Yökyöpeli

No sehän olen mä! Aina ja ikuisesti.

Luontainen vuorokausirytmini on sellainen, että valvon helposti pikkutunneille ja nukun sitten aamulla pidempään. 
Arki pakottaa nousemaan miltei yhtä aikaa kukonpierun aikaan, mutta onneksi minulla on liukuva työaika. Sitten kun on pakko raahautua aikaisemmin töihin (vaikka klo 8:00), on se työn ja tuskan takana.
En koskaan arki-iltoinakaan mene ennen puolta yötä nukkumaan tai edes sänkyyn lueskelemaan tai töllöä katsomaan ja niinpä arkiöiden unet ovat osaltani keskimäärin kuusituntiset. Otan sitten velkaa takaisin pienillä tirsoilla iltaisin ja viikonloppuisin.

Ja minulle on ihan turha sanoa, että mene aikaisemmin nukkumaan. Kun se uni ei vaan tule. Jos menen yöunille tyyliin yhdeksältä, herään takuuvarmasti puolilta öin viimeistään pyörimään sängyssä. Todennäköisintä on, että ei se uni edes tule silloin ysiltä. Niinpä välillä vähän ahdistaa jos on tilanne jolloin kotoa pitäisi lähteä vaikka klo 7 tai aikaisemmin ja pitäisi oikeasti olla skarppi ja levännyt. Mene siinä sitten ajoissa nukkumaan kun koko ajan takaraivossa on se "mun on pakko nukkua" -ajatus. Ei tasan tule uni.

Onneksi koiratkin ovat sopeutuvaisia. Kun ne viimeisen kerran viedään tarpeeksi myöhään ulos eikä niitä ole opetettu kellontarkoiksi, saa sitten vapaapäivinä oikeasti nukkua pidempään. VV:n pidätyskyky vielä melkein pentuikäisenä ei tietenkään ole samanlainen kuin isoilla, joten se saattaa aamulla herättää ja haluta pihalle, mutta pikaisesti tarpeillaan käytyään osaa myös käydä takaisin nukkumaan. Ihanaa!

Etukäteen olen hieman pohtinut, että millainenkohan yöeläjä minusta vuorotteluvapaan aikana oikein sukeutuukaan... Toisaalta, Siippa käy töissä, joten täytyy yrittää pysyä edes suurinpiirtein samassa rytmissä. Minähän voin aina nukkua päikkärit kun siltä tuntuu. ;)

Joskus nuorempana ja sinkkuna valvoessani kuuntelin Saurin Yölinjalla-ohjelmaa. Se se oli hilpeätä ja samalla synkkää hommaa! Muistan usein pohtineeni, että kuinka se Pekka itse jaksaa kun joutuu kaikkea tällaista kuuntelemaan. Noh, hyvinhän siinä sitten kävi, Pekkahan on nykyään Helsingin apulaiskaupunginjohtaja.

Visa

Meteorologien pikkujouluissa Juha Föhr kysyi Pekka Poudalta: 
"Pannaanko Visa vinkumaan?"

Että semmoinen vitsi... En muista mistä olen ensimmäisen kerran kuullut, mutta yhtä huono se on joka kerta.

Sitä luottokortti-visaa minulla ei ole koskaan ollut. Harrastan kilpailevaa korttia silloin kun luottokorttia tarvitsen eli tilatessani niitä ihania skottisaippuoitani netistä (varastot on taas täydennetty) tai ulkomailla maksaessani. Ja koska kortti on kilpaileva, on minulla siis kaksi erillistä korttia (pankki & luotto) eikä mitään yhdistelmäkorttia. Tämä on vain hyvä asia, sillä oman pääni satunnaisen toimimattomuuden tuntien saattaisin tuijotella kassaa hölmistyneenä kun hän kyselisi, että laitetaanko debittiä vai credittiä... ;)

Visasta luonnollisesti tulee myös mieleen visakoivu.

Tiesittekö, että Suomessa on Visaseura? Minä en tiennyt, mutta Suomihan onkin yhdistysten luvattu maa. Yllä oleva kuva on lainattu kyseisen seuran sivuilta. 
Ei siis mennyt tämäkään päivä hukkaan kun tuollaisen asian opin.

Murtomaa

No tuota... ööööö... Eipä tästä oikein tule mitään muuta mieleen kuin murtomaahiihto.
Paitsi se, että kuka tällaisenkin sanan on keksinyt? Miettikääpä sitä ulkomaalaisraukkaa, joka yrittää suomenkieltä opetella ja eteen tarjoillaan tällaisia ihania sanoja. 

Osaako kovin monin suomalainenkaan selittää, mitä murtomaa tarkoittaa? Minä en olisi osannut... Piti luntata täältä ja selitys oli seuraava: 
murtomaa = suomaastosta kohoava harju. 
Selevä... Täytyy myöntää, että olisin sanonut murtomaaksi ihan mitä tahansa suhteellisen luonnontilaista metsäistä maastoa, jossa voi kuljeskella. En ollut edes ajatellut, että se pitää liittyä soiseen maastoon. 
Ja näyttihän tuo Murtomaa olevan sukunimikin, vaan ei kovin yleinen (väestörekisterin mukaan) kuitenkaan.

JälkiJuttu:
Tänään esittelin työsarkaani ensimmäistä kertaa tulevalle sijaiselleni. Tänään katsoin myös jännittyneenä, onko ollut hakijoita siihen pestiin, joka on porttini vuorotteluvapaalle. Joo, monta oli, joten eiköhän niistä joku sopiva löydy. Tänään siis tuntui ensimmäisen kerran konkreettiselta se, että kuuden (!!!) viikon kuluttua vietän vuorotteluvapaani toista päivää. Ihan mahtava ajatus! Tekisi mieli vähän hihkua, mutta ei passaa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joten olen ihan hiljaa vaan...

H niin kuin huono

Viikonloppu onkin vietetty kutakuinkin kodin seinien ulkopuolella. Että tänä aamuna oli vähän sellainen "oi miksi kello soi" -fiilis kun tuntuu ettei sitä lepoa hirveästi suotu viikonloppuna.

Torstai-iltana päätin, että hyppään sittenkin kasvattajan matkaan ja vien VV:n kuitenkin sinne näyttelyyn. Kynsi oli parantunut ja koira oma itsensä, joten mukaan vaan, meni sitten syteen taikka saveen. Tällä hetkellä VV:lla on yhteensä noin kuusi karvaa kyljissä ja mahan alla ja se näyttää hieman todella korkeajalkaiselta.
Olinkin jo sanonut, että tuomarin tietäen, ei mitään ole odotettavissa, mutta tuleepahan edes kokemusta koiralle moisesta sisänäyttelystä.

Näin kävi, tassuun ei jäänyt kuin hyvin mennyt kehäesiintyminen sekä pala paperia, jonka mukaan koirassani ei ole mitään hyvää (H:lla ulos niin että heilahti). Tai no: "reipas esiintyminen". Eli ruma kuin fan, mutta kun pitää jotain kaunistakin sanoa, niin tuo on sitten se ainoa positiivinen juttu, jonka rouva tuomari sai itsestään puserrettua.
Olen syvästi loukkaantunut koirani puolesta, mutta onneksi se ei itse tajua kuinka pahasti sitä onkaan loukattu. Jätämme siis missikisat odottamaan kesää, jospa siihen mennessä olisi saatu aikaiseksi jotain karvankasvuakin.

Onneksi seurueessa tuli sentään menestystäkin, VV:n velipoika pärjäsi oikein kivasti (sertiä pukkasi taas). Lisäksi monen ystävän koirat napsivat palkintoja muissa roduissa. Että kiva päivä sinällään kun tapasi monia tuttuja, joiden kanssa ei ole tullut turistua pitkään aikaan. Ja tosiaan ihan hyvää harjoitusta VV:lle. Kiva oli huomata, että se pystyy olemaan rennosti tuollaisessakin hälinässä. Ja voi sitä pienen koiran iloa ja riemua kun se hoksasi, että olimme saapuneet kotipihalle! En ole koskaan nähnyt sen tuolla tavalla menevän ilosta sekaisin! :D

Päivä oli pitkä ja jaloissa se sitten tuntui seuraavana yönä kun heräsin sen seitsemän kertaa erinäisiin suonenvetoihin. Toisin sanoen tuli juotua aivan liian vähän ja syötyä liian vähän suolaista.

Siippa puolestaan oli lauantaina ollut ihmettelemässä kilpahiihtoa kun SM-kisat sivakoitiin "takapihallamme". Minäkään en ollut koskaan käynyt moisia kisoja paikan päällä katsomassa, joten suuntasimme siis sunnuntainakin kisatantereelle katsomaan parisprintin finaaleja. 
Mielestäni olin pukeutunut fiksusti, lämpimästi ja asianmukaisesti, mutta niin vaan rupesi sormia ja varpaita palelemaan kun paikallaan seisoi reilun tunnin verran. Niin ja naamaa kylmäsi.
Sinnikkäästi olimme paikalla loppuun asti ja kävimmen vielä seuraamassa palkintojenjaonkin tapahtumateltassa.
Olin todella hämmästynyt siitä, miten pienikokoisia erityisesti naismaastohiihtäjät ovat livenä nähtynä! Sellaisia piskuisia, joissa ei ole varmaan grammaakaan rasvaa. Eivätkä ne mieshiihtäjätkään mitenkään koolla pilattuja ole.
Että penkkiurheiltu on ja kannatettu "oman kylän"tapahtumaa. Telkkarissakin näyttiin kun osasi oikein katsoa. ;) 
Ja kylläpä olikin ihana mennä saunaan sulattelemaan kohmeisia jäseniään tuollaisen ulkoilun päälle!

Tasapainon vuoksi taidan viettää ensi viikonlopun kotona neljän seinän sisällä poistumatta muualle kuin koirien kanssa lenkille. Joku roti sentään kylillä hillumisessakin...

Historian havinaa

Miksi historia havisee? Miksi historialla on siivet? Miksei nykyhetkellä ole siipiä? Oletko koskaan pohtinut kuinka hölmöjä sanontoja meillä on? :)

Omassa henkilöhistoriassani on monta sellaista käännettä ja kiemuraa tapahtunut, että siinä kyllä historian siipi havisee ja varmaan vähän vapiseekin. Mutta eipä niistä sen enempää. Nykyään olen vittumainen seesteinen keski-ikäinen lohikäärme rouva.

Vaan niinhän se on, että ilman historiaa ei voi olla nykypäivää. Ja ehkäpä juuri oma historiani on muokannut minusta sen, mikä nykyään olen. Ujosta ja arasta tytöstä kehkeytyi vuosien saatossa barrikaadeille rynnivä höpöttävä akka.

Oman elämäni aikana on jo monta asiaa jäänyt historiaan, sellaisia joita nykypäivän nuoret (siellä 80- ja 90-luvulla syntyneet) eivät edes tiedä olleen olemassakaan.

Tästä on mieleeni jäänyt oiva esimerkki. Telkkarista tuli (tulee ehkä vieläkin, en tiedä) ohjelma, jossa remontoitiin jonkun kämppä/osa kämpästä ja sisustettiin ammattilaisen avustuksella. Konseptiin kuului, että asukas kävi tämän sisustajan kanssa kaupoissa vähän "haistelemassa" asukkaan mieltymyksiä ja tyylisuuntaa. 
Kyseisessä jaksossa kohteena oli nuoren naisen opiskelijakämppä ja neitokainen sekä sisustussuunnittelija vierailivat Kierrätyskeskuksessa katselemassa huonekaluja. Suunnittelija antoi katseensa kiertää ja hetken päästä huudahti: "Kato! Ihana puhelinpöytä!" Opiskelijaneito näytti hieman hämmentyneeltä ja kysyi: "Mikä on puhelinpöytä?"
Niin, meillä oli lapsuudenkodissa puhelinpöytä ja minulla on sellainen ollut ihan omilleni muutettuanikin. Nykyään ei enää ole kun on vaan kännykät.

Samaa kategoriaa voisivat olla "korppu" ja "lerppu". Ja minä olen aloittanut tekstinkäsittelyopintoni (konekirjoituskurssin jälkeen) WP 4 piste jotain -ohjelmalla, jossa tuotokset tallennettiin keskustietokoneelle eikä suinkaan omalle koneelle tai disketille. Tuon jälkeen mikrotietokone oli suorastaan luksusta!
Oi niitä aikoja ja voi tätä historian havinaa.

JälkiJuttu:
Tapasin kaupassa toissapäivänä jonkun henkisen kaksoisolentoni. Olin menossa kassajonoon kun eteen pyyhälsi rouva parin ostoksen kanssa. Vaan hänelläpä olikin jemmakori kassahihnan päässä, joten ostoksia olikin enemmän kuin luulin. En kuitenkaan jaksanut lähteä etsimään toista jonoa ja jäin siihen.
Rouva ryhtyikin hyvin luontevasti juttelemaan kanssani siitä, että hänen piti vain lapasia tulla lapselle ostamaan, mutta sitten mukaan tarttui yhtä ja toistakin muuta ja kori oli ihan ääriään myöten täynnä. Sanoin, että juuri tuosta syystä otan aina kärryt. Siinä sitten juttelimme niitä näitä, kaksi toisilleen täysin ventovierasta ihmistä, ja kohtaamisemme päättyi siihen, kun minä sain tavarani nopeammin pakattua, että hän toivotti minulle hyvää illan jatkoa.
Siinä suunnatessani parkkihalliin pohdin, että minä olen ihan samanlainen. Voin jonkun vieraan kanssa ihan luontevasti heittää läppää asiasta kuin asiasta. Yleensä en ole se, joka keskustelun aloittaa, mutta joskus voi käydä niinkin. Joku Moni saattaa pitää tällaista käytöstä omituisena, mutta minulle se on ihan luontaista. Mahtaakohan Siippa hävetä minua useinkin näissä tilanteissa...? Nyt olin onneksi yksin liikkeellä. ;)

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Tai ainakin ensimmäistä vuodatettiin eilen, runsaasti... Ehkä minulta joku hikitippakin taisi tulla silkasta ahdistuksesta, mutta en sentään itkenyt. Eikä vissiin kukaan muukaan. Tai no Siipasta en tiedä kun keskustelimme vain puhelimessa, että josko sitten itki jälkikäteen (not).

VV on siis ilmoitettu elämänsä ensimmäiseen viralliseen näyttelyyn (pentuluokat ovat aina epävirallisia joten niitä ei lasketa) tulevana viikonloppuna ja siksipä piti eilen suunnistaa kasvattajalle parturoitavaksi, että kehtaa turuilla ja toreilla näyttäytyä.

Matkaan siis pöyristyneen pikkukoiran kanssa. Pöyristyneen siksi, että hän ei saanut ruokaa vaikka muut saivat. Hän sai ainoastaan pari makupalaa (joiden sisään oli piilotettu matkapahoinvointilääke).
Matka sujui hyvin ilman yrjöä, vaikka pari kertaa piti vähän vinkumalla protestoidakin.


Ryhdyttiin sitten trimmauspuuhiin ja kasvattaja päätti leikata VV:n kynnet, koska minä hentomielisenä ihmisenä en koskaan raaski leikata niistä kuin päät pois. Koska en halua sitä verisirkusta, mikä hermoon leikkaamisesta seuraa. Yritin kyllä sanoa, että olen leikannut kynnet juuri viime viikonloppuna. 
Joo, niinhän siinä sitten kävi, että toisen etutassun sisimmäinen kynsi tuli rouhaistua siten, että veri alkoi virrata. Siis sananmukaisesti se virtasi.

Koitimme tyrehdyttää vuotoa kaikella mahdollisella jääpalasta paperiin sekä perunajauhoon ja tassun ylhäällä pitämiseen. Taloudestaan löytyi myös suihke, joka oli tarkoitettu ihmisten haavojen tyrehdyttämiseen, vaan eipä siitäkään ollut paljoa iloa.
Aika kauan verta vuosi, niin kauan, että nenässä alkoi jo tuntua sellainen rautaoksidinen halu, mikä verestä tulee. Ryhdyimme jo pohtimaan, että koiralla on jotain vikaa veren hyytymistekijässä, mutta uskoakseni leikkuri meni vain niin "syvältä" ja siksi sitä verta riitti.

Jollain konstilla verentulo sitten lakkasi sen verran, että koira saatiin kynittyä koiran näköiseksi. Ja hetihän se kynsi alkoi uudestaan vuotaa kun päästettin VV lattialle. Ei kun jalkapakettia väsäämään. Hieno nyytti saatiin aikaiseksi, mutta pian vuoto tuli läpi, ja tilanne korjattiin laittamalla minigrip-pussi vielä päälle.
Kahvittelun jälkeen vaihdettiin paketti, mutta kun kotiin pääsin eli VV käveli paketti jalassaan parkkipaikalta kotiin, oli muovipussin sisällä jo ihan "kivasti" verta.

Olin yksin kotona ja olin vähän ajatellut, että en koske siihen pakettiin ennen kuin tänään kun on Siippa apuna, mutta koska kynsi oli vuotanut läpi siteen, oli minun pakko tarkistaa tilanne ja vaihtaa kuivaa tilalle. Arvelin, että VV on kyllä sen verran opetettu hoitotoimenpiteisiin, että enköhän minä pärjää yksinkin.
Keräilin kaikki tarvittavat kasaan vessan lattialle ja sinne sulkeuduimme VV:n kanssa yhdessä tutkailemaan tilannetta. Vanhat pierut päivystivät oven ulkopuolella ja ne olivat kovin kiihtyneen ja huolestuneen oloisia varmaankin siitä syystä, että VV:stä levisi se rautainen verenhaju.

