Nimittäin tämän vuoden ylläri-gladiolus. Joka vuosi sipulien joukossa on joku muunvärinen kuin mitä paketin päällä sanotaan. Jos käy tuuri, on useampaakin ylläriä mukana.
Tänä vuonna ehdin jo pettyä, että tosiaan, mukana on vain luvattuja värejä. Vaan ei! Eilen käyskennellessäni tiluksiani katsastaen huomasin, että yksi kukkavana, joka on vielä ihan nupussa, näyttääkin olevan hennon keltainen! Koitan muistaa ottaa kuvan siitä kunhan se suvaitsee avata kukkasen tai pari.
Se taisikin olla viikonlopun kohokohta sen ihmettelyn lisäksi, että lauantai-iltapäivän ja sunnutaiaamupäivän välillä satoi 36 mm! Taitaa olla ihan ennätyksiä sinä aikana kun on sademittari pihalla ollut. Niin ja kesän (vasta) toinen käärmehavaintokin tuli tehtyä tuolla lähipolulla. Tällä kertaa se oli aivan varmasti rantakäärme, edellisestä emme olleet ihan varmoja (luultavasti samaa laatua oli sekin), emmekä viitsineet ihan "iholle" mennä katsomaan.
Muutoin viikonloppu sujui pienessä työangstissa kun etukäteen murehdin edessä olevaa työviikkoa. Sen lisäksi, että viikko on varmaan kaikkea muuta kuin "pehmeä lasku" takaisin töihin, lähti Siippa koko viikon mittaiselle työmatkalle.
Jotta töihinpaluu olisi ollut täydellinen, yritti armas duunikompuutterini asentaa jotain ohjelmia sillä tuloksella, että ei tullut mitään uutta, mutta vanhaa kyllä hävisi... Nyt olen tilanteessa, jossa en voi avata työkoneellani pdf-tiedostoja ollenkaan (ja uskokaa tai älkää, mutta aika paljon näköjään on sellaisia tiedostoja!). IT-tuen mukaan en myöskään saa asentaa erillisenä asennuksena Acrobat Readeria, sillä se saattaisi sotkea ohjelma-asennuksen sitten kun se joskus voidaan tehdä. Että näin...
Miksei kotona olemisesta voisi saada samaa rahaa kuin töissä käymisestä? Sopisi meikäläiselle paljon paremmin.
Kotimatkalla meinasin ajaa jonkun kylähullun päälle. Äijä käveli tai oikeamminkin katkokäveli keskellä autotietä ja sopivasti mutkan takana. Onneksi alueella on neljänkympin rajoitus, joten ehdin reagoida ihan hyvin. Mutta oikeasti! Keskellä tietä, muovikassi kädessä käveli kaksi askelta ja pysähtyi katsomaan taivaalle. Hetken päästä sama uudestaan. Eikä väistänyt, mahtoiko kuullakaan tai tajuta missä oli. Huhhuh... Jäin pohtimaan, että olisiko pitänyt soittaa hätäkeskukseen. Pysähtyä en olisi uskaltanut, sen verran kummalliselta vaikutti.
Nyt taidan nostaa jalat ylös ja ottaa pienet tirsat. Hyvistä aikomuksistani huolimatta en jaksanut lähteä hikilenkille. Ja satoi vettäkin, ja ukkosti. No ei enää, mutta nyt en enää jaksa. Ehkä huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti