusta sille ostajaa löytyy.
Helpompaa varmaankin olisi jos olisi vaihtamassa autoa. Tuon voisi tuupata suoraan autokaupan ristiksi.

JälkiJuttu:
Kävin eilen VV:n kanssa katsomassa läheisellä laitumella poneja. Kyllä oli kamala paikka pienelle terrierille! Samaan aikaan pelotti ja kiinnosti, ja selvästi otti pattiin se, että eivät moiset luupäät olleet tietääkseenkään koko koiranpennusta. Piti vielä puhista poispäin mennessäkin. Pönttö... ;)

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Yöllisiä heräämisiä

Viime yönä meille eksyi ukkonen, oikein isolla kädellä paiskasi. 
Meikäläinenhän nukkuu normaalisti kuin tukki enkä pienistä hätkähdä tai herää mihinkään mitättömyyteen. Siippa on se herkempiunisempi, joka herää kun koira juo vesikupista.

Viime yönä oli kuitenkin toisin. Heräsin noin kello kolme siihen kun PP ponkaisi sängylle väliimme ja haukahti pari kertaa. Tästäkö riemastuneena VV päätti osallistua ja päästeli sellaista vahtihaukkuöhkinäänsä, joka kuulostaa siltä, että sitä pelottaa, mutta se yrittää peittää sen möhkimällä itse... Juniori yöpyykin vielä omassa huoneessaan kun juoksu ei ole vielä ihan kokonaan ohi. Tai no, käytännössä on kaikkien muiden paitsi PP:n mielestä, joten yleisen mielenrauhan säilyttämiseksi saa olla vielä omassa kämpässään.

Olikin aika kova ukkonen. Vesisade kuulosti siltä kuin joku olisi räystäältä kaatanut saavilla vettä. Ja ukkonen kierteli ja kaarteli yllämme paukuttaen säännöllisesti. Taisi ihastua pieneen laaksoomme ja kallioomme kun ei malttanut mennä pois ollenkaan. Ihan päällä oli pari kertaa kun jyrähti samalla hetkellä salaman välkähtämisen kanssa.

Wikipedia

Siinä sitä sitten oltiin melkein koko perhe samassa sumpussa. PP tärisi jalkopäässä välissämme ja VV:n pelko unohtui samantien kun se nostettiin turvaan sängylle. Onnellisena se kiehnäsi ja tuhisi vuoroin kummankin kainalossa. Olin jo juuri nukahtamaisillani kun se työnsi kielensä silmääni. Ihanaa...

Lopulta ukkonen lähti nurkiltamme. VV jäi kiltisti omaan petiinsä ja PPkin pikkuhiljaa uskalsi siirtyä lattian puolelle uinailemaan. Juniori oli ollut koko ajan ihan hiljaa, joten annoin sen olla omissa oloissaan enkä mennyt katsomaan.
Vessan kautta takaisin höyhensaarille ja uni tulikin yllättävän nopeasti. Vaan uni olisi myös mielellään jatkunut kellonsoiton jälkeen. Ihan kamalaa oli raastaa itsensä ylös kun oli ehtinyt siihen sikeimpään univaiheeseen. 

Kiikutin VV:n ja PP:n takapihalle, mutta eihän nyt VV voinut sinne mitään tehdä kun nurmikko oli aivan litimärkä eikä sitä kukaan ollut taas muistanut leikatakaan. Vettä oli satanut 7 mm ja uskon se kaiken tulleen suurinpiirtein sen ukkoskuuron aikana.

Nettiyhteytemme oli näköjään ottanut nokkaansa yöllisestä vieraasta. Ei toiminut ei. Purkki itsessään näytti ihan toimivalta ja valoja vilkkui sopiva määrä, mutta yhteyttä ei tullut. Lienee joku solmukohta tipahtanut kärryiltä verkossa. 
Täytynee ilmoitella palveluntarjoajalle mikäli ei toimi vieläkään kun illalla kotiutuu.

Töihin tuli kuitenkin suoriudutta, mutta nyt kun sopiva aika on lounaasta kulunut, väsyttää ihan järjettömästi. Taitaa olla pakko nykäistä pienet päikkärit alkuillan kunniaksi. Sen jälkeen käyn alakerran vessan lavuaarin kimppuun. Sinne on joku taas tainnut tunkea hiuksia, koirankarvoja ja hammastahnaa kun vetää niin huonosti. Sakkakupissa saattaa muhia ihan oikea aarre, suorastaan jännittää mitä kaikkea sieltä löytyy...
Ihan näin meidän kesken kerrottakoon ettei viemärin rassaus kuulu mielipuuhiini, mutta jonkunhan sekin on tehtävä. Ja meillä se joku olen näköjään minä.

JälkiJuttu:
Laitoin muuten männäviikolla koirankuljetusvälineen uudestaan myyntiin hieman huokeammalla hinnalla kuin syksyllä. Ajatuksena se, että jos joku ostaisi sen pois kuleksimasta kun se edelleen seisoo (kalliina) tyhjän panttina pihan nurkalla. Eilen sitten soitteli yksi kandidaatti, joka vaikutti ihan oikeasti kiinnostuneelta. Tokihan sekin heppu yritti tingata ihan ylettömästi, mutta kun sanoin, että en ole pakkomyynnin edessä, lopetti tinkaamisen. Katsotaan nyt, tuleeko siitä kauppaa vai ei. Saa pitää peukkuja, että käy kaupaksi. ;)

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Suvi suloinen

Vaikka olen vannoutunut kesäfani, on tässä(kin) vuodenajassa muutamia asioita, joista en pidä ja jotka tekevät kesästä nauttimisesta hieman tai jopa hieman enemmän epämukavaa.

Hyttyset
Voi vittu ihan suoraan ja suomeksi sanottuna! Mennyt talvi ja sateinen kevät taisivat olla hyttysten säilymisen kannalta suorastaan kulta-aikaa. Nyt niitä on niin saatanasti, että kun erehtyy koirien kanssa metsän siimeksessä lenkillä ollessa pysähtymään nanosekunniksi, niin sellainen armeija hyökkää inisten kimppuun ettei ole tosikaan!
Edellisiltana polttelin terassilla hyttyssavua ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Se haisee kamalalle, mutta pakko oli jos aikoi terassilla iltaa istuskella.



