Tämän vuoden osalta on kohta duunit taputeltu ja samalla koko vuosi.
Tänään on myös se päivä vuodesta kun pari koiraa taloudessamme uskoo maailmanlopun tulleen ja viettää iltansa ja pitkälti yönsä lymyillen tahoillaan.
Toivon totisesti, että terroristi on vähän kovemmasta puusta veistetty kuin vanhemmat lajitoverinsa. Uskokaa kun sanon, paukkuaran koiran kanssa eläminen ei ole herkkua ja taipumus yleensä pahenee vuosien saatossa. Niin meilläkin.
Siksipä tämän päivän Fingerpori oli mitä osuvin oman ajatusmaailmani kanssa:
Minun puolestani rakettien myymisen yksityisille voisi tyystin kieltää tai ainakin tehdä jotenkin luvanvaraiseksi. Nytkin pommeja on myyty perjantaista alkaen, vaikka lain mukaan niitä saa räjäytellä vain ja ainoastaan tänä iltana ja yönä. No ovatko malttaneet olla pommittamatta? Juu, eivät. Eilen naapurustossa joltain karkasi jo mopo käsistä niin, että piti ihan rakettejakin ampua paukkujen lisäksi.
Vaan se siitä, eipä tämä meikäläisen persharmi ja mäkätys mitään auta. Sulkeudumme kämppäämme ja olemme omissa oloissamme toivoen, että jossain kohdassa hellittää, jotta koirat uskaltavat käydä tarpeillaan. Ooppa ite kusematta vuorokausi...
Kulunut vuosi on ollut jotenkin... no... erikoinen. Siis mitään sinänsä ihmeellistä ei ole tapahtunut, mutta kuitenkin lähtökohdat ensi vuoteen ovat tyystin erilaiset kuin tähän kuluvaan olivat. Töissä tapahtui paljonkin, mutta ei niistä sen enempää.
Vaan onhan tämä vuosi tuonut tullessaan elämäämme raikkaan tuulahduksen eli VV:n.
 |
| Häh? Jaa, mää vai? |
Ihanan hullu ja "kamala" pieni koira, joka on paikkansa ottanut sydämissämme ja talossamme valloittaen vähän sukulaisia ja tuttaviakin siinä sivussa. Olen kovin iloinen siitä, että polkumme kohtasivat ja meidänkin talomme hiljaiseloon on saatu vähän säpinää.
Lisäksi olen yhä enemmän nauttinut Blogistanian moninaisista ihanista bloggaajista, joiden hengentuotoksista irtoavat sekä naurut että itkut.
Pieni oma lukijakuntani ja aktiiviset kommentoijat ilahduttavat minua kovasti ja jaksavat olla mukana, vaikka välillä blogini päivitystahti on varsin rytmihäiriöinen kun ei vaan ehdi. On mukava saada kommentteja ja sitä kautta keskustelua mitä hulluimmista jutuista.
Siispä kiitos teille kaikille kuluneesta vuodesta, jatketaan samoin kujein ensi vuonnakin.
Hyvää Uutta Vuotta!
Kaikki urheiluhulluthan ovat nyt liimaantuneet töllön ääreen tuijottelemaan Keski-Euroopan mäkiviikkoa ja hiihdon Tuur de skiitä.
Niin se meilläkin töllö pajatti eilen koko armaan päivän erinäistä urheilua, että melkein tuntui siltä kuin olisi itse pyörähtänyt puikkarinteestä sprinttihiihdon kautta mäkimonttuun. Huhhuh.
Noo, meikäläinen kun seuraa näitä hiihtokinkereitä aina vähän silleen puolella korvalla ilman suurta intohimoa, niin nytkin keskittymiseni "Tourin" hiihtokisoja seuratessa meni ihan muuhun kuin kuvan katseluun. Nimittäin ja selostajan ja kommentaattorin dialogiin. En mainitse nimiä, mutta kaikki kyseistä urheilulajia seuraavat varmaan tietävät mitä kaksikkoa tarkoitan... Ja uskokaa pois, olen kuunnellut tätä samaa dialogia jo useampana viikonloppuna, joten tiedän kyllä mistä puhun. Todella ammattimaista, ei voi muuta sanoa.
