torstai 29. maaliskuuta 2012

Nöyrin anteeksipyyntöni

Siis olen todella pahoillani, että ajattelemattomuuttani olen taas manannut paskaa säätä... Olisi jo pitänyt oppia siitä viime viikonlopun narsissiepisodista. Ne muuten jäivät henkiin, joten pakkasta ei tainnut sittenkään ihan kovin montaa astetta olla. ;)


Eilen (vai olikohan se jo toissapäivänä) aamulla ihan ohikiitävän hetken töihin lähtöä tehdessäni pohdin, että kohta on lumi sulanut niin, että voin taas ryhtyä käyttämään viime syksynä Dublinista ostamiani ihania "kävelykenkiä" (lainausmerkit koron korkeuden takia). Muistelin jo kuinka hyvältä ne tuntuvat ja istuvat jalkaan kuin, noh, hanska tai sukka. Niillä voi helposti viipottaa menemään koko päivän. 


Kuinkas sitten kävikään? No kyllähän te sen tiedätte ja rasvaatte jo köyttä sekä tsekkailette onko saunan takana vielä tilaa... Nii-in, lupasivat viikonlopuksi jotain vitun takatalvea! Siis pakkasta jotain kakskyt astetta ja LUNTA!!!! Tämä on jälleen niitä hetkiä kun toivon, että meteorologien ennustukset karahtavat kiville niin, että kipinät sinkoilevat.


Toisaalta jos taivaalta sataa kissoja, koiria ja vanhoja mummoja, niin sitten ei varmaankaan oven takana ramppaa sunnuntaina aamuvarhaisesta niitä virvon-varvon-kakaroita. Niin, taas on se aika vuodesta. 
Eli huomenna pitäisi jollain ihmeen ilveellä muistaa kauppaan mennessään ostaa niille jotain annettavaa. Tai sitten ei avata ovea... Mutta se on myös aprillipäivä, joten voihan niille myös sanoa, että luulin virpomista aprillipilaksi. ;)
Karsee stressi moisesta, yök.


Menen nyt ruoskimaan itseäni etukäteen manaamani sään takia. Vaikka tällä hetkellä kyllä paistaa aurinko. 

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Vikaantunut nainen

Olen aina ollut aikamoinen yökukkuja ja nukkunut mielelläni piiiiitkään aamuisin, mikäli mahdollista. 
Minulle tuottaa aina suurta tuskaa jos arkipäivänäkin pitäisi olla omasta normaalista rytmistäni poiketen aikaisemmin töissä. Välillä niin käy ja siitä aiheutuu ihan hirveä stressi, aina. Elin nukun huonosti ja heräilen pitkin yötä vain ollakseni ihan jumalattoman väsynyt sitten kun se kello pärähtää anivarhain aamulla.


Ennen lomaani herkuttelin ajatuksella, että ihanaa kun saa nukkua pitkään! Ja valvoa myöhään! Jeee!!
Lomanaloittajaisviikonloppu taisi mennä suht normaalisti. Mutta sitten alkoi se virallinen loma ja mitä tapahtuikaan. Heräsin joka aamu ensimmäisen kerran viimeistään klo 7:40. Siis joka aamu, voi helvetti!
Toilettikäynnin jälkeen onnistuin väkisin nukkumaan tunnin lisää kunnes oli pakko nousta ylös kun ei vaan pystynyt makoilemaan enää selän alkaessa esittää vastalauseitaan.

Seuraavana viikonloppunahan vierailimme anoppilassa ja kävimme vanhusten kanssa vähän "viihteellä" kaupungilla. Olisi luullut nukuttavan vaan ei. En tiedä mitä kello oli kun heräsin, mutta kuvio vaikutti tutulta... Kävin vessassa ja yritin vaipua takaisin unten maille siinä erittäin epämukavassa vuodesohvassa. Ei tullut uni, mutta havainnoin, että aika helvetin monta kelloa on saatu ängettyä yhteen huoneeseen. Ja ne kellot pitävät aika helvetinmoista tikitystä. Kävi oikein vituttamaan moinen. Pitää muistaa varata korvatulpat seuraavaa vierailukertaa varten.

