Pirpana

Olkoon se bloginimenä tuolle piraijalle, ja samalla vieno toive ettei se kasva amatsoonin kokoiseksi kuten "isosiskonsa".

Viikko on vilahtanut kuin siivillä ja paljon on pieni koira saanut viikossa oppia. Maanantaina jäi Siipan kanssa kotiin ja loppuviikon vietti minun kanssani. Tänään alkoi sitten ankea virkakoiran ura, jota jatketaan joulukuun puoleen väliin nyt aluksi. Luulenpa, että kotiin jääneet huokasivat helpotuksesta...

Reipas pentu, kovapäinen ärrieri. Tiukempaa äänensävyä saa käyttää kuin VV:n kanssa aikanaan.
Positiivista on se, että tämä neiti on jo ymmärtänyt mikä on kupletin juoni pihalla käydessä. Yötkin sujuvat jo suhteellisen hyvin, tosin viime yö toivottavasti oli poikkeus, joka vahvisti säännön. Sanottakoon, että emäntä on melko väsynyt juuri nyt... ;)

Tässä nyt muutama räpsy. Puhelimesta niitä löytyy moooonta lisää.

Pihabisneksiä

Miksei muka ruohoa saa syödä?

Kokoeroa, vasemmalla VV, oikealla Pirpana.
VV:tä vähän vituttaa...

Toimistotyö on raskasta ja uuvuttaa pienen koiran nopeasti.

 

Kuolema korjaa satoa

Hiljaiseloa on piisannut täällä blogin nurkilla. Töitä on ihan omiksi tarpeiksi ja ylikin. Lisäksi vaivaa jonkunlainen kirjoitusjumi, samoin villasukkajumi. Joka päivä katson Nollikselle lupaamani toisen sukkaparin toista sukkaa, joka on kantapäähän asti tehty, mutta siihen se onkin sitten jumiutunut. Ehkä tartun toimeen loman aikana viimeistään.

Sama saamattomuus ja tekemättömyys tuntuu vaivaavan muissakin koti- ym. hommissa. Olen ollut tässä noin kuukauden kirjoittamassa yhtä pöytäkirjaa. Vaan en saa aikaiseksi, en millään. En, vaikka tiedän, että hommassa menisi ehkä vartin verran aikaa, mutta kun. Ehkä olen oikeasti sen loman tarpeessa.

Reilu viikko sitten käväisi viikatemies vieraanamme ja saattelin PP:n viimeiselle matkalleen. Komeat 13 ja puoli vuotta kertyi humppaukon mittariin. Niin lähti koira kuin elikin, käytännössä saappaat jalassa. Mystistä oksentelua oli hoidettu, tai oikeammin koitettu hoitaa, keinolla jos toisellakin. Kun kahden päivän aikana koira oksensi kaiken vettä myöden, oli aika tunnustaa tosiasiat ja soittaa se itkuinen puhelu eläinlääkärille.
Onneksi henkilääkäriltä järjestyi aika heti, sillä mitäs sitä viatonta luontokappaletta sen enempää kiusaamaan. 

Sinne jäi mamman mussukka eläinlääkärin pöydälle. Mieli oli aika tyhjä kun piti reippain mielin suunnistaa takaisin töihin itkua nieleskellen ja suoriutua työpäivästä normaalein ottein. Odotettavissahan se oli ja omasta mielestäni PP oli ollut laina-ajalla jo reilun vuoden, mutta ei se ajatus kuitenkaan sitä tuskaa helpottanut.

Talossa on vielä kaksi koiraa, mutta se tyhjä paikka siellä kuitenkin on. Myös ryhmän dynamiikka muuttui nopeasti. VV tuntuu ottaneen ohjat käsiinsä, koska rehellisesti sanottuna ei Juniorin polla moiseen riitä.

Kesäloma alkaa tämän viikon jälkeen ja se aloitetaankin "iloisissa" merkeissä heti osallistumalla naidun suvun puolen hautajaisiin. Sielläkin viikatemies heilautti vähän yllättäen, vaikka ei kyseessä nuori ihminen ollutkaan.

Näillä mennään tällä suunnalla, että hengissä ollaan ja silleen. Eipä tämä sanainen arkkuni nytkään ole kovin runsas, joten parasta kai lopettaa lätinä tähän tällä kertaa. Koitan palata seuraavalla kerralla iloisemmissa merkeissä.

 

Onnellisuuspohdintaa

Minä pohdin kovin usein sitä, ovatko koirani onnellisia. Koska lemmikit on hankittu omaksi iloksi ja täysin itsekkäistä syistä, lienee ihan aiheellista pohtia aina silloin tällöin sitä, pystyykö tarjoamaan niille arvokkaan ja onnellisen elämän.

Kotona olevista koirista sanoisin, että kaksi kolmesta on onnellisia. Ihan vaan tarkkailemalla niitä voin tehdä tällaisen päätelmän.

PP on mielestäni onnellinen vanha koira. Sen elämässä ei ole suuria mullistuksia eikä sen arkielämässä ole mitään kamalaa tai pelottavaa. Ruokaa tulee säännöllisesti, ulos pääsee haistelemaan muiden terveisiä ja lenkit, ne nykyään lyhyet, tehdään sen ehdoilla ja tahdilla. Ja PP:n maailmassa kaikki on hyvin kunhan Mamma on olemassa ja lähellä.

VV on selkeästi onnellinen nuori koira. Siitä suorastaan näkee kuinka se välillä nauraa meille ja meidän kanssamme. Sen asema laumassamme on aika erityinen, sillä lellipenskahan se vähän on, mutta kuitenkin siten, että kuri säilyy. Se on fiksu koira ja välillä mietityttää, että tuleeko sille tarjottua tarpeeksi älyllisiä haasteita kun emme mitään sen kummemmin edes harrasta. Mutta se rakastaa kainalossa köllöttelyä ja päivittäiset leikkihetket tarjoavat kuitenkin jotain virikkeitä. Lisäksi ne ovat PP:n kanssa ihan parhaat kaverukset.

Mutta tuo Juniori... *huoh* Koiran elämä on kovaa kun pitää pelätä melkein kaikkea kamerasta ja pölynimurista lähtien ja hermorakenne on niin huono, että kaikkeen pitää reagoida haukkumalla pää suorana, Olipa kyseessä sitten ihan normaali lenkille lähtö tai aamulla herääminen. Se on useinmiten kireä kuin viulunkieli enkä ole ollenkaan varma, että se on onnellinen. Se on niin huumorintajuton, että se ei ole ollenkaan samalla aaltopituudella vaikkapa VV:n kanssa. Ja VV:n tulo taloon järkytti sen elämää suuresti. Sen ehkä onnellisin aika elämässä oli silloin kun Mummeli oli laumasta poistunut vehreämmille paimennusmaille ja VV:tä ei ollut vielä olemassakaan. Tunnen siis usein piston sydämessäni tuon koiran vuoksi, mutta en kai voi kovin paljoa asialle tehdä kuin koittaa pitää nämä "eläkevuodet" tuiki tavallisina ja tasaisina sen kannalta katsoen.

Tämä onkin hyvä aasinsilta siihen, että nuo uudet naapurit eivät lakkaa hämmästyttämästä minua näköjään koskaan. Heillä on koira, jonkun sortin seropi, sellainen vähän keskikokoa pienempi ruskea otus.
Olen pannut merkille, että koira ulkoilee käytännössä täysin tuossa heidän etuovensa edessä. Siihen sitä sujuvasti paskatetaan yhteiselle nurmialueelle ja jätetään ne paskat siihen. Lenkillä sitä ei käytetä. Joskus se pääsee narussa kulkemaan takapihan ovelta kiertäen etuovelle, sellaiset parisataa metriä.
Lisäksi koira on todella usein yksin. Ja silloin kun se on yksin, on se mitä ilmeisemmin teljettynä yläkerran makuuhuoneeseen, jossa on ikkuna auki. Ja jossa se sitten haukkuu jokaista ulkoa kuuluvaa risahdusta ja ohikulkijaa. Olen myös melkoisen vakuuttunut siitä, että koira saattaa olla yksin vaikkapa vuorokauden putkeen. Arvaatte varmaan, että silloinhan sen on tehtävä tarpeensa sisälle, sillä väitän että koira ei luonnostaan pysty pidättämään vuorokautta...
Se koira ei voi olla onnellinen, väitän minä. Ja olen vakavasti harkinnut eläinsuojeluilmoituksen tekemistä, mutta en usko sen johtavan mihinkään. Miksi ihmiset ottavat koiran jos sen tarpeista ei viitsitä huolehtia millään tavalla? Olen surullinen tuon koiran puolesta ja mieleni tekisi tempaista niitä omistajapaskiaisia turpaan.

Semivapaus

Kaikesta maailman kurjuudesta, ebolan leviämisestä, ruåttilaisten sukellusvenejahdista ja muista kamaluuksista huolimatta aion hetken hehkuttaa oman pienen elämäni pientä onnea. Ja kyllä, nämä onnenmuruset ovat todella pieniä, melkeinpä pelkästään hippusia, mutta tällä hetkellä minulle isoja iloja.

Siippa lähti sunnuntaina työmatkalle ja vanhat pierut oli sijoitettava koirahoitolaan. Kotiin jäi kanssani VV, sillä kun varasin hoitolapaikkoja, oli se juuri aloittanut juoksuaikansa enkä oikein osannut arvioida olisiko homma kokonaan ohi hoitolakomennukseen mennessä. No olisihan se ollut, mutta ihan hauskaa, että sain edes yhden koiran kanssani pitää.
Sunnuntaista maanantaihin sai VV suorittaa pelkkiä pihaulkoiluja eikä se selvästikään ollut kovin ilahtunut. Se kun on kuitenkin tottunut käymään kolme kertaa päivässä lenkillä, että saa vääntää skeidat syvimpään pusikkoon niin ettei kukaan näe. No, hätä ei lue lakia ja niin se urhoollisesti toimitti pari kertaa asiansa pihalle protestiäänien saattelemana.

Maanantaina hyppäsin autoon vastoin Herra Tohtorin ohjeita ja määräyksiä ja karautin noutamaan äitini seuralaisekseni ja koirankusettajaksi. Autoilu sujui ihan hienosti ja varotoimenpiteenä laitoin tuon ostamani kevyemmän nilkkatuen vaikka se olikin selkeästi ihan turha. Nilkkaan ei sattunut ja autossamme on onneksi varsin herkät polkimet, joten voimaakaan ei tarvita.
Ja mukavahan se oli äitimuoria pari päivää pitää kylässä. Kovasti tuo olisi halunnut huushollata enemmän kuin annoin, mutta ihan sopuisasti saimme hommat hoidettua.

Eilen oli sitten lupa jo tallata koko painolla koiven päälle, toki tuon monon kanssa, ei vielä ilman sitä. Niinpä tiistaina jo vähän varovasti onnahtelin ilman keppejä keittiössä ja tunnustelin mahtaisiko kinttuun sattua.
Tiistai-iltana jalka oli aavistuksen turvoksessa tietysti, mutta mihinkään ei sattunut. Eilen sitten tulin ensimmäisen kerran yläkerrasta alas pystyasennossa kaiteiden avulla. Mikä onnen- ja onnellisuudentunne! Eilen myös hieman lisäsin köpöttelyäni keittiössä ilman keppejä, mutta en uskaltanut niitä kokonaan nurkkaan jättää.

Tänään aamulla päätin, että onhan se kokeiltava ja tultuani alakertaan ihan "normaalisti" rappusia, kokeilin vissylasin kuskaamista keittiöstä olohuoneeseen ilman keppejä. Ja sehän onnistui!
Aamun sitten kävelin mononi kanssa ilman keppejä pitkin huushollia ja tunsin jotenkin suurta riemua moisesta.
Lähdin viemään äitiäni kotiin ja ulos otin kepit, mutta niiden kanssa kävely oli paljon helpompaa kun ei tarvinnut niitä käyttää kuin vähän tukena. Tällä kertaa autoilin ilman nilkkatukea pelkkä tennari jalassa eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Kun palasin kotiin, jätin kepit eteisen nurkkaan odottamaan seuraavaa ulkoilua iltapäivällä.

Ihanaa! Alan vihdoin uskoa siihen, että jalka todellakin paranee ja ehkäpä ensi viikolla todellakin pääsen kävelemään kun Herra Tohtori juhlallisesti poistaa monon.
Huomaan, että jalka on pääasia elämässäni tällä erää. Näin viime yönä varsin kummallista unta, jossa pääosissa olivat itseni lisäksi Herra Ortopedi sekä eläinlääkärini. Juu, en kerro enempää... :D

JälkiJuttu:
Talvi yrittää tehdä tuloaan tänne etelän veteliinkin. Eilisestä asti on ollut pakkasta ja tänään on melkein koko päivän taivaalta satanut "mannaryynejä". Onneksi tiet ovat kuitenkin kuivat, meidän autossamme on nimittäin kesärenkaat vielä alla...

Lampaat keritty

Tai siis lammaskoirat. Jokakeväinen karvaurakka on saatu taas päätökseen. Koska en halua kiusata vanhoja koiria riipimällä takkuja ja ärsyttämällä jo herkkää ja haurastunutta ihoa, olen jo ööö... varmaan viisi vuotta ainakin vetänyt parrat trimmerillä puliksi aina keväällä. Osasyynä moiseen operaatioon on myös ollut kohtaamiseni iskiaksen kanssa, joka aiheutti sen, että en pystynyt pitkään aikaan edes kuvittelemaan suorittavani vaativia turkinhoidollisia toimenpiteitä. Hyvä kun sai edes kengät jalkaan itse...

Joka tapauksessa toissapäivänä surruuttelin trimmerillä Juniorin, pesin sen ja tälläsin punkkipannan kaulaan. Tänään sama homma PP:lle. Täytyy sanoa, että koska PP on vähemmän neuroottinen kuin Juniori, meni isomman koiran trimmaamiseen puolet vähemmän aikaa. Juniori kun käyttää kovin paljon energiaa siihen, että pistää hanttiin, yrittää venkoilla vastaan, istuu kun pitäisi maata jne. Ärsyttävä koira kerta kaikkiaan. PP puolestaan on sitä mieltä, että kaikki mitä Mamma tekee on jees. Niin on siis trimmauskin vaikka tassuista vähän kutittaakin.

Juniori paineli karkuun kun yritin ottaa siitä kuvaa, mutta PP sentään suvaitsi maata pöydän alla kuvattavana. Tällainen nahkakalju siitä tuli:

Onpas paljon roskia lattialla, ei oo kukaan siivonnu...

Huomatkaa (iki)vanhan uroskoiran remppamaha ja kurttuinen nahka. Tuossa kuvassa eivät hienot korva- ja häntätupsut pääse oikeuksiinsa, mutta jonkun käsityksen siitä kuitenkin saa. :)
VV toimi loistavana työnjohtajana molemmissa keisseissä, kävi välillä nuolemassa hikeä naamaltani ja oli muutoinkin hyvin tarkkana koko ajan. 

Ja nyt on sitten muutoinkin kesä virallisesti täällä. Olen nähnyt sekä vaskitsan (jonka ystävällisesti hätistelin tieltä turvaan pusikon puolelle) sekä kyyn. Se kyy oli aivan pikimusta. Olen täällä nähnyt aiemminkin aivan pikimustia kyykäärmeitä, olisikohan jotain paikallista sukuhaaraa. Onneksi kyytä lähestyttiin takaapäin jolloin se ihan omatoimisesti lähti luikertamaan kohti aluskasvillisuutta. Mutta taas muistui mieleen, että ei tee mieli pahemmin tuolla metsäpoluilla loikkia ainakaan koirien kanssa.

Happihyppelyä

Lähdin tänään pitkästä aikaa VV:n kanssa kahdenkeskiselle "hikilenkille". Noita vanhoja pieruja kun saa raahata perässä ja Juniori ehkä vielä jaksaisi vähän pidempää lenkkiä, mutta ei mitään kovatahtista. PP puolestaan alkaa olla jo sellainen "mallia tuuletettava" eikä ihan aina taida muistaa miksi siellä ulkona käydään. Helpointa siis tehdä ylimääräinen lenkki terroristin kanssa.