Punkit
Yyööökkkk!!! Niin kauan kuin olen koiria omistanut, olen luonnollisesti joutunut punkkien kanssa tekemisiin kun täällä etelärannikon heinikoissa on tullut miltei koko elämä vietettyä. Nykyisessä asuinpaikassamme punkit voivat oikein hyvin ja jo varhain keväällä odottavat puun oksalla tilaisuutta hypätä pahaa-aavistamattoman koira kyytiin.
Tänäkin keväänä olin myöhässä koirien punkkipantojen kanssa ja jouduin Peräkammarin Pojasta nitistämään kaksi ötökkää silloin kun ajelin sen kesätukkaan. Ai että mä inhoan sitä hommaa! Onneksi ei ole itsestään vielä joutunut moisia poistamaan. Ja mitä kaikkia kivoja tauteja ne levittävätkään. Ihanaa...


Ampiaiset
Juu, ymmärrän ampiaisten arvon pölyttäjinä, mutta suosin kuitenkin enemmän kimalaisia ja mehiläisiä. 
Ampiaiset ovat muutamana kesänä sinnikkäästi yrittäneet tehdä pesiään sekä terassimme alle että yläkerrassa räystään alle. Minä en armoa tunne moisen kodinrakentamisen kohdalla vaan kylmästi tuhoan pesänalun ja pruuttaan vielä raidia perään.
Olen huomannut, että kun raidilla suihkuttaa sen kohdan, johon mokoma pistiäinen yritti pesäänsä tehdä, niin eipä yritä toista kertaa siihen enää.
Loppukesästä ampparit ovatkin sitten aivan kreisejä ja suorastaan pelottavia. Olen hieman allerginen ampiaisenpistoille, joten surraavan kammotuksen huomionosoitukset ympärilläni saavat minut jokseenkin hysteeriseksi.



Tuomikehrääjän toukat
Nämä pirulaiset eivät muuten haittaa elämääni kuin esteettisellä tavalla, sillä omassa pihassa tai ihan lähellä ei tuomea ole (metsän puolella on, mutta se ei näy ikkunastani). Aina jaksan ihmetellä kuinka nopeasti nämä ällömatoset saavat tuomen syötyä kaljuksi ja peitettyä sen inhottavalla harsollaan.
Ja miten ne tuomet selviävät hengissä tästä yhä uudestaan ja uudestaan? Ja kasvattaa uudet lehdet vielä samalle kesälle. Nytkin olen katsellut työmatkan varrella olevia lukuisia tuomia, jotka kaikki ovat tämän harmaan harson peitossa lehdettöminä ja pistäen silmään muuten niin vihreästä maisemasta. Karsean näköistä.

Liljakukot
Kestosuosikkini valituksen aiheista...  Mutta joudun niitä vastaan taistelemaan näköjään joka kesä. Torjuntaohjeeksi on annettu karikkeen vaihto ja sitähän tein viime syksynä kun modifioin kukkapenkkiä. Tässä taannoin löysin neljä tai viisi kukkoa, jotka nujersin. Nyt näyttäisi siltä, että olen voitolla, mutta en nuolaise ennenkuin tipahtaa.


Ja onhan näitä kaikenlaisia muitakin ällöttäviä ötököitä ja tuholaisia. Vaan onneksi kesän saldo kuitenkin jää plussan puolella. Luonto on kauneimmillaan ja lämpö hellii riutunutta ruumista, vaikkakin kotona on välillä tuskallisen kuuma. Onneksi siihenkin on keinoja olemassa ja meillä erinomaiseksi on osoittautunut kattovalaisin, jossa on tuuletin. Se on ihan ykkönen huonosti lämmitettyä saunaa muistuttavan makuuhuoneen viilennyksessä.
Kesän ehdottomasti parhaita juttuja on se, että elinpiiriään voi laajentaa pihalle ja parvekkeelle. Niin ja grillaaminen. Siippa on sellainen grillimaisteri, että!

Myös koirat tykkäävät kun voivat esteettä kulkea pihalle ja takaisin. VV on jo oppinut, että pihalla voi ottaa ihan relasti ja jopa uinahtaa tirsoille.
Ällöttävien ötökkäkuvien vastapainoksi laitan kuvan VV:stä ilta-auringossa jahtaamassa jotain ötökkää. Se on kova likka metsästämään hämähäkkejä ja suorastaan väijyy niitä terassilla.

 

Mukavaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua!

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Matkaraportti, 6. päivä

Heräsin ensimmäisen kerran kun roskisauto kolisi viereisellä kujalla, mutta sain pian unen päästä uudestaan kiinni. Seuraavan kerran minut herätti herätyskello.
Kurkistin ulos ikkunasta ja totesin sään olevan pilvinen sekä sen, että yöllä oli satanut märästä asfaltista päätellen.

Aamiaisen aikana sää kuitenkin selkeni ja aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta. Zürich on samanlainen "hornankattila" kuin moni muukin Keski-Euroopan kaupunki, jossa säätila saattaa muuttua nopeastikin. Nyt näytti kääntyvän parempaan suuntaan eli aurinkoiseksi.

Aamiaisen jälkeen missiona oli löytää pari paitaa Siipalle, jotta ne saisi pakattua mukaan matkalaukkuun ennen huoneen luovuttamista. Onneksi hotellilta oli lyhyt matka shoppailemaan. Migroksen sivuutimme tällä kertaa tyystin, sillä viimeksi sieltä ei löytynyt mitään muuta kuin pumpulipuikkoja ja rakkolaastareita meille. ;)
Tiestittekös muuten, että Sveitsissä olevista suurista ketjukaupoista Migros on sellainen, joka ei myy ollenkaan alkoholia. Perustajat/omistajat/tjsp. ovat (olleet) hartaan uskonnollisia ja viinapirun kaupittelu ei sovi liikkeen imagolle. Niinpä Migroksesta saa kaikkea muuta, mutta ei alkoholia. Että juomien perässä pitää lompostaa  sitten vaikka Coopiin.

