lauantai 31. tammikuuta 2015

Selfie on taitolaji

Enpä ole koskaan ennen blogi- tai naamakirja-aikaa joutunut pohtimaan millaisen omakuvan haluaisin itsestäni ottaa ja tallettaa profiiliini. Oikeasti, ihan vitun vaikeeta! Tänään sitten hassuttelin kännykkäkamerani kanssa koneen äärellä.
Ja mielestäni sain aikaiseksi aika kivan kuvan. Taustalla on nalle sekä "yrmy" (jostain animaatiostahan tuo on), jotka molemmat olen voittanut Skotlannin reissuilla Ylämaan kisoissa narunvedossa tai arpajaisissa eri vuosina. Molemmat ovat minulle muistoarvoltaan tärkeitä enkä ole halunnut niitä antaa koirien sörssättäväksi vaikka en muuten olekaan mikään nallejen kerääjä. Muistan kyllä tuon "pyjamanallen" saatuani paikallisten pikkutyttöjen kadehtineen, muta halusin sen kuitenkin pitää itse. Se soitti aikanaa tuutulauluakin, mutta sittemmin on äänirasia hiipunut.

Tässä siis teillekin viimeisin selfieni, ilman meikkiä ja tukka sekaisin. ;) Vielä en ole tätä kuvaa vaihtanut FB-profiiliini, mutta ehkä sekin tulee tapahtumaan. Mene ja tiedä.

 

lauantai 24. tammikuuta 2015

Onnellisuuspohdintaa

Minä pohdin kovin usein sitä, ovatko koirani onnellisia. Koska lemmikit on hankittu omaksi iloksi ja täysin itsekkäistä syistä, lienee ihan aiheellista pohtia aina silloin tällöin sitä, pystyykö tarjoamaan niille arvokkaan ja onnellisen elämän.

Kotona olevista koirista sanoisin, että kaksi kolmesta on onnellisia. Ihan vaan tarkkailemalla niitä voin tehdä tällaisen päätelmän.

PP on mielestäni onnellinen vanha koira. Sen elämässä ei ole suuria mullistuksia eikä sen arkielämässä ole mitään kamalaa tai pelottavaa. Ruokaa tulee säännöllisesti, ulos pääsee haistelemaan muiden terveisiä ja lenkit, ne nykyään lyhyet, tehdään sen ehdoilla ja tahdilla. Ja PP:n maailmassa kaikki on hyvin kunhan Mamma on olemassa ja lähellä.

VV on selkeästi onnellinen nuori koira. Siitä suorastaan näkee kuinka se välillä nauraa meille ja meidän kanssamme. Sen asema laumassamme on aika erityinen, sillä lellipenskahan se vähän on, mutta kuitenkin siten, että kuri säilyy. Se on fiksu koira ja välillä mietityttää, että tuleeko sille tarjottua tarpeeksi älyllisiä haasteita kun emme mitään sen kummemmin edes harrasta. Mutta se rakastaa kainalossa köllöttelyä ja päivittäiset leikkihetket tarjoavat kuitenkin jotain virikkeitä. Lisäksi ne ovat PP:n kanssa ihan parhaat kaverukset.

Mutta tuo Juniori... *huoh* Koiran elämä on kovaa kun pitää pelätä melkein kaikkea kamerasta ja pölynimurista lähtien ja hermorakenne on niin huono, että kaikkeen pitää reagoida haukkumalla pää suorana, Olipa kyseessä sitten ihan normaali lenkille lähtö tai aamulla herääminen. Se on useinmiten kireä kuin viulunkieli enkä ole ollenkaan varma, että se on onnellinen. Se on niin huumorintajuton, että se ei ole ollenkaan samalla aaltopituudella vaikkapa VV:n kanssa. Ja VV:n tulo taloon järkytti sen elämää suuresti. Sen ehkä onnellisin aika elämässä oli silloin kun Mummeli oli laumasta poistunut vehreämmille paimennusmaille ja VV:tä ei ollut vielä olemassakaan. Tunnen siis usein piston sydämessäni tuon koiran vuoksi, mutta en kai voi kovin paljoa asialle tehdä kuin koittaa pitää nämä "eläkevuodet" tuiki tavallisina ja tasaisina sen kannalta katsoen.

