Ympäristössäni on suhteellisen paljon ihmisiä, joilla on lapsia. Itselläni lapsettomuus on aina ollut oma valinta ja onnekseni olen löytänyt siipan, joka on kanssani samoilla linjoilla. En sano, ettenkö olisi lasta synnyttänyt ja kasvattanut jos sellainen "vahinko" olisi joskus tapahtunut, mutta tietoisempaa on ollut pitää huoli siitä, että niin ei tapahdu.
Minulta on kysytty hienovaraisesti ja vähemmän hienovaraisesti usein monenlaisten ihmisten tahoilta, että onko lapsettomuus ollut oma valinta vai etkö voi saada lapsia tai onko vika ukossa. Olen myös kyllästymiseen asti vastaillut sukulaisten ja puolituttujen uteluihin siitä, että koskas sitä jälkikasvua oikein tulee (jopa silloin kun en ole elänyt minkään sortin parisuhteessa). Ja kun vastaus on kuulunut, että ei koskaan, niin eikö jumankeuta ole aina, siis AINA, löytynyt se joku "viisas" neuvomaan, että "kyllä se biologinen kello vielä rupeaa tikittämään". Voin kertoa, että pluspisteitä ei ole herunut sanomalla takaisin: "Päässäs tikittää..." ;)
Arvaatte varmaan, että on ollut vapauttavaa saavuttaa "tietty ikä", jonka jälkeen utelut ja kyselyt ensin laantuivat ja lopulta lakkasivat. Ja nykyään ihmiset vain hymyilevät hieman surumielisesti kun kuulevat, että jälkikasvua ei ole.
Toivon, ettei kukaan ymmärrä kirjoitustani väärin. Tulen ihan hyvin juttuun lasten kanssa ja jopa pidän lapsista (siis niistä hyvin kasvatetuista ja hyvin käyttäytyvistä) ja uskallan komentaa naapurin kakaroita. Toivon myös, että kaikki jotka lapsia haluavat, niitä saavat ja ennen kaikkea toivon, että jokaisella lapsella olisi turvallinen ja rakastava koti.
Mutta yhä uudelleen ihmettelen, että miksi kaikkien oletetaan lisääntyvän? Enhän minäkään oleta kaikkien hankkivan koiraa vain siksi, että minä olen niin tehnyt. Tai miksi kaikkien pitäisi pitää kaikista lapsista? Enhän mä, saakeli soikoon, pidä kaikista aikuisistakaan! Itse asiassa aika harvasta jos tarkemmin asiaa miettii. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti