maanantai 18. marraskuuta 2013

Millä lihaksilla?

Ei pitäisi konttorirotan ryhtyä ruumiilliseen työhön. Eikä ainakaan näin keski-ikäsenä ja huonokuntoisena.

Meillä oli eilen taloyhtiön syystalkoot. Ihan passelisti siihen myrskytuuliseen keliin. Syynä talkoisiin oli se helvetillinen kuorikekasa. En ole tainnut mainita siitä, että keväällä isännöitsijä tilasi ihan vitusti "hieman" liikaa katekuoriketta yhteisten istutusten suojaksi. Nooh, sitä sitten kevättalkoissa kärräiltiin erinäisten puskien juurelle ja kehotettiin osakkaita viemään haketta runsain mitoin omien asuntopihojensakin penkkeihin.

Turha kai sanoa, että kasa ei sanottavammin tästä vajottunut. Ihmettelimme muutamankin kerran, että minkähänlaista kerrosta isännöitsijän edustaja oli ajatellut laitettavaksi puskien juurelle vai oliko vahingossa laskenut mukaan naapurikiinteistönkin rehut kun sitä tavaraa on niin maan perusteellisesti.

Kesä kului ja kasa muuttui osaksi normaalia maisemaa. Vettyikin varmaan kivasti se kuusikuorike siinä kaikkien sateiden aikana.
Koitti syksy ja hallitus piti kokousta isännöitsijän toimiston tiloissa. Isännöitsijä sitten moitti meitä kun emme ole kasaa käyttäneet ja käski hoitaa kasan tavalla tai toisella pois ennen lumien tuloa, sillä kyseistä kohtaa käytetään lumien auraamispaikkana.
Talkoot siis koolle. Kauhuskenaariomme oli, että paikalla on pari hallituksen jäsentä eukkoineen ja muut piileskelevät sälekaihdintensa suojassa teeskennellen kuollutta ettei vaan tarvitsisi osallistua.

Vaan yllätys olikin melkoinen kun paikalla oli valtaosa asukkaista, myös ne selkävaivaiset, jotka tekivät sitten sen minkä pystyivät. Poissaolollaan loistivat vain ne, jotka normaalisti muutenkin ovat poissa näistä kinkereistä. Tai no, puutarhatonttu oli ekoissa talkoissa kiinteistöön muuttamisensa jälkeen puoli tuntia. Siinä ajassa ehti vetää noin kymmenen röökiä ja rikkoa siimaleikkurin. Sitten häipyi vähin äänin takavasemmalle, vaan eipä häntä ole pahemmin kaivattu.
Mukavaa oli taas kuitenkin huomata kuinka kivoja naapureita meillä pääsääntöisesti on ja kuinka nämä kaikki ovat valmiita tekemään töitä yhteisten asioiden vuoksi.

Kuorike alkoikin siirtyä vauhdilla kohti istutuksia. Samalla päätettiin tehdä parit muutkin korjaus- ja perkaushommat.
Meikäläisen kontolle jäi ohdakkeiden kaivaminen eräästä ruusupuskapenkistä. Se olikin varsin jännittävää kun vähän väliä ruusu pisti persauksiin siellä puskassa kyykkiessä ja vastaavasti ohdake pisti käteen, vaikka kuinka yritti saada alapuolelta kiinni. Sen lisäksi selkään sattui tuo varsin epäergonominen työasento. Vaan sain hommant tehtyä.
Siirryinkin sitten muiden avuksi levittämään kuoriketta ja hyvin pian sain havaita senkin olevan kohtuullisen raskasta hommaa.

Saimme sen saatanan kasan katoamaan kun olimme viidettä tuntia huhkineet. Pimeä ehti tulla ennen kuin oli valmista... Loput levitettiin puolihuolimattomasti siihen, missä se kasa oli ollut ja päätimme katsoa keväällä, mitä kyseiselle joutomaalle tehdään.
Onneksi talkoomakkarat syötiin hommien ollessa vielä kesken, niin ei tarvinnut niitä sentään pimeässä popsia ja näki vielä grillatakin. Täytyy myöntää, että harvemmin on tullut marraskuussa makkaraa grillailtua ja syötyä ulkona!
 
Saunassa huomasi kuinka paljon oli kylmettynyt siinä viimassa ja tuiskussa, joka puhalsi suorastaan läpi sielun. Tuntui, ettei kunnon löylyttelykään lämmittänyt kohmeista läskiä.

Nyt on miltei jokainen lihas kropassani ihan saatanallisen kipeä. Siis pakkohan niiden on olla lihaksia kun läski kai ei kipeydy. Eihän? Ja kauhulla odottelen, kuinka kipeä olenkaan huomenna. 