Vetäisin siis kävelytennarit jalkaan ja lähdin tarpomaan. Ensimmäisellä suojaisella aurinkopaikalla tajusin, että pukeutuminen tähän päivään olikin todella haasteellista. Aukealla tuuli melkoisesti, mutta suojassa metsän siimeksessä auringon paistaessa tuli hiki. Ja virhe numero kaksi: aurinkolasit jäivät kotiin. Matka jatkui siis vähän silmiä siristellen, mutta vauhdikkaasti.

Ensimmäiset pari kilometriä paineltiin menemään aika haipakkaa ja oli ilo huomata, että hengästymisestä ja hikoilusta huolimatta ei keuhkosta ahdistanut kuten aiemmin flunssan jyllätessä. Lisäksi polvi ymmärsi olla hiljaa ja vihoittelematta, vaikka unohdin laitta polvituen.
Metsän siimeksessä pysähdyin ihailemaan valtaisaa valkovuokkopeltoa ja pohdin, että eipä taida äitienpäivän aikaan enää olla valkovuokkoja pikku pilttien kerättäväksi.

Kukei

Lenkkikaverit: trimmaamaton koera ja tennarit

Lenkki sujui ihan mallikkaasti ja tyytyväisenä totesin, että tulihan sitä sellainen nelisen kilsaa tarvottua aikamoisella vauhdilla. Liikuntahan on kuntoa kohottavaa kun syke nousee ja tulee hiki...

Lopuksi nautin vielä ihanasta kevätauringosta sekä keskipäivän hiljaisuudesta ja rauhasta penkillä istuskellen. Sitten sain kuningasidean yrittää ottaa kuvan itsestäni ja koirasta niin, että koira on sylissä. Juu, ei ole helppoa näköjään... Ehkä en ihan heti kokeile uudestaan. Tässä pari tulosta:

Kuono & tukka

Korva & tukka

Mutta ainakin taivas on huikaisevan sininen vailla pilvenhattaraa! Ja viikonlopuksi luvattiin samanlaista keliä. Siispä: Ny' rillataan! ja paljon. Viikonloppuja! :) 

Ei saatana...

Siis anteeksi nyt vaan, mutta mikä vittu noita Amerikan ihmeitä vaivaa?
Vai onko tämä jonkun mielestä siistiä ja hauskaa? Iltapäivälehdestä ponkaisi vastaan tällainen juttu: Trimmauskisa 

Minä henkilökohtaisesti vastustan jo sitä, että koira on "asuste" siihen tyyliin kuin Paris Hilton on tätä nykynuorisoa opettanut. Puetaan joku pikkukoira "kivoihin" ja "söpöihin" vaatteisiin ja kanniskellaan käsilaukussa pitkin ostoshelvettejä. Kyllä se niin on, että koiran pitää saada olla koira, olkoon minkä kokoinen tahansa. Ymmärrän, että tämä pohjoisen periferian ilmasto pakottaa joitain lämpimämmästä ilmanalasta tuotuja koiria vaatettamaan paukkupakkasilla, mutta se on hieman eri asia kuin tällainen koristelu.

Mutta tuo värjäys ja trimmaushomma meni kyllä niin yli hilseen meikäläiseltä, että ei mitään rajaa. Toki Jenkkilässä ihan "tavalliset" koiranomistajatkin värjäyttävät puudelinsa ihan vaan huvin vuoksi. Minä en vielä ole keksinyt, mitä iloa kenellekään on pinkiksi värjätystä villakoirasta... Katsoin joskus Animal Planetilta jakson tai kaksi jotain trimmaajien kisaa ja kyllä siinäkin oli sellaisia ylilyöntejä, että pahaa teki. Ilmankos kyseisen sarjan katselukerrat jäivät vähiin.

Ärh. En jatka enempää, vaikka voisin kirjoittaa kokonaisen esseen aiheesta "pidetään koira koirana ja hankitaan ne pehmolelut lelukaupasta".

Jälkijuttu:
Käytiin eilen VV:n kanssa silmä- ja polvitarkastuksessa (kuuluu rodun pakollisiin terveystarkastuksiin).
Silmät ovat täysin terveet eli ei perinnöllisiä silmäsairauksia. Silmätarkistus tulee uusia vuosittain, sillä monet silmäsairaudet ilmenevät vasta vanhemmalla iällä.
Polvet arvioitiin molemmat 1 arvoisiksi (0 paras), mutta lääkärin mielestä klappi on niin pieni, että syytä huoleen ei ole. Suoraan sanottuna, olisihan se ihme jos moisella hyppykepillä ei mitään näkyisi. Pikkupentuaikanakin oli hieman haasteellista hillitä sen hyppimistä ja parcour-harrastusta...
Ohessa kuva "potilaasta" eilispäivältä.

paikka auringossa

Hoitolapsi

Muutama räpsy punaisesta paholaisesta, joka on sulostuttanut talouttamme tiistaista alkaen. Huomenillalla on jäähyväisten aika ja luulen, että VV ei ole ollenkaan pahoillaan kun on niin kade eikä halua jakaa huomiotamme. Mutta ikävä voi sitten iskeä kun ei enää olekaan tasaväkistä paini- ja tappelukaveria. Ehkä se joskus saa rotutoverin seurakseen, sitten kun PP:stä aika jättää, mikä voi olla käytännössä koska tahansa noilla kilometreillä.

Iiiishot korvat

Kuvan saa otettua vain kun se nukkuu

Lusikassa

Pieni ja söpö, nukkuessaan

Väri on kyllä vähän viturallaan johtuen auringonvalosta ja vastasalamasta. Että kyllä se väri oikeasti on punainen eikä tuollainen vehnä...

Burnout

"It's better to burn out than fade away."

Sen kyllä allekirjoitan. Elämä pitää elää niin, että ei tarvitse katua mitään ja jos kuolee huomenna, voi katsoa taaksepäin ja sanoa eläneensä. Ja tätä yritän noudattaa entistä tiukemmin, sillä työympäristössä on aika monta vakavan sairauden yllättämää ihmistä (pääsääntöisesti syöpiä), joista osa, valitettavan moni itse asiassa, on siirtynyt vehreämmille viroille reilusti alle kuusikymppisinä. Viime viikonloppuna haudattiin yksi, ja samaan aikaan toinen sai aivoverenvuodon ja makaa nyt Töölössä eikä kukaan vielä tiedä toipuuko ja miten hyvin jos toipuu...

Noissa tapauksissa piilee osittain se syy, että halusin hetkeksi pois oravanpyörästä vapaalle, että voin edes vähän aikaa viettää elämääni kuten haluan, itselleni, itseäni hellien, ilman työn sanelemaa rytmiä. Ja tiedän jo nyt tuon ajan olevan ihanaa, vaikka en edes ole suunnitellut tekeväni mitään erityistä. 

Varsinaisesta loppuunpalamisesta minulla ei ole onneksi kokemusta. Mutta olen niitäkin nähnyt. Palaavat töihin vuoden tai puolentoista kuluttua ja ovat vain varjoja entisestään. Kaikki varovat mainitsemasta mitään, sillä luullaan, että "sellainen" ihminen romahtaa heti jos uskaltaudut kysymään kuinka hänellä menee. 
Voi kai niin käydäkin, mutta itse ajattelen, että normaali kohtelu olisi varmaan toivottavaa asianomaisenkin puolesta.

JälkiJuttu:
Elämäni valolla on tänään syntymäpäivä! Vuosi sitten syntyi VV, emmekä todellakaan tuolloin tienneet, että minkälaisen kultakimpaleen saamme elämäämme sulostuttamaan. :)

Synttäriä on vietetty herkkujen parissa (kavereille kans) ja lahjaksi annoin pienelle kettunaamalle oman ketun.

Aika hieno minusta ja tuntui kelpaavan lahjan saajallekin (pahoittelen kuvan huonoa laatua). Toivon, että meillä on edessä monia yhteisiä vuosia ja ehkäpä laumamme joskus saa jatkoa VV:n pennusta. Kuka tietää...

