Helvetin hella

Nytkö se alkoi, kodinkoneiden joukkokuolema?
Kaikki keittiömme isot laitteet (liesi, jääkaappi, pakastin, astianpesukone) ovat sellaiset reilut seitsemän vuotta käytössä olleita. Suurin kauhuskenaarioni onkin koko ajan ollut se, että kaikki vimpaimet hajoavat yhtä aikaa. Ja jostainhan se hajoaminen aina alkaa, niinpä luulin arvan osuneen lieden kohdalle.

Hellassamme on lapsilukko ja se on toteutettu siten, että se lukitseminen tapahtuu uunin lämpötilasäätönupista. Sillä tavalla "vedä-ja-käännä" -periaatteella. Nuppi on renannut jo jonkun aikaa ja tuntunut vähän löysältä sillä lopputuloksella, että lukitakseen ei enää tarvinnut vetää, pelkkä kääntäminen riitti.
Siippa ryhtyi sunnuntaina ruuantekoon ja kas! Nythän ei lapsilukko enää kääntynytkään pois päältä. Tai siis nuppi kääntyi, mutta uuni saati levyt eivät käynnistyneet. Kiva...
Yhdessä renkkasimme nuppia ja kiroilimme kuin metsäroistot samalla kun pohdimme, että pitääkö turvautua noutoruokaan. Minä vetäydyin takavasemmalle kun en enää jaksanut pönöttää yhden jalan ja yhden kepin varassa. Siippa paikansi vian liittyvän pariin ruuviin siinä lapsilukkolämpötilanupissa ja sai kuin saikin hellan toimimaan.
Nyt toivomme, että jostain löytyisi joku varaosa, jolla etupaneelin tai jonkun osan saisi vaihdettua, sillä koko hellan uusiminen yhden rikkinäisen nupin takia on mielestäni melkomoista luontoon paskantamista. Eli pidetään peukkuja, että löytyy osa sekä korjaaja, kohtuuhintaan tietysti.

Huomenna alkaa lokakuu ja joutunen ajastamaan tiedätte-kyllä-minkä kun minulla on aamutuimaan treffit sen komistuksen kanssa koiven jälkitarkastus ja hakasten poisto. Siippa lupasi aamulla nakata minut sinne, mutta takaisin joudun suoriutumaan taksin avustuksella. Onneksi soittavat auton oven eteen sieltä vastaanotosta. Mutta vähän jännää kyllä, sillä tänään on tasan kaksi viikkoa siitä kun olen viimeksi käynyt ulkona. Ehkä se siitä, pitää vaan muistaa laittaa vaatteet päälle... ;)
Ja saa pitää peukkuja sen puolesta, että koipi on myös sisäpuolelta lähtenyt paranemaan.

JälkiJuttu:
Ihan huomaamattani täytti tämä blogin reppanani jo kolme vuotta lauantaina. Enpä olisi aloittaessani uskonut, että pystyn pitämään moista tekelettä jaloillaan näinkin kauan! :D
Kiitos kaikille matkassa kulkeneille, samoilla linjoilla mennään tästä eteenkinpäin hamaan tulevaisuuteen.

Miniläppärin uusi elämä

Ostin joskus monta vuotta sitten erään kodinkoneliikkeen avajaisista itselleni joululahjaksi HP:n miniläppärin halvalla. Mylly onkin palvellut kivasti ja kulkenut matkoilla mukana pienen kokonsa ansiosta. Matkapalvelu sen (tai oikeammin tämän) koneen osalta päättyi kun vaadin sain synttärilahjaksi tabletin, joka mahtuu käsilaukkuun. Kone kuitenkin palveli edelleen kotikäytössä varsin hyvin kunnes... 

Ensin masiina alkoi käynnistäessä herjata jotain levyvikaa ja vaati joka kerta tarkistamaan kovalevyä. Tarkistuksen yhteydessä ei kuitenkaan koskaan löytynyt mitään.
Tämän ilmaantuneen virheen yhteydessä masiina hidastui kovasti. Toki nettisurffailu vielä onnistui kunhan jaksoi ensin odottaa kärsivällisesti. Mutta sitten loppui XP-tuki Wintoosan puolelta ja totesimme, että järeämmän käyttiksen asentaminen moiseen laitteeseen olisi aika turhaa.