 

tiistai 12. marraskuuta 2013

Kaupassa

Nyt voisi melkein sanoa, että kaikkea sitä näkee ennen kuin silmät putoavat päästä. Tai että ehkä se parasta ennen päiväys ei olekaan vielä mennyt ohi...

Tänään oli sellainen semivittumainen työpäivä. Tiedättehän, sitä normaalia rutiinipakertamista ja pari vittumaista juttua sekaan. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin olin kuitenkin iltapäivällä paljon ennen soveliasta kotiinlähtöaikaa valmis pudottamaan kynän ja häipymään.
Sinnittelin kuitenkin edes vähän säädyllisempään poistumisaikaan asti ja muistin, että pitääpä poiketa kauppaan hapankorppuja ja piimää ostamaan.

Kurvailin pimentyvässä sateisessa illassa kotimatkan varrella olevaan vihreään hypermarkettiin. Heti kättelyssä meni käteen shoppailu kun jo oven suussa oli puoleen hintaan tyrkyllä sellaisia kynttiläkippoja, joita minulla jo ennestään on parvekkeella ja joita olen haikaillut pari lisää. No, otin sitten kaksi. Ja jos muistatte menin ostamaan kahta asiaa, hapankorppuja ja piimää. Mutta kun korissa oli nyt jo ne kaksi tavaraa, menikin loppushoppailu ihan käteen. Pitäisi aina olla lista, vaikka olisi vain yksi ostettava asia, niin lapulle vaan.

Harhailin siis päättömästi pitkin käytäviä ja matkaan tarttui broileria (kypsennettäväksi torstain paastoilua varten), piimää (jee! yksi oikein), kananmunia...
Hortoilin leipäosastolle ja matkaan tarttui yksi sekaleipä (pakkaseen laitettavaksi), mutta ei vahingossakaan niitä perkeleen hapankorppuja! Taisi olla jo kolmas kerta kun ne saamarin korput unohtuivat.

Siinä sitten teutaroidessani edestakaisin yrittäessäni muistella, mitä piti ostaa, käännyin taas kerran ympäri ja melkein sain syliini sellaisen varsin söpön näköisen nuoren miehen (kaikki, jotka ovat minua puolta nuorempia, ovat söpöjä). Pyytelin anteeksi törmäilyäni, jolloin nuori mies (siis oikeasti, ikää max 25 vee) väläytti sellaisen hymyn, että sillä kirkastuisi mikä tahansa kaamosmaisema! Jösses! Söpöstä yybersöpöksi! Ehdin myös pohtia, että siinäpä vasta vävykandidaatti ainakin ulkoisilta avuiltaan. Jos siis olisi tytär jolle pitäisi sulhoa hommata.

Jatkoin päämäärätöntä kuljeskeluani ja muistin, että vissy nyt ainakin on vähissä ellei jopa loppunut. Vissyhyllyä pitkin edetessäni näin saman nuoren miehen lähestyvän sieltä hyllyn toisesta päästä. Määrätietoisesti poika tuli kohti minua ja käyttäytyi kuin olisi intensiivisesti etsinyt jotain hyllystä. Jäin oman merkkini kohdalle kiinnostuneena odottamaan mitä tuleman piti. Poika ui ihan suoraan liiveihin ja sanoi "anteeksi, nyt olikin mun vuoro törmätä suhun" ja väläytti taas sellaisen hymyn, että tädillä suorastaan polvet notkahtivat. Sopertelin jonkun "ei se mitään" ja jatkoin matkaani.
Kundi kääntyi perääni ja käveli niin lähellä takanani, että suorastaan tunsin hengityksensä korvassani. Skeptisenä ihmisenä arvelin, että poika meinaa ryöstää tädin käsilaukun ja kaappasin väskyni tiukemmin kainalooni.

Jatkoin matkaani ja muistin, että nenäliinojahan piti ehdottomasti ostaa ja kurvasin nessuhyllylle. Poika tuli viereeni seisomaan, jolloin katsahdin häneen varsin kysyvästi.
Nuori mies selvitteli kurkkuaan ja kysyi sitten, haluaisinko lähteä kanssaan treffeille!!!!
Yritin olla pudottamatta alaleukaani ihan lattiaan asti ja kokoilin itseäni. Sanoin sitten, että olen todella imarreltu, mutta taitaisin käydä hänelle äidistä ikäni puolesta ja luultavasti aviomieheni ei pitäisi siitä, että lähtisin kanssaan treffeille.
Nuori mies pahoitteli, että olen varattu, mutta toivotti hyvää syksyn jatkoa ja sanoi, että ikä on vain numero.
Kassalla ollessani poika kulki ohi jo omat ostokset maksettuna ja iski silmää mennessään.

