perjantai 29. joulukuuta 2017

Joulu meni jo

Niin meni enkä edes laskenut väärin, ja töissäkin on tullut oltua jo kolmatta päivää kinkkua sulattelemassa.

Seuraavaksi sitten otetaan vastaan uusi vuosi ja ihmetellään pommituksen määrää. Toivottavasti sataa vettä ihan s**tanasti niin eivät koko iltaa sodi. Toki hätäisimmäthän aloittivat jo edellispäivänä, heti kun oli se rakettipaketti käyty ostamassa. Pitäähän se kokeilla, että mitä tuli ostettua.
Onneksi nykyään talossa on vain sellaisia koiria, jotka eivät pelkää. Mutta tokihan VV:n pitää kommentoida moista mekkalaa, eihän se muuten olisi Virallinen Valvoja.

Mutta edellisestä jo varmaan arvaattekin, että valmiiksi vituttaa tulevan viikonlopun paukuttelu. Ja loput paukuttelevat sitten maanantaina krapuloissaan kun tuli sammuttua ennenkuin ehti raketit ampua.

Minun puolestani ilotulitteiden myynnin yksityisille henkilöille voisi lailla kieltää. Ugh, olen puhunut.

Olen myös yrittänyt psyykata itseäni aktivoitumaan tämän bloggailun suhteen, mutta vaikeaa on. Varmaan siksi, että ei ole mitään sanottavaa. Ei tapahdu mitään ihmeellistä elämässä eikä oikeastaan kauheasti vitutakaan mikään. Siinä se elämä menee, päivät töissä, illalla töllön ääressä kudin kädessä. That's it, tältä rintamalta ei siis mitään uutta.

Ehkä nyt kuitenkin vielä pidän pientä toivonliekkiä yllä, että jos jotain irtoaisi. Jotenkin en raaskisi päästää kokonaan irti, tunnen syyllisyyttä siitä, että en kirjoita, mutta toisaalta ei ole mitään kipinää. Hirveä dilemma!

Toivotan siis nyt jo kaikille hyvää loppuvuotta ja erinomaista uutta sellaista!
Ehkä yllätän (itsenikin) postaamalla vielä tämän vuoden puolella. Se jää nähtäväksi. :)

 

tiistai 12. joulukuuta 2017

Sinivalkoinen haaste

Hirnakka Hirnakan torppa -blogista haastoi minut tähän Suomi 100 -haasteeseen jonka aloitti Tiiu Puutarhahetki -blogista, kiitos molemmille.

Haasteen säännöt:
- kerro postauksessasi, kuka haasteen aloitti Tiiu/Puutarhahetki
- tee postaus, jossa sininen ja valkoinen ovat pääroolissa
- haasta kolme tai useampi blogiystäväsi mukaan
- käy kirjoittamassa postauksesi www-osoite Puutarhahetki - Suurien unelmien puutarha -blogin Sinivalkoista-haaste -postauksen kommenttikenttään


Voit osallistua haasteeseen myös Instagramissa. Merkitse kuvasi silloin #sinivalkoista_haaste ja @puutarhahetki , jotta löydän ne.

*********
Koska yksilöllisyys on hieno asia, ajattelin tässäkin tehdä niin sanotun oman hiihdon. Kuvani eivät ole sinivalkoisia vaan värillisiä ja sorrun jopa selittelyyn, mutta minulle ne edustavat minun Suomeani.

Suomalainen maisema, minun maisemani. Kallioinen merenranta, metsää, aurinkoa... Lapsuudessani vietin paljon aikaa merellisissä maisemissa ja siksi varmaankin koen aina meren jotenkin lohdullisena ja rauhoittavana. Olisi upeaa jos olisi mahdollisuus asua meren rannalla ilman miljoonaa naapuria. Meri vaihtaa kasvojaan vuodenaikojen mukaan. Merenperintö on minulla verenperintönä. Puolet minussa virtaavasta verestä taitaa olla merivettä. ;)