Nyt Siippa piristi päivääni asentamalla tähän koneeseen Linuxin Ubuntun kevytversion ja masiinahan rokkaa kuin uusi! Eli voin istua komentopaikallani olohuoneessa naputtelemassa miniläppäriä sen sijaan, että pitäisi kavuta yläkertaan pönttökoneen ääreen vaikkapa pankkiasioita hoitelemaan. Ihanaa! Päivän piristys. Nyt vaan pitää opetella kaikki erilaiset Linuxin salat, mutta eiköhän se tästä suttaannu. Ai äm häpii, onni on hyvä aviomies. :)

 

Viikko ollaan oltu

Väärin. Viikko ja kaksi päivää olen ollut sisällä, kotona, käymättä ulkona kertaakaan. Lähin kosketus ulkoilmaan on se, että olen avannut takaoven päästääkseni koiria pihalle. Ja voin kertoa, että onpa vittumaista tuollainen tuplaoven avaaminen keppien kanssa yhdellä jalalla keikkuen. Aina olet väärässä kohdassa, vaikka kuinka miettisit avaamisstrategiaa. Lisäksi homma on niin hidasta, että VV:ltä meinaa käpy aina kärähtää odotellessa kun sehän pyytää ulos vasta siinä kohdassa kun homma on melkein "housussa" eikä kärsivällisyys muutenkaan sillä mikään hyve ole.

Vielä on minulle avautumatta se mysteeri, että kun tuolle leikatulle jalalle ei saa varata yhtään, niin miten voin kulkea noilla kepeillä ja yhdellä terveellä jalalla pomppimatta? Fysioterppa sanoi, että ei saa pomppia, mutta pakostihan siihen sellainen hypsähdys tulee kun toista jalkaa ei voi käyttää apuna ollenkaan. Liian vaikea yhtälö meikäläiselle... Kaksi viikkoa vielä mennään näin, mutta sen voin kertoa, että olen varsin hyvin kehittynyt kulkemaan rappusia perseelläni ja ilmeisesti joku kauan sitten kadonnut vatsalihaskin on löytynyt, sillä tuolista ylös yhdellä jalalla ponnistaminen sujuu jo helpommin kuin viikko sitten. 

Eniten kyllä harmittaa ihan oikeasti kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että Siippa joutuu tekemään kaiken, siis ihan kaiken. Ja vielä joutuu toimimaan avustajanani esimerkiksi kun käyn suihkussa, sillä vaikka voin siellä yksikseni jakkaralla istuen suihkutella, täytyy hänen tulla sitten ojentelemaan pyyhettä ja "monoa" sekä käärimään koipea pakettiin kun en sitä pysty ihan kokonaan itse tekemään, koska jalkaa ei saa taitella ja taivutella mielin määrin. Ja olen vähän sellainen huono avustettava kun haluaisin tehdä ja olen tottunut tekemään aina kaiken ihan ite.
Toinen harmittava asia on se, että hyvin alkanut Selätin-treenaukseni on nyt telakalla ties kuinka kauan. Joka päivä katson Selätintäni ja harmistun. Mutta toisaalta tämä itsensä käsillä kuljettaminenkin käy ihan fyysisestä ponnistuksesta. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan kuinka vaikeaa on vaikkapa jääkaapilla käynti!

Lisäksi kyllä harmittavat sellaiset asiat kuin se, että sienimetsään meno jää tältä syksyltä kokonaan väliin eikä tuo kukkapenkin laittokaan mitenkään varmaa ole jos vaikka talvi yllättää etuajassa. Toki jos lämpimiä ilmoja riittää niin sitten saatan ehtiä vielä.
Koirat ovat kovin hämmentyneitä kun en käy niiden kanssa ulkona enkä tee muutakaan, istun vain tuolissa töllöä tuijottaen.
Niin ja se piikittäminen... *puistatus* Olen nyt yli viikon pistellyt vatsanahkaani (jota toki riittää) joka päivä sitä verenohennuslääkettä, mutta joka päivä se pistäminen on edelleen aika "kuumottavaa". Kädet hikoavat etukäteen pelkästä ajatuksesta ja aina se tuskan hiki vähän hiipii pintaan. Ei sillä, ihan hyvin olen suoriutunut, ainoastaan pari kertaa olen joutunut kokeilemaan uudemman kerran kun neula on ollut vähän vinossa tms. Mutta silti, inhaa hommaa, josta mielelläni luopuisin vaikka heti.

Ja jottei menisi ihan valittamiseksi, niin koen kyllä positiiviseksi asiaksi sen ortopedin päätöksen, että ei kipsannut jalkaa vaan mennään tuolla monolla. Sitä saa kuitenkin ottaa välillä pois jalasta ja "tuulettaa" koipea, mikä on ihan mukavaa. Ehkäpä siksi se haavakin on parantunut niin hyvin, mikä on toinen positiivinen asia.
Täytyy myös kiitellä tätä nykytekniikkaa. Netin avulla "pääsee maailmalle" kotisohvaltakin, joten aika kuluu vähän joutuisammin kuin vain ikkunasta puskien heilumista tuulessa tuijottaessa. 

Tiedän, monilla on asiat vielä huonommin ja moni on "ikuisesti" kotinsa vanki tai hoitolaitoshenkilökunnan armoilla sen suhteen koska saa syödä tai käydä vessassa tai pääseekö ulos koskaan... Itsellänihän tämä on (toivottavasti) tilapäistä ja sentään pääsen vessaan ja jääkaapille oman mieleni mukaisesti.
Ja vaikka tiedän, niin en silti osaa olla valittamatta, joten pahoitteluni siitä kaikille jotka pitävät uikutustani turhanpäiväisenä.

Loppukevennyksenä jaan kanssanne sloganin, joka löytyy noista kyynärsauvoista. On sen keksineellä mahtanut olla hauskaa. Itse koen sen hieman surkuhupaisana, mutta tottahan tuo lausahdus tavallaan on, tarkemmin kun ajattelee.

JälkiJuttu:
Viikon töllövinkki tulee tässä. Jos ette ole huomanneet, tulee YLE Femmalta torstaisin Stan Saanilan ja Andre Wikströmin ohjelma Detta om detta (Tämä tästä), jossa vedetään huumoria erinäisistä uutisista viikon varrelta. Yksinkertaisesti toteutettu, mutta todella hauska, ja siinä tulee alle puolen tunnin kielikylpy helposti. Suosittelen! Kiva on myös nähdä herrat yhdessä taas tekemässä proggista. :)
Niin ja toinen ohjelma, johon olen aivan koukussa on Murdochin murhamysteerit. Hurmaava sarja ja mikä ihana poliisi, kerta kaikkiaan!

Sairastupakatsaus

Täällä ollaan, kotona. Olen kyllä ollut jo tiistai-illasta alkaen, mutta viimeiset kaksi päivää ovat menneet käytännössä nukkuessa. Kuinka paljon voi aikuinen ihminen nukkuakaan! Toki asiaa ovat varmaan auttaneet sopivat napit... Tänään en ole (vielä) nukkunut päikkäreitä, mutta ehkä sekin hetki vielä koittaa. Pahoittelen jo etukäteen, että tästä tulee piiiiitkä postaus.

Tosiaan, tiistaiaamuna anivarhain tilasin taksin ja suunnistin kohti yksityissairaalaa. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännittänyt. Jännitti lähtiessä niin paljon, että melkein itku tuli...
Onneksi taksikuski oli tuttu aiemmilta retkiltä ja jännitys vähän lientyi siinä hänen kanssaan puhellessa niitä näitä.

Sairaalan vastaanottohenkilö oli ystävällinen ja tehokas. Selitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Könkkäsin aulaan odottelemaan noutajaa ja tekstasin Siipalle olevani perillä. Sitten alkoikin taas jännittää kun oli hetki aikaa pohtia asiaa. Kyllä olisi ihmisen elo helpompaa jos älyäisi olla jännittämättä kaikkea.

Hetken kuluttua tuli ystävällinen ja reipas hoitaja tuli toivottamaan hyvää huomenta, esitteli itsensä ja auttoi tavaroideni kanssa eteenpäin pukuhuoneeseen.
Siellä hoitsu kertoi mitä nyt tehdään ja selkeästi jutusteli rentouttaakseen meikäläistä. Näki varmaan, että olen kireä kuin viulunkieli.
Sain "hienot" sairaalakuteet ja ohjeistuksen kuinka toimin omien tavaroideni kanssa sekä mihin mennä vaatteiden vaihdon jälkeen. En pitänyt mitään kiirettä pukuhuoneessa, mutta jännitys ainakin hetkeksi herpaantui kun oli muuta tekemistä.

Siirryin seuraavaan odotusaulaan hoitajien kanslian viereen mukavaan nojatuoliin tuijottelemaan aamutelkkaria. Samalla seurailin tilaan saapuvia muita potilaita syrjäsilmällä. Pari miestä ja yksi nuori nainen, joka oli silminnähden hermostunut. Säälin häntä hetken, sillä kuvittelin tietäväni tunteen.
Odoteltuani aikani tuli se mukava hoitaja sanomaan, että lääkärini tulee myöhässä. Jostain syystä en ollut ollenkaan hämmästynyt, olihan hän myöhässä jo silloin edelliselläkin tapaamiskerrallamme...
Siispä jatkoin odottelua ja töllön tuijottelua ja samalla muita potilaita saateltiin ympäriltä kohti leikkaussaleja. Anestesialääkärikin kävi esittäytymässä ja kertomassa, että ortopedia ei ole vielä näkynyt, mutta tulee varmaankin ihan kohta. 

Lopulta anestesiahoitaja tuli kertomaan, että on aika siirtyä leikkaussaliin. Kysyin, että onko lääkäri vihdoin löytynyt ja häntä hieman nauratti. Salissa vastassa oli anestesialääkäri sekä pari lisähoitsua. Anestesialääkäri kertoi mitä tulee tekemään samalla kun anestesiahoitaja laitteli kaikenlaisia antureita kiinni. Ortopedikin löysi paikalle ja kertoi mitä aikoo tehdä, taputteli jalalle ja kertoi, että hyvin se menee, ja poistui.
Viimeiset naurut tarjosin hoitohenkilökunnalle sanomalla, että kielsin lääkäriä myöhästymästä leikkauksesta, mutta niin vaan myöhästyi. Sitten pimeni vintti.