Olen siis ilmeisesti tullut oikeasti vanhaksi tai muutoin vikaantunut kun heräilen tuollaisten viiden tai kuuden tunnin yöunien jälkeen ihan itsekseni. Muistelen nääs, että aikoinaan ihmettelin, mikseivät ihmiset nuku silloin kun siihen on tilaisuus. Ehkä vastaus on tämä, että ei vaan pysty! ;)
Toivottavasti tähän vikaan on vielä olemassa joku korjaussarja, sillä todellakin haluaisin jonain vapaapäivänäni vielä nukkua vaikka kymmeneen asti!


JälkiJuttu:
Täällä satoi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä lunta aika reippaasti. Nyt kun siellä sun täällä ihmetellään, että miksi, niin voinen tunnustaa olevani syyllinen.
Ostin näet talvisten kanervien tilalle lauantaina narsisseja tuomaan hieman väriä kevääseen. No tokihan sitten satoi lunta kun olin hyvällä menestyksellä ripotellut ne erinäisiin ulkotiloihin huushollissa. Osan vastuusta kantanee pari naapuria, joilla oli ollut sama aatos ja sama ostos. ;)



 

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Laiskuudesta rangaistaan

Kyllä minä sen tiedän, että laiskuus on syntiä. Useinmiten en siitä välitä. Minut on lapsena marinoitu ja kyllästetty raamatun opetuksilla ja jossain vaiheessa tulin immuuniksi. En edes jaksa hiiltyä kristinuskon tuputtamisesta (paitsi äidilleni, välillä, nyt kun olen uskaltanut sanoa ääneen, että älä vaahtoa).
Minua kuvannee kerran lämpimästä voileiväistä lohkaisemani lausahdus: "Tuuhea ja syntinen" (jolla tarkoitin runsasta juustoraastetta ja sen tuomia kaloreita), johon Siippa tokaisi: "kuten sinäkin". :D
Olen siis antanut piutpaut jo ajat sitten kristilliselle herran pelolle. Ennemminkin olen sitä mieltä, että kerranhan täällä eletään joten antaa mennä vaan. Ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta kristillisen vakaumuksen omaavilta lukijoilta, jotka siellä paheksuvat...

Enivei, eksyin aiheesta näköjään pahasti. (That's me, sorry!)
Laiskuudestahan tässä piti raapustaa. Meillä on pieni piha, viehättävä sellainen, jota haluan kovasti koristaa kesäisin kukkasin ja yrtein. Olenkin maahan istuttamieni kasvien lisäksi hommannut useamman ison ruukun, joihin olen istutellut erinäisiä kukkien sipuleita aina keväällä. Syksyn tullen olen yleensä roudannut (Siipan avustuksella) nämä suuret ruukut pihavarastoon talvehtimaan. Ja siis paino sanalla yleensä...
Viime syksynä totesin puutarhakalusteiden varastoinnin jälkeen, että varastossa on pyörähtänyt joku pikkuinen trombi ja se on sekaisin kuin seinäkello. Toisin sanoen ovelta ei mahtunut edes jalkaansa työntämään sisäpuolelle ilman että purki puolet tavaroista pihalle. Kiva... Kyseinen luukku oli kuitenkin siivottu ja tyhjennetty turhasta romusta vasta edeltäneenä keväänä.
Siitä suivaantuneena ajattelin, että vittuako minä noita isoja ruukkuja varastoon roudaamaan. Eivät ne Gladiolukset kuitenkaan enää ensi kesänä jaksa samoista sipuleista kasvaa kun varastossa taitaa olla vähän väärä lämpötila talvehtimiseen (kokeiltu on). Päätin sitten syksyn sateiden keskellä, että jääkööt tuohon terassin reunaan. Eihän se ketään haittaisi. Ja käsitykseni vain vahvistui kun vaihtoehtona oli varaston järjestely ja raivaaminen jotta mokomat ruukut sinne mahtuisivat. Juu, ei. Tuohon jäivät, terassin reunaan.