Onneksi Siippa muisti (ihme!), mistä se yksi lempipaita oli hommattu, joten suuntasimme suorilta kyseiseen puotiin. Sieltä löytyikin heti pari soveliasta paitaa ja ne poimittiin matkaan. Oma shoppailuintoni oli kadoksissa ja tyydyin hypistelemään jotain rytkyjä niistä pahemmin innostumatta.
Tallustelimme ostosalueella ristiin rastiin ikkunaostoksia tehden ja "paikallisesta Lindexistä" löysin sitten minäkin muutaman kivan ja edullisen kesäpaidan työkäyttöön.
Kotiintuomisiksi oli vielä pakko pyörähtää hakemassa pari pakettia sikäläistä valmisröstiä, joka vain paistinpannulla paistetaan niin, että siihen tulee sellainen rapeus pintaan. Se on namia! Käy vaikkapa brunssisyömiseksi ja säilyy pakkauksessaan kauan joten ei tarvitse heti syödä.
Sitten olikin jo aika siirtyä hotellille luovuttamaan huone.

Survoimme matkalaukun täyteen ja käsivaralta punniten olimme sitä mieltä, että nyt paukkuvat ylikilot. Toki hieman ihmettelimme, että mikähän siellä painaa kun ei sitä röstiäkään nyt kiloa enempää ollut.
Sama se, päätimme, että kevennetään kentällä jos alkavat vaatia maksua, sillä emme halunneet raahata ylimääräistä painoa kaupungilla kierrellessämmekään.
Jätimme laukkumme hotellin säilöön ja melkein säälitti se respan tyttö, joka ähelsi ja punnersi sitä reilusti yli 20 kiloa painavaa laukkua kynnyksen yli komeroon säilöön... Mutta kun ei kelvannut apu niin ei sitten.

Lähdimme hortoilemaan kohti vanhaa kaupunkia ilman sen suurempia suunnitelmia. Aikaa meillä oli miltei neljä tuntia ennen suunnittelemaamme lähtöä lentokentälle.
Aurinko lämmitti mukavasti ja olimme kovin tyytyväisiä siitä, että sään haltija suosi kaupungilla notkumistamme.
Istuskelimme aikamme erään puiston laitamilla penkillä katselemassa ihmisiä, jotka riensivät arkipäivän askareillaan. Mukavan kiireetöön olo ja jotenkin ensimmäinen kesäfiilis tuli siitä.

Kulutettuamme tarpeeksi aikaa siirryimme joen rantaan ulkoilmaravintolaan nauttimaan myöhäistä lounasta, jotta ei tarvitse sitten lentokentällä syödä mitään mättöä saati tukeutua lentokoneen tarjontaan, joka voi olla ihan mitä vaan.
Pyysimme päästä aurinkoon istumaan ja saimmekin pöydän aivan veden ääreltä. Pöydästä käsin kuvasin mm. nämä kuvat kännykälläni.

Läheinen silta, jonka takana avautuu Zürich-järvi.

Taksivene. Kaikenlaisia taksiveneitä ajelee aika paljon Zürich-järvellä.
Lounasta nautiskelimme pidemmän kaavan mukaan ja uskaltauduin ottamaan alkupalankin kun siinä luki, että se on pieni vihreä salaatti. Olisi pitänyt muistaa, että Sveitsissä ei ole mitään muuta pientä kuin maan pinta-ala... Olin fiksu, enkä syönyt sitä kokonaan, jotta jäi tilaa pääruuaksi tilaamalleni vasikanschnitzelillekin. Onneksi pääruuan kohdalla oli vaihtoehtona iso tai pieni ja luonnollisesti otin pienemmän. Siippa puolestaan, luonnollisesti, kallistui isomman kannalle ja kyllä oli annoksilla selvä kokoero.
Vaan hyvää oli! Varmasti parhaimpia leivitettyjä vasikanleikkeitä, joita minä olen ikinä syönyt. Höysteenä syntiset ranskalaiset ja hyvää punaviiniä.

Kupu ravittuna alkoikin olla aika lähteä hakemaan laukku hotellilta ja suunnata rautatieasemalle.
Pääsimme taas seurustelemaan lippuautomaatin kanssa ja itse ostotapahtuma sujuikin ihan hyvin, mutta hetken kesti, että löysimme lähtevien junien luettelosta oikean junan ja raiteen. Raide oli tietysti helkkarin kaukana sen hetkisestä olinpaikastamme nähden ja junan lähtöön aikaa viisi minuuttia.
Puolijuoksulla edettiin ja yhtäkkiä numerointi hyppäsi meidän laiturimme ohi! Mit vit?? kunnes hokasin, että vasemmalle jäi hissi, jonka yläpuolella luki raiteen numero. Ehdimme viime tingassa junaan ja olimme kiitollisia junan ilmastoinnista.

Lentokentällä selvittelimme oikeaa check-in-aluetta, jotta saamme jätettyä matkalaukun. Kerrankin kävi hillopulla, samalla hetkellä kun bongasimme oikean tiskin, se avautui ja pääsimme jättämään laukkumme Finnairin huomaan. Painoa oli sitten noin 1,5 kiloa yli sallitun, mutta emme joutuneet maksamaan kun meillä oli vain yksi laukku. 

Hankkiuduimme turvatarkastukseen ja koska tuskastuin yhden eukon tavaranlajitteluun, vaihdoin jonoa. Niinpä sattui arpa kohdalle ja pääsin satunnaisotannalla lähikontaktiin turvatarkastajan kanssa. No, kuten sanottua, tämä oli "arvalla" otettu, joten mitään kiellettyä ei minusta löytynyt.
Siippa suoriutui ilman lähikontaktia toisesta jonosta.

Odotellessa parkkeerasimme itsemme baariin ja nautiskelimme hieman punaviiniä lentopelkoon. Samalla katselin kuinka ukkosrintama salamoi ja lähestyi lentokenttää. Onneksi se taisi pyyhkäistä aika nopeasti ohi, jotta ei tarvinnut muun jännittämisen lisäksi ruveta jännittämään salamaniskua.