Seuraava havainto onkin heräämöstä, jossa kello taisi näyttää puolta päivää suurinpiirtein kun silmäni avasin ja kinttuni oli tuettu ylös tukityynyn päälle Verenpainemittari mittasi painetta tasaisin väliajoin ja hoitsu kävi sanomassa, että pitää muistaa hengittää... Nukahdin uudelleen.
Heräsin kun kello oli hypännyt noin puoli tuntia eteenpäin. Hoitsu kävi kyselemässä kivun astetta ykkösestä kymppiin. Heitin lonkalta, että kahdeksan, jolloin tuutattiin kipulääkettä kädessä olleen kanyylin kautta ilman sen kummempia kysymyksiä. Vähän ajan päästä hoitsu kävi kysymässä, että helpottiko vai laitetaanko lisää. Pyysin kursailematta lisää, sillä koivessa oli melkomoinen tulenloimotus menoillaan.
Pieni tirsa lisää ja sitten olinkin yhtäkkiä täysin hereillä. Anestesialääkäri kävi kertomassa, että hyvin meni ja toivotti paranemisia. Minä kiittelin hyvistä unista. Itse leikkaaja-komistus oli kuulemma käynyt katsomassa minua kun vielä uinailin Ruususen unta, koska hänen piti lähteä vastaanotolle. Oli sitten sovittu puhelintreffit myöhemmälle.
Hoitsu kävi kertomassa, että joudun pistämään itseeni (minä, rouva piikkikammo!!!!!) kerran päivässä verenohennuslääkettä seuraavat kolme viikkoa tulppariskin vähentämiseksi ja näytti näppärästi kuinka homma hoituu. Lupasi vielä kuvalliset ohjeet mukaan... Kiva, kiva.
Sain vielä suun kautta Ibuxinia ja panacodia, jotka sain huuhtoa alas appelsiini-mangosmoothiella. Tässä vaiheessa vessahätä alkoi jo ilmoitella itsestään, mutta päätin sinnitellä kun kerran olivat kohta tulossa hakemaan osastolle.

Sieltäpä sitten osaston hoitajat tulivatkin noutamaan ja lähtivät kärräämään pois heräämöstä. Kiittelin ohimennen heräämön hoitajat kun minua rullailtiin ovista käytävälle. Matkalla osastolle kerroin, että pitäisi pikapuolin päästä toiletin puolelle. Lupasivatkin nostaa minut pystyyn ja talutella vessaan kunhan pääsemme huoneeseen.
Varoittelivat, että haava varmaankin aukeaa kun leikkauksesta on niin lyhyt aika, mutta se ei ole ongelma. Niinpä paikalle tuli fysioterapeutti ja yhdessä hoitajan kanssa ohjailivat toimiani. Olo oli kohtuullisen huojuva, mutta suoriuduttiin vessakäynnistä kuitenkin. Samalla fysioterppa havaitsi, että kyynärsauvani olivat säädetyt aivan liian lyhyiksi (mitä mieltä olin itsekin ollut, mutta annoin olla aiemmin kun könkkäilin kotona salaa vähän puolivillaisesti niiden kanssa).
Haava tosiaan aukesi, tunsin sen kuinka jalassa tuntui sellainen lämmin hulahdus, mutta hoitaja sanoi, että ei haittaa vaan vaihdetaan side sitten myöhemmin ennen kotiutusta.

Sitten sainkin puhelimeni sekä juotavaa ja luvan köllötellä sekä soittaa Siipalle. Olo oli varsin pökkeröinen edelleen, joten luovuin kirjanlukuyrityksestä heti alkuunsa ja päätin vain olla möllötellä. Saatoin piipahtaa vähän unen puolellakin ja havahduin hoitajan tullessa kysymään mitä haluaisin syödä. Vihdoin sain päivän ensimmäisen kahvikupillisen! Söin eteen kannetun reissumiehen ja jugurtin ilman mitään huonon olon tunteita ja pyysin vielä toisenkin kupin kahvia. Huonekaverina minulla oli se aamulla näkemäni nuori nainen, joka oli operaationsa jäljiltä ilmeisen huonovointinen. Äitinsä tuli häntä noutamaan, mutta aika kauan viipyivät vielä, sillä nuori nainen ei huonovointisuudeltaan pystynyt nousemaan ylös. Lopulta kuitenkin pääsivät lähtemään tytön ollessa lähinnä lakanan värinen.
Hottis-lääkärinikin soitti ja kehui, että hyvin meni, metallia on nilkassa sopivasti ja kuusi ruuvia. Sanoi, että kolmeen viikkoon ei saa varata painoa yhtään jalalle ja sen jälkeen kaksi viikkoa puolet omasta painostani kunnes kuudennella viikolla saa varata koko painon. Jälkitarkastusajankin hän oli minulle varannut parin viikon päähän ja silloin poistetaan hakasetkin.

Hoitajat tulivat vaihtamaan siteen havaani, mutta eivät antaneet minun katsoa. Totesivat haavan olevan tosi siisti, mutta kielsivät silti minua katsomasta. En oikeasti olisi halunnutkaan katsoa.
Tämän jälkeen hoitajan kanssa kävimme läpi kotihoito-ohjeita ja lääkitystä. Aika simppeliä eikä minulla mitään ihmeellistä kysyttävää ollut. Sen verran pyysin troppeja mukaan, että Siipan ei tarvitse mennä apteekkiin kuin seuraavana päivänä. Sainkin sitten nappiarsenaalin sekä seuraavan päivän piikin sekä sidetarpeita.

Viiden jälkeen sain pukea omat vaatteet päälleni ja hoitaja ryhtyi soittelemaan taksia. Olo oli aika pökkeröinen ja nuutunut edelleen, mutta ajatus kotiinpääsystä piristi.
Hoitaja saatteli minut taksiin, jonne asettauduin puolimakaavaan asentoon takapenkille. Kuski oli vähän mörökölli-tyyppinen, mutta ei se minua haitannut sillä nuokuin melkein koko matkan. Perillä neuvoin kuskin pihasokkelomme poikki etuovelle jossa Siippa olikin rappusella vastaanottamassa.

Voin kertoa, että kun pitää kulkea yhdellä jalalla ja kahdella kepillä ilman että toinen jalka käytännössä edes ottaa maahan, niin ei ole helppoa. Kuitenkaan ei saa hyppiä, mutta ei myöskään varata leikatulle jalalle... Olen nyt oppinut jonkun sortin "hiihtotyylin".

Eilinen ja edellispäivä menivät käytännössä nukkuessa ja kipulääkkeitä napsiessa. Vessaan pitää lähteä hyvissä ajoin ja jääkaapille menen vain äärimmäisessä hädässä, sillä yhdellä jalalla seisoskelu käy aika lailla voimien päälle.
Keskiviikkona jännitin ihan älyttömästi tulevaa "piikityshetkeä". Luin ohjeet pariin otteeseen ja päätin tarttua härkää sarvista. Olin todella yllättynyt kun se kävikin aika helposti loppujen lopuksi. Mutta hiki hommassa tuli ihan silkasta jännityksestä. Tänään yritin ilmeisesti pistää neulaa vähän vinoon ja säikähdin kun ei se mennytkään niin helposti. Tuli vielä isompi hiki, mutta onnistui se sitten kuitenkin. Että huono narkkari tulisi meikäläisestä näköjään.

Eilen illalla oli aika avata "paketti" ja suihkuttaa haavaa sekä tarkistaa ettei ole mitään kummallista. Noh, meillähän on suihku yläkerrassa, joten piti keksiä keino hilautua sinne. Siippa ihanana ihmisenä kävi hakemassa minulle kaupungin apuvälinelainaamosta suihkujakkaran, jotta homma helpottuisi edes sitä kautta.
Illalla sitten yhdessä pohdimme kuinka sinne ylös mennään. Lopputulemana istahdin rappuselle ja raputyyliin hilasin itseni takaperin ylös terveen jalan ja käsien avulla. Ainakin se oli turvallinen tyyli! Ylhäällä toki piti vähän pohtia, että miten pääsee taas keppien varaan, mutta ratkesihan sekin.
Yhdessä sitten availimme koipipakettia pienen jännityksen vallassa. Halusin Siipan paikalle, sillä arvelin, että mikäli näky olisi hurja, menisi meikäläisellä heikotuksen puolelle. Haava oli kuitenkin todella siisti eikä mitään tuoretta vuotoa ollut. Ihanaa!
Suihkuttelin koiven lämpimällä vedellä, kuivailin ja laitoin kevyemmän sidoksen suojaamaan haavaa ettei tule mitään hankauksia.
Alakertaan menin samalla tyylillä kuin tulin ylös, toki nyt etuperin etenemällä.

Että summa summarum, operaatio meni ihan hyvin ja toipuminenkin näyttäisi alkaneen. Koipea ei särje, joten tänään olen ottanut vain yhden buranan. Toivotaan, että ei tule mitään yllätyksiä matkan varrella.
Loppuun vielä iloksenne Siipan nappaama kuva eiliseltä kun haava oli paljastettu ja suihkuteltu. :)

Jännän äärellä

No niin nuppuset. En järkytykseltäni joutanut tänne viikonloppuna kirjoittelemaan, vaan yritin sulatella tulevaa mielessäni.

Kävin siis perjantaina sen pitkän ja komean virolaisen ortopedin juttusilla, joka kysyi missä olen ollut viikon sattuneen tapaturman jälkeen kun en ole lääkärissä käynyt. Pohti myös, että miten olen kävellyt viikon tällä murtuneella jalalla.

Nilkassa on siis kehräsluuussa viisto murtuma ja luun päät eivät ole kohdakkain. 
Eli puukkoa tulee. Huomenna. *gulp* Meikäläinen on vähän melkoisen sairaala- ja lääkärikammoinen, joten aivotoiminta passivoitui välittömästi tästä ajatuksesta. Mieleeni jäi se, että hottis loistava ortopedi sanoi jalasta tulevan vielä oikein hyvän ja hän itse leikkaa.

Sain koipeeni "hienon" ilmalastan tapaisen monon, joka on saatanan kuuma ja osuu joka paikkaan sekä kepit. Keppien kanssa kävely on ihan perseestä eikä yhtään lohduta se, että sitä on varmasti lisää tiedossa operaation jälkeenkin.

Onneksi tämä jalassa ei tarvitse nukkua...

Lääkärin kehotuksen mukaan ryhdyin kotona heti hoitamaan vakuutusasiaa ja hoputtamaan maksusitoumusta ettei tarvitse omistaan maksaa (enkä edes tiedä, mitä se maksaisi). Yritinkin mennä vakuutusyhtiöni sivuille tekemään vahinkoilmoitusta, mutta nettipalvelussaan oli jokin katkos juuri tuolloin, joten otin puhelimen käteen ja ryhdyin soittamaan.
Pääsinkin nopeasti mukavan oloisen nuoren naisen (äänen perusteella) juttusille ja hän sanoi, että voimme hoitaa vahinkoilmoituksen siinä puhelimessa, jotta saadaan asia eteenpäin. Niinpä siinä sitten selostin, että mitä tapahtui ja koska sekä luettelin kahden päivän aikana kertyneiden laskujen summat erittelyineen. Samalla hän kertoi, että näkee ortopedilta tulleen pyynnön maksusitoumuksesta, joten käsittelevät asian pikaisesti, että saan varmistettua leikkausajan.
Kiittelin virkailijaa kovasti avustaan ja palvelun sujuvuudesta, sillä en olisi uskonut tämän onnistuvan lähettämättä yhtään kuittia.

Tällä välin olikin jo sairaalasta tullut pyyntö täyttää potilastietolomake sähköisenä ja lukea ohjeet. Sen kun olin ehtinyt tehdä, piippasi puhelimeni viestien, että maksusitoumus on myönnetty. Siis alle puoli tuntia meni pyynnöstäni aikaa päätökseen! Ihan loistavaa!

Myöhemmin sairaalasta soitti hoitaja kuten kirjeessä oli luvattukin ja hän selosti mitä tapahtuu missäkin kohdassa operaatiopäivää.
Huomenaamulla klo 7:30 minun tulee ilmoittautua tuon yksityissairaalan vastaanotossa. Siitä se sitten lähtee ja jos (toivottavasti kun) kaikki menee hyvin, niin kotiin pääsen iltapäivällä.
Valehtelisin jos väittäisin ettei jännitä tai huoleta. Nukuin jo viime yönä todella huonosti, joten katsotaan tuleeko ensi yönä uni silmään ollenkaan...

Että olkaahan ihmisiksi mussukat sillä välin ja pitäkää peukkuja. Toivon mukaan olen täällä raportoimassa olostani keskiviikkona.

Tunnettu potilas

Kun en nyt keksi mitään järjellistä kirjoitettavaa, niin surkuttelenpa itseäni ja paljastelen kans.

Viikko on nyt vierähtänyt nilkan telomisesta ja turvotus on edelleen melkomoinen, samoin väri on komea. Johtunee osittain siitä, että enhän minä ole täällä joutanut makaamaan koipi ylöspäin, vaan olen konkannut menemään milloin missäkin. 

Nilkan liikkuvuus tuntui jo hieman paremmalta, mutta eilen kolautin jalan johonkin juureen tai muuhon mötikkään tuossa lähimetsässä koirien kanssa konkatessa sillä seurauksella, että kinttu tuntuu kipeämmältä.

Onneksi ostin apteekista kunnollisen nilkkatuen, joka estää koiven vääntyilyn sivusuunnassa. Idealside kun on meikäläisellä vähän sellainen, että tuppaa menemään liian kireälle eikä sitä voi sitten kauaa pitää. Tuota nilkkatukea voi pitää koko päivän ja puristusta voi vaihdella helposti kun siinä on tarranauhakiinnitys.