Toinen puoli onkin sitten sitä evakkoverta, sieltä Kannaksen Karjalasta löytyvät sukujuuret.
Sinne jäi sukutila, kahteen kertaan tuli lähtö. Sodasta ei isoisä koskaan puhunut, mutta trauma oli selkeästi jäänyt. Isoäitini on sankarini ja esikuvani. Sitkeä kuin karjalainen mänty Laatokan rannan tuulissa, mutta aina oikeudenmukainen, avulias, rehellinen ja työtä pelkäämätön. Ja iloinen! Huumorintajuinen! Ja se nauru. Kuulen sen vieläkin, vaikka mummo on ollut manan mailla jo kauan aikaa eikä viimeisinä aikoina nauru hersynytkään samaan malliin kuin aiemmin.  
 
Karjalaisten kesäkoti Helsingissä.

Minun Suomeeni kuuluu ehdottomasti vapaus ilmaista mielipiteensä ja tehdä haluamiaan asioista, vaikkapa matkustaa. Itse olen aikuisiällä saanut olla siinä onnellisessa asemassa, että on ollut mahdollisuus matkustaa ja nähdä maailmaa. Ja todeta, että Suomessa moni asia on paaaaljon paremmin kuin muualla. Voisin kuvitella asuvani osan vuodesta muualla maailmalla, mutta se oikea kotini on varmasti aina Suomessa.



Sinivalkoisin siivin matkalla jonnekin.
Olen elänyt tässä maassa syvän laman 90-luvun alkupuolella. Ja sen kuinka siitä lamasta on noustu. Itseänikin on työttömyys kouraissut ja kädestä suuhun eläminen on minulle tutumpaa kuin moni varmaankaan uskoo. Niinpä osaan todella arvostaa vakituista, hyvää työpaikkaa suhteellisen mukavalla toimeentulolla. Eihän kellään töissä voi aina kivaa olla, se on fakta, mutta pääsääntöisesti olen ihan motivoitunut kansan palvelija, jonka työnantajalla ja minullakin siis on tärkeä tehtävä tässä yhteiskunnassa. Työstä saadulla palkalla voi vaikka harrastaa puutarhanhoitoa. ;)






Säästä tässä maassa riittää aina juttua, ja se minuakin jaksaa sekä ihastuttaa että vihastuttaa. Kauneimmillaan Suomen sää on mitä mahtavin. Miettikääpä vaikka jotain ihanaa kesäistä päivää tai vaihtoehtoisesti sellaista kaunista, kuulasta talvipäivää. Minäkin, joka en todellakaan pidä talvesta enkä ole luotu sellaisissa oloissa elämään, osaan sellaista hurmaavan kaunista talvipäivää arvostaa. Mutta entä sitten kun sataa ja tuulee ja on paskaa... No sitä riittää. Kuluneen vuoden kesällä oli aidosti sademittareille käyttöä kun parhaimmillaan tuli vuorokaudessa mittarillinen vettä. Hurja myrskykin nähtiin, mutta myös niitä kauniita päiviä. Talvesta ei vielä tiedä, alku ei ole lupaava. 



Elämäni iloihin kuuluvat hyvä ruoka ja juoma, ja siinäkin suhteessa matkailu on avartanut maailmaa. Se paljon parjattu suomalainen ruoka voi useinmiten olla ihan ylpeä itsestään. Missä muualla saa sellaista ihanaa ruisleipää kuin täällä? Ja täällä tiedät, että lautasellasi oleva pihvi mitä todennäköisemmin on alkuperältään juuri sitä mitä luvataan. Kaikkialta löytyy hyvää ja huonoa, mutta keskiverroltaan Suomessa tarjottava ruoka on oikein hyvää, jopa se paljon parjattu einesruoka.
Jos jostain pitää purnata niin vaikka tällä hetkellä tapetilla olevasta alkoholilainsäädännöstä. Sanoisin, että melkoinen holhousyhteiskunta on maamme alkoholipolitiikan suhteen. Se pistää vähän katkeruutta mielen pohjalle kun Pariisissa poikkeat matkalla puistoon Carrefouriin ostamaan picknick-tarpeet ja toteat alahyllyltä löytyvän kahden euron roséviinin vallan mainioksi tuotteeksi kun samalla muistat että Suomessa monopoli pitää huolen siitä, että alta kympin pullo ei moista löydy puhumattakaan siitä, että saisit sitä mistä tahansa marketista.