Kone oli pienempi Embraer, joten kyytiinmeno sujui suhteellisen jouhevasti. Matkaankin lähdettiin ajallaan ellei jopa hieman etuajassa.
Heti nousun jälkeen lentoemo kiiruhti erään rouvan luokse, joka oli saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen. En tiedä oliko tämä ollut huonovointinen jo ennen koneeseen tuloa, sillä en nähnyt kenenkään kutsuvan henkilökuntaa paikalle.
Rouvalla oli jonkinlaista hengenahdistusta tai vastaavaa ja hänet siirrettiin business-luokan eturiville, jotta saivat hänet kunnolla makuulle. Koneesta tuntui löytyvän jonkinlainen hoitoalan asiantuntijakin, joka vietti koko matkan tämän rouvan kanssa.
Niinpä oli onni, että oli tullut syötyä kunnolla, sillä lennolla tarjottiin tasan kaksi mukillista vettä. Yksi tavallinen ja yksi kivennäisvesi. Edes ostoksia ei ollut mahdollisuus tehdä. 
Ilmeisesti proseduuri on sellainen, että jos on jotain sairastapausta, niin mitään muuta ei tarjoilla. 

Hki-Vantaalla olikin ambulanssi ja poliisi odottamassa. Tosin en tiedä, mihin sitä poliisia tarvittiin. Rouva oli kuitenkin käsittääkseni suurimman osan ajasta tajuissaan, joten ilmeisesti mistään ihan fataalista ei ollut kysymys.
Me muut saimme poistua koneen takaosasta, sillä rouva taluteltiin etuoven kautta ambulanssiin.

Laukku tuli nopeasti ja suoriuduimme tullin ohi tuloaulaan. Koska sattuneesta syystä oli vähän nälkä, päätimme käyttää lentokentän Alepan palveluja hyväksemme.
Sillä aikaa olikin taksijono eskaloitunut aikamoiseksi kun samaan aikaan saapui pari muutakin konetta Euroopasta.
Lampsimme ykkösterminaalin puolelle josta saimmekin hetimiten taksin. Ilma oli kesäisen lämmin, vaikka oli myöhäinen ilta.

Kotona kaikki oli paikallaan eivätkä kukkasetkaan olleet kuolleet. 

Reissu oli oikein mukava, vaikka onhan se mukavaa tulla kotiinkin. Ei tuollaista matkalaukkuelämää kovin pitkään jaksa.
Kesälomalla onkin luvassa jotain aivan muuta ja nythän sitä voi jo ryhtyä suunnittelemaan taas uusia reissuja.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Matkaraportti, 5. päivä

Maanantaiaamu Lausannessa. Ensimmäisen kerran tällä reissulla meitä tervehti herätessämme aurinko! Lämpötila oli varmaan samoissa lukemissa kuin edellisenäkin aamuna, mutta sentään aurinkoa!

Hotellin aamiaisella oli hiljaista, sillä eihän tuo aika mitään varsinaista sesonkia vielä ole. Viikonloppumatkaajia oli jonkin verran, mutta nekin olivat jo poistuneet sunnuntaina. Niin no, amerikkalaisia riittää aina. Aina ja joka paikkaan. Niin nytkin, yhden perheen verran.

Aurinkoisen aamun kunniaksi päätimme käydä vielä kävelyllä ennen tavaroiden pakkaamista ja tien päälle siirtymistä. 
Kävelimme rantakatua Olympiamuseolle, sillä museon ollessa remontissa oli järven rantaan raahattu vanha paatti, johon oli pystytetty väliaikaisnäyttely ikäänkuin korvaukseksi. Ilmaisen sisäänpääsyn houkuttelemana päätimme käydä vilkaisemassa. Siellä piti muka olla läpileikkaus kesäkisojen kohokohdista.
Jos sitä näyttelyä on uskominen, niin kesäkisoja kohokohdilla on ollut Pekingissä ja Lontoossa... Aika paska näyttely jos suoraan sanon. Jotain urheilijoita oli hieman esitelty enemmän, mutta nekin kaikki olivat 2000-luvulta. Niin ja vitriinissä killui jonkun piikkari ja jonkun toisen taitoluistelumekko. Onneksi laivaan syöksyi joku bussilastillinen saksalaisia, joten saimme hyvän tekosyyn poistua nopeasti ja huomaamatta paikalta.

Suurenmoisesta säästä nauttien kävelimme vielä rantakatua jonkin aikaa ihastellen vesilintuja ja imien itseemme auringonpaistetta. Kipaisimme myös lähikaupasta hieman vettä ja matkaevästä mukaan. Tarkoituksena oli kutakuinkin yhtä soittoa painella Zürichiin.

Hotellissa pakkasimme tavarat ja tarkistimme, että kaikki on mukana. Navigaattoriin yritimme naputella valmiiksi määränpään hieman eri reittiä kuin tullessa, jotta ei tarvitsisi koko matkaa ajaa samaa moottoritietä.
Raahauduimme alas vastaanottoon kantamuksinemme kirjautumaan ulos. Hotellin pysäköinnin piti olla maksullinen, mutta koska respan tyttö oli tyystin unohtanut meille sen kirjata, antoi hän parkin ilmaiseksi. Tähän hotelliin voimme taatusti tulla toistekin!

Autolle mennessä olikin yllätys vastassa. Läheisessä isossa puussa taisi olla mustavariksilla pesä, joten linnun (ISON sellaisen) kakkaa oli auton päällä enemmän kuin omiksi tarpeeksi. Samoin oli puusta pudonnut jotain kukintoroskaa, joten näky oli aika hieno... 

Emme jääneet moista murehtimaan, vuokra-autoa kun ei tarvitse itse ryhtyä kuuraamaan, onneksi.
Lähdimme suuntimaan navigaattorin ohjeiden mukaan ja lupaavan alun jälkeen saimme jälleen huomata, että ehkäpä navimme ei ihan ole aina tilanteen ja paikan tasalla. Se yritti neuvoa meitä joidenkin umpikujien ja pienten kinttupolkujen kautta haluamallemme valtaväylälle.
Parin yrityksen jälkeen luovutimme ja lähdimme samoja jälkiä kohti Zürichia kuin mitä olimme tulleet. Olisihan se ollut kiva katsella vähän muitakin maisemia, mutta en jaksanut tapella tekniikkaa vastaan. Tässä kohdassa vanhanaikainen karttakirja olisi varmasti ollut paras opastaja.