Avasin ihanan verisen paketin ja huuhdoin tassua kylmän veden alla. Sillä hetkellä kynsi ei vuotanut ja pohdin kovasti, miten estäisin sen hankautumisen tai napsahtamisen lattiaan, jotta se ei koko ajan aukeaisi. Sanomattakin on selvää, että juuri tuolla hetkellä se eläinten kynsille tarkoitettu "hyydytyspulveri" oli huushollistamme loppu kun ei sitä noiden valkokyntisten koirien kanssa ole tarvittu. 
Mutta nyt kynsi ei vuotanut eikä alkanut vuotaa vaikka painelin sitä pumpulitupolla kuivatessani tassua. Onnistuin taittelemaan sideharsosta tupon, jonka sain sijoitettua niin, että se painaa kynttä siitä vuotokohdasta ja toimii näin myös vaimentimena iskuille. Viimeistelin taas paketin hienolla neonvihreällä haavateipillä ja minigrip-pussilla, jonka teippasin microporelaastarilla kiinni. Hyvin pysyi.
Tässä taas nähtiin, että onhan niistä käydyistä ensiapukursseista jotain hyötyä sentään. 
Iltaulkoilulle lisäsin vielä tossun ja niin sitä mentiin, pääsääntöisesti kolmella jalalla.

Yön ajan kinttupaketti sai olla rauhassa eikä se aamullakaan ollut vuotanut läpi. VV oli kyllä vähän reppanan oloinen eikä halunnut mennä pihalle. Luulen, että kynttä tai tassua vähän särkee. Jätin sen kuitenkin kotiin ilman mitään kauluri ja tassussa tuo muovipussi-pakettiviritys. Katsotaan onko se yhtenä kappaleena vielä kun menen kotiin... Ja miltä kinttu näyttää kun ylläripaketti avataan Siipan saapuessa.

Että sellainen trimmausreissu meillä tällä kertaa.

Ensilumi

Sanoivat taannoin säätieteilijät, että ensilumen määritelmä täyttyy kun lunta tulee kaksi senttimetriä. No ehkä se nyt nippa nappa täyttyi.
Mutta katinkontit mitään myräkkää perjantaina tullut! Olipahan taas paljon melua tyhjästä.

Vaikka olenkin kovin anti-talvi-ihminen, niin on se myönnettävä, että maisema valaistui noinkin vähästä lumesta. Ei tarvitse käsikopelolla otsalampun kanssa mennä metsään vaan näkee eteensä ihan ilman lamppuakin. Ja onhan se mukavaa kun on paikkasen myötä kuivaa.
Sitä paitsi tänä aamuna huomasin, että päivä todellakin pitenee! Sellainen valonkajastus oli taivaanrannassa jo kahdeksan kantturoissa. Ihanaa!

Hauska oli myös nähdä muiden riemu moisesta valkoisesta maanpeitosta. Naapurin pojat kaivelivat eilen rattikelkkojaan varastosta, vaikka väitän, että ihan mäenlaskuun ei tuo lumi riitä.
Urheilupuiston väki ja hiihtokisojen järjestäjät luultavasti tanssivat kissanpolkkaa onnesta lumitykkiensä ympärillä. Kisat järjestyvät sittenkin, vaikka viime viikolla pidinkin koko sakkia ihan pöljänä kun valtakunnan kuullen sanoivat telkkarissa, että kisat pidetään. 
Koko viikonlopun onkin tykitys ollut käynnissä ja tänä aamuna oli ihan komean näköiset kasat lunta. Järjestäjien onneksi on tuota vesisadetta piisannut viime aikoina, joten vedenotto-ojassa luulisi riittävän tavaraa lumen tekoon vai pitäisikö sanoa lumen luomiseen... (heko heko, huono puujalka)

Viikonloppu meni lähinnä löhöillen ja syöden sekä töllöä tuijotellen. 
Putousta katsellessa vähän mietin, että mitenköhän ne sketsihahmot siitä kehittyvät vai kehittyvätkö ollenkaan. Putous Idiots puolestaan oli aivan loistava! Ihan nappiin osuneet parodiat. Jäämme odottamaan jatkoa.

Meikäläinen on näköjään jo niin rapautunut, että ei saa viikonloppuna postausta aikaiseksi, koska se edellyttäisi jonkun muun masiinan kuin tabin avaamista... Jospa se tästä taas.