Lumihiutale

Lumihiutale ja sen kaverit olivat laskeutuneet maan pinnalle viime yönä. Sellaista raskasta loskapaskaahan se oli, todella mukava lapioitava auton päältä, koska se lähti aika liukkaasti. Lisäksi lumi oli tarpeeksi märkää, sellaista plussakelin mössöä, että se ei tarttunut lumipalloiksi koirien kinttuihin.

Olin ollut jotenkin siinä uskossa, että sen lumisateen piti tulla vasta huomenna, joten olihan se pienoinen yllätys kun aamulla kurkkasi ikkunasta ulos...

Siippa lähti tänään jännittävälle kotimaan työmatkalle, johon olennaisena osana kuuluu julkinen liikenne. Siis oikein bussia ja junaa sai käyttää hän. Enpä ole kuullut äijästä mitään sitten aamun, joten näinköhän on päässyt perille vai liekö valtiollinen rautatieyhtiömme kompastunut lumihiutaleeseen ja juuttunut kiskoille...

************

Eilisessä työpaikan "viikkojulkaisussa" mainittiin henkilöstöuutisissa, että allekirjoittaneelle on myönnetty virkavapautta.
Olin onnistunut pitämään tämän tiedon tähän saakka melko pienessä piirissä, sillä ajattelin etten jaksa puolta vuotta vastailla kaikkiin uteluihin.
Eilen sitten tiedon tultua julkiseksi, on aika moni lähestynyt minua kovin samansisältöisillä kysymyksillä. Eniten kysyttyä -osastoa ovat selkeästi seuraavat:

1. Meinaat sitten karata vähäksi aikaa? (kiertoutelu siis)
2. Mitä sä meinaat tehdä?


Ja tylsäähän se olisi vastata kaikille samalla tavalla, joten vastailin mm. seuraaviasti:
- Eeeiii, kyllä mä ihan luvan kanssa ajattelin olla poissa.
- Ai sä huomasit? Hitto, mä tosiaan ajattelin ihan salaa poistua loppuvuodeksi.
- Kuka kertoi? Mistä kuulit?

- Ai mitäkö teen? Etkösä muka ole huomannut? Mähän oon raskaana!
- Katselen huonepölyn leijailua.
- Siivoan kaapit ja kun pääsen loppuun, aloitan alusta.
- Nollaan pääni ja toivon, että v-käyräni on alempana palatessani takaisin. (tämä vastaus lienee lähimpänä totuutta)

Nyt kun vielä tässä saan kahden ja puolen viikon aikana siirrettyä kaiken aivopääomani tulevalle sijaiselleni, niin hyvä on. Olen toki luvannut, että saa soittaa ja lähetellä viestejä, sillä ihan takuuvarmasti jotain unohtuu. Jotain sellaista, mikä majailee vain minun päässäni...

Maahanpanijaiset

Viikonlopun ohjelmaan on kuulunut niinkin hauskaa tekemistä kuin hautajaiset. Tai siis siunaustilaisuus, koska vainaja tuhkataan ja uurna lasketaan toisella paikkakunnalla olevaan sukuhautaan joskus ensi kesänä. Tulipa nyt opittua sellainenkin asia, että hautausmaan puolesta tuhkaa säilytetään vuosi.

Kyseessä oli naidun suvun puolelta olevan henkilön hautajaiset siunaustilaisuus. Paikkana Helsingin liukuhihna tähän hommaan eli Malmin hautausmaa. Että ei tarvinnut edes kovin kauas läheteä.
Tunsin vainajan, mutta en voi sanoa, että hän oli minulle mitenkään erityisen läheinen ihminen, vaikka jouduimme hänen asioitaan hoitamaankin jokunen vuosi sitten. Niinpä minulla oli oiva tilaisuus tarkkailla sekä saattoväkeä, että pappia.

Kappeli oli pieni ja saattoväkeä oli sellaiset parikymmentä tyyppiä. Saattoväessä oli eräs varsin kovaääninen rouva, joka kailotti papin kanssa kilpaa uskontunnustusta ja isä meidän -rukousta. Oman mausteensa hommaan toi se, että hänen rytminsä oli hieman kiivaampi kuin papin, joten homma kuulosti hassulla tavalla kaksiääniseltä. Kanttorin kanssa rouva myös veisasi kilpaa, korkealta ja kovaa. Ja eihän siinä mitään, muu saattoväki oli aika hiljaista laulusakkia, vaikka ihan tutut virret olivat kyseessä. Itselläni kuivasi suuta ihan armottomasti ja puolet veisuusta tarttui kurkkuun. Veisasin silti, niin on opetettu.