Lauhtuneesta kelistä intoutuneena Siippa kaivoi sukset esiin ja kävi testilenkillä. No, koskapa pääkaupunkiseudulla on vähän lunta ja vielä vähemmän lumetettuja latuja (Paloheinä 1,5 km, Oittaa 1 km), oli koko pääkaupunkiseudun harrastehiihtoporukka rantautunut meille. Meillä on sentään melkein neljä kilometriä lumetettuna, kiitos niiden viime viikonlopun kisojen. Siippa tuumi, että sadalla metrillä oli keskimäärin kymmenen hiihtäjää. Koko ajan sai joko ohitella tai olla ohitettavana. Loppukaneettinsa oli: "Hiihtäminen on perseestä."
No niin mustakin, siksi en lähtenyt mukaan, vaikka Siippa kyllä vihjaavasti roudasi myös meikäläisen sukset tuulikaappiin. Tuumasin, että onhan ne hienot vaikkeivät taida viimeisintä huutoa ollakaan, ja kyllä niitä kelpaa siinä tuulikaapissa katsella aina ulos lähtiessä ja kotiin tullessa. 

H niin kuin huono

Viikonloppu onkin vietetty kutakuinkin kodin seinien ulkopuolella. Että tänä aamuna oli vähän sellainen "oi miksi kello soi" -fiilis kun tuntuu ettei sitä lepoa hirveästi suotu viikonloppuna.

Torstai-iltana päätin, että hyppään sittenkin kasvattajan matkaan ja vien VV:n kuitenkin sinne näyttelyyn. Kynsi oli parantunut ja koira oma itsensä, joten mukaan vaan, meni sitten syteen taikka saveen. Tällä hetkellä VV:lla on yhteensä noin kuusi karvaa kyljissä ja mahan alla ja se näyttää hieman todella korkeajalkaiselta.
Olinkin jo sanonut, että tuomarin tietäen, ei mitään ole odotettavissa, mutta tuleepahan edes kokemusta koiralle moisesta sisänäyttelystä.

Näin kävi, tassuun ei jäänyt kuin hyvin mennyt kehäesiintyminen sekä pala paperia, jonka mukaan koirassani ei ole mitään hyvää (H:lla ulos niin että heilahti). Tai no: "reipas esiintyminen". Eli ruma kuin fan, mutta kun pitää jotain kaunistakin sanoa, niin tuo on sitten se ainoa positiivinen juttu, jonka rouva tuomari sai itsestään puserrettua.
Olen syvästi loukkaantunut koirani puolesta, mutta onneksi se ei itse tajua kuinka pahasti sitä onkaan loukattu. Jätämme siis missikisat odottamaan kesää, jospa siihen mennessä olisi saatu aikaiseksi jotain karvankasvuakin.

Onneksi seurueessa tuli sentään menestystäkin, VV:n velipoika pärjäsi oikein kivasti (sertiä pukkasi taas). Lisäksi monen ystävän koirat napsivat palkintoja muissa roduissa. Että kiva päivä sinällään kun tapasi monia tuttuja, joiden kanssa ei ole tullut turistua pitkään aikaan. Ja tosiaan ihan hyvää harjoitusta VV:lle. Kiva oli huomata, että se pystyy olemaan rennosti tuollaisessakin hälinässä. Ja voi sitä pienen koiran iloa ja riemua kun se hoksasi, että olimme saapuneet kotipihalle! En ole koskaan nähnyt sen tuolla tavalla menevän ilosta sekaisin! :D

Päivä oli pitkä ja jaloissa se sitten tuntui seuraavana yönä kun heräsin sen seitsemän kertaa erinäisiin suonenvetoihin. Toisin sanoen tuli juotua aivan liian vähän ja syötyä liian vähän suolaista.

Siippa puolestaan oli lauantaina ollut ihmettelemässä kilpahiihtoa kun SM-kisat sivakoitiin "takapihallamme". Minäkään en ollut koskaan käynyt moisia kisoja paikan päällä katsomassa, joten suuntasimme siis sunnuntainakin kisatantereelle katsomaan parisprintin finaaleja. 
Mielestäni olin pukeutunut fiksusti, lämpimästi ja asianmukaisesti, mutta niin vaan rupesi sormia ja varpaita palelemaan kun paikallaan seisoi reilun tunnin verran. Niin ja naamaa kylmäsi.
Sinnikkäästi olimme paikalla loppuun asti ja kävimmen vielä seuraamassa palkintojenjaonkin tapahtumateltassa.
Olin todella hämmästynyt siitä, miten pienikokoisia erityisesti naismaastohiihtäjät ovat livenä nähtynä! Sellaisia piskuisia, joissa ei ole varmaan grammaakaan rasvaa. Eivätkä ne mieshiihtäjätkään mitenkään koolla pilattuja ole.
Että penkkiurheiltu on ja kannatettu "oman kylän"tapahtumaa. Telkkarissakin näyttiin kun osasi oikein katsoa. ;) 
Ja kylläpä olikin ihana mennä saunaan sulattelemaan kohmeisia jäseniään tuollaisen ulkoilun päälle!

Tasapainon vuoksi taidan viettää ensi viikonlopun kotona neljän seinän sisällä poistumatta muualle kuin koirien kanssa lenkille. Joku roti sentään kylillä hillumisessakin...

Viimeistä viedään

Tämän vuoden osalta on kohta duunit taputeltu ja samalla koko vuosi. 

Tänään on myös se päivä vuodesta kun pari koiraa taloudessamme uskoo maailmanlopun tulleen ja viettää iltansa ja pitkälti yönsä lymyillen tahoillaan.
Toivon totisesti, että terroristi on vähän kovemmasta puusta veistetty kuin vanhemmat lajitoverinsa. Uskokaa kun sanon, paukkuaran koiran kanssa eläminen ei ole herkkua ja taipumus yleensä pahenee vuosien saatossa. Niin meilläkin. 

Siksipä tämän päivän Fingerpori oli mitä osuvin oman ajatusmaailmani kanssa: 

© Pertti Jarla

Minun puolestani rakettien myymisen yksityisille voisi tyystin kieltää tai ainakin tehdä jotenkin luvanvaraiseksi. Nytkin pommeja on myyty perjantaista alkaen, vaikka lain mukaan niitä saa räjäytellä vain ja ainoastaan tänä iltana ja yönä. No ovatko malttaneet olla pommittamatta? Juu, eivät. Eilen naapurustossa joltain karkasi jo mopo käsistä niin, että piti ihan rakettejakin ampua paukkujen lisäksi.

Vaan se siitä, eipä tämä meikäläisen persharmi ja mäkätys mitään auta. Sulkeudumme kämppäämme ja olemme omissa oloissamme toivoen, että jossain kohdassa hellittää, jotta koirat uskaltavat käydä tarpeillaan. Ooppa ite kusematta vuorokausi...

Kulunut vuosi on ollut jotenkin... no... erikoinen. Siis mitään sinänsä ihmeellistä ei ole tapahtunut, mutta kuitenkin lähtökohdat ensi vuoteen ovat tyystin erilaiset kuin tähän kuluvaan olivat. Töissä tapahtui paljonkin, mutta ei niistä sen enempää.

Vaan onhan tämä vuosi tuonut tullessaan elämäämme raikkaan tuulahduksen eli VV:n.

Häh? Jaa, mää vai?

Ihanan hullu ja "kamala" pieni koira, joka on paikkansa ottanut sydämissämme ja talossamme valloittaen vähän sukulaisia ja tuttaviakin siinä sivussa. Olen kovin iloinen siitä, että polkumme kohtasivat ja meidänkin talomme hiljaiseloon on saatu vähän säpinää.

Lisäksi olen yhä enemmän nauttinut Blogistanian moninaisista ihanista bloggaajista, joiden hengentuotoksista irtoavat sekä naurut että itkut.
Pieni oma lukijakuntani ja aktiiviset kommentoijat ilahduttavat minua kovasti ja jaksavat olla mukana, vaikka välillä blogini päivitystahti on varsin rytmihäiriöinen kun ei vaan ehdi. On mukava saada kommentteja ja sitä kautta keskustelua mitä hulluimmista jutuista.
Siispä kiitos teille kaikille kuluneesta vuodesta, jatketaan samoin kujein ensi vuonnakin.

Hyvää Uutta Vuotta!
 

Kaamoskaaokseen

Niin sitä on taas solahdettu takaisin arkeen.

Tiistai-iltana tömpsähdimme Hki-Vantaalle sinivalkoisin siivin. Ihanasti satoi räntää ja tuuli, silleen sielusta läpi sekä taksijonossa oli joku vitun urpo takana, joka yritti ensin kiilata ja sitten tunkea suuhun. Ihmiset on typeriä ja itseään bisnesmatkaajina pitävät ovat vielä typerämpiä. 

