torstai 10. toukokuuta 2012

Pelkotiloja ja ikuista traumaa

Muistaakseni jossain kohdassa lupailin, että satunnaisesti irtoaa juttua koiristammekin. 
Eilen istuskellessani takapihalla tuli mieleeni kuinka voi suuri koira pelätä pientä ja lentävää ötökkää.

Tarinan traumaattisen puolen ymmärtääkseen, pitää meidän mennä ajassa sellaiset yhdeksän vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin Peräkammarin Poika oli noin 1,5-vuotias tuulitukka teini.
Enpä nyt muista oliko kyseessä ihan loma vaiko vain viikonloppumökkeily, mutta lämmintä oli ja erinäiset öttiäiset pörräsivät kukasta kukkaan. Istuskelin kaikessa rauhassa laiturilla varpaitani vedessä uitellen ja jotain hömppää lukien kun yhtäkkiä rannan ja mökin välistä kuului hirmuista kiljuntaa, kuin olisi päätä vähintään leikattu.

Peräkammarin Poikahan se siellä huusi kuin hinaaja ja juoksi paniikissa ympäri pihaa. Minä luonnollisesti luulin, että nyt on hengenlähtö lähellä ja yritin kutsua koiraa luokseni. Lopulta se tokeni sen verran, että älysi tulla jalkoihini. Silmät pyörivät päässään kuin hedelmäpelissä ja se pälyili omaa hännänjuurustaan pelokkaan näköisenä.
Tarkempi tutkailu osoitti, että sen takaliston karvoihin, siis selän puolelle, ihan hännän juureen oli sotkeentunut kimalainen. Aikansa ilmeisesti suristeltuaan siellä karvoissa oli sitten pistänyt kun ei päässyt pois. Löysin siis perskarvoista kuolleen ison kimalaisen ja poimin nahasta piikin. Kimalaisraukka, tuolla tavalla joutui henkensä heittämään.

Siitä episodista jäi PP:lle lähtemätön trauma. Kun se kuulee ihan minkä tahansa ötökän surinaa, se ensin jähmettyy kauhusta hetkeksi paikoilleen ja sitten se säntää karkuun. Tämän jälkeen se haistelee aina omaa takalistoaan niiltä main, johon se pörriäinen kauan sitten pisti.

Suurinta kauhua siinä herättää sisätiloihin eksynyt kärpänen. PP haluaisi, että mamma pelastaisi, mutta toisaalta pelottaa sekin, että lehdellä läiskitään ja jahdataan kärpästä ympäri kämppää.
Ja puhumme siis "pienestä" koirasta, joka painaa yli 30 kiloa ja joka ansiokkaasti on minua puolustanut uhkaavassa tilanteessa. ;)

6 kommenttia:

  1. Meidän toinen koira pelkää kaikkea surisevaa ihan samoin. Ei tarvita kuin kärpänen ikkunaan, niin toista viedään pöydän alle, rappusten alle... Kai jokainen koira oppii kantapään kautta nää kimalaisjutut muutaman kerran sellaista tassulla huitaisseena tai suuhunsa napanneena. Mutta toisiin se sit kolahtaa varmaan pahemmin kuin toisiin =).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niinhän se on. Ja mitä pehmeämpi koira, sitä kauemmin se muistaa tuollaiset "kärsimänsä pahat".

      Meillä kun oli aikoinaan pystykorvakoktaili, niin se oli maailman paras kärpäs- ym. pörriäisloukku. Välillä oli kuono turvoksissa kun oli joku pistiäinen ehtinyt tuikata, mutta se ei ollut moksiskaan. :)

      Poista
  2. Eiii, nyt ei saisi naurattaa, anteeksi, mutta nauratti juu lähinnä kimalaisparan kohtalo. Hmmmm... miten olisi siedätyshoito? Eiiiii sentään, hahahahaha:DDD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mietipä ite, kuolema koiran perskarvoissa. Ei ole kovin mieltä ylentävää. ;)

      Mutta on se PP:kin oikeasti aika koomisen näköinen kun se kuulee jotain surinaa tai pörinää. Siis se hetki kun se jähmettyy kauhusta paikoilleen. En osaa kuvata sitä, mutta voinet kuvitella. :D :D :D
      Mamman rassukka... :)

      Poista
  3. No sentään se osottaa jonkinlaisia itsesuojeluvaistoja, joskin vähän överiksi mennen. Meitin Mummo on syönyt joka ikisenä kesänä ainakin yhden piikikkään pörriäisen ja saanut piston kirsuunsa. Mitään ei ole siitä oppinut. Ihmettelen sitä, ettei ole koskaan tarvinnu lekuriin lähteä sen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, mutta kyllä vähän vähempikin itsesuojelu riittäisi. Toi on jo koomista. ;)

      Poista