Olin todella hämilläni, valehtelisin jos väittäisin että en olisi vähän todella imarreltu. Että jos Siippa ei ole kiltisti, vaihdan sen pariin reiluun kakskymppiseen. ;)

JälkiJuttu:
Töissä on nyt jotain ihme säätöä ja tällä hetkellä näyttää taas siltä, että näinköhän sitä vuorotteluvapaata sitten kuitenkaan tulee. Välillä vaan en ymmärrä, miksi asioista tehdään vaikeampi kuin ne ovatkaan. Noh, katsellaan ja kuulostellaan tulevia käänteitä.

torstai 7. marraskuuta 2013

Edistystä

Erittäin sateisesta ja harmaasta syysilmasta huolimatta on joissain asioissa tapahtunut edistystäkin.

Huomaan itsessäni tämän alati lisääntyvän pimeyden vaikutuksen, mitään ei saa aikaiseksi. Pihalla olivat sademittarit täynnä, mutta en vaan saanut aikaiseksi tyhjentää niitä. Eilen aamulla sitten lompostelin sen verran pihalle, että korjasin VV:n tuottamat "aarteet" ja tyhjensin sademittarit.
Persilja näköjään uusiokasvaa ryytimaassa...

Tällä viikolla on saatu asioita eteenpäin kuitenkin siten, että olen saanut houkuteltua itselleni talon sisältä sijaisen. Eli vuorotteluvapaa on askeleen lähempänä taas! Voin siis ehkä heittäytyä ajattelemaan taas, että vapaus toteutuu sen sijaan, että luisuisi jonnekin tavoittamattomiin.

Lisäksi saatatte muistaa kuinka joskus kerroin, etten saa sitä Härkösen Onnen tuntia luettua, en sitten millään. Nakkasin sen huussilukemiseksi ja niin vaan kuulkaas kävi, että näin puoli vuotta myöhemmin sain kuin sainkin sen luettua!
Eikä olisi kannattanut, todellakaan. Ihan paska kirja, jonka loppu oli vielä paskempi. Sopi siis lukumiljööseensä hyvin.
Nyt en kyllä vähään aikaan yritä lukea mitään Yhteispahaa tai koiralehtiä vaativampaa.

Tänään menen katsomaan pikkuisia terroristinpentuja, sellaisia 6,5-viikkoisia. Onneksi kaikille on jo koti tiedossa, että ei käy mitään vahinkoja.
Pentuterapiaa siis tiedossa, ihanaa. :)

tiistai 5. marraskuuta 2013

Wienissä, osa IV

Viimeinen aamu valkeni harmaampana kuin edellinen. Lomailu oli tehnyt tehtävänsä, sillä taas heräsin ennen kellon soittoa ja olo oli kuitenkin todella levännyt. Mukava tunne. 

Vitkuttelimme kuitenkin aamiaiselle lähtöä, sillä hotellihuone olisi luovutettava puolilta päivin ja ajattelimme käyttää ajan hyväksemme viettäen huoneessa aikaa loppuun asti. Paluulento oli vasta illalla emmekä kokeneet suurta halua lompostaa ihan koko päivää kaupungillla.
Niinpä suoritimme aamutoimia suorastaan mateluvauhdilla ja samalla pakkailimme vähän tavaroita.
Määräänsä enempää ei ihminen voi hidastella, joten valuimme aamiaiselle, joka oli jälleen kerran varsin mainio ja ajoi asiansa oikein hyvin.
Laukun, sen ainoan mukana olevan matkalaukun, pakkaaminen aiheutti hieman päänvaivaa. Eikä vähiten siksi, että ostimme Siipalle sen "semitoppatakin". Vaikka kuinka kikkailimme vaatteita Siipan reppuun ja suurinpiirtein meikäläisen käsilaukkuun, niin tiukkaa teki saada laukku kiinni. Siitäkin huolimatta, että laukussa on sellainen laajennusosa. Jollain pahalla sisulla saimme kuin saimmekin laukun kiinni ja minä pelkäsin, että millä hetkellä vetoketju paukahtaa rikki.
Vaan kummasti se kesti, Edinburghista ostettu M&S:n matkalaukku. Täytyy kehua, että on ollut hintansa väärtti, ihan samalla tavalla kuin samasta paikasta ostamani sateenvarjo.

Kirjauduimme ulos hotellista ja saimme onneksi jättää matkalaukun "päivähoitoon" ettei tarvinnut sen kanssa kaupungilla lompostella.

Koska meillä oli vielä Wien-kortissa matkustusaikaa jäljellä, päätimme vähän ajella maan pinnalla eli ratikalla pitkin kaupunkia.
Uskoimme opaskirjaa ja hyppäsimme ykkösen ratikkaan, jonka oli määrä kiertää sellainen kiva lenkki nähtävyyksiä nuoleskellen. Alkumatkasta näin olikin ja ohitimme oopperan sekä valtiopäivätalon, joka muuten on varsin hulppea rakennus. Sitä rakennettaessa oli haluttu korostaa hallinnon suuruutta ja kauneutta. Sanoisin, että siinä oli onnistuttu.

Tonavan kanavan reunalla ratikka hyytyi kiskoille ja naiskuski huhki hiki hatussa yrittäen saada ajopeliään liikkeelle. Onneksi takana tuli jo seuraava saman linjan ratikka ja sen kuski tulikin auttamaan omaamme. Yhteispelillä saivat härvelin taas käyntiin ja matka jatkui. Vaan kuinkas sitten kävikään... Reitin piti opaskirjan mukaan kiertää ympyrä (ja kukas nyt jotain tuoreita linjakarttoja lukee), mutta päätepysäkki olikin jossain ihmeellisessä ulkoilu- ja urheilupuistossa, joka oli valtavan kokoinen.
Emme antaneet asian hämätä vaan hyppäsimme seuraavaan ratikkaan takaisinpäin ja taitoimme matkan melkein takaisin sinne mistä lähdimme. Jäimme pois lähellä joen rantaa ja päätimme kävellä kohti Stephansdomplatzia. Jälleen kerran panin merkille, kuinka paljon "nakkikiskoja" Wienissä oli. Joka nurkalla oli kaksi tai useampi Imbiss, jotka myyvät makkaraa yms. pikkupurtavaa. Emme kokeilleet, vaikka Siippaa selkeästi joku wurstiannos näytti kiinnostavan.

Tallustelimme Stephansdomille ja menimme sisään kirkkoon tutustumaan. Kirkko oli vaikuttava kuten kaikki aikalaisensa minun mielestäni yleensä ovat. Aikamme pällistelimme niskat kenossa ja tutustuimme matkamuistomyymälään, mutta poistuimme kuitenkin ostamatta mitään. Hetken harkitsin yhden rukouskynttilän sytyttämistä, mutta se olisi vaatinut tasarahan, jota minulla ei ollut.

Muistimme, että vanhuksille oli vielä pakolliset postikortit lähettämättä ja suuntasimme turistikauppoihin etsimään sopivia.
Niissä huomioni kiinnitti se, että myynnissä oli todella paljon tuhkakuppeja sekä muuta tupakointiin liittyvää krääsää. Sanoinkin Siipalle, että siinä kaupungissa menee ihan hukkaan  tupakoimattomuus kun siellä ollaan vielä aika liberaaleja röökinpolttajia kohtaan, vaikka kovin konservatiivisia ovatkin noin muuten. ;)
Vaikka totuuden nimissä on sanottava, että en todellakaan kaipaa sauhutteluaikojani oikeasti.

Kortit löytyivät kera postimerkkien ja ainoat jäljellä olevat tehtävät olivat löytää kotiin jääkaappimagneetti (traditio sekin) sekä postikorttien kirjoittaminen ja niille sopivan laatikon etsiminen.
Harhailimme lisää kävelykadulla magneetteja katsellen ja sopiva löytyikin yhdestä puodista. Keskenämme puhelimme, että kumman kahdesta vaihtoehdosta otamme ja kun menin maksamaan ostosta, yritti myyjä kysellä, että olenko puolalainen... Puolalainen!!! Ensin luullaan ryssäksi ja sitten puolalaiseksi, voi hyvänen aika sentään. Korjasin käsitystään ja lopuksi myyjä sanoi kiitos ihan selvällä suomenkielellä. Tokaisin "ole hyvä" ja poistuin. Kaikkea sitä kuulee ennen kuin korvat putoavat... Täytyy sanoa, että missään, koskaan aiemmin ei minua ole näihin kansoihin sekotettu. Tai jos on, niin ovat sentään älynneet vain kysyä kohteliaasti, mistä olen, sen sijaan että heittelisivät arvauksia.

Päätimme mennä erään erittäin kalliin tavaratalon ylimmässä kerroksessa olevaan kahvilaravintolaan kirjoittamaan kortit ja nauttimaan jotain pientä. Arvelimme, että kukkaro kestää sen tämän kerran, maksoi mitä maksoi.
Ravintolan terassia mainostettiin näköalapaikkana, mutta sää oli sumuinen ja lähinnä näkyi naapuritalojen kattoja. Sää oli toki muutoin mukavan leppeä ja niinpä istahdimme ulos terassille.
Tilasimme kahvit, punaviinihömpsyt sekä yhden sacher-palan jaettavaksi. Sacher oli hyvää, samoin kahvi, vaikka siihen oli lurautettukin tilkka maitoa, mutta se oli lähinnä mustaa kahvia, mitä listalta löytyi.
Lähipöydässä istui yrmäkän näköinen äijä kahden nuoremman hemmon kanssa. Mielestäni näyttivät ihan mafiosolta henkivartijoineen ja kun heidän maksunsa aika oli, kaiveli se mafioson näköinen taskustaan rahaa ja levitteli sadan euron seteleitä... Jotenkin ymmärsin, että olivat jotain slaaveja, mutta eivät venäläisiä. Pelottavan oloisia kuitenkin.