Koirat käytiin koukkimassa eilen kotiin ja niistä jokainen oli haukkunut äänensä käheäksi. No, olipahan vähän hiljaisempaa kotona sitten. 
VV:tä vaivasi melkoinen sylivajaus ja läheisyydenkaipuu, ja se viettikin suurimman osan illasta nukkumalla joko minun tai Siipan sylissä.
Kaikki kolme olivat kovin väsyneitä ja selkeästi ilahtuneita kun menimme noutamaan niitä.

Siinä koiria noutaessa pätkähti päähän sekin todellisuus, että viikonloppuna käännetään taas kelloja, perkele! Miksi pitää pienen ihmisen elämää sotkea moisella vekslaamisella? Eihän siitä ole edes mitään hyötyä tai iloa, vitutusta vaan pukkaa.

Tänään koitti sitten töihinpaluu ja olisi pitänyt olla paastopäiväkin, mutta unohdin eilen tyystin ja kokonaan ostaa mitään paastopäiväevästä.
Kävin lounaskuppilassa syömässä kananrintaa, joten sellainen semi-paastolounashan se sitten oli.

Töissä oli joku ollut ahkeranakin, nimittäin kaktukseni. Kun lähdin, oli yksi kukka auki ja tänään palatessani sitten useampi. Tämä kaktus on viimeksi kukkinut kahdeksan vuotta sitten. Ilmeisesti olen nyt kohdellut sitä tarpeeksi huonosti kun se on intoutunut kukkimaan.

Viikko sitten

Tänään

Matkarapsaa kirjoitan jahka tästä ehdin ja kaivelen vielä parit kuvatkin jutun höysteeksi.

Pörrierin pimeä puoli

Olen varmaankin kyllästymiseen asti täällä kehunut kuinka hyvä ja hieno ja hauska koira VV on. Ja onhan se, mutta eihän se ole koko totuus. Jokaisella koiralla on myös pimeä puolensa ja nyt paljastan VV:n synkän salaisuuden...

Sen suhteen olemme tämän kersan kanssa olleet varsin onnekkaita, että mitään suurempaa pahaa se ei ole tehnyt. Ainakaan vielä. Toisaalta, hampaat ovat jo vaihtuneet, joten suurempaa pureskeluintoakaan ei varmaan enää ole. Jyrsimis- ja kaluamisvietti on määrätietoisesti suunnattu sallittuihin eli puruluihin ja ne tuntuvatkin tekevän kauppansa hyvin.

Vaan eihän se olisi elävä olento eikä mikään jos ei silläkin jotain paheita olisi.

Ensimmäinen ilmenikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Sukat. Puhtaat, likaiset, miesten, naisten. Kaikki käyvät ja niitä ei voi vastustaa. Onneksi se vain nujuuttaa niitä ja kuskaa paikasta toiseen, mutta ei riko. Niin ja on sen verran typerä, että tulee esittelemään saalistaan jolloin sukan voi pelastaa. Toiminnasta tulee kovasti mieleen Kamut-sarjakuvan Katti, jolla on se rakas pieni vaaleanpunainen sukka. 

Toinen pimeän puolen ruumiillistuma onkin ilmennyt sitten vähän myöhemmällä iällä.

Pikkupentuaikana VV:lle annettiin kaikenlaisia pahvitötteröitä ja kananmunakennoja riivittäväksi, ja aikansa se niistä hupia otti. Nykyään ne lähinnä pyörivät jaloissa tyhjän panttina, koska kukaan ei jaksa samaan tahtiin siivota neidin leluja koppaan kuin se sitä tyhjentää...

Sallittujen pahvien sijaan himojen kohteeksi on osoittautunut talouspaperi... Ja kun se sitä saa hampaisiinsa, se tuhoaa sen nanosekunnissa mikrosilpuksi.

Eilen illalla se tunsi aitoa tuskaa kun näki olohuoneen pöydällä olevan talouspaperiarkin (juu, olin sen siihen hetkellisesti laittanut pyyhittyäni lasin jättämän renkaan pöydästä) tietäen, että sitä ei saa ottaa. Pieni koira kierteli ja kaarteli pöydän ympärillä odottaen sopivaa hetkeä kaapata tuo himoittu aarre itselleen. Vaan pettymyksien pettymys, emäntä vei paperin roskikseen ihan itse.

Bravuuriksi onkin muodostunut talouspaperin pihistäminen Siipalta. Siippa kun käyttää kotona sellaisia college-housuja, joissa on lörpöt taskut. Ja miehiseen tapaan siellä taskussa pitää aina olla vähintäänkin yksi talouspaperiarkki, mieluummin useampi. VV on fiksuna likkana hoksannut moisen aarrekätkön olemassaolon. Niinpä se ujuttautuu vaikkapa sohvalle viereen muina mimmeinä ja hetken kulutta se onkin jo pihistänyt taskusta talouspaperin, jonka on myös ehtinyt silputa ennen kuin itse ehtii kissaa hönkäistä. Siitä tulee yllättävän iso määrä roskaa, yhdestä talouspaperiarkista siis.
Luulen, että tässä on koirallamme paha addiktio josta se ei tule eheytymään koskaan.

Lisäksi piskistä taitaa löytyä joku harakkageenikin. Jos minulta jää yöpöydälle korvakorut, niin taatusti käy hakemassa niistä toisen ja koru löytyy matolta sängyn vierestä. Vielä ei ole onnistunut lukkoa nielaisemaan, mutta yksi korvis oli koukkua vailla, joten näinköhän kulki karvakorvan suolen läpi se... Minulla vaan on niin laho pää, että en muista heti aarteita piilottaa kun ne riisun. Ei ole nimittäin ennen moista harakkaa ollut.

JälkiJuttu:
Ajanhallintani alkaa pettää pahasti. Eilen rynnin karmit kaulassa kosmetologille, koska olin ihan varma, että olen miltei myöhässä. Palauduin maan pinnalle pikaisesti kosmetologin kysyessä, miksi olen paikalla puoli tuntia etuajassa... Olimme sopineet ajan edellisellä kerralla ja MINÄ olin omaan kalenteriini kirjannut väärän ajan. Mitäköhän seuraavaksi... *huoh*

Niin ja viikonloppu Stadikalla oli oikein onnistunut ja mukava. Pidin lupaukseni, yhtään kuvaa en ottanut. Nojailin kuitenkin Shire-hevosen kaulaan ja nuuskutin itselleni heppaenergiaa. Kivaa oli vaikka sunnuntaina meinasi vilu yllättää kaikesta varautumisesta huolimatta. Tunnelmakuvia voi kuitenkin käydä ihastelemassa SRL:n sivuilla (tai Hirnakan luona).

Matalaa lentoa

Kalenterissani mennyt viikko on sujahtanut kuin päivässä. Ei sitä vanha enää jaksa tällaisia rupeamia kovin pitkään kun ei saa minään aamuna nukkua univelkojaan pois. Kaksi viikonloppua putkeen aikaisia aamuherätyksiä joka päivä ei ole ihan meikäläisen juttu.

Viime viikolla lähdin Tallinnaan kokousreissulle keskiviikkoaamuna noin kello kuusi. Tai no, kello kuusi soitin taksin, joten herännyt olin ennen viittä. Siis niin aikaisin, että jokainen huushollin koira kaivautui syvemmälle nukkumapaikassaan ja toivoi ettei akka vaan kohdista huomiota juuri häneen ja pakota heräämään.

Harvoin olen nähnyt Suomenlahtea niin tyynenä kuin se nyt oli sekä mennessä että tullessa. Tallinnassa oli todella lämmintä, illallakin auringon jo laskettua oltiin ihan kesäisissä lämpötiloissa. Perinteisesti reissu oli työntäyteinen, mutta onneksi saimme nauttia vähän auringosta Raatihuoneentorilla sekä tietysti hyvästä ruuasta molempina päivinä.