Nyt kun kevät vihdoin ojentelee lonkereoitaan ja aurinko paljastaa kaiken huushollissa leijailevan pölyn ja nurkissa lymyävät koirankarvat, paljastui myös karmea totuus laiskuuden tuottamasta vahingosta. Kuten arvata saattaa, on lämpölaajeneminen ihan fakta näissä oloissa. 
Huomasin yhtenä kauniina päivänä että yksi (siis vain yksi tähän mennessä) isoista ruukuista on ottanut ja haljennut. Ensin luulin, että siitä oli vain lohjennut pieni pala  lasituksesta, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että halki on, ihan läpi asti, ja kun jää sulaa niin palaset leviävät pitkin terassia. Eli vituiks meni, sano vatanen. Joudun ostamaan ainakin yhden uuden ison ruukun ja luultavasti useammankin kunhan koko totuus valkenee. Iloinen asia tässä on se, että ruukut ostin aikanaan alennusmyynnistä eli tosi halvalla.


Mitä siis opimme tästä? Laiskuus ei kannata, eihän. Minä en luultavasti oppinut mitään ja unohdan koko jutun saman tien kun olen roudannut hajonneiden ruukkujen palat roskikseen. ;)

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Kaikkea sitä

...näkee ennen kuin silmät putoavat.
Kuten muistatte, olen TV:n suurkuluttaja ja varsinkin näin työpäivän jälkeen ei oikein jaksa mitään vaativaa, joten töllö on helppo ratkaisu.

Vaan taisi olla virhe tämän illan osalta. Siis vakio-ohjelmani Emmerdalen jälkeen rupesikin tulemaan kaikenlaista shaibaa tuutista. 

Siis tsiisus jumaleissön tätä nykyviihteen tasoa! :-o

Ensin tuutattiin näköhermolle Häät sulhasen tapaan, joka jenkkiesikuvastaan poiketen on täällä armaassa kotomaassamme yksien häiden osalta venytetty kestämään noin puoli viikkoa puolen tunnin annoksina. Jenkkilässä yhdet häät oli puserrettu tuntiin, joka kyllä vaikutti fiksummalta ainakin niiden jaksojen osalta, jotka minä näin.
Tässä Suomi-versiossa avausjaksossa oli joku rokkariksi itseään tituleerannut heppu, jonka oli määrä järkätä kolmessa viikossa unelmahäät morsmaikulleen. No kaikki naisethan sen tietävät, kuinka siinä käy... Ei taida mennä ihan niin kuin Strömsössä. Tämän sulhon yritys näytti minun näkökulmastani karahtavan kiville jo ihan juhlapaikan valinnalla. Että lycka till vaan sillekin avioliitolle! Joka tapauksessa minulle riitti tämä yksi puolen tunnin pläjäys. En aio katsoa toiste, hirveetä tuubaa.

Samalla kanavalla pysyin kun en kai järkytykseltäni ylettänyt kaukosäätimeen. Taso vain parani... Seuraavaksi tarjolla oli Supermarjo ja tytöt. Ja tytöillä ilmeisesti tarkoitettiin niitä "glamourtanssijattariksi" itseään tituleeranneita pimatsuja, näin olin ymmärtävinäni. Päähenkilö tituleerasi itseään "touhutädiksi" ja "erittäin hyväksi työnantajaksi". Touhutädin vielä voin hyväksyä, mutta millä kriteereillä voi tuota jälkimmäistä itsestään käyttää?
Mukana pyöri aviomies ja kaksi lasta. Kolmas oli tuloillaan. Aviomies lausui pokkanaamalla: "Meidän perhe viettää enemmän aikaa yhdessä kuin yksikään toinen perhe Suomessa." Että mihinköhän perustuen tuollaisen lausuman voi herra antaa valtakunnallisessa telkkarissa? Jep, muuta en suostu kyseisestä hutusta edes kommentoimaan... Nyrjähti mieli sen verran. Kehotan kaikkia katsomaan pätkän, en viihteen nimissä, vaan ihan sen takia, että näette millä kaikella sitä televisioon pääseekään "tosi-TV:tä" tekemään.
Tämä oli vielä hirveämpää tuubaa kuin tuo edellinen... Nyt pyöriikin ihan tiukkaa YLE:n asiaohjelmaa ruudulla. ;)

Ja jottei nyt ihan paska maku jäisi suuhun töllön tarjonnasta, niin ilahtuneena toivotin tervetulleeksi ruutuun uusin jaksoin Kätevä emäntä -sarjan! Se on edelleen hauska kuten aiemmatkin tuotantokautensa. Eli siitä vinkki torstai-illan katselmistoon.

