Kevan viitoittamalla tiellä

Kyseinen eläkevakuutuspulju ja erityisesti sen ylin johto ovat saaneet varsin paljon palstatilaa viime päivinä. Ja ihan syystä, en minä sillä.
Koskapa minäkin olen Kevan piirissä, lähti ajatukseni lentoon siitä, miten minustakin voisi tulla varakas ja ulkoisesti menestyvän oloinen. Tämä kaikki hoituisi luonnollisesti työnantajan kautta eli välillisesti veronmaksajien rahoilla tietty, kuinkas muuten.

Työssäni joudun varaamaan paljon matkoja Euroopan pääkaupunkeihin. Toisiin useammin kuin toisiin. Eikö siis olisi vain oikeus ja kohtuus, että työnantaja kustantaisi minulle vähintään yhden, sanotaanko vaikka viikon mittaisen, matkan jokaiseen näistä kaupungeista. Viikon aikana lomallani ekskursiollani tutustuisin luonnollisesti edullisimpaan tapaan matkustaa lentokentältä hotelliin/hotelleihin ja sieltä kokouspaikalle. Niin ja tutkailisin illallisvaihtoehtoja hotellin läheisyydestä siltä kantilta, että kyseisen maan päivärahalla saisi mahdollisimman hyvin rahoilleen vastinetta.

Voisin toki tulla vastaan asiassa ja ottaa lomapäivistäni ajan näihin matkoihin, mutta sanomattakin lienee selvää, että työnantaja maksaa matkat, majoituksen ja tietysti päivärahat sekä kulut tositteita vastaan.
Näin toimimalla matkustajani voisivat olla varmoja kohdetietämyksestäni ja siten työmatkoistaan tulisi paljon sujuvampia.

Siitä päästäänkin työssä jaksamiseen ja viihtyvyyteen. Joskushan sitä väistämättä tulee kotona mietittyä töitä sekä joskus joku työsähköpostikin lähetettyä vapaa-ajalla sieltä kotoaan. Näin ollen koti on siis kiinteä osa työympäristöä. Niinpä olisi vain oikeus ja kohtuus, että mahdolliset tulevat remontit maksaa työnantaja. Vaihtoehtoisesti voisivat olla auttamassa uuden asunnon etsinnässä vaikkapa lahjoittamalla lainoittamalla sitä uutta asuntoa. Nykyiseen omaan asuntolainaanhan ei kannata mennä ronkkimaan, koska siitä aiheutuisi vaan kalliimpaa lainarahaa.
Vastavuoroisesti minä lupaisin lähettää useammankin työsähköpostin kotoa käsin ja ehkäpä joskus vastata puhelimeen jos työkännykkä pirahtaa toimistoajan ulkopuolella.

Lisäksi työtyytyväisyyteni ja -tehokkuuteni kärsii todella pahasti, mikäli joudun kulkemaan julkisilla liikennevälineillä työmatkani. Ruuhkabussissa V-käyräni nostatus megalomaanisiin sfääreihin ei ole kenenkään etu, uskokaa pois. Siinä voi yksi jos toinenkin huomata, että rouva on joutunut kulkemaan bussilla.
Niinpä työnantajani tulee hankkia minulle työsuhdeauto ja vieläpä sellainen, että ymmärtävät naapurit olla kateellisia. Näin taataan mielenrauhani työmatkoilla (normaalia liikennekettuuntumista lukuunottamatta) ja työnantajakin saa nauttia muka seesteisemmän työntekijän tuotoksista. 
Tässä asiassa tulen vastaan sillä, että voin satunnaisesti tarjota kyydin jollekin työtoverille, mikäli ovat menossa samaan suuntaan kanssani eikä minulle aiheudu siitä lisäkilometrejä tai ajanhukkaa. Lisäksi voin suostua siihen, että autoon liimataan työnantajan tarra/logo johonkin huomaamattomaan kohtaan.

Sanomattakin lienee selvää, että jos vuorotteluvapaani toteutuu, nämä edut pysyvät voimassa myös poissaoloni ajan. Eikö?

Näin sitä hommat hoituvat yhteistyössä ja harmoniassa työnantajan kanssa! ;)

JälkiJuttu:
Voi vittu ja kikkeli tätä ainaista vesisadetta ja pimeyttä! Nukuin eilen illalla piiiiitkät päikkärit, ei ollut unensaantivaikeuksia yöunille kavutessa ja aamulla vasta väsyttikin kellon soidessa.
Nyt on jotenkin pohjattoman sieluton olo ja väsy. Tekisi mieli vetäytyä talviunille. *kroohhh*

Niin muuttuu maailma

Tänä aamuna, kuten muinakin arkiaamuina, katselin uutisia televisiosta. Siinä ryhdyin pohtimaan, että mitäs silloin tehtiin kun ei vielä ollut aamu-TV:tä. Tiedän, kuulostaa utopistiselta ja mahdottomalta ajatukselta, että ei olisi aamuisia televisiolähetyksiä ja vieläpä useammalla kanavalla yhtä aikaa kilpailemassa katsojien sieluista.

Ennen kuunneltiin radiota. Ja paljon kuunneltiinkin. Aamu alkoi kuuntelemalla radiosta uutiset, ihan aina. Itse en ole koskaan ollut sitä sorttia, että ehtisin aamulla lukea sanomalehteä. Tai ehtisihän sitä jos, erään kollegani tapaan, herää sitä varten tuntia aikaisemmin, että ehtii sen lehden lukea kannesta kanteen...

Ennen kuunneltiin radiota autossa työmatkalla, mielellään jotain köykäisempää musiikkipitoista. Ennen kuunneltiin radiota työpaikallakin, koko päivä.

Nykyään kuuntelen radiota työmatkalla autossa enkä edes joka päivä. En välillä jaksa sitä tuubaa, mitä nykykanavat suoltavat.
Töissä kuuntelen radiota (tietsikan kautta) hyvin satunnaisesti. Käytännössä silloin kun naapurihuoneen "asukki" on poissa, jolloin voin olla ihan omissa oloissani eikä tarvitse miettiä muiden häiriintymistä. 
Kotona en kuuntele nykyään ollenkaan radiota, ikinä. Joskus muinoin jopa tiesin joidenkin radiokanavien ohjelma-ajat, joten osasin parkkeerata kotona radion ääreen jos sattui tulemaan jotain omaa lempparia. Nykyään kaikki kanavat samoine soittolistoineen ovat päässäni samaa puuroa.

Ero "mediakulutukseen" on melkoinen jos tarkastellaan seitsemänkymppisen äitini käyttäytymistä. Hän on puolestaan radion suurkuluttaja. Kuuntelee päivittäin ja paljon aina tehdessään jotain käsitöitä tai kun ei katso telkkarista urheilua.
Äitini myös lukee uskollisesti sen Hesarin joka aamu. 

Meille tulee vain viikonlopun Hesarit (sis. NYT- ja Kuukasiliitteen) enkä aina saa aikaiseksi edes niiden lukemista. Siippa kyllä tavaa ne, joten eivät ne hukkaan mene. Kuukausiliite on onneksi sellainen, että sen juttuja voi lukea varsin "ajattomastikin" vaikka puolen vuoden päästä ilmestymisestä.
Mutta mielestäni sanomalehti alkaa jo olla vähän "last season", vanhanaikanen ja hidas. Pikavilkaisu nettilehtiin antaa otsikkotasolla aika hyvän kuvan siitä, mikä milloinkin on tapetilla. Taitaapa sellainen syväluotaava journalismi olla jo kuollut ja kuopattu.

Eilen juuri keskustelimme eräällä porukalla siitä, kuinka journalismi on kokenut suuren alennustilan.
Uutiset ja jutut pitää toimittaa nopeasti ja halvalla eikä taustojen selvittämiseen ole aikaa. Parhaiten lehti saa jutut siteeraamalla kilpailijaansa. Aika monen uutisjutun loppukaneettina on nykyään: "Asiasta uutisoi ensimmäisenä XX". Ja kaikkien jutut ovat samanlaisia, yhtä lyhyitä. Lumeeksi on yritetty vähän vaihtaa sanajärjestystä.

Mutta kyllä, voin rehellisesti tunnustaa, että suurin osa omasta uutisvirrastani tulee ihan YLE:n telkkariuutisista. Ja miksei tulisi, siitähän minä maksankin kuten kaikki muutkin. ;)

JälkiJuttu:
Olisiko jollakin viisasten kiveä tai puhtipakettia tarjota? Kesäloman jälkeen en ole jotenkin ollenkaan päässyt sellaiseen normaaliin työrytmiin takaisin. Toisin sanoen, motivaatio on jossain hukka-merkkisessä paikassa... 
Puolet ajasta haaveilen lottovoitosta ja puolet ulkomaille muuttamisesta tai ihanasta sapattivapaasta jolloin saisi mennä ja tulla mielensä mukaan aikatauluttaen päivänsä ihan itse. Eikä asiaa auta se, että kaamos on jo ihan nurkan takana. Suorastaan tunnen sen väijyvän olkapääni takana...

1. Uutisankka

Nykymaailmassa, jossa viestintä on nopeaa ja sana leviää kulovalkean tavoin niin uutisvälineissä kuin sosiaalisessa mediassakin, tuntuu uutisankkoja olevan paljon enemmän kuin ennen.
Tai sitten ne vain paljastuvat helpommin. Ennen muinoin kun ei ollut internettiä vaan yhteydenpito hoidettiin etanapostilla kirjeitse, kulki tieto paljon hitaammin.
Joku saattoi laskea uutisankan liikenteeseen, mutta kesti aikansa ennen kuin se paljastui.

Nykyään kaikki tiedotusvälineet kilpailevat sillä, kuka minkäkin uutisen tai paljastuksen on ensimmäisenä tehnyt. Se jos mikä houkuttelee milloin minkäkin perättömän juorun liikkeelle laskemista. Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan ja tottahan se varmasti osaltaan on. Siinä sitä sitten lipeää julkisuuteen asti ankka jos toinenkin.