Työmatkan vuoksi olin päättänyt siirtää viikon toisen paastopäivän perjantaihin. En muista mitä söin... Mutta muistan, että illalla olisi tehnyt mieli vähän herkutella viikonlopun kunniaksi. Tämä siis itselle muistipaikaksi: ei enää perjantai- tai viikonloppupaastoja, ikinä. ;)

Lauantaina olikin taas herätys noin kello kukonpieru kun oli määrä suunnata pörriereiden erikoisnäyttelyyn, joka onneksi järjestettiin melko lähellä, noin puolen tunnin ajomatkan päässä.
Tällä kertaa mentiin vähän kevyemmällä varustuksella, sillä näyttely oli sisätiloissa eli sateeseen ei sen kummemmin tarvinnut  varautua. Harmi, nyt oli niin hieno keli, että ulkonäyttely olisi ollut miellyttävämpi vaihtoehto.

VV oli yksin luokassaan, isommissa tyttöpennuissa ja näin ollen luonnollisesti voitti luokkansa. Kunniapalkinnon sai myös ja pääsi kisaamaan nuoremman pennun kanssa. Tällä kertaa nuorempi vei voiton ja VV oli siis 2. paras narttupentu. Ei huano, sanoisin.

Tässä sitä mennään. Mukana myös meikäläinen. ;)

 

Päivän rusetit

Velipoika olikin sitten karvan verran parempi ja voitti urospennut, mutta hävisi myös samalle mimmille jolle VVkin.
Koko päivähän siellä sitten meni. Olin luvannut kasvattajalle jäädä apukäsiksi esittämishommiin loppukahinoita varten ja kyllähän siellä sai sitten meikäläinen pyörähtää parin sessen kanssa loppukisoissa. Tuomari, ranskalaisissa koroissaan, oli ihan hirvittävän hidas arvostelussaan ja sekin osaltaan vaikutti päivän pituuteen. Siippa ehti ottaa tirsatkin retkituolissaan jossain kohdassa...

Sunnuntaiaamuna olikin jo vähän sellainen Päiväni murmelina -fiilis. Kello soi tasan samaan aikaan kuin lauantaiaamuna ja taas oli määrä lähteä missikisoihin. Vaan tällä kertaa ihan kävellen, joten tavaramäärä minimoitiin sellaiseksi, että sen jaksoi kantaa mennen tullen. Matkaa näyttelypaikalle kotiovelta tuli siis vajaa kilometri. Ihan hauskaa, vaikka täytyy sanoa, että VV oli korviaan myöten märkä kun aamukasteisessa heinikossa matkaansa taittoi. Onneksi aurinko lämmitti ja kersa saatiin kuivaksi ennen kehään astumista. Vuorossa siis viimeinen kerta pentuluokassa.
Muita pentuja ei ollutkaan kuin VV ja velipoikansa. Molemmat saivat kunniapalkinnon, vaikka olinkin varma, että sitä ei tältä tuomarilta VV:lle tipu, ja pääsivät jälleen kerran kisaamaan vastakkain. Veli veti pitemmän korren (taas) ja oli rotunsa paras pentu, joten VV:n tassuun jäi sitten se VSP-pennun palkinto. Olin kovin iloinen tästä, sillä odotuksia ei tosiaan ollut ja velipoika on kyllä selkeästi valmiimpi kaikin puolin kuin meidän tirppa, joten oikeinpäinhän se meni. Kirjallisesta kritiikistä voidaankin sitten olle montaa mieltä, mutta jääköön se mielipide nyt näpyttelemättä... ;)

Sunnuntain rusetit ja pytty

Vielä poseerausta lauantailta.
(onpas mulla ryppyinen paita... :-/ )

Jäimme vielä hengailemaan näyttelyalueelle kun halusin pitkästä aikaa katsastaa noiden partapaimentenkin arvostelun. Kotiin ehdittiin passelisti formulaa katselemaan.
Päivä oli ihanan lämmin ja suorastaan helteinen, että olisi voinut vähän köykäisemminkin pukeutua jos olisi tajunnut. Vaan aamulla oli vain neljä astetta lämmintä kun käväisimme koirien kanssa lenkillä, joten ihan ei tullut ajateltua, että muutaman tunnin kuluttua on yli 20 astetta lämmintä.

Eilinen oli taas paastopäivä ja täytyy sanoa, että aika rutiininomaisesti se alkaa jo sujua. Enää ei ajattele koko aikaa ruokaa tai sitä, että ei saa syödä. Aika hyvin on löytynyt päivän kalorimäärän täyttävät eväät, vaikka eilen illalla vähän varioin siitä normaalista keitetystä kananmunastani. Koskapa valmiina oli jo yksi keitetty muna, en jaksanut toista ruveta keittelemään kun ei kotosalla ollut muita syöjiäkään kuin minä. Niinpä ratkaisin "lisäsyömiset" syömällä yhden hapankorpun sellaisenaan ilman mitään ja toisen sipaisemalla päälle ihan pikkuisen ruohosipulimaksapasteijaa. En sen kummemmin ruvennut laskeskelemaan kaloreita, mutta perstuntumalta sanoisin, että skaalassa pysyttiin aika hyvin. Yhdessä hapankorppusiivussa muistamani mukaan on muutama kilokalori ja tuskin se pieni nokare maksapasteijaa romahdutti korttitaloa.

Tämmöistä meillä täällä. Jostain pitäisi löytää aikaa pihalla möyrimisellekin kun pitäisi ryytimaa kääntää syyskuntoon. Ja sienimetsäänkin pitäisi mennä katsastamaan jossain välissä tarjontaa. Vaan ensi viikonloppu on pyhitetty hevostelulle Stadikalla, joten muut asiat siirretään eteenpäin.

Missikisoissa taas

Nälkä kasvaa syödessä, niinhän sitä sanotaan. Tai harjoitus tekee mestarin. 
Kun kävin viimeksi trimmauttamassa VV:tä kasvattajalla ennen viime viikonlopun näyttelyä, ehdotti hän, että mekin lähtisimme rotujärjestön epäviralliseen näyttelyyn, joka järjestettäisiin kesäpäivien yhteydessä Inkoossa.
Tuohon epäviralliseen näyttelyyn oli nimittäin kutsuttu arvostelemaan Tanskasta asti pitkän linjan kasvattaja ja ilmoitettuja koiria siihen mennessä oli todella vähän. Tuumasimme, että mikäpäs siinä, kympillä luettelon täytteeksi ettei ole niin noloa rotukerhollekaan sitten ja onhan se hyvää harjoitusta VV:llekin noin kehäkäyttäytymisen ja -rutiinin kannalta.
Tänään oli sitten se päivä kun piti lähteä katselemaan rotutovereita ja samalla vähän poseeratakin.

Aamulla VV tekikin ihan ennätyksen, sillä emme olleet ehtineet taittaa matkaa kuin viisi minuuttia kun se jo oksensi ensimmäisen kerran. Eikä se todellakaan ollut saanut ruokaa aamulla. Noin tunnin matkan aikana se oksensi noin viisi kertaa, lähinnä limaa kun ei sitä ruokaa siellä vatsassa ollut. Raukka.

Perille kuitenkin päästiin ja paikkahan olikin varsin viehättävä.
Emännälle taisi vaan tulla pienoinen järkytys kun vilkaisin luetteloon ja totesin, että kanssamme samassa luokassa oli neljä muuta narttupentua. Että ihan kisaamaan joudutaan! Velipoika oli omassa luokassaan yksin ja vinoilinkin omistajalleen, että helppoahan se on tuolleen yksinään.

Koitti sitten meidän vuoromme ja kasvattaja olikin jo pohjustanut, että joukossa on yksi joka varmasti on parempi ja hienompi ja kaikkea. Selvä. Tämähän sai meikäläisen vaan tsemppaamaan enemmän ja keskittymään esittämiseen ja VV:n esiintymiseen entistä enemmän.

Niin siinä sitten kävi, että tuomari valitsi VV:n ykköseksi tästä pentujoukosta loistavan arvostelun kera ja jatkokisapaikka aukesi, sillä näissä epävirallisissa karkeloissa kaikkien luokkien voittajat pääsevät jatkokisaan.
Vähän jouduin tuulettamaan kun voitto selvisi, kyllä se sen verran lämmitti mieltäni, tunnustan. :)

 

Nyt tarkkana ettei mene nami ohi.