 

Olen iloinen siitä, että minun Suomessani voin omistaa lemmikkikoiria. Vaikka maamme lainsäädäntö esim. koirakurin suhteen on kovin tiukka verrattuna vaikka brittiläiseen tapaan ottaa koirat kaikessa huomioon ja mukaan joka paikkaan, on täällä kuitenkin mahdollisuus pitää lemmikkieläimiä. ja pääsääntöisesti Suomessa huolehditaan lemmikeistä oikein hyvin, ne ovat perheenjäseniä. Niinpä nykyiset koirani, edesmenneitä unohtamatta, ansaitsevat paikkansa tässä postauksessa, ehdottomasti.

VV vasemmalla, oikealla Pirpana, molemmilla paikka auringossa ja sydämessäni.
Loppuun pari omakuvaa tietysti, koska olenhan suomalainen nainen. ;) 
 
Vasemmalla oikein onnistunut selfie, ehkä paras jonka olen ottanut.
Oikealla viime kesän lomakynnet. Kuka mahtaa arvata minne matka vei (taas)...
 
Tällaisia kuvia minulla on todella monta!
Terroristi on nopea käänteissään kun yrität kuvata.

Suomeni on myös paljon muuta, edellä vain pieni pintaraapaisu. Mutta kotimaastamme puhuttaessa ei voi olla mainitsematta tämän maan loistavaa, tasa-arvoista koulutusta. Eipä olisi minullakaan nykyistä koulutustani jos se olisi ollut vanhempien varallisuudesta kiinni. Olisi luultavasti Ässän koulut loppuneet siihen mihin oppivelvollisuuskin loppui. 

Ketään en haasta kun en itsekään ihan sääntöjen mukaan haasteeseen vastannut. Jos joku kokee, että haluaa haasteen ottaa vastaan niin siitä vaan, go for it!
Pitkästä aikaa oli kiva pohtia ja kirjoittaa postausta. Edellisestä postauksestahan on kulunut vasta rapiat puoli vuotta... ;D

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Painonhallinnasta (tai -hallitsemattomuudesta)

Olen jo useamman päivän ajan ajatellut, että pitäisipä raapaista joku postaus, mutta kun ei ole oikein ollut mitään sanottavaa, niin eihän sitä niin vain raapaista...
Tänään sain ajatuksen aiheeksi, mutta kun harhailin blogimaailmassa lueskelemassa postauksia, sai Kukkapillin viimeisin postaus ajatukseni ihan muille urille. 

Puhutaan siis syömisestä. Ja läskistä. Ja laihuudesta. Lähinnä minusta siis.

Nuorena, noin 15-vuotiaasta aina yli kolmekymppiseksi saakka, olin laiha. Ehkä vähän liiankin laiha. Edustamani kropan malli oli tuolloin varmaan jotain ohkaisen päärynän tapaista, pieni yläpäästä ja leveä alapäästä. Ikuisesti muistan tätini kommentin siitä kuinka "tissitkin ovat kuin paistetut kananmunat". 
Opin siis siihen, että voin syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan. Paino pysyi kuin nakutettuna siinä tietyssä lukemassa. En ole koskaan ollut mikään suuri liikunnan ystävä, vaan liikuntani on pääsääntöisesti ollut hyötyliikuntaa. Punttisali tai joku ryhmäliikunta ovat minulle suorastaan kauhistus. Ja kun kotitaloudessa on käytännössä aina ollut koira tai useampi, on niiden kanssa tullut lenkkeiltyä ikäänkuin huomaamatta. Paino ei ollut minulla ongelma, eikä ruokakaan. Hyvä niin.
Minäkuvani toki on ollut aina sellainen, että en ole itseäni mitenkään kauniina pitänyt, ennemminkin sellaisena rumana ankanpoikasena. Peruskoulussa ajatusta vielä vahvistettiin "ihanien" kiusaajien taholta, jotka muistuttivat jatkuvasti siitä, että ei voi olla nätti jos päällä on äidin tekemät tai jostain käytettynä saadut vaatteet. Köyhiä kun oltiin. 

Vuodet vierivät ja kolmenkympin jälkeen tuli muutama kilo lisää, joista olin lähinnä iloinen kun en ollut enää ihan pelkkä luuviulu jonka päällä vaatteet roikkuivat.
Sitten tapasin Siipan, joka on kulinaristi, isolla Koolla. Tykkää kokkailla ja syö paljon. On tottunut siihen lapsena kotona kun äitinsä on ollut suurtalouskeittäjä. Suurtalous jatkui kotonakin, vaikka taloudessa oli vain kolme henkeä. ;)

Niinpä paino lähti salakavalasti nousuun huomaamatta siinä hedonistista elämää viettäessä nauttien hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja sanon huomaamatta siitä syystä, että tuolloin "harrastuksenani" oli käydä usein vaateostoksilla. Eipä sitä siinä huomannut, että joku rytky alkoi kiristää tai saumasta kirraamaan kun garderobia tuli uusittua vähän väliä. Ja se on hassu juttu, kuinka se oma peilikuva ei ole realistinen kun se kääntyy siellä omassa päässä siihen mielikuvaan, jonka on omassa päässään luonut ja taltioinut. Niinpä minuakin peilistä katsoi se ruma luuviulu, vaikka todellisuudessa alkoi heittää jo ylipainon puolelle.
Hääpukua tehtäessä muistan ensimmäisen kerran pohtineeni, että taidan olla vähän lihonnut, mutta sekään ei minua pahemmin ravistellut.

Vuodet vierivät ja elämässä tapahtui yhtä ja toista. Yhtäkkiä havahduin, että ylipainoa on enemmäin kuin laki sallii ja että jotain pitäisi tehdä. Olin vähän pöyristynyt siitä, että MINÄ olen ylipainoinen. MINÄ, joka olen aina ylpeillyt sillä, että voin syödä mitä vaan ja miten paljon vaan eikä tunnu missään. Vaan nyt tuntui. 
Päätinkin sitten rehvakkaasti ottaa itseäni niskasta kiinni ja käydä läskintappotalkoisiin. Sanoisin, että olin tuolloin ylipainoinen, mutta en mikään megaläski. Karppaamalla kuntoon, oli mottoni. Minun kun oli äärettömän helppo jättää "huonot hiilarit" pois ruokavaliostani psoriasikseni vuoksi. Niinpä lensi romukoppaan pottu ja valkoinen pasta sekä vaalea leipä. Lähinnä pihviä ja salaattia oli ruokani mun. Ja tietty punaviiniä sai juoda. Joten ei paha. Välillä pitkin hampain närkin täysjyväriisiä tai taysjyväpastaa pienissä määrin. Siihen aikaan kävin myös vähintään kerran viikossa ratsastamassa, joten liikuntaakin tuli kivasti. Ja paino putosi. Nopeasti. Paljon. Mentiin jo alle kuudenkymmenen kilon, joka oli tavoitteeni ja joka varmaan olisi ollut melko normaali paino meikäläiselle vaikka olisi ollut muutama kilo sen päällekin.

Tällä mentiin jonkun aikaa ja kuulin usein kuinka "sä olet laihtunut ihan hirveästi" sillä tavalla ihaillen, kuten tiedätte. Tässä yhteiskunnassa ihaillaan laihoja ja erityisesti niitä jotka ovat olleet läskejä ja saavuttaneet laihuuden autuuden.
Jossain kohdassa kyllästyin totaalisesti siihen "hyväkarppaukseen". Koin, että yksitoikkoista on kun niin puritaanisesti kavahdin sitä valkoista vehnää ja kaikkia herkkuja. Joten annoin mennä taas. Ja kyllähän sen tietää, että kun yli neljäkymppinen akka herkuttelee ja punkuttelee, mutta ei käy punttiksella tai hikijumpassa vaan ainoastaan hissuttelee koirien kanssa korttelin ympäri, tulee läski takaisin. Pyytämättä. Nopeasti. Ja isosti...