Kirjoitimme korttimme ja nautimme kakkukahvimme. Hieman pelonsekaisin tuntein pyysimme laskun, mutta arvelimme kuitenkin, että tiskaamaan ei tarvitse jäädä. 
Eikä tarvinnut. Parilla kympillä siitä selvittiin kun oletus oli, että puolet enemmän menee.

Lopulta oli aika lähteä noutamaan laukkua hotellilta ja suunnata kohti lentokenttää. Matkalta löytyi se postilaatikkokin johon pudottaa kortit. Otimme samanlaisen junakyydin kentälle kuin tullessa ja tällä kertaa lipun ostaminen sujui helpommin kuin tullessa. Matka lentokentälle sujui joutuisasti ja oikea lähtöselvitysaluekin löytyi helposti. Vaan eihän siellä mitään Finnairin "laukunpudotustiskiä" ollut, vaikka siten vähän lupailtiin lentokentän sivuilla. Onneksi meidän ei ollut mikään pakko laittaa laukkua ruumaan, sillä kun otin nesessäärin pois laukun sivutaskusta, sain survottua extraosan kiinni, jolloin laukku mahtuu helpostin hattuhyllylle koneeseen.
Ei kun turvatarkastuksesta läpi vaan ja shoppailemaan. Tai oikeamminkin syömään ensin. Lentokentällä on ravintola, josta sieltäkin saa varsin hyvää schnitzeliä, joten päätimme syödä sellaiset vielä lähtiäisiksi. Hyvää oli ja sillä pärjäisi varmasti kotiin asti.
Vähän shoppailtiin vielä kotiintuliaisia, itselle tietysti sekä muutamalle hyvän vinkin antaneelle. Itse yritän aina ostaa käyttämäni deodorantin reissuista, sillä se on aina maailman tax free -myymälöissä halvempaa kuin Suomessa. 

Koneeseen päästiin ajallaan ja ikkunapaikalla istui joku kyttyyntyneen oloinen bisnesmies. Huokaili ja puhisi ja vaikutti yleisesti ärtyneeltä. Pakko oli kuitenkin välillä yrittää vallata vähän kyynerpäätilaa itselleenkin, vaikka se kuinka olisi ukkoa vituttanut.
Matka sujui kuitenkin joutuisasti ja pian lentokoneen pyörät tapasivat kotimaan kamaran. Kävimme vielä pikaostoksilla aamiaista varten lentokentän Alepassa ja suuntasimme taksijonoon.

Reissu oli kaiken kaikkiaan todella mukava, kuten useimmat lomareissut ovat. Voin myös lämpimästi suositella Wieniä matkailukohteena. Kulttuuria piisaa, samoin hyvää ruokaa. Ja konserttitarjontahan siellä on huikea jos on sellaisesta kiinnostunut. Me emme nyt halunneet vähistä päivistämme käyttää aikaa konserteissa istumiseen.
Aiomme taatusti mennä toistekin, ongelma vaan lienee se, että on niin monta muutakin ihanaa paikkaa, joissa vierailla uudestaan. :)

JälkiJuttu:
Uskokaa tai älkää, kuvat ovat edelleen kamerassa... Nooo... jonain pivänä, lähiaikoina, ehkä... ;)

maanantai 4. marraskuuta 2013

Wienissä, osa III

Maanantaille oli luvattu ihan kesäkeliä, lämpötilan oli määrä kivuta yli +20 asteen.
Suunnitelmissa olikin tästä syystä suunnistaa eläintarhaan.

Aamiaisen (same procedure as yesterday) jälkeen sonnustauduimme matkaan kohti Schönbrunnin eläintarhaa, jonne pääsi kätevästi metrolla. 
Täytyy ihan suositella metron käyttöä jos siellä suunnalla liikutte. Asemat ovat ihan siistejä ja opasteet selkeitä. Metroverkko toimii hyvin ja luotettavasti.

Päivä tuntui varsin lämpimältä jo aamupäivän puolella ja vähän täytyi taas ihmetellä paikallisia, jotka kulkivat toppatakeissaan ja talvikengissään. Siellä taidetaan pukeutua kalenterin eikä suinkaan sään mukaan... 

Eläintarha on maailman vanhin laatuaan sekä Unescon maailmanperintökohde, ja siellä oli mielestäni hienosti onnistuttu säilyttämään vanhanaikaista, mutta siten, että eläimillä oli varsin modernit ja hyvät olot sekä tilat.
Näimme mm. norsuvauvelin sekä kirahvikersan. Lisäksi pandalla oli poikanen, jota emme nähneet, mutta emopandan bongasimme lounastamasta.
Nenäkarhut olivat hurmaavia! Puolikoiramaisesti seurasivat hoitajaa tämän siivoillessa aitausta ja sisätiloja. Hauskan oloisia tyyppejä.

Mukavasti aika meni kierrellessä emmekä edes koko tarhaa yrittäneetkään saada nähdyksi. Poistuimme kävelemällä Schonbrunnin linnan puiston läpi ja vaikka kesäinen kukkaloisto olikin poissa, oli puisto kuitenkin varsin vaikuttava näky kaikkine muotoon leikattuine puineen. 
Ja puistossa vilisti mustia oravia. Mustia! Väitän etten ole koskaan nähnyt mustaa oravaa. Punaisia ja harmaita toki, mutta tuollaisia en ikinä, vaikka pikahaku netin syövereihin kertookin, että moisia on nähty Suomessakin.

Matkasimme metrolla takaisinpäin ja menimme katsomaan suosituksen perusteella toria, Fleischmarktia. Huikea paikka! Kojua toisensa perään täynnä kaikkea ihanaa juustoista makkaroihin, mausteista lihoihin. Ja joka nurkalla joku ihana ravintola, johon saattoi horjahtaa syömään.
Tälläsimmekin itsemme yhteen tällaiseen toriravintolaan nauttimaan iltapäivän auringonpaisteesta sekä syömään myöhäistä lounasta.
Söin herkullisen kanavartaan tsatsikin kanssa. Siippa särpi menemään jotain loistavaa lihapataa ja kyytipojaksi hörppäsimme erinomaisen hyvää itävaltalaista valkoviiniä.
Jälleen kerran pidin palopuheen aiheesta "miksei Suomeen tuoda mitään hyviä itävaltalaisia viinejä?" Tuskin se mitään auttoi, mutta helpotti kuitenkin.

Kupu ravittuina lompostelimme hotellille hieman elpymään ja siitä suuntasimme vielä Wienin suurimmalle ostoskadulle katselemaan josko löytyisi jotain.
Löysimme Siipalle välikausitakin, joka aiheutti suuria ongelmia pakkausvaiheessa... Itse ostin pari paitaa. Ei ollut mitään erityistä tarvetta eikä oikein draiviakaan shoppailuun.

Takaisin hotellille ja illan pimetessä suunnistimme illalliselle pihviravintolaan, johon myöskin olimme tuttavan suosituksen saaneet. Hyvä, että olimme. Ravintola oli sen verran hyvin piilotettu, että emme taatusti olisi omin nokkinemme sitä löytäneet.
Pihvi oli hyvää ja täyttävää, miljöö mukava ja hintakin kohtuullinen. Jälkkäriä ei mahtunut kupuun.
 
Aterian jälkeen kävelimme vielä viilenevässä illassa ja pysähdyimme hotellin lähelle italialaispaikkaan espressolle.
Siellä olikin varsin huono palvelu kun ei meinannut tarjoilijaa saada edes kamppaamalla kiinni. Maksaessani tarjoilija neuvoi monta kertaa kuinka voin antaa tippiä maksaessani kortilla, mutta leikin tyhmää turistia ja jätin tippaamatta juuri tuon huonon palvelun vuoksi. Pienen ihmisen pieni kosto. ;)

Siitä sitten taas hotellille ja pian oltiinkin jo unten mailla. Viimeinen ilta taputeltu ja viimeinen yö nukuttavana siinä Sissin sängyssä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Wienissä, osa II

Sunnuntaiaamuna heräsimme helposti ennen kellon soittoa siitä syystä, että olimme kuukahtaneet niin aikaisin unten maille. Sänky oli sopiva, ei liian kova eikä liian pehmeä. Selkä kiitti. Tosin Siipan ketaroille se oli hieman lyhyt. Sissi-keisarinna lienee ollut lyhyemmästä päästä ihmisrotua. Olihan kyseinen sviitti nimetty hänen mukaansa. ;)

Lähdimme siis aamiaiselle hyvissä ajoin ja saimme todeta olevamme hotellin vieraista sieltä nuoremmasta päästä... 
Jännityksellä myös odotimme, mitä pöytään kannetaan, sillä hotellissa oli varsin omaperäinen aamiaisen tilaustapa.
Respasta saimme pahvilistan, jossa oli erilaisia aamiaiskokonaisuuksia. Meille myös kerrottiin, että voimme valita mitä vain eli ei tarvitse pitäytyä jossain tietyssä kokonaisuudessa. Olimmekin sitten ruksineet ja alle- sekä yliviivanneet haluamiamme aamiaistarpeita varsin vapaalla kädellä. Lisäksi olimme kertoneet minkälaisia kananmunia haluamme.
Lista tuli ripustaman huoneen oven ulkopuolelle ennen klo 18.