Jossain kohdassa pohdin, että kuinkahan synkkää porukkaa ne hautausmaan vahtimestarit ovat. Kaiken aikaa katselevat murheen murtamia ja itkeviä ihmisiä ja siirtelevät ruumisarkkuja kappeleihin ja kappeleista pois. 

Pappi oli vähän kökkö ja jotenkin töksähteleväinen. Huomasi myös, että oli ollut vaikea keksiä kovasti positiivista sanottavaa vainajasta, joka käytännössä eli miltei erakkona omissa oloissaan radiota kuunnellen.

Siunaustilaisuuden jälkeen tietysti kahviteltiin ja muisteltiin vainajaa. Naidun suvun puolella on pari mukavaa tyyppiä, joita tapaan ihan mielelläni, joten menihän siinä rattoisasti pari tuntia lörpötellessä. Ehdotin myös, että seuraavat sukubileet voisivat olla vähän iloisempaa sorttia. Jos joku vaikka keksisi järjestää häät. Saapa nähdä.
Pappikin oli muistotilaisuudessa, mutta en ole ihan varma sanoiko koko tilaisuuden aikana mitään. Poislähtiessään muisti sentään toivottaa kaikille Jumalan siunausta...

JälkiJuttu:
Tämän kirjoituksen myötä tuli täyteen 500 postausta! Että aika paljon olen tuutannut huttua luettavaksenne parissa vuodessa. Taidanpa jatkaa valitsemallani tiellä. ;) 

Puhua

Meikäläinen on normaalisti mallia "puhuu kuin ruuneperi" (näin Runebergin päivän kunniaksi). Ventovieraankin kanssa voin helposti jutella aidasta ja sen seipäistä pitkät pätkät, vaikka asia ei kuuluisi oman erityisosaamiseni piiriin.

Nykymaailmassa korostetaan sitä, että aina pitää puhua ja kaikesta pitää puhua. Itse olen sitä mieltä, että ihan kaikesta ei kuitenkaan kannata kaikkien kanssa puhua. Niinkuin vaikka omasta intiimielämästään puhelimessa, ruuhkabussissa, kuuluvalla äänellä... Siitä saattaa aiheutua jonkun sorttisia myötähäpeän tunteita. Mutta ehkäpä toisaalta nykyihmiset ovat sitten niin tottuneita puhumaan ihan kaikesta niin avoimesti ettei tule mieleenkään, että ehkä kaikki eivät halua ihan kaikesta keskustella.

Itse olen harjoittanut hiljaa olemisen taitoa eilen ja tänään. Olen nimittäin ollut kotona etätöissä tekemässä nykerryshommia jotka vaativat keskittymistä. Ja se on jännä juttu kun kalenterissa lukee etäpäivä niin puheluita tulee todella vähän, vaikka samaan tapaan olen tavoitettavissa kuin toimistollakin ollessa.
Olen siis ollut valtaosan näistä kahdesta päivästä hiljaa. Koirien kanssa käydyt keskustelut ovat olleet mallia "haluutsä pihalle?" ja "tuu sisään sieltä" ilman vastausta, tai no VV:n satunnaiset jutustelut tietysti voi laskea vastaukseksi.

Mutta nyt toivotankin hyvää Runebergin päivää kansallisrunoilijamme runon muodossa!

Joutsen (Svanen)
Halk' illan ruskon auermaan
käy lento joutsenen.
Se laskee lahden hopeaan
ja soutaa laulellen.
Se lauloi: "Auvo taivainen
on armas Suomenmaa,
sen päivä mennä levollen,
yökaudet unhoittaa.

 

Ja varjon siellä runsahan
luo koivut tuuheat.
On kultaa peili lahdelman
ja aallot vilppahat.
Sen onni ompi kallehin,
ken siellä rakastaa.
Sielt' usko ompi syntyisin,
se sinne kaihoaa."

 

Niin kaikui laulu kiitäen
yl' aaltoin siintäväin,
ja joutsen armaan rinnallen
nyt souti, lauloi näin:
"Vaik' on sun elos unelma
niin lyhyt, riittää se;
sä lemmit Suomen lahdella,
sä lauloit Suomelle.

(suom. Yrjö Veijola)

 

Hernekeitto

Aika harvoin tulee nykyään ärdäriä syötyä... Joskus työmaakuppilassa kun ei oikein muuta meikäläiselle passaavaa ole tarjolla. Niin paitsi nykyään kun minulla on joka torstai omat eväät mukana kun torstai on se kakkospäivä.

Joskus opiskeluaikoina löytyi aina kaapista Jalostajan rokkapurkki pahan päivän varalle. Muilta taisi löytyä sitä tonnikalaa, mutta meikäläisellehän se ei käy, joten rokkaa oli. Sitä sai halvalla ja vatsa tuli täyteen (kaasuja). En edes tiedä, mitä hernekeittopurkki nykypäivänä maksaa.

Mummo ja äiti tekivät hyvää hernekeittoa, mutta ihmekös tuo kun tekivät ihan alusta asti itse liotellen herneitä yli vuorokauden. Sitten syötiin rokkaa monta päivää putkeen.

JälkiJuttu:
Kävin lauantaina taas naiskarvan tupsuttajalla eli sattui siis se ainoa päivä 1,5 kuukaudessa kun luen jotain akkainlehteä. Käteen sattui suhteellisen tuore Anna, jossa olikin näyttelijätär professori Elina Knihtilän (tiedättehän, se Korpelan Tommin *nam* muija) haastattelu.
Lukemani perusteella hänestä saamani käsitys vahvistui. Olen nimittäin pitkän aikaa ollut ihan varma, että siinä on nainen jonka seurassa on helppo viihtyä eikä käy aika pitkäksi. Haastattelussa oli jotenkin tosi kiva tunnelma, joten jos saatte käteenne kyseisen aviisin, niin lukekaa ihmeessä.

Toisaalla samassa lehdessä ex-mäkihyppääjä kertoi haastattelussa, että avioero tuli hänelle täytenä yllätyksenä eikä hän ollut ymmärtänyt, että heidän liitossaan olisi jotain pielessä.
Joo... Enpä sano muuta tästä asiasta.

Tohtori ottaa teidät nyt vastaan

Hirmuinen työpäivä, mutta ehdin kuitenkin nappaamaan (huonolaatuiset) kuvat sekä tammi- että helmikuun kandipojista.

Ilman sen kummempia esittelyjä tai selittelyjä, tässä he ovat:

Mr. Tammikuu

Herra Helmikuu

Täällä rouvat pyytelivät vasikkakuvan äärellä karvattomampaa versiota, mutta valitettavasti tuo tammikuun tohtori on hieman karvaisempaa sorttia, vaikka se ei ehkä tästä kuvasta niin hyvin näykään.
Helmikuun herran voisin ilomielin antaa palvella itseäni terveydenhuollon asioissa...

Harakanvarpaat

Ammattini kautta olen harjaantunut tulkitsemaan kaikenlaisia harakanvarpaita, mutta en ole siis ammatiltani farmaseutti.
Nykyisellä pomollani on ihanan siisti ja tasainen tekstauskäsiala. Sen tulkitsemisessa ei ole minkäänlaisia vaikeuksia.

Käsiala on jännä juttu. Itse kun olen sitä ikäluokkaa, että kaunokirjoitusta on säntillisesti opeteltu ja sen myötä kaikkien käsiala oli varmsti alkuun samannäköistä. Iän myötä persoonallisuus puskee läpi käsialasta ja toisilla säilyy säntillisyys kun toisilla "taiteellisuus" pyrkii esiin. Oma käsialani lienee melko helppolukuinen, mutta kirjoitan aika isoa tekstä. Toisaalta on sääli, että nykyään kirjoitetaan käsin kovin vähän. Kyllä se viesti on ihan erilainen jos se on käsin kirjoitettu verrattuna "kasvottomaan" konetekstiin. 

JälkiJuttu:
Jouduin tuottamaan heti pettymyksen tässä kalenteriasiassa. Nimittäin se poikakalenteri on edelleen töissä, joten korvaukseksi lupaan maanantaina kaksi kuvaa, tammi- ja helmikuun pojat. Joku kalenterikuva tähän nyt piti kuitenkin saada, joten saatte ihailla karvalehmäkalenterini helmikuun kuvaa. Olkaapa hyvät.

(En tiedä mistä tuo kiilto tuli alakulmaan kun en salamaa käyttänyt).
Aika söpö vasikka vai mitä? ;)

Pikkuisen on myös käynyt ärsyttämään se roskapostin määrä, mitä kommenttiboksiin sataa! Ihan tolkutonta. Olisi kiva tietää, miksi spämmäys ei lopu vaikka yhtäkään linkkiä en ol klikannut ja kaikki roskaposti on onneksi jäänyt bloggerin suodattimeen eikä siis ole päässyt näkyviin. Ei kai sille mitään pysty tekemään muuta kuin tyhjentämään roskapostilaaria säännöllisesti. Mutta ärsyttävää se on joka tapauksessa. 

Helisevä helmikuu

Aika hyvin pysyin mukana tammikuun haasteessa, joten uutta putkeen vaan sitten.
Kiitos taas Neolle listasta, vaikka muuten vietätkin hiljaiseloa täällä Blogistaniassa! :)

Näillä mennään helmikuu.

Lupaan taas löyhästi yrittää pysyä kelkassa, mutta aika näyttää. En edelleenkään aio pipo kireällä väkisin yrittää, vaan ihan rennolla asenteella vaan.