Havahduin joskus viime vuonna, että ihan oikeasti, mä olen ihan järjettömän lihava. Ja huonokuntoinen. Halusin kohottaa kuntoa ja pudottaa painoa. Mutta en ollut halukas millekään omituiselle dietille tai "oikotielle onneen", vaan halusin jotain sellaista, joka jäisi elämääni pysyvästi. Lakkasin käymästä vaa'alla, koska masennuin joka kerta punnituksesta.
Ja jotenkin kuin pyynnöstä YLE lanseerasi Jenny Lehtisen johdolla Vaakakapinan Marja Hintikka live -ohjelman jälkimainingeissa. Jenny ja läskimyytinmurtajat käynnistyi naamakirjassa vuodenvaihteessa.

Olen kokenut tämän "lopeta laihduttaminen" -ajatuksen todella lohdulliseksi itselleni! Totta tosiaan, olen rytmittänyt päivääni sopivan määrän aterioita sopivalla välillä. Joo, syön aamiaista ja välipalaakin, mitä en ole ennen harrastanut kun se on ollut mielestäni sitä "vääränlaista syömistä". Ja se vain johti siihen, että töistä kotiin mennessä oli niin kiljuva nälkä, että olisi voinut syödä jääkaapin saranoineen päivineen.
Samalla olen omaksunut ajatuksen, että mikään ei ole kiellettyä. Aiemmin olen aina "kuurilla ollessani" kieltänyt kaikki herkut kategorisesti, mikä johti vain siihen, että pulla ja karkki himottivat ihan vietävästi. Nyt kun nekin ovat sallittuja, ei niitä teekään mitenkään koko aikaa mieli, koska se ruokarytmi on muuten aika hyvin kuosissa. Tunnustan toki syöneeni tällä viikolla ihanaa juustokakkua (kollega tarjosi synttäreidensä kunniaksi!) sekä alkuviikosta söin jonain iltana pakastepitsan iltapalaksi! Maailmani ei loppunut enkä kokenut epäonnistuneeni. Hyvä minä! 

Oli jännä myös huomata, että kyllä, vaatteet alkoivat tuntua löysemmiltä jo sillä, että ateriarytmi on kunnossa vaikka minulla edelleen on haasteita nukkumisen kanssa, lähinnä niin, että minun pitäisi nukkua enemmän, pidemmät yöunet. Liikunnaksi valikoin itselleni kuntopyörän polkemisen (kuolettavan tylsää, mutta sellainen löytyy kotoa) sekä reippaat kävelyt yksin, ilman koiria tai Siippaa, koska näin minä määrään tahdin. Edelleen, minua ei minnekään punttisalille saa edes kilon kappaleina. Tai ryhmäliikuntaan. Not in a million years!
Punnitukseen jouduin taannoin pakon edessä terveystarkastuksen yhteydessä, mutta se olikin ihan jees kun paino oli tippunut muutaman kilon. Sen jälkeen en ole vaa'alla käynyt.

Tämän positiivisuuden jälkeen on pakko myöntää, että nyt on tullut vähän takapakkia kun olin kolme kertaa peräkkäin räkätaudissa enkä uskaltanut ajatellakaan mitään hikiliikuntaa kuukauden jatkuneen hakkaavan yskän jälkeen. Eilen minua katsoi peilistä taas se järjettömän lihava ihminen, joka oli jo hetkiseksi kadonnut jonnekin.
Vaan nyt pitää taas ryhdistäytyä, onneksi sääkin kai jo kallistuu keväisemmäksi, joten voi reippailla ulkoilmassa ja kuntopyörälle voi näyttää pitkää nenää useammin.