Vai mitä mieltä olette tästä:
selostaja: Ja sieltähän se Marit porhaltaa kuin hirvi, taitaa ottaa erävoiton vai mitä sanot?
kommentaattori: Ilman muuta, ja että tottakai Marit tässä voiton vie.
s: No voi! Nyt se Marit kaatui, ei tainnutkaan tulla voittoa.
k: Ei, ja että tottakai... Siis kyllähän se niin on että...
s: Voiton veikin sitten Pirkko maalikamerakuvan perusteella. Aikamoinen jymypaukku!
k: Kyllä, ja että... Ilman muuta Pirkko on yllätysnimi, mutta että ilman muuta ja kyllä...
* * * * *
s: Mitäs sanot suomalaisten miesten mahdollisuuksista? Ville oli aika-ajossa hyvä.
k: Kyllä, näin on ja että... Ville kyllä varmasti, että kyllä...
s: Nyt kyllä Ville jää aika paljon eikä ehdi mukaan, taitaa nousta seinä pystyyn.
k: Ei, ja että kyllä näin... Siis Villehän kyllä... Ilman muuta jaaaa...
Oikeesti?!?! Mä rupean kommentaattoriksi. Pystyn olemaan sanomatta mitään helposti enkä todellakaan tiedä mistään mitään. Vaikeuksia voi tuottaa tuo, että ei yhtäkään lausetta sano loppuun asti.
Kuunnelkaapa huviksenne hetki, huomenna sitä hiihtoa taas tule maikkarilta.
Ja kun nyt ruotimaan lähdettiin, niin sanotaanpa pari sanaa muidenkin lajien selostajista samalta kanavalta.
Mäkihypyssä itse selostaja on mielestäni aika ookoo tai ei ainakaan mitenkään erityisen ärsyttävä, mutta kommentaattori... Noh, käyttää erityisen paljon sanaa yllätysvalmis ja on entinen mäkihyppääjä, enpä sano muuta.
Alppihiihdossa miesten puolella homma toimii mielestäni ihan jees ja komentaattorillakin on ihan fiksua sanottavaa välillä. Mutta naisten puolella... Voi pyhä jysäys sitä eukkoa! Senat ovat koko ajan sekaisin eikä tämä äidinkieli tunnu kovin hyvin taittuvan. Välillä muija laitetaan vaan kommentaattorin rooliin miehen hoitaessa varsinaisen selostuksen, jolloin muija säännöllisesti kikattaa kuin joku pikkukimuli siellä selostamossa. Sitten kun hänet päästetään yksin selostamaan koko hoito, on jälki aika... mielenkiintoista.
Täytyy nyt käsi sydämellä sanoa, että maikkarin parasta urheiluantia ovat formulat. Oskari vaan on niin ihana ja siellä on älytty hommata ihan oikeita lajin asiantuntijoita, joita Suomesta löytyykin yllättävän paljon, raottamaan alan saloja.
Vaan ehkäpä hiihtourheilun ja erityisesti maastohiihdon perinteisiin kuulu tietynlainen epämääräisyys ja tiedon pimittäminen, ja se ulottuu ihan selostamiseen asti.
Elävissä kuvissa käyminen on meikäläiselle kohtuullisen harvinaista herkkua, vaikka leffaan meneminen onkin nykyään kovin vaivatonta. Liput saa netistä eikä tarvitse mennä tuntia etukäteen notkumaan lippukassalle. Nykyään ovat kehittäneet systeemejään jo niin, että lahjalipunkin voi netin kautta käyttää. Aiemmin on meikäläiseltä eräskin Finnkinon lahjalippu jäänyt juuri tuosta syystä käyttämättä kun olisi pitänyt sen lahjalipun kanssa mennä sinne lippukassalle vähintään tuntia ennen näytöstä. Juu, tiedän, hirveetä tuhlausta, mutta en ole kertonut lahjoittajalle moisesta röyhkeydestäni.