Tämä onkin hyvä aasinsilta siihen, että nuo uudet naapurit eivät lakkaa hämmästyttämästä minua näköjään koskaan. Heillä on koira, jonkun sortin seropi, sellainen vähän keskikokoa pienempi ruskea otus.
Olen pannut merkille, että koira ulkoilee käytännössä täysin tuossa heidän etuovensa edessä. Siihen sitä sujuvasti paskatetaan yhteiselle nurmialueelle ja jätetään ne paskat siihen. Lenkillä sitä ei käytetä. Joskus se pääsee narussa kulkemaan takapihan ovelta kiertäen etuovelle, sellaiset parisataa metriä.
Lisäksi koira on todella usein yksin. Ja silloin kun se on yksin, on se mitä ilmeisemmin teljettynä yläkerran makuuhuoneeseen, jossa on ikkuna auki. Ja jossa se sitten haukkuu jokaista ulkoa kuuluvaa risahdusta ja ohikulkijaa. Olen myös melkoisen vakuuttunut siitä, että koira saattaa olla yksin vaikkapa vuorokauden putkeen. Arvaatte varmaan, että silloinhan sen on tehtävä tarpeensa sisälle, sillä väitän että koira ei luonnostaan pysty pidättämään vuorokautta...
Se koira ei voi olla onnellinen, väitän minä. Ja olen vakavasti harkinnut eläinsuojeluilmoituksen tekemistä, mutta en usko sen johtavan mihinkään. Miksi ihmiset ottavat koiran jos sen tarpeista ei viitsitä huolehtia millään tavalla? Olen surullinen tuon koiran puolesta ja mieleni tekisi tempaista niitä omistajapaskiaisia turpaan.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Se on täällä taas!

Nimittäin telkkarin suosikki-, mutta myös inhokkiohjelma. Kyllä, Suomen surkein kuski, kolmas kausi. Eilen alkoi ja voin sanoa, että melko hiuksia nostattava (jos eivät olisi pystyssä valmiiksi) ensimmäinen jakso oli! Pelotti useampien (apu)kuskien puolesta.
Ihan oikeasti... Tässä jaksossa esiteltiin vasta kuusi ensimmäistä ja kyllä ihan hirvittää, että millaisia loput neljä ovat. Onneksi ohjelma tulee vain kerran viikossa niin ehtii vanha pumppuparka toipua järkytyksestä...

Muutoin aika laukkaa kuin hirvi, töitä piisaa eikä ehdi pahemmin Blogistaniassa notkua. Tänä aamuna päätin sitten tehdä oman irtioton ja uhrata hetken työaikaa kuulumisten kirjoittamiselle.
Olen nyt töihinpaluun jälkeen huomannut, että ehkä oikeasti olin lähempänä loppuunpalamista ennen vuorotteluvapaatani kuin arvasinkaan. Työnteossani alkoi olla sellaisia hieman hällävälistisiä piirteitä ja työmäärä ahdisti niin, että tuntui ettei oikein selviä niistä pienimmistäkään pakollisista hommista. Aika meni lillumiseen. Nyt, paluun jälkeen olen jaksanut tarttua toimeen ihan uudella tarmolla ja huolimatta poissaoloni aikana ilmaantuneista uusista (ja haastavistakin) työtehtävistä koen, että "kyllä mä tästä selviän". Siispä taisin intuitiivisesti ottaa irtioton ihan oikeaan aikaan.

Toki töihinpaluussa on vielä tasapainoilua työajan kanssa, sillä minulla on vielä fysioterapiakäyntejä, jotka on valitettavasti otettava työpäivän lomaan, sillä ajat ovat kiven alla. Eilen puolestaan karkasin iltapäivästä kampaajalle, sillä en halunnut vaihtaa jo aiemmin varattua aikaani. Niinpä työaikaleimaukseni saldo näyttää kohtuullisen ikävää miinustuntimäärää nyt, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Muutama "karkaaminen" on vielä tehtävä syystä ja toisestakin, mutta sitten keskityn saamaan työajan niihin lukemiin mihin pitääkin.