Räpsäisin ketarastani iloksenne muutaman otoksen. Katsokaapa kuinka komeat värit ja mitkä pulleat muodot!

Kivasti näkyy sukan varren puristus eikä nilkkaa ole ollenkaan.

Hämmentävät mustelmat varpaissa...

Itseni lisäksi on talossa ollut pari päivää toinenkin potilas. Nimittäin VV. Tavaraa on tullut molemmista päistä ja ehdin jo todella huolestua sekä kuvitella kaikkea mahdollista suolitukoksesta alkaen. Nyt tilanne näyttää jo paremmalta ja aamulla ruoka maistui sekä on pysynyt sisällä. Taisi olla vaan joku ärjympi suolistopöpö johon auttoi pieni paasto. Niin, eikä sitä aina tiedä mitä kaikkea se tuolta ulkoa imuroi kitusiinsa... 

Lopuksi siis hieman viehättävämpi kuva talon toisesta potilaasta.

Työnnä nyt se kameras...

Nyt me nilkutamme toisen potilaan kanssa postilaatikon kautta jääkaapille. Mukavaa päivänjatkoa!

Mitäs läksin

Kikkeliskokkelis vaan, juu.
Keskiviikkona kirmasin ystävättären kanssa intoa puhkuen etäänperän jäähallille aloittamaan uutta harrastusta. Nimittäin taitoluistelun tekniikka ja kuntoluistelu -kurssia. Nimen perusteella päättelin, että tällainen ylipainoinen tätikin siellä pärjää ja voisi vaikka kuntokin kohota vahingossa kun opetellaan perusteita.

Kurssin aluksi jokainen esitteli itsensä ja kyllä jouduin ihan ääneen sanomaan olevani porukan urpo, jolla ei ole moista harrastustaustaa kuin kaikilla muilla. Olenhan viime talvena käynyt kerran ulkojäällä ja "aktiivisesta" luisteluajasta on aikaa 25++ vuotta.
Kävi ilmi, että suurin osa porukasta oli "harrastanut aikuisluistelua 7 vuotta" tai "luistelen muodostelmaluisteluryhmässä, mutta halusin täältä enemmän yksilöllistä opetusta". Juu, tosi kiva.
Tähän kun vielä lisätään se, että tasapainoni ei oikeasti ole mikään kovin hyvä, minkä tiedostan täysin, niin arvelin melko nopeasti olevani kuitenkin täysin väärässä paikassa. Selättimen kanssa kikkailu on sentään selkeästi lyhyessä ajassa parantanut tasapainoa, mutta sehän on vasta alkua.

Niinpä vedin ensimmäiset lipat kun piti yrittää tasapainoilla yhdellä jalalla eteenpäin. Okei, ei sattunut enkä osaa hävetä jos se kaatumiseni jotakuta huvittaa. Reilun puolen tunnin jälkeen jalat alkoivat jo olla vähän setsuuria, kuten tuppaa olemaan kun tottumattomana hyppää luistimille. Opettaja oli ihan kiva ja ymmärsi tädin rajoitukset, mutta halusi, että koko ajan pysytään liikkeellä.

Sitten se tapahtui. Syytän itseäni, omaa ylipainoani ja huonoa tasapainoani. Tarkoitus oli tehdä sellainen simppeli koukero ja meikäläinen vetäisi kunnon lipat ja kaaduin jalkani päälle. Heti aluksi luulin, että nyt se polvi taas meni (olin unohtanut polvituen kotiin), mutta toivuttuani hetken shokista tajusin, että ei mennyt polvi. Meni nilkka. Nilkutin pukukoppiin ja lähdin kotiin.

Kotiin päästyäni katselin iloisesti turvonnutta nilkaani, johon sattui ihan saatanasti. Pakastimessa ei tietenkään ollut yhtään hernepussia tai muutakaan sellaista käyttökelpoista, joten pakko oli viritellä kylmäkalle nilkkaa vasten ja koipi ylöspäin.
Eilen aamulla tutkailin kinttua ja tuumin, että mitään ei varmaankaan ole murtunut, mutta nivelsiteet ovat ottaneet kunnolla kipeää. En tiedä onko repeämää vai vaan venähdystä, mutta voin kertoa, että kinttu on ihan saatanan kipeä ja kävely on kaikkea muuta kuin helppoa tai nopeaa.

Tänään on jo vähän parempi, mutta kipeähän se on kuin mikä. Ja turvoksissa. Ja komea mustelmakin on. Jatkan siis kolmen koon hoitoani. Jos ei yhtään parane ensi viikkoon menessä, niin on kai se sitten käytävä näyttämässä jollekin ammattilaiselle.
Ja mikä tekee asiasta vielä mielenkiintoisemman on se, että Siippa lähtee maanantaina parin päivän työmatkalle jolloin meikäläisen pitää olla kykenevä koiranulkoilutustehtäviin ihan yksinäni. Kiva!