Lopuksi vielä tervetuloa Elegia! :)  

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Viimeistä viedään

Nimittäin lomapäivää... Niin se on sitten humpsahtanut 1,5 viikkoa tuosta vaan, helposti ja mitään erityistä tekemättä. Laiskuus on taitolaji. ;)

Perjantaina saimme The Auton ja kyllä sillä nyt sitten on ajeltu sitä "totutusajoa". Teimme jopa pikavisiitin (yhden yön taktiikalla) Etelä-Karjalaan appivanhempien luokse. 
Ja kyllä se on taas todettava, että uusi on aina uusi. Tuota menopeliä ennen "uuden" auton virkaa huushollissamme toimitti koirankuljetusvälineeni, joka sekin jo vietti 8-vuotispäiväänsä. Mutta mitäpä sitä vaihtamaan kun siinä on niin vähän kilometrejä ja se todellakin on kakkosauto taloudessa.
Joten paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa ja kehitys kehittynyt näinä vuosina. Ajaminen on suuri nautinto tuollaisella uuden teknologian ihmeellä, joskaan ei autoilu ole minulle koskaan muutoinkaan mitenkään vastenmielistä ollut.

Nyt on ulkona mitä kaunein auringonpaiste, mutta tuulee ilkeästi. Arvonkin tässä, että olisiko reipas ja lähtisi ulkoilemaan vai tyytyisikö tähän sohvapottuna olemiseen. Ehkäpä ulkoilen autolla tankkaamaan. ;)
Niin ja iltapäivälehdet väittivät, että kevät tulee, mutta ainakin meillä satoi eilen ja edellispäivänä lunta! Perkele... Ainoa hyvä asia siinä oli se, että piha ei ollut ihan niin liukas kun tuli vähän uutta pintaa.

Eilen oli määrä mennä kosmetologin luo taas määräaikaisrassaukseen. Käyn siellä noin kerran kuussa, vaikka kaikki toivo onkin jo menetetty tämän lärvin suhteen. No, enpä mennyt kun kosmetologi oli minulle aikaa antaessaan unohtanut merkitä ajan omaan varauskirjaansa. Varaan sitten uuden ajan kunhan pääsen töihin ihmettelemään kaleterin tilaa.
Siippa ihan aiheellisesti huomautti, että kosmetologi kohtuullisen usein peruu minun aikani. Ehkä olen sitten liian kiltti ja suostun helposti tai sitten kosmetologi on hörhö ja peruu muidenkin aikoja. (Näin meidän kesken: kyllä se on vähän höpsö välillä, mutta nainen taiteilee kahden yrittäjyyden kanssa, joten en ihmettele...) Sitä vähän ihmettelin, että mistä hän muisti, että minulla piti olla aika? Soitti nimittäin tuntia ennen kuin ajan piti olla... Hmmmm... Minua on höynäytetty vai onko? Pitäisikö vetää herne takaraivoon...? Äääh, en jaksa. Ei tänään, mutta katsotaan sitten huomenna kun arki alkaa, josko se normivitutuskin sieltä taas ilmaantuisi. ;)

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Haastetta pukkaa!

Sitä kun hetkeksi (pari päivää siinä meni) selkänsä kääntää niin johan lävähti haastetta kehään! Kiitos Tsompi!

Haasteen antaman tehtävän mukaan kuuluu vastata muutamaan kysymykseen ja perustellen jakaa haaste eteenpäin.
Tästä se lähtee. ;)

1. Lempiruoka: Kyllä taidan ollaa nyt tylsä ja sanoa, että kunnon pihviä ei mikään voita. Tai täsmennetään sen verran, että hevosen sisäfile pihvinä on kyllä parhaimmistoa. *nam*

2. Lempimakeinen: Salmiakki. Siis missä tahansa muodossa salmiakki, oikea suomalainen sellainen. Toisille iskee suklaanhimo, minulle iskee salmiakinhimo. Säännöllisesti ja säälimättä. Tekee tosi hyvää verenpaineelle... ;)


3. Lempiluettava: Kunnon dekkarit ovat aina koukuttavia. Agatha Christiet olen lukenut sen sata kertaa, mutta kyllä niihin jaksaa palata. Robin Cookin sairaalamaailmaan sijoittuvat trillerit ovat kovin koukuttavia ja otteessaan pitäviä. Vastapainona luen myös runoja, erityisesti pidän edesmenneen Tommy Tabermannin tuotannosta.


4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Neulominen ja ristipistotyöt. Neulominen on kivaa, villasukka tulee illassa, kaksi parhaassa. Ja samalla voi tuijottaa töllöä. Ristipistotyöt vaativat enemmän keskittymistä (pitää laskea) ja kunnon valaistuksen. Sitä ei siis tehdä telkkarin äärellä. ;)


5. Lempielokuva: Tämä onkin aika paha... En ole oikeasti mikään leffafriikki. Katselen toki paljon elokuvia, mutta en koe jotain tiettyä genreä erityisesti omakseni. Vaikuttavia leffoja ovat TSH-trilogian tuotanto ja sen myötä kyllä odotan tulevaa Hobitti-elokuvaa.
Monet animaatiot ovat usein ratkiriemukkaita ja oivaltavia. Esimerkkinä vaikkapa Ice Age ja erityisessä suosiossani olevat Wallace ja Gromit -leffat.


Huomaattehan, että en osaa mihinkään vastata lyhyesti. ;)


Mietin vielä hetken, kenelle jaan tämän eteenpäin, joten palaan siihen myöhemmin kunhan ehdin taas normalisoitua tästä lomailustani.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Ei mitään sanottavaa

Tällainenko on se kirjoittajan blokki? Että ei keksi mitään kirjoitettavaa?

Minä suorastaan puhkuin intoa ja riemua viikko sitten loman alun ollessa ihan siinä työhuoneen kynnyksellä. Eihän ollut suunniteltuna edes mitään ihmeellistä lomaohjelmaa, ainoastaan rentoutumista, pelailua, oleilua ja auton odottamista. Olin ihan onnessani kun ajattelin, että sitten tuuttaan blogistanian täyteen tekstiä kun voin kirjoittaa vaikka kuinka monta tekstiä päivässä.

Paskan marjat. Viikonloppun meni hujauksessa ja maanantaina ajattelin, että nytpä ei erityisemmin vituta mikään, joten mitäs sitä mitään iloista livertelemään. 
Keskiviikkona eli eilen huomasin, että en ollut edes lukenut niitä normaaliin lukupiiriini kuuluvia blogeja. En ollut perkele vieköön edes avannut konetta pariin päivään!
Aloin huolestua itsestäni... Mutta unohdin sen melkein saman tien kun huolestuin Peräkammarin Pojan ontumisesta.

Kävimme siis rakkaan eläinlääkärimme juttusilla eilen ihan rutiinirokotuksilla, mutta sovittuna oli myös PP:n kintun ja Juniorin patin ihmettelyt. Huojentavaa kaikin puolin oli, että kumpikaan vaiva ei ollut mitään kamalan vakavaa.

Loma on siis ilmeisesti tehnyt tehtävänsä kun ei jaksa vittuuntua ihan kaikesta. Se, mikä on vituttanut, on sen saatanan autokauppiaan toiminta. Ihme äijä. Olen painostanut Siippaa ahdistelemaan äijää, että edes joskus se auto saadaan. Ja väitänkin, että sinnikkään soittelun tuloksena saamme auton huomenna. Tiedä muuten mihin asti se toimitus olisi venynyt... 