Nyt kuitenkin olimme päättäneet mennä elokuviin ja syömään. Kahdesta pohtimastamme elokuvavaihtoehdosta valitsimme kotimaisen sijaan naapurimaan tuotoksen eli juuri teattereihin tulleen "Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi". Täytyy sanoa, että jos ei olisi ymmärtänyt alkuperäiskieltä, olisi kokemus ollut varmaankin latteampi. Jotkut fraasit vaan olivat ihan hulvattomia på svenska ja kääntäjä oli jättänyt ne nyanssit pois.
Leffa oli ihan OK, mutta vähän väkisin se oli venytetty. Puoli tuntia vähemmän olisi riittänyt. Katselin kelloani pariin otteeseen ja se ei ole koskaan hyvä merkki missään kulttuuririennossa.
Vaan enemmän minua kuitenkin häiritsi vieressä ollut pariskunta kuin leffan keskinkertaisuus. Kyseessä oli sellainen noin kuusikymppinen bättre folk -pariskunta ystäväpariskuntansa kanssa. Heti kun istahdin herran viereen, olin haistavinani viinan. Siis viinan, ei mitään mietoa juomaa. Pariskunta keskusteli ennen elokuvan alkua kuuluvalla äänellä eikä kenellekään lähellä olijalle jäänyt epäselväksi, että ovat sitä parempaa kansanosaa (omasta mielestään siis). Elokuvan alettua sentään hiljenivät seuraamaan leffaa noin pääsääntöisesti.
Mutta jossain vaiheessa herra otti huikkaa omasta pullostaan ilmeisesti kun viinanhaju voimistui ja sitten hän päätti ryhtyä hyväilemään vaimoaan... Sellaista imuttelua, että moni teinikin olisi ollut kateellinen! Onneksi taisivat huomata mulkaisuni kun lopettivat ennen kuin touhu meni liian pitkälle. Tässä kohdassa Siippa taisi nukkua...
Leffan jälkeen suunnistimme syömään syntistä pastaa ja nautiskelemaan hyvästä viinistä. Johan tässä on joulu mässäilty, joten antaa mennä samaan konkurssiin vaan. Vaivalla karistetut muutamat kilot ovat varmaan kohta tulleet korkojen keralla takaisin. Vaan mitäpä tuosta, ensi vuonna sitten palaan kuriin ja järjestykseen.
Ruokailun päätteeksi päätimme vielä piipahtaa drinksulla jossain ja se jossain oli sitten Kampin keskuksen Memphis. Siellähän sitä oltiin sitten suorastaan sukua julkkikselle kun eräässä pöydässä istui Esko Eerikäinen (vittu mikä pelle, pipo päässä ja farkkuliivi päällä hauiksiaan esitellen kuin joku teini) seurueensa kanssa. Muita en tunnistanut, mutta Siippa sanoi joukossa olleen myös jonkun entisen tis missin. Ihme, että edes huomasin koko Eerikäisen, minä kun en yleensä koskaan huomaa mitään julkimoita, vaikka vastaan kävelevät.
Istuskelimme pöydässä, jonka toisella puolella oli kuuden hengen japanilaisseurue. Hetken päästä nenäämme leijaili ehta paskan haju emmekä keksineet muuta kuin sen, että se yksi meihin selin istunut japsi laski kunnon "silent but deadly" -leijan liikenteeseen! Hyi saatana, mikä haju! Meinasi punkku lorahtaa väärään kurkkuun ja piti lähteä vessaan haukkaamaan raittiimpaa ilmaa!
Täytyypä taas kerran todeta, että en voi olla kovin ylpeä kanssasiskojeni vessakäyttäytymisestä yleisissä käymälöissä. Lattiat täynnä vessapaperia ja käsipyyhkeitä kun ei vaivauduta nostamaan roskikseen niitä itseltä pudonneita. Törkeää! Käyttäytyvätköhän kotonaankin noin?
Japsi ehti vielä laskea toisenkin tuhnun liikkeelle ennen kuin poistuivat paikalta. Eipä haissut paska enää sen jälkeen kun poistuivat...
Vähitellen mekin olimme saaneet kylliksemme katsella ihmisiä ja olla ihmisten ilmoilla, joten hyppäsimme taksiin ja suuntasimme kotia kohti. Mukava ilta kaiken kaikkiaan ja vähän vaihtelua normaalille kotona kököttämiselle.
Joulu nimittäin enkä ole siitä kovin pahoillani. Aattona viihdytettiin vanhuksia ja joulupäivänä sain olla ihan issekseinkin muutaman tunnin kun Siippa kuskasi naidun suvun sukuloimaan.
Sään puolesta täytyy sanoa, että tasaista on kun vettä sataa miltei taukoamatta ja on pimeää kuin pingviinin persauksessa.
Viime yönä heräsin normaaliin työahdistukseen, joka aina iskee vapaapäivien jälkeen kun on totaalisti sotkenut vuorokausirytminsä. Heräsin, en katsonut kelloa vaikka mieli vähän teki, vaan yritin sinnikkäästi turhaan saada unenpäästä kiinni kuunnellen koirien ja Siipan kuorsausta. Jossain kohdassa kuitenkin nukahdin ja perinteisesti aamulla kellon soidessa väsytti niin maan perusteellisesti.
Pimeyden puolesta olisi voinut olla vaikka keskiyö, kuten nytkin.
Urheasti olen sinnitellyt suuremmin valittamatta tästä kaamoksesta kun eihän se mitään auta, mutta nyt alkaa olla mitta aika täysi. Lakkaisi edes satamasta vettä!
Toisaalta, ehkä tämä hillitsee vähän niitä hulluja uuden vuoden pommittajia jos samaan tahtiin vettä tulee. Silmävammojen lisäksi saavat käsivammoja kun joutuvat ampumaan ne perkeleen raketit kädestään lumihangen puuttuessa.
Töissä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Ei kovin montaa sielua näkynyt aamun liikenteessä eikä lounaallakaan sen puoleen. Jotenkin epätodellista kun normaalisti talo kuhisee ampiaispesän lailla. Vaan olenpahan edes jotain rästejä saanut tehtyä, kiitos tuon hiljaisuuden.
Nyt taidan kerätä kimpsuni ja kampsuni ja suunnata viikonlopun viettoon ruokakaupan kautta. Mukavia tällaiset päivän mittaiset työviikot!
Koska olen oikeasti kiltti ja hyväsydäminen ihminen, olen päättänyt lakata piinaamasta apotti-raukkaa ja raottaa salaperäisyyteni verhoa näin joulun kunniaksi.
Uusi frisyyrini ansaitsee ilman muuta palstatilaa, joten tässä siis yksinoikeudella apotti Pepponelle kuva kuontalostani. Ole hyvä!
Ei mikään maailman paras kuva (itsensä kuvaaminen on näköjään tosi vaikeaa!), mutta kai siitä jonkun käsityksen saa. Pohja on tumma ja latvoissa sitten sitä violettiin vivahtavaa. ;)
Joo, menen jatkamaan töitäni että pääsen kotiinkin vielä tänään...
Nyt todellakin tuntuu siltä, sillä olen saanut kuuloni takaisin!
Viime viikollahan valittelin korvajumiani ja kävin torstaina terveydenhoitajan juttusilla hänen käydessään täällä byroollamme pitämässä vastaanottoa.
Valitettavasti mukaan ei vaan ollut sattunut korvavehkeitä, joten sovimme, että varaan ajan ja suoritan ennakkovalmistelut kotona.
Minulta ei ole koskaan, milloinkaan, ikinä huuhdottu korvia eivätkä korvani ole muutoinkaan minua vaivanneet.
Nyt olin puolikuuro. Oikea korva oli niin tukossa, että olo oli kuin ämpärissä.
Eilen illalla sitten tiputtelin vaikunpoistomönjääni korvaan ja laitoin pumpulitukon tulpaksi ohjeiden mukaan. Käsittelin toisenkin korvan, vaikka siinä ei mitään vikaa ollutkaan, mutta kun käsky kävi.
Aamulla en tahtonut kuulla herätyskellon sointia ja tuntui kuin oikea korva olisi ollut suorastaan pahempi kuin mitä se eilen oli ennen käsittelyä.
Miltei kuurona reissasin sitten metrolla työterveyshoitajalle. Ainoa hyvä asia oli se, että metrossa oli väljää eikä pelottanut ihan niin paljoa kuin yleensä (muistakaa se kirvestappaja).
Terkkari olikin ihan aikataulussa ja ryhtyi puuhaan. Sanoi korvan olevan niin tukossa, että ei edes tärykalvoa näy, joten ei ihme etten kuule mitään.
Huutomisoperaatio ei ollut mitenkään epämiellyttävää ja voi sitä onnen tunnetta kun korva aukesi! Siis ihan taivaallinen olo kun kuuli jälleen kunnolla!
Varuiksi huuhteli vielä tuon toisenkin korvan vaikkei siinä mitään ollutkaan.
Ehdin vielä vaihdolla takaisin ja pääsin työpaikallekin suht ripeästi. Suorastaan leijailin kun tallustelin metroasemalta toimistolle.
Että joulu on pelastettu kun kuulen kaikki hölmöimmätkin jutut, joita naitu suku äitini avustuksella viljelee.
On kuulkaas ollut sellainen työviikon loppupuoli, että hyvä kun on ehtinyt pissalla piipahtaa. Huomaa, että kaikki muut ovat jäämässä joululomalle paitsi mä. Niin, meikäläinen työn sankarina uurastaa kaikki arkipäivät kun valtaosat työkavereista vetää lonkkaa loppiaiseen asti. Vaan minähän toivon vetäväni sitä lonkkaa sitten koko loppuvuoden maaliskuusta lähtien...
Tänään oli kuitenkin vuorossa ansaittu vapaapäivä ja piipahdus kampaajalla. Uskomattoman nopeasti hujahtaa kuusi viikkoa! Vastahan minä siellä Tiinan jakkaralla istuin hölvättävänä. Vaan kyllä huomasikin, että on jo aika sillä takatukka alkoi osoittaa jotain harotusta kun se viimeksi jätettiin vähän pidemmäksi. Virhe.
Kampaamoni on edustus pienestä yrityksestä, jossa siis työskentelee kaksi parturi-kampaaja sekä kosmetologi, joka on itsenäinen yrittäjä. Siellä on mukava käydä kun kaikki ovat tuttuja ja tunnelma on välitön.
Niinpä tänäkin jouluna halusin jollain heitä muistaa sen lisäksi, että kannatan toimintaansa taloudellisesti (myös Siippa käy siellä parturoitavana). Veinkin sitten vähän tryffelikonvehteja ja luonnonlakua, ja olin yllättynyt siitä todella ilahtuneesta vastaanotosta, vaikka luulen että sinne useampikin asiakas kantaa lahjoja. Tuli hyvä mieli. Ja tuli hieno tukka. Normaalin tumman säväytyksen lisäksi laitettiin vähän tummaa violettia latvoihin. Väri näkyy vain tietyssä valossa ja sopii siis meikäläisen kieroon luonteeseen paremmin kuin hyvin. ;)
Kotiin päästyäni ryhdyin kotihommiin ja pyykinpesun lisäksi leivoin lupaamani piparit. Koska kukaan ei usko moista kodinhengettärettäyttäni, otin todisteeksi valokuvia. Siis paistoinhan minä viime vuonnakin pipareita, mutta kaikki varmaan ajattelivat sen olleen ihan ainutkertainen tapaus...
Joo, ostin siis paketin Sunnuntai-piparkakkutaikinaa ja kaulitsin menemään. Tänä vuonna jätin heppamuotin pois ja käyttelin vain sydän- ja partacolliemuottia sekä kesällä ostamaani australianterrierimuottia. Näillä mennään tänä jouluna.
Hyviä ovat. Maistuivat koirillekin. Olen siis päivän punaviinini ansainnut. ;)