Huoltoasemalla tankatessa yritin vähän pestä suurimpia linnunpaskoja laseista pois ja lopputuloksena auto ei näyttänyt ihan niin ryönäiseltä kuin lähtiessä.
Matka eteni jouhevasti ja paljon oli rekkoja liikkeellä maanantain kunniaksi. Esimerkiksi Italiassa rekat eivät saa ajaa viikonloppuna moottoritiellä, joten jos sattuvat perjantaina olemaan Italian puolella, on odotettava yli viikonlopun että pääsevät jatkamaan matkaansa.
Letka kuitenkin kulki tasaisena virtana kunnes jo aika lähellä Klotenin lentokenttää pysähtyi liikenne kokonaan. Oma navigaattorimme vain kertoi, että ruuhkaa on, mutta autossa ollut kiinteä navigaattori osasi näyttää kumollaan olevan auton ennen yhtä tunnelia eli siellä oli ollut kolari. Madeltuamme hitaasti jonkin aikaa alkoi suma purkaantua ja pääsimmekin jatkamaan matkaamme.

Silmä kovana yritimme kytätä huoltoasemaa, sillä auto oli määrä palauttaa tankki täynnä. Yhtään huoltsikka ei tiellemme osunut ja yhtäkkiä olimmekin jo siinä parkkihallissa, johon auto piti palauttaa. Parin ärräpään jälkeen tajusimme onneksi, että sieltä pääsee sujuvasti ulos takaisin etsimään bensistä. Sellainen löytyikin hyvin nopeasti heti sen jälkeen kun oli ajanut ulos parkkihallista. Eli poistuessa on bensis, mutta takaisin tullessa ei. Ovelaa! 

Saimmekin pikaisesti luovutettua auton ja oli aika lähteä seikkailemaan lentoaseman alla olevalle rautatieasemalle. 
Vanhoina konkareina *hehheh* suunnistimme päättääväisesti alakertaan ja ainakin kaksi kertaa hukkasimme rautatielle ohjaavan opasteen. Löysimme kuitenkin raiteille johtavat liukuportaat sekä lippuautomaatin.
Jotenkin lippuautomaattia näpelöidessä tuli sellainen deja vu -fiilis, sillä kaksi vuotta sitten seisoimme varmaan samalla lippuautomaatilla ihmettelemässä, pitääkö ostaa kahden vai kolmen vyöhykkeen lippu. Ja taas päädyimme kahteen...
Rynnimme raiteelle ja juna tulikin sopivasti. Lentokentältä Zürichin päärautatieasemalle pääsee noin vartissa. Junat ovat siistejä, ilmastoituja, hiljaisia ja kaksikerroksisia. Kuulutukset ja näyttötaulut ovat selkeitä. Ei sveitsiläistä junakulttuuria turhaan kehuta, ihan miellytävää niillä on matkustaa.

Hetkeä myöhemmin olimme siis Zürichin keskustassa tallustelemassa kohti hotelliamme. Etsintää ja suunnistamista helpotti se, että olimme majoittuneet samassa hotellissa edelliselläkin kerralla. 
Pian olimmekin jo hotellin respassa ruinaamassa myöhäisempää uloskirjautumista, mutta eivät luvanneet ilman eri maksua. Emme luvanneet maksaa, sillä hinta parista tunnista olisi ollut puolet vuorokausitaksasta.

Sää oli mukavan aurinkoinen, mutta ei liian kuuma. Niinpä pikaisesti heitimme tavaramme huoneeseen, säädimme hieman ilmastointia ja lähdimme katselemaan lähitienoita.
Eipä ollut kahdessa vuodessa juuri mikään muuttunut paitsi se, että kaikenlaisia tietöitä ja muita remontteja oli paljon tekeillä.
Sanoisin näin täysin maallikkopohjalta, että Sveitsissä ei lama näy ainakaan normaalille turistille. Jos vertaan kestosuosikkiini Skotlantiin, on siellä ollut laman vaikutus melko selvästikin nähtävissä parin viime vuoden aikana, mutta täällä ei.
Toinen toistaan korskeampia tavarataloja on keskustan Bahnhofsstrasse täynnä puhumattakaan niistä lukuisista kello- ja koruliikkeistä. Zürichin pääostokatu lieneekin Euroopan kalleimpia ja se näkyy.
Vaan sehän ei estä näyteikkunaostoksia, oli hintataso mikä tahansa. Hetken kiertelimme ja kävimme hakemassa vähän naposteltavaa ja juomaa hotellihuoneeseemme. Nälkäkin kurni suolistossa, joten kävimme pikaisella ja kevyellä myöhäisellä lounaalla. Halusimme jättää tilaa illalliselle, sillä kiikarissa oli eräs loistava ulkoilmaravintola.

Palailimme hotellille ja kävimme tulostamassa lentokuponkimme. Sisäänkirjautumisen olimme jo tehneet aiemmin ja tokihan "kännykkälippu" olisi kelvannut, mutta näin vanhanaikaisena se paperi tuntuu todellisemmalta. Onneksi muistui mieleen, että tässä hotellissa sai käyttää vapaasti tietsikkaa ja printteriä, ja niinpä saimme paperimme tulostettua.
Vähän aikaa lepäilimme huoneessamme uutisia katsellen telkkarista ja tabilla surffailen (jälleen kiitos ilmaisesta wlanista!). 

Virkistäytyneinä lähdimme kävelemään kohti vanhaa kaupunkia tavoitteenamme löytää se tietty puiston siimeksessä oleva ravintola, jonka nimeä emme kuollaksemmekaan muistaneet, mutta sijainti oli sentään mielessä.
Ihmiset olivat rynnistäneet kaduille ja terasseille hyvän sään houkuttelemina ja vanhassa kaupungissa joen varressa oli suorastaan säpinää. Ilma oli hieno ja lämmin.