Että todennäköisesti olen langalla seuraavan kerran joskus ensi viikolla kun pitäähän sitä tietysti pyöriä kylillä uutta menopeliä sisään ajamassa. Niin ja pitää kai sitä joskus töihinkin palata. ;)

 
 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Mummon perintö

Juu, ainoa äidin äidiltä perimäni asia, yhden ruman maljakon lisäksi, on järjetön määrä suonenvetoa jaloissa. Jos unohdan yhtenäkin päivänä ottaa magnesium-annokseni, viimeistään yöllä huomaan sen. 
Suonenveto pohkeessa on kamalaa, siis ihan kamalaa, kuten jokainen sen kokenut tietää. Mutta vielä kamalampaa on suonenveto jalkapohjassa. Etenkin kun siihen herää keskellä yötä. Mikään muuhan ei siihen auta kuin pompata ylös ja yrittää seistä sillä jalalla.

Sen jälkeen kun koin elämäni ensimmäisen kunnon iskias-kohtauksen on kyseisessä ketarassa esiintynyt suonenvetoa ihan takareidessä asti. Voin kertoa, että ei ole kivaa.
Minulla saattaa vetää suonta jalkapohjasta ihan siinä kun yritän taivuttaa koipeni korkokengän sisään. 

Viime päivinä, tai sanotaanko vuorokausina, olen kärsinyt suonenvedosta ihan joka päivä jossain kohdassa vaikka olen muistanut ottaa mangnesiumin joka aamu kiltisti. Joka yö olen herännyt ainakin kerran siihen, että jalkapohja kramppaa niin maan perusteellisesti. 
En tiedä mistä johtuu. Olisiko se, että nyt on taas huomattavasti kylmemmät ilmat ja kotona taitaa lattiakin olla nyt vähän viileämpi. Olen yrittänyt hiippailla villasukissa ja pitää koivet lämpiminä. 
Nyt päätin laittaa veren kiertämään ja nautiskelenkin tässä toista punaviinilasillistani. Katsotaan auttaako mitään.

Mummooni verrattuna olen ihan onnekas ja "kevyt" versio suonenveto-ongelmista. Mummolla oli sellaiset krampit, että välillä hirvitti mummon puolesta. Muistelen, että jossain vaiheessa sai jonkun lääkityksenkin vaivaan. Että mitäs mä tässä oikein valitankaan... ;)

Pahoitteluni, että tästä tuli tällainen valivali-postaus. Ensi kerralla positiivisemmassa hengessä, se on lupaus. (as if...)


JälkiJuttu:
Luitteko lehdestä, että ainainen vitutus lyhentää elinikää keskimäärin 15,5 vuodella. Pitäisiköhän tässä ryhtyä positiivisemmaksi ihmiseksi? Karmaiseva ajatus...

Kiire, kiire, kiri-kiri-kiire

Olo on siis kuin Liisa Ihmemaassa -sadun kanilla. Kello kourassa juoksen eestaas ja hoen, että kiire on. Ja tämä kaikki johtuu siitä, että loma odottaa nurkan takana elikkäs tämän viikon jälkeen.
Miljoona asiaa pitää saada tehtyä ettei jää mitään epämääräistä roikkumaan kenenkään vastuksiksi eikä pidä unohtaa kollegan briiffausta kaikesta keskeneräisestä. Sitten kun se loma on lusittu, niin sitten puretaan sitä loman aikana syntynyttä sumaa... Näinhän se aina menee.

Lisääntyneen valon myötä on myös lisääntynyt väsymykseni. Ehkä tämä on ihan rehellistä lomantarvetta tai sitten elimistö on ihan shokissa kun yhtäkkiä onkin valoisaa... ;)

Aivoshokki kyllä iski kun aamulla on -18 astetta mittarissa! Siis mikä kevät? Missä? Eihän maaliskuussa kuulu tällaisia pakkasia enää olla!
Tiet ovat kuin pottupeltoa kun se viime viikkoinen loska on jäätynyt mukaviksi tömpyröiksi ja valtaviksi kraatereiksi puhumattakaan niistä peilijääkohdista. Nastakenkä on oikeasti nasta juttu, se on taas tullut huomattua.
Ja hattua nostan kaikille niille lastenvaunujen kanssa liikkuville, jotka tuolla pottupellossa pääsevät vankkureineen eteenpäin! Ei käy kateeksi.