Olisihan tässä paljon juttua kerrottavana, mutta jääköön nyt toiseen kertaan. Nyt jatkan työntekoa.

JälkiJuttu:
Viime viikolla erehdyin työpäivän tuoksinassa vastaamaan privaattikännykkääni. Joku halvatun lehtikauppiashan siellä oli. Ja aika törkeäkin vielä. Kävimme seuraavanlaisen lyhyen keskustelun:

*ring ring*
minä:          Ässä...
kauppias:     No moi Ässä! täällä on K. Etku lehtitalo Huijarit Oy:stä. Olipa kiva, että tavoitin!
m:              mmm... Hei...?
k:              Viimeksi kun täältä meiltä oltiin yhteydessä niin sovittiin, että kun 
                 Kodin kuvalehdesta tulee joku hyvä tarjous, niin otetaan sitten uudestaan yhteyttä.
                 Ja nyt sellainen tarjous on! *huutaa suorastaan*
m:             No en ole kyllä kenenkään kanssa sopinut mitään sellaista.
k:              Ai et ole kiinnostunut Kodin kuvalehdestä?
m:             No en ole. Mulla on nyt vähän kiire, joten merkkaa sinne, että olet soittanut ja että
                asikas ei ole kiinnostunut.
k:             Selvä, hei.
*tuut tuut tuut*

Yleensä en tosiaan töissä vastaa privaattipuhelimeeni oudoista numeroista tuleviin puheluihin, sillä lehtikauppiaitahan ne järjestäen ovat. Mutta tuo poitsu oli kyllä melkoisen törkeä kun yritti esittää asian niin, että olisin muka jonkun kanssa aiemmin keskustellut ja ilmaissut kiinnostukseni tulevia tarjouksia kohtaan. En yhtään ihmettele, että saavat vanhuksia halpaan noilla myyntisoitoillaan. Ymmärrän, että leipä on tiukassa ja kaikki keinot ovat sallittuja, mutta silti. Jotain rajaa!

perjantai 9. tammikuuta 2015

Huhheijaa!

Tulin vaan kertomaan, että elossa ollaan. Kolmatta päivää töissä ja vähän alkaa olla jo fiilis, että en ole poissa ollutkaan. Paitsi että en löydä työhuoneestani mitään ja työtehtäviin kuluu paljon enemmän aikaa kuin ennen vapaata. Ja ovenpieleen kuuluva nimikylttini on kadonnut. Mutta ehkä se tästä taas lutviutuu ajan kanssa.

Monet ovat jo käyneet toivottamassa tervetulleeksi takaisin ja osa on suoraan sanonut kaivanneensa, osa sitten oman tapansa mukaisesti ilmaissut asian rivien välissä. Että sikäli mukavaa tietää olevansa ihan oikeasti tervetullut takaisin, vaikka tällainen riivinrauta olenkin.

Vaan kyllä se vähän koville ottaa nousta herätyskelloon aamun pimeydessä. Ja olla muka skarppina koko päivän! Eilen olin illalla ihan kuitti kun työpäivän päälle piti käydä suorittamassa viikon ruokaostokset. Ei tarvinnut paljoa unta houkutella kun petiin kaatui.

Koirat ovat olleet jokseenkin ihmeissään tällaisesta äkillisestä muutoksesta, etenkin kun joulun pyhät menivät "hieman" erilaisessa rytmissä. Vaan kai nekin tottuvat taas.

Ei mulla muuta tällä kertaa. Hyvää viikonloppua!

JälkiJuttu:
Tänä aamuna taivastelin oikein ääneen, että miten olen koskaan voinut tulla toimeen ilman nastakenkiäni! Sellainen kaljama oli kotipiirissämme, että pakko oli töihinkin suunnata jääkirput jalassa. En kyllä suostu ilman moisia enää ulkoilemaan näissä Suomen "talvissa".

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Mihin se kymmenen kuukautta katosi?