Itse aamiaistapahtuma olikin sitten varsin hauska jos nyt ruokailusta niin voi sanoa. Kun kerroimme huoneen numeron ja sen, haluammeko kahvia vai teetä, kannettiin hetken kuluttua pöytään kolmikerroksinen lautasteline jossa oli koottuna kaikki se, mitä olimme pyytäneet. Itse aamiaistilassa ei ollut mitään "ylimääräistä" tarjolla lukuunottamatta leipää, margariinia ja mysliä sekä jotain marenkikakkusia. Tuoremehun laatuun emme voineet vaikuttaa vaan lasillinen "päivän valintaa" kannettiin pöytään.
Tämä johtui siitä, että hotellin aamiaishuone/ravintolatila oli todella pieni kuten myös keittiökin. Äkkivilkaisulla keittiö näytti hieman suuremmalta kotikeittiöltä.
Systeemi oli varsin hauska ja toimiva. Tosin vähemmän luontoa olisi tullut kuormitettua jos olisi ensimmäiseen lappuun kirjoittanut suoraan, että samat eväät joka aamu.

Kupu ravittuna kapusimme takaisin huoneeseen suunnittelemaan päivän ohjelmaa. Koska oli sunnuntai ja Itävalta on varsin katolinen (eli konservatiivinen) maa, eivät kaupat ole sunnuntaisin auki. Eivät edes kesällä, parhaimman turistisesongin aikanakaan. Joku satunnainen ruokakauppa saattaa olla auki, mutta vain jos sieltä saa jotain noutoruuan tapaista. Siinä sivussa sitten voi sitten myydä vähän muitakin elintarvikkeita.

Päätimme aktivoida ostamamme Wien-kortit ja lähteä museoihin pällistelemään. Niinpä suuntasimme Karlsplatzin metroasemalle ja kohti museokorttelia. 
Suuntasimme ensin luonnonhistorianmuseoon, joka oli ihan läkähdyttävä kaikkine täytettyine eläimineen, kivineen ja ihmishistorian nahkahousuineen... Kohtasin Praha-syndroomani uudestaan. Kuka helvetti jaksaa kahlata vitriini vitriiniltä läpi kolme huoneellista kiviä? Ei kukaan, oikeasti.
Katselimme museon annin siis vähän valikoiden ja siirryimme vastapäiseen taidehistorian museoon. Siellä oli vastikään alkanut Karl Freudin näyttely (SEN Freudin pojanpoika), joka minun mielestäni oli aika inhorealismia edustavaa maalaustaidetta. En siis mitenkään erityisen kovasti siitä pitänyt. 
En myöskään jaksanut kuin yhden huoneellisen Habsburgien kulta-aarteita, sitten iski kyllästys. 

Museorakennukset itsessään olivat todella hienoja, mutta eihän tuollaisia päivässä jaksa kukaan läpi kahlata. Tai en ainakaan minä. Eikä Siippa.

Sää suosi ja kipaisimme ainoan avoinna olevan kaupan kautta metrolle. Takaisin hotellin lähellä olevalle asemalle ja kohti hotellia. Matkalla bongasimme kahvilantapaisen, johon päätimme horjahtaa lounaalle.
Siellä sitten vetäistiinkin ei-niin-itävaltalainen lounas kun minä söin kanahampurilaisen ja Siippa söi jonkun pasta-annoksen. Hyviä olivat ja edullisia. 
Tämän jälkeen olikin hyvä vyöryä hotellille elpymään.

Illalla päätimme lähteä syömään vähän fiilispohjalta. Tuttavalta olimme tosiaan saaneet hyviä suosituksia useammankin ja ajattelimme katsastaa yhden suositellun paikan.
Kävelimme ohi yhden kuuluisan perinneravintolan ja siellä oli jonoa puolen korttelin verran! Emme aikoneet jäädä siihen kikkailemaan kun ne schnitzelit oli jo syöty, joten jatkoimme matkaamme kohti suositeltua italialaispaikkaa.

Löysimme perille ja saimme pöydän ulkoa, mikä oli ihan mukavaa, sillä sisällä tuntui olevan todella kuuma. Ulkona oli infrapunalämmittimet, mikä teki ulkona istumisesta varsin miellyttävää.

Söimme molemmat pitsaa ja minä vetäisin vielä jälkkäriksi jäätelöä Siipan syödessä jotain, mitä en muista.
Tarjoilija tuli jossain kohdassa utelemaan, että mistä mahdamme olla kun puhumme englantia JA saksaa. Kun kerroimme kansallisuutemme ja sen, että taittuu meiltä ruotsikin, niin tarjoilihan ihan villiintyi ja ryhtyi nakkelemaan osaamiaan ruotsinkielisiä fraaseja. Suomea ei raukka sentään osannut. ;)

Kupu ravittuna ja matkalla hotellille tuli kolme slovakki(?)tyttöä kyselemään jotain baaria, josta meillä ei ollut aavistustakaan. Enkä ole ihan varma kyselivätkö baaria vai mitä...

Hotellille päästyämme olikin jo taas nukkumatti olkapäällä väijymässä ja nippanappa suoriuduin iltatoimista ennen kuin uni iski.
Jälleen yksi mukava päivä takana.

Synti ja häpeä

On ainakin se, että ei ehdi kirjoittamaan kaikkea sitä, mitä haluaisi. Matkarapsakin on ihan keskentekoinen...

Äidin pieni ja punainen päätti heittäytyä veemäiseksi viikko sitten. Lähti käyntiin, mutta yski ja köhi ja kävi kolmella pytyllä tai ehkä kahdella. Onneksi meitä oli kaksi, Siippa kyyläsi konehuoneen puolelle ja hokasikin, että tulpan johdoista iski kipinää kun starttasin. Selevä, eikun uusia piuhoja ostamaan.
Sellaiset löytyivätkin ja tänään kävimme ne asentamassa paikoilleen. Nyt kuulkaa käy ja kukkuu paremmin kuin hyvin! Olisihan se ollut synti ja häpeä jos pienessä punaisessa olisi ollut jotain isompaa vikaa, vaan onneksi ei ollut.

Eilen menimme teatteriin, pitkästä aikaa. Näytelmänä oli Yhteispaha-lehdestä bongattu Ansa, joka pyöri Elannon näyttämöllä Kirjan talossa. Liputkin ihan kympin per lärvi.
Juoni vaikutti ihan mielenkiintoiselta ja arvelimme, että sehän voisi olla ihan hauskakin jännitysnäytelmä. No olisi se varmaan ollutkin, mutta...
Pääosan esittäjällä oli sellaiset maneerit ja tapa "huutopuhua" repliikkinsä, että kävi ärsyttämään heti alkumetreiltä alkaen. Lisäksi dialogi junnasi monessa kohtaa sen verran pahasti, että arvelin käsikirjoittajan pitävän yleisöä tyhmänä.
Ja en voi sanoa esitystä hyväksi jos sitä on mennyt alle tunti kun katson ensimmäisen kerran kelloa. 
Ensimmäinen puoliaika kesti puolitoista tuntia ja se riitti meille. Olimme huonoja ihmisiä ja karkasimme. Vaan hyvä, että karkasimme, ehdimme vielä Rosson lihapatojen äärelle kun sulkivat aiemmin pyhäpäivän kunniaksi.

Pitäisi varmaan tuntea häpeää kun poistui kulttuuririennosta kesken kaiken, mutta en vaan osannut. En siis tiedä kuinka näytelmä päättyi, mutta mitä välii, kuten nuoriso toteaisi. ;)

Tänään kävin Isolla Kirkolla pyörähtämässä kun oli tarvetta kalsarivarannon täydentämiseen ja Siippa oli sinne suunnalle menossa harrasteidensa pariin kuitenkin.
Siellä sitten sumussa ja tuiverruksessa ihmettelin, että kuinka monta itärajan takaa tullutta turistia mahtuu pienen pääkaupunkimme pieneen keskustaan.
Ja miksi helvetissä Sokoksella on aina niin saatanaan kuuma? Kesät talvet, hirvee hiki. Sovitin kenkiä ja sen jälkeen oli pää märkänä kuin olisi paremmallakin hikilenkillä käynyt. Niinpä sitten unohdin ostaa aikomani meikkivoiteen... Toisaalta, hikisen sovittamisen ansiosta löysin itselleni välikausikengät ettei tarvitse enää näin marraskuussa kesätennareissa paarustaa.

Ja hei, marraskuun kunniaksi tulemme näkemään toinen toistaan järkympiä viiksivirityksiä kun miehet julistavat tukeaan eturauhassyövän torjumiselle. Hieno asia, mutta amisviikset tai kalapuikot vaan ovat jotain kamalaa. Puhumattakaan miehistä, joille yksinkertaisesti ei sovi ensinkään minkään sorttiset viikset. Brrhhhh!! Suljen siis silmäni ja yritän olla näkemättä, ei kai tässä muutakaan voi.

Nyt yritän vihdoinkin päkistää itsestäni ne loput matkaraporttiosat ettei mene ihan käteen sekin homma.