Vaan kesää kohti mennään, hitaasti mutta varmasti. Puristan siis perseellä normaalisti tämän viikon pakettiin ja sitten aion nauttia ansaitsemastani lomasta ihan kunnolla. :)

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Paskajuttu

Kevätaurinko lämmittää mukavasti ja näyttää kuinka likaiset ovat huushollin ikkunat sekä paljastaa kaikki nurkissa lymyilevät villakoirat.

Siitä en nyt kuitenkaan aikonut avautua, vaan siitä, mihin koiranomistajana olen täysin oikeutettu ja tiedän mistä puhun. Nimittäin koiranpaskasta. Erityisesti koiranpaskasta keskellä kävelytietä. Eli tämä olkoon kevään ensimmäinen koiranpaskaurputus.

Koska ilma oli aamusta asti mitä houkuttelevin, päätimme suunnata aamupäiväkävelymme reiteille, joilla harvemmin tulee käytyä nyt kun tuota lunta on niin saatanasti.
Taiteilimme pientä ja kapeaa polkuamme isommalle baanalle, jossa kovan hangen ansiosta olikin oikein kiva käppäillä.

Koska asumme pääkaupunkiseudulla lähiössä, on täällä luonnollisesti ihan saatanallinen määrä koiria. Omistajia on joka lähtöön, sillä koiran omistamiseen (kuten lapsentekoonkaan) ei tarvita mitään lupia tai kursseja. 
Yhdessä asiassa valtaosa koiranomistajista näyttää olevan kovin homogeenistä ja typerää joukkoa. Nimittäin paskan keräämisessä. Tai pikemminkin siinä, että niitä ei kerätä. Voi vittu, että minua vituttaa moinen piittaamattomuus. Ymmärrän, että kun koira paskoo kauas tiestä jonnekin puskan juuren, että sitä ei käydä silloin pussiin noukkimaan. En minäkään silloin nouki. Mutta kun se piski paskoo keskelle kulkuväylää, niin ihan pokkana jätetään se paska siihen! Vihellellään vaan ja katsellaan muualle tyyliin "ei ole minun koirani vaikka täällä narun toisessa päässä seisonkin".

Puolustelupuheenvuoroja paskan keräämättömyydestä on turha yrittää esittää, sillä ne eivät minuun uppoa. Ja turha selitellä, että ei ole roskiksia teiden varsilla. Tiedän, meidän normireitillämme on yksi kaupungin pystyttämä roskis. Jos ei se koira satu paskomaan sopivasti, niin sitten kanniskelen sitä paskapussia kotiin asti. 

Olen tullut siihen tulokseen, että suurin osa ihmisistä (siis muistakin kuin koiranomistajista) on omaan napaan tuijottavia paskiaisia. Eihän se haittaa jos minä jätän koirani paskat keräämättä. Yhdet pikku kakat, ketä haittaa... Vaan sitten kun näitä idiootteja on valtaosa, niin johan haittaa.
Lasten vanhemmatkin ovat varmaan tosi iloisia kun pikku pilttinsä pyörivät koiranpaskassa talvileikkejä hangessa leikkiessään. Tai kun se paska on kengänpohjassa ja sitten se löytyykin eteisen matosta.
Jos nämä ääliöt pystyisivät miettimään edes sekunnin murto-osan sitä, miltä itsestä tuntuu kun tallaa kunnolla traktorinpohjakengällä isoon koiranläjään, niin muuttuisikohan se oma käytös? Tuskin...

Koska olen vittumainen ämmä, huomautan aina kun näen jonkun koiran paskomassa ja omistajan koittavan hiippailla paikalta keräämättä jätöksiä. Selitykset siitä, että ei tullut pussia mukaan, vaiennan tarjoamalla omasta rullastani pussin. Ja vielä toisen vastaisen varalle. Jään myös aina katsomaan, että pussia käytetään ja ne paskat kerätään. 
Ja nämä tyypit ovat niitä, jotka aina ihmettelevät sitä kuinka paljon on koiravihaajia maailmassa...