Emme kuitenkaan halunneet ihan heti syömään, joten horjahdimme pienen italialaisravintolan terassille drinksulle. Tarjoilija näytti kohtuullisen happamalta kun saksan ja englannin sekoituksella kerroimme haluavamme vain yhdet lasilliset. Tarjoilija kysyi ensin jotain italiaksia ja sitten saksaksi. Ymmärsin kysymyksen ja vastasin, että todellakin haluamme vain drinksut ennen kuin Siippa ehti kissaa hönkäistä.
Tästä seuraksena oli se, että tarjoilija osoitti jatkossa huomionsa vain minulle. Ja minä sain sitten laskunkin! Jos olisin osannut, olisin sanonut kyypparille, että olen tämän reissun aikana ollut täysin maksettua seuraa. Onneksi en osannut, ehkä.

Huvittuneina tapahtuneesta suuntasimme toivioravintolaamme kohti ja onneksi saimme sieltä pöydän, ulkoa kuten toivoimmekin.
Muistimme edellisen vierailumme ja päätimme jättää alkupalat väliin keskittyen vain pääruokaan. Se oli juuri niin hyvä pihvi kuin muistinkin ja kokoakin oli juuri niin paljon kuin muistinkin. 
Viereisessä pöydässä sveitsiläinen nuoripari veti koko repertuaarin alkuruuista alkaen ja ihmettelin, että mihin se hentoakin hennompi tyttönen sen kaiken söi. Hyvin näytti uppoavan kuitenkin.
Siihen oli päälle hyvä hörpätä pienet espressot ja lähteä sulattelemaan ruokaa kaikessa rauhassa.
Enkä vieläkään ole ihan varma sen ravintolan nimestä...

Vietimme vielä aikaa kävelemällä hieman ja ihastelemalla järven ja kanaalin maisemia. Jaksan yhä uudestaan hämmästyä näiden vuoristojärvien kirkkaudesta, se on miltei hypnoottista.
Hotellilla köllöttelimme katsellen telkkaria aikamme ja haikaillen loman olevan lopuillaan kunnes nukkumatti hiipi paikalle ja vei höyhensaarille. 

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Välikukkanen

Jotta ette ihan puudu synkkään yksinpuheluuni lomamatkan osalta (enää kahden päivän postaus tekemättä, kestäkää vielä!), laitan tähän välikevennyksen.

Muistanette taannoin ostamani atsalea-puskat, jotka istutimme siihen pihan kärsineeseen reunaan.
Olin tavannut mukana olleesta lapusta, että: 
Ruususen Uni, vaaleanpunaisin ja kerrotuin ”Prinsessa Ruususen” unikuvan kaltaisin kukin, runsaasti keväisin lehdettömänä kukkiva siro kotimainen atsalea.
Näin ollen olin siinä uskossa, että ei se tänä kesänä kuki. Vaan väärässä olin, kyllä se vaan kukkii! Muutama suloinen pinkki kukka on puskasta auennut ja lisää on luvassa. Kiva ylläri!


 Siinä niitä on, mun prinsessoja. Kuvissa ei valitettavasti näy Siipan niille tekemä hieno "karsina".

Matkaraportti, 4. päivä

Sunnuntaiaamu Lausannessa valkeni harmaana ja sateisena. 
Rantabulevardi näytti tyhjältä, vaikka paikallisbussista purkautuikin melkomoinen joukko ihmisiä, joiden arvelin olevan töissä jossain monista hotelleista tai avoinna olevista kaupoista. Niin ja niitä hölkkääjiä, niitä riitti ihan jokaiselle tunnille monta.

Kampeuduimme aamiaiselle samaan tilaan jossa edellisiltana illastimme. Kahvia tuotiin kupilinen eikä kannullista. Karseeta tällaisille kahvin suurkuluttajille! Onneksi aamiaistilassa oli nespresso-automaatti jolla pystyi taikomaan lisää kahvia, jos osasi...
Kävin kokeilemassa ja sain aikaiseksi lirut hemmetin vahvaa espressoa. Jotain meni siis pieleen luultavasti. Emme jääneet sitä suremaan kun olimme tilanneet uudet kupilliset "tavallista kahvia" ja ne saapuivatkin juuri kun olimme aikeissa luopua toivosta.
Kuvut ravittuna hiippailimme kämppäämme valmistautumaan päivän rientoihin.

Haa, löysin kännykästäni pari näpsyä, jotka on otettu hotellihuoneesta, siltä pieneltä parvekkeelta järvellepäin.

Alpit ja Genevenjärvi
  
Lisää kangastusmaista vuoristomaisemaa.
 
Sateesta huolimatta päätimme lähteä keskikaupungille ihmettelemään ja hyppäsimmekin metroon kätevästi noin 100 metrin päässä hotellimme ovelta.

Jäimme pois keskustassa ja nousimme pienelle kujalle. Olo oli epätodellinen, sillä missään ei näkynyt ristin sieluakaan! Satuimme nimittäin tupsahtamaan "väärälle" puolelle metroasemaa, kaduille joilla oli paljon kauppoja, mutta mikään niistä ei ollut sunnuntaina auki.
Lähdimme harhailemaan ylämäkeen, tarkoituksena päästä kaupungin kattojen tasalle erään kirkon pihalta käsin.
Onnistuihan se kun Siippa otti vähän suuntimaa puhelimen navigaattorista. Jos olisimme menneet minun suuntavaistollani, olisin lähtenyt tasan väärään suuntaan...

Kirkonmenot olivat juuri päättymässä ja yksi kerjäläinen olikin ollut kekseliäs. Seisoi siinä kirkon ovensuussa ojentelemassa pahvimukiaan, johon hölmöt hyväuskoiset turistit heittivät roposiaan, koska oven ulkopuolella oli kyltti jossa kehotettiin kunnioittamaan mahdollisia kirkollisia toimituksia JA antamaan vapaaehtoinen rahalahja kirkon kunnossapitämiseksi. Veikkaanpa, että se virallinen lipas oli siellä kirkon sisällä eikä suinkaan sen ryysyisen kerjäläisen pahvimuki.

Maisema sieltä ylhäältä oli ihan hieno, mutta en kokenut kaupungin kattoja mitenkään sykähdyttävänä juttuna. Hengästyttäväähän se toki oli, ihan vaan siksi, että piti kiivetä niin perkeleellinen määrä rappusia sinne ylös!

