Jääprinsessana

Näinhän se menee. 
Oma mielikuva: höyhenen kevyesti ja kauniisti liihottaen poikki jään vaivattomasti ja sujuvasti luistellen kuin nuoruuden parhaimpina päivinä ikään, mutta ilman niitä hyppyjä.
Todellisuus: Keski-ikäinen lihava ylipainoinen täti ährää jäällä kaunari vinossa nippa nappa eteenpäin päästen, hiki hatussa ja tuijottelee epätasaista ja rosoista jäätä varoen peläten kaatumista.

Eihän siinä kaatumisessa muuten mitään, mutta jos käden päälle kaatuu, saattaa osteoporoosin (en juo maitoa, piimää tms.) heikentämä ranne napsahtaa poikki. Ja sattuuhan se kaatuminen joka tapauksessa vaikkei murtumia tulisikaan.

Edellä olevasta fiksuimmat jo päättelivätkin, että olen ollut luistelemassa. Juu, eilen. Onnistuin siis lauantaina sivuuttamaan Siipan hienovaraisen vihjailun kuntoilusta hiihtämisestä, mutta luistelunakkia en onnistunut väistämään. Ehdotus tuli vähän puskista ja sen verran olin häkeltynyt etten älynnyt keksiä mitään hyviä tekosyitä vaan myönnyin suorilta.

Niinpä siis kohti luistelukenttää kävi tiemme eilen iltapäivällä. Sanoin siinä kävellessämme, että jalat ovat oletettavasti setsuuria viiden minuutin luistelun jälkeen. En nimittäin muista, oliko edellinen luistelukerta viime talvena vai sitä edellisenä...
Kun olin pungertanut luistimet jalkaan työllä ja tuskalla, ja päässyt tolpilleni, olinkin jo valmis ottamaan luistimet samantien pois. Sen verran puristi ja tuntui huteralta. Hetken kuluttua korjasin lausumaani siitä setsuurista... Eihän siihen mennyt kuin kaksi minuuttia.

Jollain ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin etenemään ja tyytyväisenä totesin paikalla olleen (nimenomaan paikallaan paikalla) monta minua huonompaakin luistelijaa. Onnistuin sentään kiertämään kentän ympäri kaksi kertaa koko ajan edeten, mutta sitten kaaduin. Tökkäsin terän johonkin monttuun ja kaaduin niin, että polveen sattui, mutta makasin kuitenkin selälläni jään pinnassa. Älkää kysykö miten se onnistui.
Nyt on kuitenkin polvessa patti ja kipeä mustelma sekä kävely tuntuu polven lisäksi lonkassa. Juu, en tiedä miten se lonkka tähän liittyy.

Kaatumisen jälkeen vauhtini hidastui entisestään (mikäli mahdollista) ja ehdin tuijotella kentän laidalla suihkivaa hiihtäjien armeijaa. Ei se Siippa väärässä ollut arvioidessaan sitä ihmismäärää ladulla. Jos minä olisin ollut siellä seassa sivakoimassa, olisi taatusti hermo mennyt ja ärräpäät lennelleet. Onneksi en ollut. Enkä mene.

Noin puoli tuntia siellä tuli heiluttua ja kyllä minä ainakin sain hien pintaan (taisi olla tuskan-sellaista). Sen jälkeen olikin mukava kömpiä kotiin ja saunaan rentoutumaan ja lämmittelemään.

Ehkä menen toisenkin kerran tänä talvena luistelemaan. Tai sitten kävelen pienen lenkin luistimet kädessä niin naapurit luulevat minun käyneen luistelemassa ja vältyn enemmiltä kaatumisilta...