En nyt ole ihan varma, mikä tämän järjettömän pitkän vuodatuksen pointti oli, muu kuin se, että pitää yrittää rakastaa itseään olipa sitten minkä kokoinen vaan ja että oman pään sisäinen maailma on jännä juttu. 
Nyt kun näin keski-ikäisenä katson elämääni taaksepäin, voin rehellisesti sanoa, että nyt, vasta nyt voin aidosti sanoa pitäväni itsestäni. Tiedän, että minulla on noin 20 liikakiloa, ehkä jopa 25, mutta nyt osaan olla itselleni armollinen sen suhteen. En murehdi joka päivä läskin määrää tai sitä, että satuin syömään palan pullaa kun joku tarjosi. Samalla olen tosi surullinen siitä, että en nuorena rakastanut itseäni ja että minäkuvani on ollut ihan hirveän vääristynyt. On se sitä varmasti vieläkin, mutta nykyään ajattelen olevani kuitenkin ihan kiva ihminen, jonka seurassa saattaa joku vahingossa viihtyäkin. Ja joskus näytän omasta mielestäni jopa ihan kivaltakin.

Tähän loppuun laittaisin itsestäni erinäisiä valokuvia jos kehtaisin. Mutta en kehtaa. Ehkä joskus. :)

Ihanaa viikonloppua! <3

P.S. Tietääkö kukaan mihin Rantis on kadonnut? :-/

tiistai 17. tammikuuta 2017

Maailma pyörii radallaan

Niin se tekee, tapahtuipa pienen ihmisen elämässä sitten mitä vain. Maailma jatkaa kulkuaan, ja varmasti hyvä niin.

Vuodenvaihde meni kuten ennenkin, kotona kaikessa rauhassa. Erotuksena aiempiin vuodenvaihteisiin oli se, että nyt ei enää ollut talossa yhtään koiraa, joka olisi pelännyt sitä ulkona käytävää kolmatta maailmansotaa. Itse asiassa se paska sää taisi vähän hillitäkin pommitusta, sillä kello todellakin taisi olla kuusi ennenkuin pommitus varsinaisesti alkoi. Keskiyön paukuttelukin vaikutti jotenkin "laimeammalta",  mutta tämä saattaa olla ihan kuvittelua kun ei tarvinnut kantaa huolta minkään olennon pelkäämisestä.

Niin, joulun ja uuden vuoden välissä päästettiin sitten huushollin viimeinen paimenkoira, Juniori, paremmille paimennusmaille. Aika tuli ja päätös oli tehtävä. Halusin sitten olla armollinen ja tehdä ratkaisun ennen uuden vuoden aattoa, että ei tarvinnut vanhan enää pelätä ilotulitteita.
Talo on hiljainen. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä terroristeista ääntä lähtee, mutta sellaista päätöntä ja järjetöntä huutohaukkua ei pidä enää kukaan. Uloslähtökin tapahtuu suorastaan sivistyneesti. Hämmentävää.

Nenä menosuuntaan.

Uuden vuoden jälkeen tuupattiin terroristit hoitolaan ja lähdettiin minilomalle Tallinnaan. Siellä on kiva käydä, oli kesä tai talvi. Tällä kertaa viivyimme kaksi yötä ja oikein mukavaa oli. Hyvää ruokaa ja juomaa sekä ihan vaan oleilua ja rentoutumista. Tykkäsin!

Nyt onkin tammikuu jo yli puolenvälin ja töihin on solahdettu takaisin niin, että loma on enää muisto vain. Viimeisen vuoden aikana työpaikalla on tapahtunut paljon muutoksia. Osittain niiden vuoksi olen kokenut paikkani työyhteisössä hieman... hmmm... "irralliseksi". Lisäksi monet surulliset tapahtumat, joihin en siis todellakaan olisi  voinut millään tavalla vaikuttaa, ovat saaneet pohtimaan elämän kulumista. Olisi kiva keksiä, mitä tekisi isona... Mutta kun ei asiasta ole tullut mitään kirkasta ajatusta niin tällä mennään. Ja eniten juuri siksi, että tällähän ne laskut maksetaan. Oloni on jotenkin mollivoittoinen, mutta ehkä se tästä taas nousuun lähtee lisääntyvän valon ja lähestyvän kevään myötä.