Tässä sitä nyt ollaan. Vuorotteluvapaan viimeinen päivä on menossa ja huomenna on siis ensimmäinen työpäivä. Paitsi ettei ole kun fiksuna olen ottanut huomiselle lomapäivän jo silloin viime helmikuussa.

Valehtelisin jos väittäisin, että ei ahdista töihinpaluu. Kyllä ahdistaa, aika helvetisti. Siellä sitä sitten lyödään YT-neuvotteluilla päin näköä heti kättelyssä ja varmaan tulee valitusta ja vitutuskäyrän nostoa siitä kuinka sijainen on tehnyt asioita eri tavalla. Joo-o. 
Sen verran toivon, että osaisin useimmissa v-käyrän nostatuksissa ajatella duunia vain duunina. Näinä aikoina ei kai kannata kovasti lähteä uutta uraa etsimään jos saa vanhassa toimessaan pysyä. Eikä oikeastaan näillä ikävuosillakaan kannata lähteä jos ihan rehellinen olen. Saattaa toki olla, että oman toimenkuvan muutos eteen tulee muutenkin kun organisaatiota muutetaan ja hommia keskitetään. Ei, en ajattele sitä nyt kun sitä joutuu ajattelemaan sitten myöhemmin kuitenkin.
***********

Vuosi siis vaihtui ja oman vuoteni ensipostaus hoitui ajastettuna, onneksi. Olisin muutoin saattanut unohtaa koko homman. Siitäkös olisi riemu revennyt lukijakunnan piirissä ja minut olisi varmasti syösty ikuiseen kadotukseen. ;)
Meillä vuoden vaihde hoidettiin normaaliin tapaan, ihan kotona kahdestaan ja puolilta öin katselimme pihalla raketteja kuoharilasi kädessä. PP ei pelännyt tällä kertaa, sillä se ei selvästikään enää kuule kaikkia pommeja ja ujelluksia. VV:tä ei kiinnostanut edelleenkään ja hyvä niin. Juniorin maailma luonnollisesti oli lähellä loppuaan, mutta hengissä sekin selvisi, tälläkin kertaa. Vaan on se kamalaa katsella sitä pelkoa kun ei sille mitään voi tehdä. Onneksi se kuitenkin seuraavana aamuna suostui käymään takapihalla tarpeillaan kun VV lähti sille "kummiksi".

Perjantaina suuntasimme taas kaupungille syömään kun ohjelmassa oli tuttavapariskunnan tapaaminen kera teini-ikäisen jälkikasvunsa. Olipa mukavaa vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa, ja aika kuluikin joutuisasti. Ehkä pitäisi tavata vähän useammin kun nyt oli taas vierähtänyt reilusti yli vuosi edellisestä kerrasta...

Eilen sitten teimme loppuun sen portaikon mattoprojektin. Nostan hattuani Siipan pitkämielisyydelle, jolla hän teki jokaisesta askelmasta sapluunan ja leikkasi sitten palat matosta. Minä sain sen helpon homman eli puhdistin portaat, laitoin teipit mattoihin ja tälläsin kiinni. Hieno tuli, vaikka itse sanonkin ja kyllä PP kiittää kun ei tassu luista holtittomasti jokaisella rappusella. Lisäbonuksena portaikon kaikuvuus väheni, mikä ei ole huono juttu ollenkaan. Eli nyt voikin sitten ruveta jo mietiskelemään seuraavia projekteja Siipan pään menoksi. 

Nyt loppuu jaarittelu ja heittäydyn johonkin aivottomaan pelaamisen tms. tekemisen pariin. Nyt ei nimittäin huvita mikään järjellinen toiminta. 

torstai 1. tammikuuta 2015

Tammikuu

Kuten jo kaikki tietävät, on tämä vuosi kalenterikuvien puolesta omistettu Oulun palomiehille. Täytyypä sanoa, että toivon kalenterikuvien ilahduttavan kanssasisaruksiani yhtä paljon kuin minua. Hyvällä asialla, hyväntekeväisyyskalenterihan tämä on. 

Eipä siis muuta kuin tässä on herra Tammikuu, olkaapa hyvät.

  Vähän voi toki olla viileä jos merellä tai Oulunjärvellä tammikuussa ilman paitaa veneilee...