Mutta näinköhän se nyt päättyi luisteluharrastukseni ennenkuin ehti kunnolla alkaakaan. Ei pitäisi näillä vuosilla ja näillä kiloilla moiseen lähteä. Pitäisi vaan pysyä kotona ja ehkä vähän selätintä heilutella. Vituttaa. Ihan aidosti. Juu, naurakaa vaan, mua ei naurata.

Taisi käydä tuo vasemmanpuolimmainen minulle.

Haista sieni!

Tänä aamuna oli ilmassa aidosti syksyn tuntua. Lämpömittari näytti viittä astetta kun koirain kanssa kurvattiin aamuasioille. Myös lähimetsässä saattoi aistia syksyn. Siellä nimittäin haisi sieni, ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Tiedättehän miltä sienimetsä haisee, sellaiselta multaisen muhevalta... noh... sieneltä.

Yhtään tattia en ole meidän nurkillamme nähnyt, ainakaan vielä, mutta parit haperot ja iso määrä jotain "seitikkejä" on putkahtanut maasta ihan muutamassa päivässä. Lisäksi ukonsieniä on ilmaantunut tuonne yhteen vakipaikkaan. Toivon ettei joku valopää taas potki niitä kumoon ennenkuin lakit aukeavat. Näen niissä nimittäin itselleni lounasta moneksi päiväksi. ;)
Mutta toivoa siis on, että suppiksiakin varmasti löytyy tällekin syksylle. Näissä meikäläisen maastoissa ei kannata kanttarelleista haaveilla, sillä jos niitä sattuisi olemaan, niin joku poimii ne heti kun vähän maasta pilkistävät. Eikä tämä lähimetsä ole oikein sopivaa kanttarellimaastoa, suppiksiakin on ihan muutamassa kohdassa, mutta niitä käytän aina mittatikkuna sille, koska lähden tuonne "oikeaan" sienimetsään.
************
Katselin eilen Suomen lentopallomatsia Kuubaa vastaan ja täytyy sanoa, että jännittävää oli! Lentopallo on sopivan nopeatempoinen peli meikäläiselle seurattavaksi, siinä sattuu ja tapahtuu, ja pisteitä tulee nopeasti. Hienosti Suomi nousi suosta ja irtopisteet on annettava myös suomalaiselle fanijoukolle, joka kannusti hyvin ja äänekkäästi. Plussaa tulee tietysti myös siitä, että joukkueessa on monta katseenkestävää pelaajaa enkä voi moittia valmentaja Sammelvuonkaan habitusta.... ;) Pieni kauneusvirhehän alussa toki sattui kun järjestäjät soittivat Viron kansallislaulun eivätkä suinkaan Suomen... Nooo, virhettä eivät tietenkään huomaa muut kuin suomalaiset ja virolaiset, joten menköön. Ehkä se korjataan seuraavaan otteluun mennessä?

Tänään tulisi koripalloa, mutta vaikka Susijengi onkin kovassa nosteessa, en oikein jaksa korista seurata. Liekö olen saanut lapsuudessa yliannostuksen, sillä me saimme alaluokilla ilmaisia lippuja Espoon Hongan (nyk. Tapiolan Honka) peleihin ja niitä tulikin käytyä katsomassa ihan urakalla. Oli jännää istua päätykatsomossa korin takana seuraamassa peliä kun välillä pelaajat melkein syöksyivät syliin. Ja pelin jälkeen piiiitkät miehet jakoivat meille, pikkutytöille nimmareita. Oi aikoja! Nykyisellään olen vähän allerginen sille "kirskunalle" jota joutuu koripallomatsin sivutuotteena kuuntelemaan. Ehkäpä jätän tämän(kin) illan matsin katsomatta ja kuuntelen tuloksen sitten huomenaamun uutisista.

JälkiJuttu: Oudot naapurit vol. X. 
Puutarhatonttu istui viime yönä puolenyön jälkeen autossaan kadun varressa hörppimässä kaljaa ja huudattamassa radiota. Itse asiassa luulen, että istuisi varastossaan juomassa sitä kaljaa jos häntä ei olisi heti kättelyssä kielletty pitämästä koiraansa vapaana lasten leikkipaikalla kuseksimassa... Hänet voi usein myös nähdä kuljeskelemassa kylpytakissa yhteisillä piha-alueilla useamman kerran yhden illan aikana.

Valitettavasti ei osunut se lottovoitto kohdalle taaskaan.

Syntinen syyskuu

Niin se on taas kuukausi vierähtänyt, vaikka en kylläkään tiedä mihin se meni.
Tämän tohtorin vastaanotolla voisin vierailla kaikennäköistä luulosairautta esittelemässä. ;)

Mister Syyskuu