Lähdimme laskeutumaan kukkulalta ja sadekin oli tällä välin tauonnut. Katselimme keskustaa sillä silmällä, että löytyisikö sieltä illaksi joku mukava ruokapaikka kun metrolla pääsee kätevästi. Parikin bistroa pisti silmään ja sovimme harkitsevamme asiaa.

Päätimme kävellä takaisin hotellillepäin siten, että nappaamme metron sitten jostain kohdasta. Onnistuimme harhautumaan jonnekin epämääräiselle alueelle ja vähän alkoi jo jänskättää kun kysenalaisen näköinen sakki huojui vastaan. Onneksi löysimme metroaseman sekä oikean linjan suhteellisen nopeasti ja pääsimme palaamaan kohti hotellia.
Jäimme yhtä asemaa aiemmin pois ja se olikin ihan hauskaa, sillä matka kohti hotellia taittui pienen puiston läpi koiranulkoiluttajia katsellen.
Ostin pienestä kioskista muutaman postikortin postimerkkeineen lähetettäväksi (äiti & appivanhemmat), jotka sitten kirjoitimme lähetyskuntoon huoneessamme. 

Koska sade oli tauonnut, päätimme käydä katsastamassa läheisen tivolin jonka ohi olimme ajaneet saapuessamme. Aurinko alkoi tulla esiin pilvien takaa ja hetken kuluttua olikin jo suorastaan kuuma.
Tivolissa oli jos vaikka minkälaista laitetta ja härveliä, lähinnä tietysti lapsille suunnattuna. Tuumimme, että emme riskeeraa henkeämme menemällä johonkin kieputtimeen vaan suuntasimme kulkumme kohti Olympiamuseota ja -puistoa.

Rantabulevardin varrella oli kaikenlaisia patsaita ja istutuksia pällisteltäväksi, joten lyhyt matka museolle taittui ihan huomaamatta. Mutta mikä pettymysten pettymys! Museo oli remontissa (ollut jo vuoden), joten sinne ei ollut mitään asiaa. Tätä emme tietenkään olleet tarkastaneet etukäteen, sillä pistäytyminen museoon oli ihan päähänpisto huomattuamme kuinka lähellä se oli majapaikkaamme. Puiston yhteen osaan pääsi kävelemään ja näkyi siellä olevan Paavo Nurmen patsas paikallaan ja jotain painija- & fillaroitsijapatsaita myös.

Lompsimme takaisin hotellille ja auringonpaisteen kunniaksi oli aika nauttia ne tervetuliaisshampanjamme tässä kohdassa terassilla.
Tämä ei ollut huono päätös, sillä sää helli ja kuplajuoma maistui oikein hyvälle. Siirryimme tämän jälkeen huoneeseemme katselemaan formulakisoja.
Kisojen ja pikku päikkäreiden jälkeen lähdimme ulos nauttimaan parantuneesta säästä ja heilahdimme myöhäiselle lounaalle läheiseen kreppibaariin. Söin krepin, jossa oli kinkkua, juustoa ja sieniä. Kyllä oli hyvää! 
Kulutimme aikaa kävelemällä rantakatua ja ihailemalla laiturissa olleita (isoja) jahteja sekä joutsenia, silkkiuikkuja ja nokikanoja. Ne nokikanat sitten ovat hauskoja tipuja! Voisin tuijotella niitä loputtomiin.

Illemmalla päätimme, että jätämme menemättä sinne keskustaan uudemman kerran ja etsimme kuppilan kävelyetäisyydeltä.
Näin teimme ja löysimmekin läheltä pitserian, joka myi "miljoonaa" erilaista pitsaa sekä paria burgeriannosta ja jotain leikettä. Kupu tuli täyteen ja extrapisteet annan burgerissa käytetystä juustosta. Tarpeeksi voimakasta ja sitä oli juuri sopiva määrä pihvin päällä.

Ruuan päälle oli hyvä vähän ottaa happea vielä nautiskelemalla raittiista järvi-ilmasta ja tummasta illasta.
Uskaltauduimme myös hotellin aulabaariin, ei sinne fuusiopuolelle, ottamaan digestiivit.

Tämän jälkeen ei taaskaan tarvinnut unta paljoa houkutella.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Matkaraportti, 3. päivä

Viimeinen aamu Vogelsangissa valkenee miltei yhtä harmaana kuin edellinenkin aamu. Ilma tuntui hieman lämpimämmältä toki kuin edellisenä aamuna eikä satanut.

Aamiaisen jälkeen pakkailimme tavarat ja nautimme vielä huikaisevista maisemista parvekkeelta käsin ilman lannan odööriä. 
Roudasimme tavarat autoon ja ihmettelimme, että mikä hulabaloo hotellilla oikein on. Veikkasimme häitä ihmisten pukeutumisen perusteella ja oikeaan osui. Vahvistuksen saimme respan pojalta, joka selvästi halusi harjoitella englanninkielen taitojaan heittämällä small talkia kanssamme.
Lupasimme palata toistekin, sen verran mukavaa oli. Oikein kädestä pitäen kiittivät ja toivottivat hyvää loman jatkoa.

Koska edellisenä päivänä loppui aika hieman kesken, päätimme tehdä pienen koukkauksen matkallamme kohti seuraavaa määränpäätä ja poikkesimme Emmenthalerin juustotehtaalle (sivut vain saksaksi, sorry), jonka yhteydessä oli myös pieni museo.
No, siellä haisi juusto, suorastaan löi naamalle. Hetken aikaa piti keräillä itseään, että pystyi kiertelemään sitä juustontekoa katselemassa.
Olihan se ihan mielenkiintoista, mutta ei mitenkään sykähdyttävää. Päälimmäiseksi jäi mieleen haju. Niin ja se museopuoli, jossa avotulen päällä hämmennettiin juustokeitosta ja siellä oli niin sakea savu, että ei voinut viivähtää sisällä muutamaa minuuttia enempää. Ihmettelin, että miten se tyttö raukka, joka sitä juustosoppaa siellä hämmensi, pystyi olemaan siinä katkussa. Karsee työympäristö, oikeasti.

Emme ostaneet juustoa, vaikka maistiaisia saimmekin. Siippa otti fotoja kaikenlaisista härveleistä eli toiveita on saada niitä teille näkösälle jossain kohdassa.

