Pienen ihmisen pienet ilot

Muistanette, että olen kertonut VV:n voivan todella pahoin autossa. Ihanainen eläinlääkärini kirjoitti reseptillä lääkkeen matkapahoinvoinnin estämiseksi ja toivottavasti siitä eroon pääsemiseksi.
Koskapa ensi viikolla pitäisi taas autoilla kasvattajan luokse trimmattavaksi, päätimme testata lääkettä pienellä autoilulenkillä.

Noin tuntia ennen lähtöä annoin pillerin piskille ja täytyy sanoa, että kyllä on mukavaa kun on tuollainen ahne pikkupiski, joka kietaisee kitusiinsa mitä vaan kyselemättä. Jos kyseessä olisi ollut noiden paimenkoirien lääkintä, olisin saanut ensin jahdata uhria ympäri kämppää ja sen jälkeen lievää väkivaltaa käyttäen vääntää suun auki ja tunkea pillerin kitusiin käteni ollessa noin kyynärpäätä myöten koiran kidassa. Ja hikikin siinä tulee, uskokaa pois. Vaan tämä pieni pillerin puolikas meni pienen makupalan sisässä nanosekunnissa terrierin kupuun.

Pullo vettä mukaan ja autolle. VV:n pahoinvointi on saavuttanut jo sellaisen pisteen, että se alkaa kuolata voimakkaasti välittömästi kun auton ovi avataan... Niin nytkin. Tämä estolääke kun on sellainen, mikä ei vaikuta pääkoppaan, ainoastaan estää oksennuksen tulo.
Olimme etukäteen päättäneet, että matkan tulee olla lyhyt, sellainen ettei se oksu yksinkertaisesti ehdi edes yrittää tulla.
Hurautimme siis läheisille ulkoilureiteille, jonne kävellenkin pääsee noin kymmenessä minuutissa eli autolla noin viidessä kun pitää vähän kiertää.
Koira oli kieltämättä vähän pöllämystynyt lyhyestä autoilusta, mutta lääke tuntui auttavan, sillä se kuolaamisesta huolimatta vaikutti suhteellisen rennolta. 

Lähdimme kävelemään sellaista noin neljän kilometrin kuntoradan nimellä olevaa lenkkiä. Lenkki on suosittu ja aina siellä riittää kulkijaa, olipa ajankohta mikä hyvänsä. 
Noin puolessa välissä katseeni harhautui tienpientareelle ja bongasin... TATIN!! Oikein ääneen piti hihkaista moisen aarteen löytäessäni. Kun lähestyin sitä kultakimpaletta, huomasin, että läheisyydessä oli lajitovereita ihan pilvin pimein!
Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli punikkitattiyhdyskunta, tarkemmin sanottuna koivunpunikkitatti. Punikkitattihan on loistava ruokasieni kunnolla kypsennettynä siitä huolimatta, että se tummuu ikävän väriseksi leikatessa ja paistaessa.

Onneksi taskussa on aina kakkapusseja, joten oli jotain mihin aarre kerätä. Ja sinne jäikin vielä useampi sieni, jotka ehkä käyn katsastamassa lähipäivinä.

Voisi sanoa, että pienellä ihmisellä todellakin on pienet ilot. Koin suorastaan päiväni pelastuneen kun löysin moiset herkut. Olin nimittäin toisaalla koirankusetusreitin varrella kytännyt ukonsieniä, että kunhan lakit aukeavat kunnolla niin poimin pois. Vaan eilen aamulla joku urpo oli sitten käynyt ne poimimassa, vaikka varmasti ei ollut lakki vielä auennut kunnolla. Voisi siis sanoa, että tattilöydös oli balsamia haavoilleni. ;)

Lenkki saatiin päätökseen ja palasimme autolle saaliinemme. Huikka vettä koiralle ja ihmisillekin ja kotia kohti. Tällä kertaa VV vaikutti jo rennommalta autoon mennessä, että ehkäpä me vielä selätämme tämän matkapahoinvointipeikon.

Tatteja oli niin paljon, että vaikka osa luonnollisesti oli ötökkäisiä ja roskiin meni iso osa, niin saimme eilisen päivällisemme kylkeen ihanan tattisipulihöystön ja vielä jäi puolet tämän päivän ruokailulle. Nam!

Pistokokeeni lähimetsän suppispaikassa puolestaan on osoittanut, että eipä taida kannattaa lähteä "isoon metsään" rämpimään ennen syyskuun puoltaväliä. Nimittäin ensimmäistäkään suppista en vielä ole nähnyt. Ja toisaalta, en minä aiemmin sinne metsään ehdikään. Kaksi seuraavaa viikonloppua menevät koiranäyttelyiden parissa ja sitten ovatkin vuorossa hevoset Stadikalla. Että palataan sienestysasiaan syyskuun lopulla ellei nyt yhtäkkiä korviini kantaudu uutista jostain megalomaanisesta sieni-invaasiota jonnekin ja tulee pakottava tarve lähteä metsään arki-iltana...