Yllä oleva kuva kertoo mielestäni sen mille tasolle olemme jo VV:n kanssa treenailuissamme päässeet. Itse elän koirien kanssa aina sillä filosofialla, että näyttelykehässä koiralla pitää olla kivaa ja sen tulee esiintyä iloisesti ja reippaasti koska se itse niin haluaa ja sitä on siitä palkittu ja kehuttu. Sieluni itkee verta kaikkien niiden koiraraukkojen puolesta, joista on päätetty tehdä näyttelytähtiä keinolla millä hyvänsä. Ja ne keinot eivät valitettavasti aina ole niitä eniten päivänvaloa sietäviä... Jos koira ei pidä näyttelyistä, ei sitä tule sinne väkisin raahata, sillä sellaisessa tilanteessa kellään ei ole kivaa. Itsekin olen ollut tilanteessa jossa on vain joutunut toteamaan, että näyttelyt eivät ole jonkun koiran juttu, olkoon kuinka kaunis tahansa. (saarnaosuus päättyy tähän)

Näyttely jatkui VV:n kasvattajan koirien ollessa hyvässä myötätuulessa ja loppukilpailuissa VV sijoittui narttujen joukossa kolmanneksi (mukana viiden luokan voittajat) häviten omalle äidilleen ja puolisiskolleen (sama emä), joten aika hyvin sanoisin.
Niinpä meillä oli taas kotiintuomisina pari ruusuketta, pokaali ja muutakin palkintoa. 

Hauskintahan tässä kaikessa on se, että Siippa on niiiiiin ylpeä omasta lellimussukastaan. Mies, joka on sanonut, että ei tule koskaan innostumaan koiranäyttelyistä. ;)
Itsekin myönnän olevani hyvin ylpeä "lapsestani" ja annan itselleni luvan leijua hieman, vaikka kyseessä ovatkin täysin epäviralliset tulokset. Odotetaan sitä todellisuuden kolausta sitten kun siirrytään sinne virallisiin luokkiin. Olen monen vuoden jälkeen löytänyt sen kadoksissa olleen koiranäyttelykipinäni ja iloitsen siitä.

Kallis ja näkökykyä heikentävä juhla

Kyllä, jossain iltapäivälehtien sivuilla urputettiin siitä, että juhannuksella rahastetaan. No, jos on niin juntti, että maksaa uusista perunoista kympin kilo ja mansikoista... noh, mansikoita, niin sanoisin ettei tyhmä ole se joka pyytää vaan se joka maksaa.

Meidän juhannuksemme hinta ei kuitenkaan muodostunut potuista tai mansikoista. Ei. Tämän ekstrakustannuksen aiheutti, kukapa muukaan kuin tänään 5 kk synttäriään viettävä VV.

Ei ollut mittumaari edes vielä kunnolla käynnistynyt kun pääsimme todistamaan VV:n pohjatonta uteliaisuutta ja kekseliäisyyttä...
Siippa otti työpäivän jälkeen ansaitun tirsan sohvalla ja luonnollisesti silmälasit otetaan pois päästä nukkumisen ajaksi (paitsi jos "torkahtaa" kesken lukemisen/tv:n katselun). Niinpä Siippa oli viisaasti sijoittanut silmälasinsa mahdollisimman kauan sohvan käsinojalle seinän viereen.
Ponkaistuaan ylös päikkäreiltään oli niin kiire vessaan, että eipä joutanut heti rillejä päähänsä laittamaan.

Silloin iski VV. Se kun on nyt "näppärästi" oppinut hyppäämään sohvalle, niin sinnehän se meni heti kun äijä selkänsä käänsi. Ja sieltähän se yhtä näppärästi poimi matkaansa aarteen eli silmälasit.
Itse olin samaan aikaan toisaalla eli yläkerrassa, joten minulla ei ollut mitään mahdollisuutta tietää tapahtumasta saati sitä estää.

Eipä se terroristipenska varmaankaan kovin kauaa ehtinyt linssejä kaluta, mutta jälki oli kyllä sitten ihan sellaista halki, poikki ja pinoon. Molemmat linssit olivat täysin naarmuilla, toinen nenätyyny kadonnut (luultavasti nielaistu) ja sangat vinksin vonksin. Toisin sanoen niiden lasien läpi näyttää maailma aika säröiseltä...
Yritin ottaa kuvan kakkuloista, mutta valitettavasti en pystynyt ottamaan sellaista kuvaa, josta näkisi naarmujen määrän kunnolla.

Viaton uhri

Eipä paljoa naurattanut, vaikka kuinka pitää osata varautua aineellisiin menetyksiin koiranpentujen kanssa. Ensimmäistä kertaa minun taloudessani joutuivat silmälasit piskin parempiin suihin...

Jos nyt jotain positiivista tästä asiasta hakee, niin onhan niitä muutama pointti:
1) Rillit olivat Siipan eivätkä minun, sillä minä en pysty elämään ilman silmälaseja kun taas Siippa on jollain tapaa toimintakykyinen kotioloissa ilman laseja.
2) Siippa joutui pakon sanelemana optikolle. Ei ollut suostunut vapaaehtoisesti menemään, vaikka olin jo usuttanut pitkän aikaa uusimaan kakkulat
3) Autolla ajamista varten on olemassa aurinkolasit vahvuuksilla, joten ihan meikäläisen varaan ei tarvinnut heittäytyä.

Sunnuntaina oli kuin olikin kauppakeskuksessa optikkoliike auki ja sinne pääsi tuosta vain näöntarkastukseen.
Rilliostokset saatiin tehtyä (normit & arskat) ja nyt jännitetään odotetaan kakkuloita ehtiväksi ennen lomamatkalle lähtöä. Kahta viikkoa lupailivat ja jos siinä ajassa tulevat, niin hyvä on. 
Siihen saakka Siippa katselee telkkaria joko hyvin läheltä tai sitten aurinkolasit päässä. ;) 

Juhannusilme

Haluan jakaa kanssanne VV:n juhannusilmeen.
Tämä on tallennettu piknikillä ollessamme juhannusaattona. On se hassu. :)

Nyt pitää rientää, lisää kuvia tuonnempana.

TV:n katselu on vahingollista

Ainakin jos on noin viiden kuukauden ikäinen terrierinpentu. Sivuvaikutuksena ilmenee hampaiden irtoamista ja kaukosäädinten haalimista. Selkeimmin oireet ovat kuitenkin nähtävissä silmistä...

Vai mitä sanotte tästä?

Pahaksi on jo päässyt näin lyhyessä ajassa! ;)

Koitan ehtiä illalla postaamaan viikonlopun riennoista jahka saan pakolliset kuviot hoidettua alta pois.

Lopuksi toivotan tervetulleeksi mukaan lukijakuntaani Rantakasvin. Toivottavasti viihdyt!

Yöllisiä heräämisiä

Viime yönä meille eksyi ukkonen, oikein isolla kädellä paiskasi. 
Meikäläinenhän nukkuu normaalisti kuin tukki enkä pienistä hätkähdä tai herää mihinkään mitättömyyteen. Siippa on se herkempiunisempi, joka herää kun koira juo vesikupista.

Viime yönä oli kuitenkin toisin. Heräsin noin kello kolme siihen kun PP ponkaisi sängylle väliimme ja haukahti pari kertaa. Tästäkö riemastuneena VV päätti osallistua ja päästeli sellaista vahtihaukkuöhkinäänsä, joka kuulostaa siltä, että sitä pelottaa, mutta se yrittää peittää sen möhkimällä itse... Juniori yöpyykin vielä omassa huoneessaan kun juoksu ei ole vielä ihan kokonaan ohi. Tai no, käytännössä on kaikkien muiden paitsi PP:n mielestä, joten yleisen mielenrauhan säilyttämiseksi saa olla vielä omassa kämpässään.

Olikin aika kova ukkonen. Vesisade kuulosti siltä kuin joku olisi räystäältä kaatanut saavilla vettä. Ja ukkonen kierteli ja kaarteli yllämme paukuttaen säännöllisesti. Taisi ihastua pieneen laaksoomme ja kallioomme kun ei malttanut mennä pois ollenkaan. Ihan päällä oli pari kertaa kun jyrähti samalla hetkellä salaman välkähtämisen kanssa.

Wikipedia

Siinä sitä sitten oltiin melkein koko perhe samassa sumpussa. PP tärisi jalkopäässä välissämme ja VV:n pelko unohtui samantien kun se nostettiin turvaan sängylle. Onnellisena se kiehnäsi ja tuhisi vuoroin kummankin kainalossa. Olin jo juuri nukahtamaisillani kun se työnsi kielensä silmääni. Ihanaa...