Matka jatkui varsin jännittävää, mutkaista ja korkealla kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Toisella puolella oli pudotus laaksoon ja toisella puolella jyrkkä seinä. Tuli melkein skottifiilikset mieleen kun siellä on hurruuteltu yksikaistaisia kauhuteitä menemään. Tai Norja, ne on kanssa jänniä ne Norjan tiet.

Pikkutieltä selvittiin ihan suurelle baanalle ja levollisemmin mielin ajelimme kohti Lausannea. Matkalle sattui taas monta eri mittaista tunnelia. Jossain tunnelissa muistelin, että eikös tässä jokin aika sitten joku tunneli juuri romahtanut Sveitsissä... Mutta se taisikin olla siellä Sveitsin ja Italian rajalla, että pelko pois, kai.

Matkalla pysähdyimme sellaiseen automatkaajan kompleksiin, jota täällä kotomaassa vastaa vaikkapa ABC-asemat kauppoineen ja ruokailumahdollisuuksineen. Tämä oli vain paljon isompi. Söimme Mäkkärissä pikaisesti hampparit jaksaaksemme perille asti.
Olimme jo siirtyneet ranskankieliselle alueelle, joten bonjour vaan kaikille sen grütsien sijaan. Juu, en osaa ranskaa edes sitä vähää mitä saksaa.

Saavuimme Lausanneen pienen sadekuuron saattelemana ja tällä kertaa uskoimme navigaattoriamme niin paljon, että onnistuimme ihan kertaheitolla osumaan rantabulevardin varrella olevaan hotelliimme. Onneksi hotellilla oli oma asiakkaiden parkkipaikka, sillä muutoin olisi ollut aika tiukka paikka löytää läheltä hotellia parkki. Kauempana toki oli jotain parkkaa & busseile -paikkoja.

Hotelli oli hieno. Pelkästään aulabaari oli jotenkin vangitseva, paitsi että siellä soi ärsyttävän lujalla sellainen fuusiojazz-musiikki. Niinpä meidän viivähtämisemme aulabaarissa jäivät tasan siihen, että kuljimme siitä läpi ulos lähtiessämme.
Sisäänkirjautuessamme saimme pari iloista yllätystä. Toinen oli tervetulodrinkkikuponki ja sen sai nautiskella koska vain. Aitoa shampanjaa tarjolla siis. Ja toinen oli ilmainen liikennöinti Lausannen julkisilla eli metrot, bussit ja raidebussit olivat vapaassa käytössä yhtä pikku korttia vilauttamalla. Ihan loistava palvelu hotellilta ja varmasti heille miltei ilmainen. 

Huoneemme oli järvinäkymällä eli pystyi omasta ikkunasta kyyläämään josko siellä Lagus Lemanuksella (Genevenjärvi suomeksi ja nykykielellä) killuisi jotain mämmikouria.
Huonekorkeus oli sellaiset kolme metriä ja ikkunat kattoon saakka, aika upea!
Teimme tuttavuutta huoneemme kanssa ja ihastuneina totesimme, että meillä on pieni ranskalainen parveke. Avasin oven, katselin hetken maisemia ja... Alkoi ihan hirvittävä raekuuro! Ilmeisesti joku ukkosrintama hilppaisi vuorten takaa, sillä ilman lämpötila oli kuitenkin plussan puolella. Onneksi kuuro kesti vain hetken, juuri sen hetken että ehti tajuamaan ja kauhistumaan.

Hetken virkistäydyttyämme pitkän ajomatkan jälkeen ja vaatteita vaihdettuamme (lämpimämpiin) lähdimme tutustumaan lähiympäristöön sekä varaamaan illallispöytää.
Päätimme illastaa hotellin ravintolassa, sillä se vaikutti varsin hienolta paikalta eikä ollut oikein energiaa lähteä etsiskelemään jotain muuta kun majapaikkamme ei kuitenkaan ollut ihan Lausannen keskustassa, jossa valinnan varaa olisi varmasti ollut enemmän.

Kävelimme läheiseen puotiin ostamaan pikkunaposteltavaa formulan aika-ajojen uusintalähetyksen ajaksi ja samalla tarkastelimme rantabulevardin kävelykatua. Kivalta näytti vaikka ilma oli kylmä ja sateinen. Alppeja ei juuri tuolla hetkellä näkynyt.

Palasimme hotellille, jossa siis katselimme formuloiden aika-ajot uusintana saksaksi selostettuna. Taisin nukahtaa jossain kohdassa kun en jaksanut skarpata kuunnellakseni saksaa niin tarkasti.
Myöhemmin kävimme vielä kävelemässä vähän lisää kun sadekin oli tauonnut. Kylmä oli.
Lopulta palasimme hotellille valmistautumaan illalliselle, joka olikin varsin mukava kokemus. Ravintola oli hieno, sellainen jossa et saa itse kaataa lisää viiniä lasiin vaan kyyppari hyökkää selän takaa silloin kun sitä vähiten odotat. 
Ruoka oli loistavaa, söin vasikkaa ja jälkkäriksi jaoimme juustolautasen. 
En olekaan vissiin muistanut sanoa, että sveitsiläinen leipä on suomalaisen maun mukainen. Siellä on tarjolla moniviljaleipää sattumien kanssa sekä sekä täysvehnäleipää, jossa on ihana rapea kuori ja riittävän suolainen sisus. Siis nam! Toki tarjolla on ihan täyttä vehnäpullaakin, mutta sitähän ei ole onneksi pakko syödä.
Lisäksi on pakko mainita, että vaikka hintataso ei ole kovin halpa suomalaiseen verrattuna, niin annokset ovat ISOJA. Siis sellaiset "fine dining" -annoksetkin. Kyllä saa kupunsa kylläiseksi, ehkä jopa vähän liikaakin.

Tyytyväisinä saamaamme ruokaan ja palveluun vyöryimme huoneeseemme sulattelemaan ja nauttimaan digestiivit. Unta ei tarvinnut kauaa houkutella sen jälkeen kun oli varmistanut herätyskellon todellakin herättävän haluttuun aikaan.
Muutenhan sitä voisi nukkua vaikka kuinka pitkään, mutta kun pitää ehtiä sinne aamiaisellekin.

On se niin raskasta se lomailu. ;)