Hölmöläisten hommaa?

En tiedä teistä, mutta minä kyllä jäin hieman sanattomaksi aamu-TV:n uutisoinnin äärellä. Ei, en siksi, että Ässät voittivat lätkän Suomen mestaruuden, vaan siksi, että liikenneministeri on taas avannut sanaisen arkkunsa.
Uutisen voi lukaista vaikkapa täältä.

Kyseessä on siis vuoden vaihteessa voimaan tullut uusi ajokorttilaki, jolla korttia havittelevan raukkaparan rahallista taakkaa lisättiin taas tuntuvasti.
En voi kuin ihmetellä, kellä on rahaa ajokorttiin näinä päivinä. Jos perheessä on vaikka kaksi lasta ja molemmille kustannetaan ajokortti, niin se on minimissään sen viisi tonnia. Ja jos joutuukin hinkkaamaan rutommin sen kortin saadakseen, pomppaa hinta varmasti nopeasti yli kolmen tonnin per kortti.

Jokainen tavallinen sukankuluttaja tajusi jo alkuvuodesta lain astuessa voimaan, että pärssiistä on tämäkin uudistus, jolla muka oleellisesti lisätään liikenneturvallisuutta. Mukaan otetaan kortin yhdeksi osa-alueeksi "kaveriajelu", joka on täysin teennäinen testi kun kyydissä on ihan jotain muita ihmisiä kuin sen kokelaan omia kavereita. Mutta eipä hätää, autokoulut nettoavat tästäkin. Taas yksi osa-alue, josta voi pyytää kunnon pätäkät lakiin vedoten. 

Liikenneministerimme, tuo suorasanainen pohjoisen nainen, heräsi nyt, noin neljä kuukautta lain voimaantulon jälkeen ja kommentoi, että ajokortti on liian kallis. Älä, ihan oikeasti?!! Ja niinpä asiaa nyt ryhdytään selvittämään.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta eiköhän rouva ministeri ole ihan itse ollut tätä lakia sorvaamassa. Ja kun näin on ollut, luulisi jo silloin tajunneen, että ei se kortin saaminen ainakaan halpene.

Niin on touhu kuin hölmöläisten valonkanto, mutta pääasia lienee se, että on liikettä ja hommia riittää jokaiselle selvitysmiehelle.

Ai niin, onhan tässä jotain positiivistakin. Julkisen liikenteen käyttöaste kasvaa kun ihmisillä ei ole varaa ajaa ajokorttia eikä siten mahdollisuutta yksityisautoiluun. Ja sen myötähän joukkoliikenteen hintojen luulisi laskevan, eikö...?

2. Liekki

Täytyy heti kärkeen tunnustaa, että päivän sanasta minulle tuli sama laulu mieleen kuin Nollikselle, mutta Nollis ehti ensin. Piti sitten miettiä jotain muuta eikä se kovin vaikeaa ollutkaan.

Kuka muistaa Liekki-sonnin?
Vuonna 1997 (tarkistin Wikipediasta) toukokuussa hausjärveläinen maatila sai 2-vuotiaan Limousine-rotuisen sonnin laumansa vahvistukseksi. Sonni sai pari päivää pällistellä uutta kotiympäristöään ennen kuin se tyrkättiin samalle laitumelle lehmien kanssa. Liekkipä taisi vain olla vähän ujommanpuoleinen, sillä se säikähti uusia morsmaikkujaan sillä seurauksella, että karkasi.
Sonnia yritettiin ottaa kiinni koko kesä siinä kuitenkaan onnistumatta. Loppujen lopuksi ssyyskuussase onnistuttiin nukuttamaan ja roudattiin omistajansa huomaan traktorin kauhassa.

Sinä kesänä Liekin metsästystä seurattiin tiiviisti valtakunnan uutisissa ja muissa medioissa. Kiinni ottamisen jälkeen en kuitenkaan muista, että Liekistä olisi sen koommin kuulunut mitään. Olisihan se ollut hauskaa tehdä joku seurantajuttu vaikka vuoden kuluttua karkaamis- tai kiinniottopäivästä. Tai jos sellainen juttu tehtiin, niin sitä minä en muista.

Hauskaa tässä oli se, että Liekki oli oikeasti olemassa toisin kuin viisi vuotta Liekkiä aiemmin uutisoitu Ruokolahden leijona, jota ei kai kukaan oikeasti nähnyt. Ja se joka väitti nähneensä kerran ja luuli näkemäänsä leijonaksi, oli kännissä, humehissa tai näki jonkun muun elukan. Oikeasti.

Molemmat jutut löytyvät YLEn elävästä arkistosta, mikä vinkiksi kerrottakoon jun nuoremmille sukupolville.

JälkiJuttu:

Siippa kömpi kotiin puolen yön jälkeen. Ei se missään konttauskunnossa ollut, mutta koville taisi ottaa kun aamupäivällä valitteli karmeeta kanuunaa. Tossa se nyt nukkuu, sohvalla. Tämä päivä on siis mennyt hissuttelemalla tässä huushollissa.