Lopulta ukkonen lähti nurkiltamme. VV jäi kiltisti omaan petiinsä ja PPkin pikkuhiljaa uskalsi siirtyä lattian puolelle uinailemaan. Juniori oli ollut koko ajan ihan hiljaa, joten annoin sen olla omissa oloissaan enkä mennyt katsomaan.
Vessan kautta takaisin höyhensaarille ja uni tulikin yllättävän nopeasti. Vaan uni olisi myös mielellään jatkunut kellonsoiton jälkeen. Ihan kamalaa oli raastaa itsensä ylös kun oli ehtinyt siihen sikeimpään univaiheeseen. 

Kiikutin VV:n ja PP:n takapihalle, mutta eihän nyt VV voinut sinne mitään tehdä kun nurmikko oli aivan litimärkä eikä sitä kukaan ollut taas muistanut leikatakaan. Vettä oli satanut 7 mm ja uskon se kaiken tulleen suurinpiirtein sen ukkoskuuron aikana.

Nettiyhteytemme oli näköjään ottanut nokkaansa yöllisestä vieraasta. Ei toiminut ei. Purkki itsessään näytti ihan toimivalta ja valoja vilkkui sopiva määrä, mutta yhteyttä ei tullut. Lienee joku solmukohta tipahtanut kärryiltä verkossa. 
Täytynee ilmoitella palveluntarjoajalle mikäli ei toimi vieläkään kun illalla kotiutuu.

Töihin tuli kuitenkin suoriudutta, mutta nyt kun sopiva aika on lounaasta kulunut, väsyttää ihan järjettömästi. Taitaa olla pakko nykäistä pienet päikkärit alkuillan kunniaksi. Sen jälkeen käyn alakerran vessan lavuaarin kimppuun. Sinne on joku taas tainnut tunkea hiuksia, koirankarvoja ja hammastahnaa kun vetää niin huonosti. Sakkakupissa saattaa muhia ihan oikea aarre, suorastaan jännittää mitä kaikkea sieltä löytyy...
Ihan näin meidän kesken kerrottakoon ettei viemärin rassaus kuulu mielipuuhiini, mutta jonkunhan sekin on tehtävä. Ja meillä se joku olen näköjään minä.

JälkiJuttu:
Laitoin muuten männäviikolla koirankuljetusvälineen uudestaan myyntiin hieman huokeammalla hinnalla kuin syksyllä. Ajatuksena se, että jos joku ostaisi sen pois kuleksimasta kun se edelleen seisoo (kalliina) tyhjän panttina pihan nurkalla. Eilen sitten soitteli yksi kandidaatti, joka vaikutti ihan oikeasti kiinnostuneelta. Tokihan sekin heppu yritti tingata ihan ylettömästi, mutta kun sanoin, että en ole pakkomyynnin edessä, lopetti tinkaamisen. Katsotaan nyt, tuleeko siitä kauppaa vai ei. Saa pitää peukkuja, että käy kaupaksi. ;)

Suvi suloinen

Vaikka olen vannoutunut kesäfani, on tässä(kin) vuodenajassa muutamia asioita, joista en pidä ja jotka tekevät kesästä nauttimisesta hieman tai jopa hieman enemmän epämukavaa.

Hyttyset
Voi vittu ihan suoraan ja suomeksi sanottuna! Mennyt talvi ja sateinen kevät taisivat olla hyttysten säilymisen kannalta suorastaan kulta-aikaa. Nyt niitä on niin saatanasti, että kun erehtyy koirien kanssa metsän siimeksessä lenkillä ollessa pysähtymään nanosekunniksi, niin sellainen armeija hyökkää inisten kimppuun ettei ole tosikaan!
Edellisiltana polttelin terassilla hyttyssavua ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Se haisee kamalalle, mutta pakko oli jos aikoi terassilla iltaa istuskella.

Punkit
Yyööökkkk!!! Niin kauan kuin olen koiria omistanut, olen luonnollisesti joutunut punkkien kanssa tekemisiin kun täällä etelärannikon heinikoissa on tullut miltei koko elämä vietettyä. Nykyisessä asuinpaikassamme punkit voivat oikein hyvin ja jo varhain keväällä odottavat puun oksalla tilaisuutta hypätä pahaa-aavistamattoman koira kyytiin.
Tänäkin keväänä olin myöhässä koirien punkkipantojen kanssa ja jouduin Peräkammarin Pojasta nitistämään kaksi ötökkää silloin kun ajelin sen kesätukkaan. Ai että mä inhoan sitä hommaa! Onneksi ei ole itsestään vielä joutunut moisia poistamaan. Ja mitä kaikkia kivoja tauteja ne levittävätkään. Ihanaa...

Ampiaiset
Juu, ymmärrän ampiaisten arvon pölyttäjinä, mutta suosin kuitenkin enemmän kimalaisia ja mehiläisiä. 
Ampiaiset ovat muutamana kesänä sinnikkäästi yrittäneet tehdä pesiään sekä terassimme alle että yläkerrassa räystään alle. Minä en armoa tunne moisen kodinrakentamisen kohdalla vaan kylmästi tuhoan pesänalun ja pruuttaan vielä raidia perään.
Olen huomannut, että kun raidilla suihkuttaa sen kohdan, johon mokoma pistiäinen yritti pesäänsä tehdä, niin eipä yritä toista kertaa siihen enää.
Loppukesästä ampparit ovatkin sitten aivan kreisejä ja suorastaan pelottavia. Olen hieman allerginen ampiaisenpistoille, joten surraavan kammotuksen huomionosoitukset ympärilläni saavat minut jokseenkin hysteeriseksi.

Tuomikehrääjän toukat
Nämä pirulaiset eivät muuten haittaa elämääni kuin esteettisellä tavalla, sillä omassa pihassa tai ihan lähellä ei tuomea ole (metsän puolella on, mutta se ei näy ikkunastani). Aina jaksan ihmetellä kuinka nopeasti nämä ällömatoset saavat tuomen syötyä kaljuksi ja peitettyä sen inhottavalla harsollaan.
Ja miten ne tuomet selviävät hengissä tästä yhä uudestaan ja uudestaan? Ja kasvattaa uudet lehdet vielä samalle kesälle. Nytkin olen katsellut työmatkan varrella olevia lukuisia tuomia, jotka kaikki ovat tämän harmaan harson peitossa lehdettöminä ja pistäen silmään muuten niin vihreästä maisemasta. Karsean näköistä.

Liljakukot
Kestosuosikkini valituksen aiheista...  Mutta joudun niitä vastaan taistelemaan näköjään joka kesä. Torjuntaohjeeksi on annettu karikkeen vaihto ja sitähän tein viime syksynä kun modifioin kukkapenkkiä. Tässä taannoin löysin neljä tai viisi kukkoa, jotka nujersin. Nyt näyttäisi siltä, että olen voitolla, mutta en nuolaise ennenkuin tipahtaa.

Ja onhan näitä kaikenlaisia muitakin ällöttäviä ötököitä ja tuholaisia. Vaan onneksi kesän saldo kuitenkin jää plussan puolella. Luonto on kauneimmillaan ja lämpö hellii riutunutta ruumista, vaikkakin kotona on välillä tuskallisen kuuma. Onneksi siihenkin on keinoja olemassa ja meillä erinomaiseksi on osoittautunut kattovalaisin, jossa on tuuletin. Se on ihan ykkönen huonosti lämmitettyä saunaa muistuttavan makuuhuoneen viilennyksessä.
Kesän ehdottomasti parhaita juttuja on se, että elinpiiriään voi laajentaa pihalle ja parvekkeelle. Niin ja grillaaminen. Siippa on sellainen grillimaisteri, että!

Myös koirat tykkäävät kun voivat esteettä kulkea pihalle ja takaisin. VV on jo oppinut, että pihalla voi ottaa ihan relasti ja jopa uinahtaa tirsoille.
Ällöttävien ötökkäkuvien vastapainoksi laitan kuvan VV:stä ilta-auringossa jahtaamassa jotain ötökkää. Se on kova likka metsästämään hämähäkkejä ja suorastaan väijyy niitä terassilla.

 

Mukavaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua!