perjantai 31. elokuuta 2012

Sienikuume nousussa

Kesäloman osa kaksi vetelee viimeisiään. Niin viimeisiään, että avasin tänään työkännykän ja laitoin kollegalle tekstaria, jossa pyysin soittamaan jos ehtii. Ehtihän hän... *huoh* Vähän hiipi sellainen olo puseroon, että lomasta ei ole hajuakaan jäljellä kunhan maanantaina töihin kampeudun.
Vaan tiesinhän minä sen. Kuten aiemmin mainitsin, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Eli luvassa on työviikko helvetistä, vol. 2. No, ei auta kuin kärsiä...

Sienimetsässä käynti on kangastellut takaraivossa tässä jo jonkun aikaa ja erityisen lisäpotkun asialle antoi ne ihanat kaksi herkkutattia, jotka löysin tuosta "takapihalta" koiranulkoilutuksen yhteydessä.

Eilen sitten suuntasimme tutuille sienestysmaille tuohon pienen matkan päähän. Ongelmahan täällä on se, että vaikka on paljon metsää tarjolla, on niitä sienestäjiä vielä enemmän. Eli pitäisi varmaan joskus aamuyöstä olla kyttäämässä mahdollista maasta ponnistavaa sientä.

Vakipaikkamme oli tyhjää täynnä. Siis tyhjää täynnä ja pimeää puolillaan... Näimme metsän reunassa hiihtelevän äijän, joka luultavasti oli vienyt ne kaikki tatit, mitä tarjolla mahdollisesti oli. Näin minä halusin uskoa. Paitsi, että ne hirvikärpäset se ukko kyllä oli sinne jättänyt, valitettavasti. Niin ja yksi hyvä kangasmaasto olikin muuttunut järveksi kesän sateiden myötä ja puita oli kaatunut enemmän kuin laki sallii, luultavasti viime joulun tienoon myrskyjen tuloksena. Eli alue oli pienentynyt puolella.

Siirryimme uusille maille ison tien toiselle puolelle, joka alkutaipaleeltaan näytti olevan miltei läpipääsemätöntä kuusitiheikköä. Risujen raapimisesta huolimatta ilahduin tavattomasti kun löysin yhden ihanaisen tatin ihan polun kupeesta. Tämä antoi toivoa, että muutakin voisi löytyä.
Samanlaista vettynyttä seutua oli sielläkin, mutta se alue sukeutui sieväksi veto-ojaksi, jonka yli pääsi loikkaamaan (näilläkin kiloilla) aika kivasti.

Edessämme avautui ryteikön jälkeen kaunis kangasmetsä, jonka seasta löytyi ihanaisia kosteikkoja. Sellaisia, joissa luulisi suppiksen viihtyvän.
Löysinkin sen ainokaisen tatin kaveriksi muutaman mukavan kokoisen lisää. Miltei hihkuin onnesta kun löysin kunnon keskittymän vaaleita orakkaita. Siippa löysi vielä noin viisi suppilovahveroa, jotka kruunasivat sieniretken. Päättelimme, että aika ei ole vielä kypsä suppiksille.

Joka tapauksessa saimme sen verran saalita, että kun laitoimme saaliimme yhteen yhden pakastimesta kalastetun annosrasian kanssa, saimme sellaisen sienisoossin, että ei voinut kuin kuolata sen äärellä. Se oli niin mielettömän hyvää, että pakosti tuli ylensyötyä, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Siis namnam! Ihan mieletöntä! Ruokapöydästä kierittiin pois kun vatasa oli niin täynnä.
Toivottavasti seuraava sieniretki tuo enemmän saalista ja vähemmän hirvikärpäsiä! Ne ovat inhoja ötököitä. Vaikka täytyy myöntää, että viime kesänä ostettu HirvikärpäsStop-myrkky on kyllä kohtuullisen tehokasta kunhan sitä suihkii tarpeeksi.

Tämä päivä on mennyt lähinnä nurmikkoa leikatessa ja naapurin omenapuuta tappaessa...
Ja se oli kyllä ihan vahinko, vannon! Ajattelin armahtaa puuparkaa siitä mielettömästä omenalastista kun kaikki oksat taipuivat maahan asti ja katajamme päälle.
Poimin omenoita kassiin ja lopuksi huomasin, että puu oli jo haaran kohdasta antanut periksi aika lailla. Sanoin Siipalle, että pitää kysyä naapurilta katkaiseeko itse oksan vai katkaisemmeko me ja samalla käänsin haaraa vähän sivuun. No sehän, samperi soikoon, napsahti vielä enemmän poikki kuin se jo oli! Prkl... Nyt kun illemmalla katselin puuta, huomasin, että osa lehdistä on jo nuupahtanut kunnolla. Taidanpa huomenna ottaa lakin kouraan ja mennä tunnustamaan pahat tekoni. Samalla voin tarjota kassillista omenoita, naapurillehan ne oikeasti kuuluvat. Toivottavasti huolii, olivat näet perk hirveän happamia!

Huomenna pitää mennä katsastamaan Äitimuorin tietsikka, siinä on joku javaprobleema, joka ei nyt suostu oikenemaan. Eihän siinä muuta, mutta mutsin nettipankkiin ei pääse jos Java ei toimi. Ja jossain uutisissa kehotettiin poistamaan koko Java kun siinä on turvariski. Ei vaan otettu huomioon, että ihan kaikki ei toimi ilman Javaa. Että näin... Katsotaan kuinka käy. 

JälkiJuttu:
Kaikille tiedonjanoisille ja etsiville tiedoksi, että nyt se on suomennettu! Siis Fifty Shades of Gray.
Huomasin ratikassa toissapäivänä mainoksen kyseisestä opuksesta. Suomenkielinen nimi näytti olevan: Fifty Shades of Gray, Sidottu. Että sinne vaan, ostamaan Omaani en ole vieläkään saanut luettua ensimmäistä sivua pidemmälle. En oo ehtiny...

Post-It -lapulla muistettu

Ihanainen ja uudehko virtuaaliystäväni Hirnakka paiskasi minua Blogistaniaa kiertävällä tunnustuksella. :)
Tämä on ihan loistotunnari, ei tarvitse paljastella itsestään mitään, ainoastaan ottaa tunnari vastaan. Eli tällä mennään:





1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post It -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.


1. Kiitos vielä kerran Hirnakka! Minäkin rakastan sinun blogiasi!
2. Säännöt on tehty rikottaviksi, joten jakelen tätä mieluisaa tunnustusta seuraaville:
- Elegialle
- Tsompille
- Rozille

Muut mieleiseni blogit, jotka tulivat mieleeni, ovat tämän jo saaneet. Toiset pariinkin kertaan, joten näillä mennään. Käyn ihan kohta kaikille kertomassa.

3. Kopioitu on. Tyrkkäsen sen vielä sivupalkkiinkin näkösälle kunhan joudan.
4. Olen todella iloinen, oikeasti! Mukavaa jos näistä jorinoistani on iloa jollekin ja ainakin välillä syntyy hyvää ajatusten vaihtoa kommenttiosastolla. :)

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Borgbacken, poripakken...

Juu, sen verran lapsettaa kerran vuodessa, että Linnanmäellä on käytävä. Tänä vuonna erityishoukuttimena oli uusittu ravintolakonsepti. Siis se, että vanhan Safarin (vai mikä helvetti se olikaan) tilalle on laitettu Kattila, joka pitää sisällään... öööhhh... kuusi? Sovitaan, että niitä on kuusi, ravintolaa. 

Ilma suosi ja vaakakupissa olivat leffa, Lintsi tai sienimetsä. Ja koska sää oli kaunis, päätimme mennä Lintsille ja huomenna sienimetsään. Leffaan sitten ehkä perjantaina.

Koska alan olla liian riittävän vanha Linnanmäen huvituksiin, arvelin että näinköhän sitä uskaltaa yhteenkään härveliin astahtaa. Niinpä päätimme ostaa kertalippuja laitteisiin kun ei ranneketta tule käytettyä kuitenkaan koko rahan edestä. Tai Siippa olisi ehkä saattanut kieppua ja pyöriä jossain härvelissä enemmänkin, mutta näillä mentiin.

Vuoristorata. Ah, aina yhtä ihana ja kamala. Etenkin jos pääset istumaan etummaisiin vaunuihin. 
Juu, oikea arvaus. Sinne siis ensin. Ai kauhee... Siis jarrumies osasi hommansa ja antoi mennä aika railakkaasti. Jopa meikäläisen laardiperse nousi aika railakkaasti penkistä ajon aikana ja kiljahtelua pääsi suusta koko rahalla. Lisäksi pelkäsin edessä istuvien pienehköjen poikien puolesta, että putoavat raukat sieltä turvatangon välistä!

Jalat oliva hieman setsuuria vuoristorata-ajelun jäljiltä ja pohdimmekin hetken seuraavaa siirtoa. Mustekala vai se vesitornissa kulkeva "avaruusjuna"...?
Päädyimme vanhaan klassikkoon eli Mustekalaan ja koska väkeä oli aika vähän, pääsimme molemmat omaan vaunuun istumaan. Kikatin niin, että vatsaan sattui ja vesi lensi silmistä. Kunnollista nauruterapiaa ja iän pidentämistä. :)

Tästä suoriuduttuamme päätimme, että nyt riitti kieppuminen. Suuntasimme Kattilaan ja sieltä valikoimme Coccola-ravintolan, joka lienee "hienompi" siitä tarjonnasta.
Ruoka oli todella hyvää, pääruuaksi vetelin entrecoté-pihviannoksen ja jälkkäriksi suklaa- ja vaniljajäätelöä, jossa oli mukana mansikkasorbettipallo. Namnam!
Todella hyvää, eikä hintakaan ollut mikään kohtuuton.

Hetken vielä hämmästelimme Lintsin menoa ja suuntasimme keskustaan. Sieltä suoriuduimme kotiin kuvut ravittuna ja mieli tyynenä.

Huomenna aikomuksemme on suunnata sienimetsään ihmettelemään josko jotain löytyisi. Toivotaan, että joku harhautunut ja jälkeen jäänyt tatti taikka ihanainen orakas löytyisi. Taas tulisi höystöä suoraan metsästä kun huomisella ruokalistalla sattuu olemaan sienisoossia. :)

JälkiJuttu:
Ihanainen Hirnakka paiskasi tunnustuksella, mutta nyt ei ole energiaa sen pohtimiseen. Eli jääpä huomisellekin jotain kirjoitettavaa. Kiitos virtuaaliystäväni jo etukäteen "prenikasta"! :)

tiistai 28. elokuuta 2012

Ihania lapsia

Noni, ette olisi uskonut moista lukevanne meikäläisen blökistä. ;)

Ei vaan, kävimme päiväseltään pikavisiitillä Muumimaailman kupeessa treffaamassa meikäläisen verisukua. 
Ja todellakin, kyllä voin ylpeänä sanoa, että serkkuni kasvattaa lapsiaan siten kuin minäkin varmaan kasvattaisin. Kurilla ja rakkaudella. Siten, että perustellaan kiellot ja rajoitukset. 

Poika, viisi vee, on aivan hurmaava nappisilmä, joka taitaa hyvän käytöksen, mutta unohtaa sen välillä kun on oppinut, että Kiinassa pitää huutaa ja kailottaa jos haluaa äänensä kuuluville.

Tyttö, pikku prinsessa, kohta kaksi vee, hurmasi hymyllään ja kiharoillaan. Viimeksi olemme tavanneet noin vuosi sitten kun oli vielä melkein vauvaikäinen. Melkoinen pimatsu, joka osaa jo lähetellä lentosuukkoja ja keikailla käsilaukun sekä korkokenkien kanssa.

Serkkuni ja puolisonsa, ihana pari ja rakkaustarina, joka on miltei uskomaton. Sopivat toisilleen kuin vakka ja kansi.
Siippakin sai mukavaa seuraa kun sai seurustella serkun puolison kanssa. Ovat tavanneet harvakseltaan muutaman kerran aiemmin, mutta yhteinen sävel on selkeästi olemassa.

Tätini ja miehensä. Olen vähän toisella kymmenellä ollessani ollut lapsityövoimana heidän talonsa työmaalla halkaisemassa tiiliä. Kesä siinä vierähti ja vieläkin löydän seinästä sen jännän tiilen, jossa oli yllärinä raidallinen kivi. Eli asuvat edelleen samassa talossa. Tämä täti on aina ollut lempitätini, en oikeastaan osaa selittää miksi.

Kivaa oli käydä, vaikka oma äippä vähän taas rassasi hermoa mennen, tullen ja sillä välillä. Mutta suljin korvani sopivassa kohdissa ja keskityin muihin asioihin.

Itsekseni taas pohdin, että jos nimenomaan tämä serkkuni (joka on minua huomattavasti nuorempi) ei asuisi toisella puolella maailmaa, olisimme varmasti suhteellisen paljon tekemisissä keskenämme. Välillämme ei ole sellaista "pakkosukulaisuutta" johtuen varmastikin suurehkosta ikäerosta. 
Sovimme kuitenkin, että jos Australiaan muuttavat, niin sinne lähdemme vierailulle. Kunhan hommaavat kunnon grillin ja järjestävät kunnon grillibileet. ;) 
Ehkä voimme harkita vielä sitä Kiinaakin ennen kuin muuttavat sieltä pois. Aika näyttää...

JälkiJuttu:
Aamulla näin metsässä kaksi herkullista herkkutattia, mutta ajattelin jättää ne jollekin onnelliselle ohikulkijalle. Illalla ne olivat vieläkin siellä! No, sinne jätettiin, sillä joku oli käynyt potkimassa ne kumoon, mutta ei ollut poiminut talteen. Hirveätä tuhlausta. :-/

maanantai 27. elokuuta 2012

Vanhasta ei saa uutta

Ei saa, vaikka kuinka rapsuttelisi, pakkeloisi ja puunaisi sekä tuunaisi. 
Ei ainakaan meikäläisestä. Kolme yötä anopin varavuodesohvalla tekivät tehtävänsä. Selkä huusi hoosiannaa jo kahden yön jälkeen ja kolmannen yön jälkeen Madame Iskias kertoi, että aikoo tulla kylään ihan kutsumatta hetkellä millä hyvänsä. Ei hyvä.

Voitte siis vain kuvitella kuinka on-nel-li-nen olin päästessäni eilen illalla omaan sänkyyn nukkumaan! Autuutta ja parahautta, kertakaikkiaan! Aamulla selkä tuntuikin jo ihan hyvältä. Tai no, normaalilta meikäläisittäin.

Iltapäivällä oli sitten aika palauttaa itsensä ruotuun kuntoliikunnan saralla. Melkein viikko on vierähtänyt lötkötellessä ja mässäillessä. Se aiemmin pudotettu milligramman sadasosa oli taatusti tullut takaisin moninkertaisena.
Päätin kuitenkin lähteä tällä kertaa ilman sauvoja, sillä niiden kanssa riuhtoessa tuo iskias tuppaa aina ilmoittelemaan itsestään kun tulee harpottua menemään normaalia pidemmällä askeleella. Päätös osoittautui ihan hyväksi, sillä säärissä tuntui tämäkin, puhumattakaan siitä ah, niin rakkaasta iskias-hermosta.
Töpöttelin kuitenkin menemään normilenkin ja ilma oli sen verran viileä, että vaikka hiki tuli, ei se valunut valtoimenaan. Toivottavasti ei tule mitään nuhakuumetta kun ihan lyhythihaisella painelin menemään.
Sen verran hiipi väsy puseroon, että pieni, mutta tahaton tirsa oli pakko ottaa ihan spontaanisti.

Koirien ulkoilutusreissulla löysin tuosta lähimetsästä kaksi jumalaisen hienoa tattia, joista vain toista oli mato vähän alapäästä nakertanut. Tämä lienee vuorokauden sisään sattuneiden muutaman rankkasateen ansiota. Keräsin aarteet parempaan talteen eli koirankakkapussiin ja voin kuvitella naapureiden hämmästyksen jos sattuivat näkemään eukon palailevan lenkiltä paskapussi mukanaan ja vievän sen vielä ihan kotiin asti. Eipä ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta näille "aarrekuljetuksille". Eli koirankakkapussit ovat käteviä muuhunkin kuin paskan keräämiseen. ;)
Putsasin ja pilkoin sienet, ja Siippa paistaa ne meille sapuskan mukaan lisukkeen jatkoksi. Sattumalta meillä oli muutenkin tuloillaan lisäke, jossa itsessäänkin on jo herkkusieniä. Nyt siitä tulee vain vielä parempaa. Nam!

Tästä intoutuneena päätimme, että loppuviikosta voisi käydä koittamassa onneaan sienimetsällä. Ihan arkipäivänä, jolloin luulisi, että ei ole vielä suurin ryysis metsässä. Kivahan se olisi jotain löytää. :)

Huomenna suunnataan toiselle kotimaan maakuntamatkalle kun pongahdetaan Lounais-Suomeen "kiinanserkkua" tapaamaan. Serkku siis asuu Kiinassa perheineen, mutta ovat tavanneet noin kerran vuodessa käydä kotopuolessa. Ja onhan se mentävä nyt kun ei tiedä koska tapaamme seuraavan kerran. Kaavailevat näet muuttoa Australiaan. Ja sinnehän on pirun pitkä matka, vielä pidempi kuin Kiinaan... Onneksi olemme lomalla nyt, niin tilaisuus tapaamiseen taas pitkästä aikaa tuli. 

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Hengissä selvittiin

Tälläkin kertaa itärajan kupeesta ihmettelemästä.
Luulin, että täällä meilläpäin pyörii noita itäturisteja paljon, mutta eihän se tosiaan ole kuin murto-osa siitä, mitä Lappeenrannassa. Ja taitavat vielä olettaa saavansa joka paikassa palvelua omalla äidinkielellään.

Yksi kävi jotain hospottamaan paikallisen hypermarketin ovella, johon minä tuumasin ihan selvällä suomenkielellä, että "anteeksi vain, mutta en ymmärrä sanaakaan" ja jatkoin matkaani. Enkä kyllä ymmärtänytkään, oikeasti. Enemmänkin pelotti se, että näytinkö kansalaissisareltaan...

Torstaina siis mentiin ja käytiin illalla satamassa olevassa ravintolassa syömässä appivanhempien kanssa. Ruoka oli hyvää, niin hyvää kuin muistimmekin viime kesän perusteella, ja ihan mukavaa oli. Vesisade piti huolen siitä, että Armadalla ei ruuhkaa ruokailun jälkeen ollut.
Siellä olimme vain me. Tai no, yksi ukko tuli ja kiskaisi kaksi tuoppia kaljaa sellaiseen tahtiin, että enpä ole ennen nähnyt! Oli varmaan sanonut eukolleen käyvänsä "vähän lenkillä" kun oli verkkariin pukeutunut.

Perjantai menikin sitten enemmän ja vähemmän valuessa ja lilluessa. Ruokakaupassa sentään käytiin anopin kanssa. Ja maksettiin tietty myös kun oltiin syömässäkin sapuskoitaan.

Lauantaina käytiin vähän shoppailemassa. Etsiskelin itselleni kevyttä ja hengittävää urheilupusakkaa (ei tuulipukua siis) tuohon kävelyharrastukseen. Löysinkin sellaisen ja suhteellisen edullisestikin.
Kävimme myös Etelä-Karjalan museossa katsomassa Mauri Kunnaksen Koiramäki-näyttelyn (hienoinen pettymys oli) ja samalla katsastimme Inhan valokuvanäyttelyn sekä ööö... olikohan se nimetty "Rajalla"... No kuitenkin siellä oli valtavan kokoinen Viipurin pienoismalli ja esineistöä & historiaa sieltä. Samalla sapluunalla oli mukana Käkisalmi ja Lappeenranta. Se Viipuri-puoli oli ihan mielenkiintoinen.
Sieltä linnoitukselta kun laskeuduimme alas, oli tietysti pakko käydä nykäisemässä naamariin torikahvit ja Vedyt, kuinkas muuten. Hyvää oli, ja terveellistä. ;)
Terveellisyys perustunee siihen kun syö sellaisen vain kerran vuodessa...

Satamatorilla oli äksöniä kun oli joku valtakunnallinen poliisin päivä. Siellä paikalliset Sinivuokot esittelivät toimintaansa ja vastailivat kysymyksiin. Ja varmaan jakelivat lapsille tarroja tai jotain. Yksi vanhempi Sinivuokko soitteli hanuria hartaasti.

Tänään olikin aika lähteä kotia kohti. Ja niinhän sitä sanotaan, että kolmessa päivässä alkavat kala ja vieraat haista. ;)
Olen varmaan karmea miniä, mutta kyllä tällainen rypistys on aina ihan riittävä. Pätee myös heidän vierailuihinsa meillä, vaikka meillä onkin enemmän tilaa olla ja hengittää. 

Eli ihanaa olla kotona. Saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa ja koska haluaa.  

torstai 23. elokuuta 2012

On the road again

Miten se onkin AINA niin saatanan vaikeata se liikkeelle lähteminen? Oikeasti?
Siis ulkomaillehan sitä pääsee kohtuullisen kivuttomasti. Koirat hoitoon ja sen jälkeen pakataan vermeet. Mutta voi vittu kun pitää lähteä kotimaan matkalle, ja koirien kanssa. Voi vittu kun hermo menee jo kamoja pakatessa! 

Vanhat pierut huutavat suoraa huutoa, toinen koska haluaa mukaan ja toinen koska ei halua mukaan auton takapaksiin...
 
Juuh, enivei, molemmat otetaan mukaan, halusivat tai eivät. Tänne ollaannyt saavuttu, dinneri on käyty vetämässä ja nyt hengataan. Enempää en sitten viitsi kommentoidakaan tässä kohtaa... ;)

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kokin vapaapäivä

oli meidän huushollissamme eilen. Ja vähän toissapäivänäkin... Tai se oli enemmänkin roolin vaihto kuin vapaapäivä. Meikäläinen on normaalisti tämän huushollin kylmäkkö eli ylimmäinen salaatintekijä Siipan huolehtiessa "oikeasta" ruuanlaitosta.
Toissapäivänä oli kuitenkin pitkästä aikaa pitsapäivä ja sen teko on aina meikäläisen heiniä. Tai no, Siippa ruskistaa jauhelihan ja on apukokkina muutenkin, mutta päävastuu on minulla.

Eilen sitten aika ex tempore päätettiin kipaista kaupungille, isoon cityyn, syömään. Niinpä pörähdimme ihan bussikyydillä keskustaan ja pihviravintolaan. 
Olipa hyvä sisäfilepihvi! Siis nam! Se olikin mukava huuhtaista alas pontevalla punaviinillä.  Ei minusta kovin helposti kasvissyöjää saisi. Ikävöisin kovasti punaista lihaa ja kunnollisia pihvejä.
Muistelimmekin siinä aterian lomassa parhaita syömiämme pihvejä. Niitähän on monia, mutta mieleenpainuvin on varmasti ollut Aberdeenissa syöty Aberdeen Angus -pihvi. Jumanklavita! Suosittelen lämpimästi maistamaan, mikäli tilaisuus koittaa. Siinä on todellinen Pihvi isolla peellä.

Ilma oli aika mukava ja ennen kotiinlähtöä pysähdyimme vielä terassille viettämään ilta vähäksi aikaa ja katselemaan ihmisiä.  Ohikulkevien ihmisten katseluhan on eräs lempiharrastuksistani. :)
Aika paljon oli turisteja liikenteessä, mutta kyllä baareihin näköjään riitti ihan paikallistakin väkeä, vaikka tiistai olikin.

Tänään en olekaan oikein mitään järjellistä tehnyt. Siippa sentään riehui siivouspuuhissa, mutta meikäläinen ei nyt ole jaksanut ruumiinkulttuuria harrastaa. Mähän olen lomalla! 

Huomenna sitten pitäisi suunnata sinne itärajan pintaan naitua sukua tapaamaan. 
Kotiin tullaan sunnuntaina, se on jo päätetty, ja sitten on vielä viikko lomaa jäljellä, mikä on hyvä kun pitäisi tehdä vielä yhtä ja toista "kesäjuttua", niinkuin käydä vaikkapa Linnanmäellä.

Koskapa olen lösähtänyt tähän laiskuuteni monttuun taas, aloin pohtia, että tarvitsisin sellaisen henkilökohtaisen piiskaajan. Personal spanker eikä mikään trainer. Sellaisen joka jäkättäisi ja mäkättäisi niin kauan, että lopulta vittuunnuttuani lähtisin pahalla sisulla veren maku suussa suorittamaan. Vaan ei kai sellaistakaan kauaa jaksaisi, jäkätyksen kuuntelua. Ehkä joku porkkana-tyyppinen ratkaisu olisi parempi.
Äh, en jaksa miettiä moista nyt, katsotaan sitten loman jälkeen kun alkaa muutenkin se "normaali suorituselämä".

Ai niin, appiukolla on kuulemma autokuume. Saapa nähdä onko huomenna pihassaan uusi kiesi kun mennään. Ja jos on, niin millainen? Appi kun voi välillä tehdä yllättäviäkin liikkeitä... Ehkä tästä tulee jotain kerrottavaa myöhempiin postauksiin. ;) 

JälkiJuttu:
Jostain syystä parin viime päivän aikana on blogiini tultu monta kertaa, siis kymmeniä kertoja, googlen kuvahaun kautta. Ja se kuva johtaa sinne crocs-postaukseeni!
En tiedä mitä raukat etsivät, mutta luulenpa, että crocs-fani ei siitä postauksesta etsimäänsä löydä. Tai no, sen kuvan, mutta ei muuta. :D
Mistähän tässäkin taas on kysymys?

tiistai 21. elokuuta 2012

Hyvät tavat kaunistavat

Niinhän sitä sanotaan ja koska meikäläinen ei ole mitään missiainesta, niin pitää käyttää kaikki keinot ollakseen kaunis. Yritän myös siis käyttäytyä hyvin ja muistaa olla kohtelias. Odotan sitä myös muilta ja osaan vittumaiseen sävyyn huomauttaa, mikäli jonkun päähän ei ole tapakasvatuksesta juurtunut edes alkeita. Tai ehkä sitä tapakasvatusta ei ole koskaan ollutkaan?

Tämä on nyt hieman jatkoa tuolle lapsipostaukselleni. Kun kerran se matopurkki aukaistiin, niin vaikea on pidätellä näitä mielen lieroja. ;)
Vaan oikeammin tälle postaukselle antoi sysäyksen vierailu lähikaupassa... Siis kuinka monta kertaa voi törmätä samaan ihmiseen yhdellä kauppareissulla pienessä kulmakaupassa? Monta.

Ihan jo kaupan ulko-ovella kiinnitin jostain syystä huomiota keski-ikäseen laihaan naiseen, joka näytti tavalliselta ja talutti kultaista noutajaa, lihavaa sellaista. Ehkä kiinnitin huomiota siksi, että minun mielestäni koiranulkoilutusreissu on eri asia kuin kauppareissu. Itse en ikinä jättäisi koiriani kaupan ulkopuolelle kaikenmaailman hullujen, juoppojen tai nistien armoille. 

Joka tapauksessa läski noutaja sai jäädä kaupan seinään muijan toohottaessa sisään hirveällä vauhdilla. Samaan aikaan piti änkeä ovesta ja sen jälkeen yrittää kärryillä jyrätä. Oikeasti, eukko pamautti kärryllä persauksilleni kun olin ottamassa koria. Pyysikö anteeksi? No ei todellakaan.
Päätin katsoa tätä läpi sormieni ja hoidin ostokseni kaikessa rauhassa.

Pyyhkäisin kassajonoon ja silmäkulmastani näin eukon rykivän kärryjensä kanssa kiihtyvällä vauhdilla kohti kassaa. Olin kuitenkin ensin ja rauhassa latelin ostoksiani hihnalle. Eukko yritti työntää kärryjään lävitseni. Kysyin, että voisiko hän hieman ottaa kärryjään taaksepäin, että mahdun siinä olemaan ilman, että tarvitsee hypätä sen edellä olevan asiakkaan syliin. Ei reaktiota. Tässä vaiheessa meikäläisen v-käyrä lähti jo kohoamaan hienoisesti.

Onnistuin siinä sitten jotenkin vatuloimaan sen seuraava asiakas -palikan niin, että se lipesi kädestäni ja lensi hihnan toiselle puolelle. Huuliltani lipesi huokauksen mukana hiljaa pieni perkele. Tai ehkä se oli vittu. No sama se, kirosana kuitenkin.
Katsahdin takanani olevaa naista, joka edelleen yritti tuuppia minua kärryllään ja kysyin: "Voisitko nostaa tuon palikan". Vastaukseksi sain tyhjän katseen enkä mitään muuta. Hänen takanaan oleva vanhempi rouva sanoi "minä voin nostaa sen", johon minä vastasin kiittämällä ja pahoittelemalla olevani moinen mämmikoura. Rouva siihen, että sattuuhan sitä, itse kullekin. 
No ilmeisesti kärrytörpölle ei satu kun ei voinut ymmärtää, miksi hän olisi sen palikan voinut nostaa.


Sen sijaan kärryillä tuuppiminen jatkui edelleen maksaessani ostoksiani. Kun eukko tuuppasi kärryt kintuilleni taas kun olin siirtymässä pakkaamaan ostoksiani, en voinut olla kysymättä, että onko hänellä vikaa etäisyyden arviointikyvyssään tai onko kauppakärry niin vaikeasti hallittava ajopeli vai onko hän vain yksinkertaisesti törppö. Nyt sentään ilme värähti, tuijotti minua hölmistyneenä kuin lehmä uutta veräjää. Vastausta en kuitenkaan kysymykseeni saanut. Muutama kanssa-asiakas sentään vähän tyrskähteli. ;)

Vaan kyllä pystyy yksi idiootti pilaamaan päivän ja pistää ihmettelemään, että mistä näitä idiootteja riittää? Ja miksi se oli lihottanut sen koiransa sellaiseksi möhkäleeksi?

maanantai 20. elokuuta 2012

Kenen on vastuu?

Ihan ensin toivotetaan tervetulleeksi lukijakuntaan mukaan Hirnakka, jonka ansioksi tämä postaus voidaan lukea. Tai aihe on muhinut pääkopassa pitkän aikaa, mutta Hirnakka osasi yllyttää hullua niin, että täältä nyt sitten pesee ja linkoaa. Joten teretulemast, nyt on täysi tusina koossa lukijoita. :)

Mielipiteeni lapsista lienee tullut melko selväksi. En niistä erityisemmin pidä enkä ole koskaan itselleni niitä halunnut. Ja ehkä ihan hyvä lasten kannalta. Sillä olisin ihan taatusti hirveä natsi-mutsi, joka uhkaamalla ja kiristämällä pitäisi lapset kurissa ja herran nuhteessa. On ihan okei, että lapsia ei saa kurittaa ruumiillisesti, mutta missä sanotaan, että niille ei tarvitse pitää mitään kuria tai opettaa mitään tapoja?

Vaan mistäpä ne lapset tapoja oppisivat kun ei kukaan opeta. Vanhemmat ovat yhtä huonosti käyttäytyviä kuin räkänokkansakin, lukuunottamatta sitä kiljumista. Ja ainoa syy, että eivät kilju tai kailota kimeällä ja korkealla äänellä on se, että iän myötä tuppaa ihmiselle esto jos toinenkin siunaantumaan. Eli sordiino on ihan ympäristön aiheuttama, sillä joskus tällaisen henkilön kiljahdellessa, on varmasti joku minunlaiseni täti katsonut paheksuvasti tai peräti huomauttanut moisesta mölyapinoinnista.

Tässä maassa huudellaan tasaisin väliajoin siitä, että saadakseen hankkia koiran, tulee suorittaa "koira-ajokortti". Lapsen hankkimiseen ei kuitenkaan tarvita minkään valtakunnan lupaa tai "ajokorttia". Jokainen, jolla on lisääntymiskykyiset sukupuolielimet, voivat tehdä lapsia mielin määrin. Vaan kumpi on oikeasti pahempaa? Osaamaton koiranomistaja vai kyvytön vanhempi? Väitän, että kyvytön vanhempi... Miettikääpä itse. Ja jos ette keksi, niin lupaan hakea rautalankarullani ja askarrella vastauksen siitä.

Tunnetusti on myöhäistä rypistää kun paska on jo housussa, joten toivottavaa sitten olisi, että yritettäisiin edes kasvattaa niitä kupeittensa hedelmiä kunniakkaasti ja siten, että vieraatkin tädit voisivat ihastella näitä hyvin käyttäytyviä kullannuppuja ja kehua vanhempia hyvin tehdystä työstä.

Kuten tiedetään, minulla ei omakohtaista lapsenkasvatuskokemusta ole (jos ei sellaiseksi lasketa naapurin kakaroiden komentamista & ojentamisa), mutta ei kai se nyt mitään avaruustiedettä ole. Vai onko? Joku voi näin väittää, mutta kieltäydyn uskomasta. Ja kanssani ei kannata alkaa vääntää tästä.
Uskoisin, että jokaiselle lapselle aika varhaisessa vaiheessa opetetaan sana ei. Se kai on suotavaa jo ihan lapsen oman turvallisuuden kannalta. Luulisin, että tästä seuraava asken on se, että se mikä tänään on ei, on huomennakin ei. Eikö? Tämä pätee ainakin koirankasvatukseen, joten miksei sitten lapsiinkin.

Vaan se, mitä aidosti ja oikeasti ihmettelen eniten on se, että miten vitussa ne pikkupilttien vanhemmat kestävät sitä jatkuvaa kirkumista ja kiljumista? Oikeasti? Jos ne saatanan rähmäkäpälät kiljuvat julkisilla paikoilla koko ajan, niin kai ne sitä tekevät kotioloissakin. Vai tuodaanko ne kersat varta vasten julkisille paikoille kiljumaan? Ja auta armias jos uskallat kommentoida ja puuttua moiseen käytökseen. Leima on otsassa, olet lapsivihaaja, vaikka oikeamminkin taidat olla aikuisvihaaja... Lapset käyttäytyvät kuin marakatit jos niiden annetaan käyttäytyä kuin marakatit ja vanhempansa näyttävät omalla tavallaan esimerkkiä. Vain ilman sitä kiljumista. 

Tuttavapiirissäni on ansioituneita lastenkasvattajia, sellaisia, joiden lapset oikeasti tietävät kuinka käyttäydytään ja osataan olla kunnolla vieraiden läsnäollessa ilman kiukuttelua ja riiviöintiä. Näillä samoilla lapsilla on asetetut rajat, kotiintuloajat, vastuuta kotitöiden muodossa sekä rajoitteet netissä hengaamiselle ja pleikkapelaamiselle. Enkä ole huomannut, että nämä lapset olisivat jotenkin rikkoutuneet tai kasvaneet vinoon. Päinvastoin. Fiksuja ja tavoitteellisia nuoria ihmisiä, joilla varmasti on hyvä tulevaisuus edessään.

Sitä tulee välillä pohdittua, että mikä ihme tässä nykymaailmassa on vienyt tähän tilanteeseen? Se, että kersoja ei voi komentaa. Kouluissa opettajat pelkäävät ja kakarat sylkevät silmille. Vanhemmat kuvittelevat, että koulun tehtävä on hoitaa tapakasvatus muun sivistyksen ohella. Vaan millä niitä tapoja opetetaan jos kakara on saanut elää kuin pellossa elämänsä ensimmäiset vuodet? Mihin on kadonnut normaali maalaisjärki? Vai onko kaikki tämä seurausta siitä, että tämän päivän vanhemmat ovat niitä X-sukupolven kasvatteja, joille kaiken on pitänyt olla kivaa ja mukavaa eikä mitään vastenmielistä tehdä?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja jatkossakin vastaan pontevasti KYLLÄ kaikkiin niihin gallupkyselyihin, joissa kysytään, matkustatko mieluummin "vain aikuisille" suunnatuille seuramatkoille kuin "sekareissuille", joissa mukana on herranterttuja ja ihquja pikkuisia räkänokka-rähmäkäpäliä.

Niin ja uskokaa, että muistan aina kehua vanhempien kasvatustyötä kun kohtaan hyvin käyttäytyviä lapsia.  Ja tulen taatusti juttuun niiden lasten kanssa, joiden kanssa saan muodostettua keskusteluyhteyden ilman kiljumista ja kirkumista. 

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Blogger panettaa

Saattaahan se sellaisiakin tuntemuksia aiheuttaa, vaikka itsessäni en ole moista havainnut. Useinmiten Bloggerin "hienot" toiminnot vain vituttavat. ;)
Tuollaisella hakusanaparilla on kuitenkin tänne löydetty. Toivottavasti ei ollut suuri pettymys löytäjälle kun ei näissä meikäläisen jutuissa taida sitä panemista kuitenkaan ihan niin paljoa vilahdella. Kai. Eihän?

Ryhtyessäni tätä postausta raapustamaan, huomasin, että tämä on 200. tekstini. Aika hyvin, ei ihan teksti per päivä, mutta melkein. Aloittaessani tämän kaatopaikan pitämisen, pohdin, että näinköhän keksin mitään kirjoitettavaa. Vaan eipä hätää, kyllä paskaa näköjään riittää suollettavaksi helposti. 

Korkeasaaren retki oli ihan jees, mutta eihän me mitään pesukarhuja nähty. Tyypit oli ruokittu klo 14:00 ja koska me olimme paikalla joskus lähempänä neljää, olivat "bandiitit" varmaan mahansa vieressä makaamassa, sillä aitauksessa ei näkynyt minkään sortin liikettä tai edes karvatupsua moisista elikoista. Hyvä syy siis mennä uudestaan taas kun edelleen on meikäläisellä näkemättä livenä moinen otus.
Saukko oli tällä kertaa kuitenkin päättänyt tulla näkösälle ja esiintyi mallikkaasti kaiteella roikkuville ja kiljuville kakaroille ja näiden vanhemmille... Saukko-parka. Jos kerran minunkin korvani lukkiutuivat moisesta kiljumisesta, en pysty edes kuvittelemaan saukon kokemaa kakofoniaa.

Tiikerit makasivat alapuoli ylöspäin pärssi homeessa iltapäivän lämmössä. Leijonauros oli näennäisesti hereillä ja tarkkaili ohi tallustavia potentiaalisia paisteja. Karhut makasivat aitauksensa varjoisimmassa ja viileimmässä nurkassa vierekkäin selällään ja näyttivät oikeasti todella söpöiltä siinä goisatessaan.

Pukki-ravintolan terassilla retrolonkeroa siemaillessani ja kaikkia ympärillä olevia lapsiperheitä katsellessani pystyin puristamaan itsestäni päivän filosofisimman pohdinnan. Totesin, että en edelleenkään pidä lapsista, erityisen vähän pidän niistä siinä tietyssä räkänokka-liimanäppi-kirkumisvaiheessa, jolloin ne ovat uteliaita ja lähmivät kaikkea sekä tunkevat kaiken suuhunsa ja kiljuvat. Kiljuvat koko ajan ilman mitään järkevää syytä. Yök. Sori kaikki "lapselliset". Ei ole meikäläisen teekupponen tuollainen elämä.
Pidän lapsista (sen verran kun voin ylipäänsä väittää pitäväni, ehkä sietää on kumminkin se oikea sana) kun ne ovat vauvoja, sellaisia söpöjä palleroita, joita voi hetken ihastella ja that's it. Seuraavan kerran pidän lapsista kun ne ovat tarpeeksi isoja järjelliseen keskusteluun ja ymmärtävät miksi jotain saa tai ei saa tehdä. Eniten kammoan niitä kirkumisikäisiä... Ehkä siksi, että en voi ymmärtää, että miksi pitää koko ajan kiljua ja kirkua. Miksi? Ja miksi vanhemmat sietävät moista? Turtuuko siihen jatkuvaan kiljumiseen ja kakofoniseen mökään? Minä tulisin varmasti hulluksi.

Otin eilen punaisista gladioluksistani kuvan, mutta syystä tai toisesta siitä tuli todella huono. Tänään sataa ja on pilvistä, joten uusi yritys joku toinen päivä.
Nyt on aika ryhtyä siivouspuuhiin. Siinä sitä onkin tämän päivän liikuntarupeama sitten minun puolestani sitten. Ei huvittaisi, mutta pakkohan se on ennen kuin huusholli hukkuu paskaan.

Tervetuloa myös Iippis lukijakuntaani. Kaksi uutta lukijaa yhden päivän aikana! Uskomatonta! :)

lauantai 18. elokuuta 2012

Mie en jak-SA!

Tai kyllä mie tänään jaksan kun oon nukkunut koko yön kuin tukki, mutta eilen oli tuollainen olo.
Ja nimenomaan se olo iski kävelylenkillä.

Takana työviikko helvetistä, edessä kahden viikon loma ja pään sisällä pieni suuri ääni, joka soimaa lomalle jäämisestä ja siitä, että se paskakeikka jäi kollegan viimeisteltäväksi... Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tämä sanonta sopii paremmin kuin hyvin tähän paskahommaan, sillä homma realisoituu sitten sillä töihinpaluuviikollani. Kivakiva...

Huono omatunto vaivasi jo aamusta, sillä olin torstaina laistanut "pakollisesta" lenkistäni. Olenhan päättänyt käydä öpauttiarallaa kolme kertaa viikossa heilumassa sauvojeni kanssa ja torstaina olisi ollut laskennallisesti se päivä. Vaan olin ihan zipanderos duunipäivän jälkeen ja päässä jyskytti mukava vitutuspäänsärky.

Niinpä siirsin kuntoilun eiliselle.

Töissä heiluin kuin heinämies, että sain mahdollisimman paljon tehtyä (ettei se omatunto soimaisi niiiiiin paljoa, mutta soimaahan se) ja töistä piti singahtaa suoraan kauppaan kun jääkaapissa vilkkui suurinpiirtein valo.

Loppujen lopuksi kello oli yli seitsemän kun suihkaisin kävelylenkille. Ja olin syöny lounaan klo 11. Ja sen jälkeen en mitään. Vain juonut pari kuppia kahvia ja epämääräisen määrän vettä.
Niinpä olo oli varsin tahmea jo alkumatkasta. Pistikin (mikä varmaankin johtui siitä syömättömyydestä, uskoisin). Ja ilma oli sellainen lehmänhenkäys, kostea, lämmin. 

Pahalla sisulla painoin normilenkkini, jonka jo nykäisen tätä nykyä aika vaivattomasti , mutta kotiinpäin paarustaessa tuntui siltä kuin olisi kävellyt koko päivän kovaa vauhtia. Sääriin sattui ja reidet huusivat hoosiannaa. Jalat tuntuivat painavan tonnin. Olisi varmaan pitänyt nykäistä joku välipala iltapäivällä, mutta eipä tullut mieleen siinä panikoidessani kaikkia duunihommia.

Toivottavasti laihduin ainakin milligramman sillä reissulla, sillä muutenhan siitä rääkistä ei koitunut mitään iloa. Ja voin vakuuttaa, että kotiuduttuani koin aidosti ansainneenni punaviinini. ;-)

Nyt on siis lomaa ja toivottavasti pää nollaantuu edes vähän. Loppuviikosta on määrä suihkaista melkein ulkomaille elikkäs Lappeenrantaan tsekkaamaan naidun suvun vointi. Mutta sitä ennen on kampaajaa ja kaikkea muuta kivaa tiedossa. 

Tänään mennään Korkeasaareen katsomaan pesukarhuja, koska sää on suosiollinen. Sellaista en ole koskaan nähnyt muualla kuin telkkarissa.

Ja lopuksi vielä tervetuloa uusi lukijani, M. Metrossa! Toivottavasti viihdyt harvalukuisessa, mutta sitäkin laadukkaammassa lukijajoukossani. :)

JälkiJuttu:
Toisten gladiolusten väriarvoituskin ratkeli. Ne ovat tummanpunaisia, oikein kauniita. Otan kuvan kunhan jaksan nostaa perseeni ja raahautua pihalle. Nyt just en jaksa.
Hienoista vitutusta gladiolusten osalta on aiheuttanut pihapiirissämme pyörivät kesyt, aivan liian kesyt, pikkulinnut, jotka istahtavat gladioluksen varrelle sillä seurauksella, että se kukka sitten katkeaa. No, maljakkoon sitten vaan sisälle, mutta mieluummin katsoisin niitä tuolla pihalla ruukuissaan.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tulihan niitä!

Joku saattaa muistaa kun tuskailin gladioluksiani, jotka eivät suvainneet tehdä kukkavanojaan. No, tulihan niitä sitten kuitenkin ja nyt ovat ensimmäiset kukat vihdoin auenneet.  Katsokaapa vaikka alla olevaa todistusaineistoa. :)



Aukeamatta on vielä mooooonta kukkavanaa, joten aika näyttää minkä värisiä tulee. En edes muista, ostinko valkoisia toisiksi vai mitä... Vaan useinhan seassa on myös jotain ylläripyllärisipuleita ja sekaan mahtuu ihan joku muu väri kuin mitä oli kuvitellut istuttaneensa.

Samalla nappasin kuvan "possuressusta" ihan vaan todistusaineistoksi siitä, kuinka paljon tuo ruusubegonia on tykännyt elämästään. Vertasin kuvaa keväällä ottamaani ja ero on huomattava. Koska olen laiska, en nyt jaksa kaivaa sitä vanhaa kuvaa mistään. Mutta uskokaa minua, näin on tapahtunut. 


Lupailin myös kuvaa naapurin omenapuusta, joka yrittää syödä pikku-katajamme suihinsa. Tässä pari otosta. Laatu ei ole kovin hyvä, sillä ilta-aurinko ikävästi yrittää taustalta häiritä kuvausta. Mutta kyllä kai siitä jonkun käsityksen saa. Parvekkeelta katselin tässä taannoin, että naapurin oman pihan puoleisissa oksissa ei ole yhtään omenaa... Arvelinkin, että jos ovat pahoja, viedään naapuriin ja jos hyviä, syödään itse. ;)


Tänään on myös se päivä ja tulihan niitä onnitteluja (vai osanottoja?) tekstarilla aika monta. Niiltä keneltä arvelinkin. Juhlapäivän kunniaksi kävin kollegan kanssa Hesessä lounaalla ja Siippa lupasi illaksi kuplajuomaa. Lahjahan on ollutkin jo ahkerassa käytössä kohta viikon. Pidän siitä edelleen hyvin paljon. Ehkä liikaakin, sillä luulen, että ottaisin sen tyynyn viereen yöksi jos kehtaisin... ;)

Oli mulla jotain muutakin mielessä, mutta en nyt muista mitä. Ehkä sitten tämän viikon jälkeen ehdin taas postailla vähän enemmän kun koittaa se loma, osa 2.

lauantai 11. elokuuta 2012

Jännäkakka

melkein tömähtää housuun tätä keihäsfinaalia katsellessa. Siippa huutaa siihen malliin, että voisi kuvitella maailmanlopun olevan tulossa.

OHO! Pitkämäki täräytti just kunnon heiton eli jatkamme jännittämistä...

Onneksi Suomi-tytöt hoitelivat pronssimitalit purjehduksesta, vaikka eilinen päätös finaalipaikoista ei ihan oikeudenmukaiselta vaikuttanutkaan.

Tämä postaus on nyt kirjoitettu synttärilahjalla. Täytyy sanoa että kirjoitusvirheitä tulee paljon enemmän kuin "normaalilla tietsikalla" kirjoitettuna, mutta ihan mukavasti tälläkin postailee ainakin tällaisia lyhyempiä juttuja. Pidemmät jutut kannattanee jättää kirjoitettavaksi "oikealla" tietsikalla.

perjantai 10. elokuuta 2012

Persneidit tulevat!

Joo, myönnän, mulla ON lukihäiriö!
Vaan tuon otsikon luin ainakin kolme kertaa väärin ja mietin, että mitä neitejä ne sellaiset persneidit ovat. :)))) Oikea versio otsikosta ja jutusta löytyy täältä.

Nyt sitten kaikki niskat kekkanassa viikonloppuna tähdenlentoja ihailemaan. Ehkä pitää asettautua pihalle selälleen makaamaan ja tarkkailemaan. Uskon ja toivon, että tätä voisi harrastaa ihan rauhassa, sillä Puutarhatonttu ei ole kotona! Ei ole ollut sunnuntain jälkeen ja jostain kumman syystä pihapiirissä on ollut aika todella rauhallista. Ei ramppaa Tonttu varastolla piski perässään taikka ilman piskiä. Huvittavaa oli viime viikonloppuna huomata, että Siipan "avautumisen" jälkeen Tonttu ei kertaakaan kyylännyt pihaamme tai ikkunoihimme päin kulkiessaan ohi, mikä on ollut "normaali proseduuri". Päinvastoin, korostetusti katsoi toiseen suuntaan! :D
Niin, eikä muuten näkynyt piskiäkään irrallaan juoksentelemassa... Toivon, että juttu pysyy mielessään myös kotiinpaluun jälkeen.

Että nähkäämme kaikki monta tähdenlentoa ja toivokaamme aina jotain. Suotakoon myös, että toiveet toteutuisivat tai edes osa niistä. :)

Mukavaa perjantain jatkoa!

JälkiJuttu:
Sain synttärilahjani eilen etuajassa, Siipan ostamana. Olen siis onnellinen Tabletin omistaja.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Työnteon vaikeus ja ihmeellinen Blogistania

Olen kolmatta viikkoa, siis joo-o, kolmatta viikkoa töissä loman jälkeen. Vieläkin olen jossain ihmeellisessä lomahorroksessa enkä saa ravisteltua itseäni normaaliin työrytmiin ja -ryhtiin. Puuhastelen vähän niitä näitä, jotain pikkuhommia ja päivät lilluvat ohi verkalleen. 
Asiaa ei myöskään auta se, että vuorokausirytmi on edelleen loma-moodissa ja tulee valvottua aivan liian myöhään. 
Juu, silmämuna kovana tuijotellaan olympialaisia. Jonkunlaista ihme huumetta nekin karkelot ovat kun en muuten lue itseäni mitenkään urheiluhulluksi. Suurkisat saavat minut kuitenkin liimautumaan töllön eteen, siitäkin huolimatta että peruspessimistinä en usko yhdenkään suomalaisen menestykseen. Ikinä.

Vielä kun puolitoista viikkoa lillun, niin sittenhän pääsenkin jo taas lomalle. Ja se taitaa ollakin se suurin syy. Alitajunta kuiskii, että "kohta on taas loma, ei kannata lyödä isoa vaihdetta päälle". Muutenhan se olisikin ihan okei, mutta kun taitaa tuo työyhteisö kuitenkin odottaa jonkinlaista panostusta sinne oikean työtahdin suuntaan. Ja ensi viikolla onkin jo täysi rähinä päällä eli pitäisi olla ikäänkuin skarppina. Toivossa on hyvä elää, sanoi se muinainen lapamatokin. ;)

Olen myös viime päivinä ottanut harha-askelia Blogistanian ihmeellisessä maailmassa. Ja ihmeellinen se on, todellakin!
Ihan satunnaisgeneraattorilla olen poiminut jostain listauksista blogeja ja hämmästys on kyllä ollut suuri sen johdosta, mitä kaikkea ihmiset nyymin anoina blogeissaan kirjoittelevat. 
Esimerkkeinä mainittakoon muutamia (nimet keksittyjä ja juu, en linkitä): 

"Pettäjän tie", perheenäiti, jolla esittelynsä mukaan on mies ja mukulat, ja kaikki on kunnossa, mutta panettaa niin perkeleesti koko ajan, että pitää käydä sitä vierasta parrua hakemassa kaiken aikaa kun kotona (ilmeisesti?) ei saa. Ja näistä seikkailuista sitten kirjoitellaan blogia jostain syystä. 

"Huoraamalla elintasoa", nuori nainen, sellainen parinkymppinen, joka haluaa tienata vähän ylimääräistä rahaa meikki- ja vaateostoksiin ryhtymällä myymään itseään. Ja sitten kirjoittaa keikoistaan blogia. Varmaan useampi pervo lukee juttuja ja tumputtaa. 

"Kaikki kaadoistani", myöskin profiloituu nuoreen naiseen, joka ei halua parisuhdetta, mutta seksi kelpaa kyllä. Ja sitten kirjoitellaan siitä kuinka notkutaan baarissa illasta toiseen ja pokataan jotain panoja. Kierrossa luonnollisesti useampi kolli yhtä aikaa, ja ylpeä siitä.

Puhumattakaan kaikista niistä "olen toinen nainen" -blogeista ja en edes lähde kommentoimaan kaikkia viherpiipertäjien ja muiden ekohippien blogeja... Niin ja olen myös lueskellut jotain laihdutusblogeja ja ihmettelen, että motivoiko niitä ihmisiä todella sadan tai kahdensadan gramman pudotus? Meikäläisellä luvut pitää huidella kiloissa ja siksi en käykään vaa'alla vaan odottelen mieluummin, että muutos näkyy vaatteiden myötä.

tiistai 7. elokuuta 2012

Yhden tappio on toisen voitto

Meikäläinen tunnetusti kiihtyy nollasta sataan ihan nanosekunnissa ja jotkin asiat ärsyttävät minua ihan vit suunnattomasti. Siis tavallaan pikkuasiat, mutta kuitenkin isot. 

Yksi tällaisista v-käyrän nousuun pompauttavista asioista ovat toimimattomat nettikaupat. Jos sitä työllä ja vaivalla pystytetään nettikauppa ja tehdään siitä kivannäköinen ja houkutteleva, niin eikö voisi edes kokeilla, että se toimii? Siis toimii kaikilla selaimilla, kaikkien tarjottujen pankkien tunnuksilla jne. Tämähän pitäisi olla ihan koodarin peruskauraa! Vaan ei taida olla.

Eilen päätin olla fiksu ja näppärä, ja tilata valmiiksi 3G-liittymän siihen tulevaan syntymäpäivälahjaani. Että on sitten valmiina kun on laitekin kädessä. Niinpä päätin hoitaa homman näppärästi nettikaupan kautta. Miksi mennä jonottamaan johonkin palvelupisteeseen epämääräiseksi ajaksi kun asian voi hoitaa istumalla tietsikan ääressä ja kortti putkahtaa kotipostilaatikkoon näppärästi. Hullu saa olla, muttei tyhmä.

Tuumasta toimeen. Olin jo etukäteiskyyläysten perusteella valinnut "voittajaksi" palveluntarjoaja X:n. Miksikö? En tiedä. Olivat varmaan mainostaneet sopivasti ja olin jo aiemmin harhautunut sivuilleen tarkastelemaan tarjoamansa paketin ominaisuuksia.
Löysinkin nopeasti sen, mitä etsin ja ryhdyin tilailemaan. Tunnistus verkkokauppaan oli määrä tapahtua pankkitunnusten avulla, mikä onkin kätevä keino.
Klikkasin oman pankkini kuvaketta ja pääsin sujuvasti naputtelemaan tunnuksiani pankin sivulle. Siinä kohtaa kun oli määrä siirtyä takaisin palveluntarjoajan sivuille, kävikin ohraisesti. Systeemi mietti ja mietti, mietti ja mietti... Lopulta siirto palveluntarjoajan sivuille tapahtui. Sieltä tulikin kommentti, että tapahtui joku pikkanen stiplu. Että koitapa myöhemmin uudelleen.

Olin niin pitkämielinen, että uusin yritykseni vielä kaksi kertaa. Tulos oli sama molemmilla kerroilla. Sitten paloi käämi, aidosti.
Kirjoitin todella tulikivenkatkuisen palautteen asiakaspalveluunsa ja pyysin vastausta sähköpostiini. Eipä ole vastausta ainakaan vielä näkynyt luukussani, mikä on myöskin ärsyttävää. Mielestäni palautteeseen, varsinkin negatiiviseen, pitäisi aina reagoida nopeasti jos haluaa vielä jotenkin pelastaa jotain maineensa rippeistä.

Aikani puhistuani surffailin palveluntarjoajan Y sivuille, josta löytyi ominaisuuksiltaan kutakuinkin samanlainen tarjous kuin X:ltäkin.  Vähän jopa halvemmalla, sillä tämä oli ilman avausmaksua.
Taas ryhdyin tuumasta toimeen ja täytin tilauksen. Homma eteni joutuisasti ja päästiin tunnistautumiskohtaan. Vähän jännitti, että onkohan tulos sama kuin toisessa puodissa... Vaan mitä vielä! Homma toimi sujuvasti ja nopeasti. Tilausvahvistuskin oli postilootassa ennen kuin ehti kissaa hönkäistä. Nyt vain odottelen SIM-kortin kolahdusta postilaatikkoomme.

Vaan kyllä mielikuvilla on iso osa aina meikäläisen ostotapahtumissa. Suhtauduin alunperinkin firmaan X hieman nurjamielisesti, sillä olen saanut taistella kanssaan aikaisemmin muissa yhteyksissä. Y puolestaan on muissa yhteyksissä palvellut minua aina hyvin ja ripeästi jo usean vuoden ajan. 
Nyt syystä tai toisesta halusin kuitenkin antaa X:lle vielä mahdollisuuden, vaan tämä kämmi kyllä taisi pitää huolen siitä, että kolmatta mahdollisuutta ei tule... Katsotaan nyt, vastaavatko edes palautteeseeni Syytä olisi elleivät haluaa lisää palautetta. ;)

maanantai 6. elokuuta 2012

No pain, no gain

Elikkäs ei tulosta ilman tuskaa. Niinhän se menee, valitettavasti.

Eilinen meni enempi ja vähempi löhötessä töllön ääressä katsellen muiden urheilusuorituksia. Kyllähän siinä iltapäivän puolella jo väsy hiipi puseroon, sillä olinhan jo pelannut sulkista, ratsastanut joukkuekilpailun ensimmäisen kierroksen, purjehtinut, pelannut tennistä jne. Pieni tirsa tuli kylään ja torkahdinkin mukavaan telkkarituoliini toviksi.

Jossain hetkellisessä mielenhäiriössäni annoin Siipan houkutella minut pyöräilemään. Ilmahan oli oikein passeli, tuuli hieman auringon paistaessa.
Niin sitä mentiin ja ihan rapsakka lenkki nykäistiinkin. Meiltähän fillaroimaan lähteminen tapahtuu kunnon shokilla kun pitää heti kättelyssä huudattaa reisiläskiä polkemalla noin 500 metriä ylämäkeen. Puolessa välissä on sellainen 50 metrin tasainen kohta, mutta muuten se on ihan ylämäkeä. Puuuuuhhhhh!!!
Polvi vittuilee aina heti kun joutuu kylmiltään runnomaan siihen mäkeen. Sisukkaasti hiissasin laardini mäen päälle ihan polkemalla ja hihkaisin mennessäni, että "olen oman elämäni Wiggins!" (ei tullut yhtään naispyöräilijää siinä happivajauksessa mieleeni).

Kurvailimme ihan kiitettävän lenkin ja puolenvälin jälkeen huomasin, että tosiaan viime kertaisesta fillarilenkistä onkin aikaa. Rupesi nimittäin ikävästi kalsarinreunus hiertämään ja persettä pakottamaan. 
Hikeäkin pukkasi ja tunti siinä meni, joten kai se sitten oli hyötyliikuntaa.

Sauna lenkin jälkeen teki kyllä hyvää ja varsin hyvällä omallatunnolla mussutin Siipan valmistaman sisäfilepihvin napaani ja huuhdoin sen alas punkulla.
Sinnittelemällä pysyin kuin pysyinkin hereillä ja näin kuin näinkin puolen yön paikkeilla miten Usain Bolt voitti satasen ihan suvereenisti. On se ihme heppu.

Summa summarum, läskin alla taitaa piillä jotain lihakseen viittaavaa kuitenkin. Perse on kipeä ja reisiläskissäkin tuntuu siltä kuin olisi jotain tehnyt. Ja olisihan se oikeasti kivempaa, jos laihtuminen ja kunnon kohoaminen tapahtuisi hieman helpommin. Jos vaikka jokaista poljettua tai käveltyä kilometriä kohden laihtuisi kilon, niin meikäläinen olisi jo todella sutjakassa kunnossa, ehkä jopa alipainoinen!

lauantai 4. elokuuta 2012

Ai kauhee

Tänään sitten tunnustin Siipalle tämän blogin olemassaolon jossain sivulauseessa kun sanoin, että pitää ottaa kuvia blogistania varten. Olihan se jo muutaman kerran ihmetellyt, että kuinka pitkiä kommentteja voi esimerkiksi Nolliksen blogiin kirjoitella. Juu, ahdisti itseäänkin moinen salailu ja ajattelin, että menköön. Tottahan nämä jutut ovat ja usein Siippa on kuitenkin se "arjen sankari". En kai mä muuten olis sitä nainu.

Että näin. Mitään en kadu, mutta saattaa olla helpompi kirjoitella jatkossa. :)

Festareilla

Pari kuvatunnelmaa. Sanallista raporttia vaikka huomenna. :)










Pahoitteluni että kuvat ovat ihan nurinniskoin. ajoin ne suoraan kamerasasta tai siis kännykästä ja tälleen siinä kävi. Parempi onni ens kerralla. ;)

Kadonneen nuoruuden metsästys

En ole koskaan mielestäni kokenut mitään ikäkriisiä. Teiniangstia ei lasketa. Kolmekymppiä tuli täyteen tuosta vaan ja muodon vuoksi pidin bileet yleisön pyynnöstä. Seuraava tasakymmenluku tuli täyteen Siipan seurassa Invernessin kaupungissa Skotlannissa. Hieno syntymäpäivä, muistan vieläkin, että söimme piknikin Ness-joen penkalla rappusilla istuen. Kaulassani on siitä saakka käytännössä joka päivä roikkunut sieltä syntymäpäivälahjaksi saamani koru.

Vaan jollain tapaahan sitä aina pitää pyristellä aikaa ja sitä vääjämätöntä totuutta vastaan, että eihän tässä nuorruta, vaan päinvastoin. Tätä pyristelyä voi toteuttaa käymällä rokkikeikoilla ja -festareilla. Esimerkiksi Lontoossa viime syksynä kävimme Amorphiksen keikalla ja kerroimme kaikille sen olleen matkamme ainoa syy (vaikka se ei ihan totta ollutkaan).

Olemme myös joka kesä koittaneet kannattaa jompaa kumpaa omassa kaupungissa järjestetyistä festareista vähän esiintyjien mukaan valikoiden. Tänä vuonna sen piti ollakin todella helppoa, sillä Ankkarockia ei järjestetä, mutta Myötätuulirock on siirretty kesäkuun alusta elokuun alkuun. Eli tähän viikonloppuun. Keväällä hyrisimme tyytyväisyydestä, sillä esiintyjälista näytti kovasti mieleiseltä ja kyseinen häppening pidetään tuossa kivenheiton päässä.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Järjestäjät eivät saaneetkaan maksettua etukäteen koville kotimaisille bändeille ja nämä peruivat esiintymisensä. Tilalle sitten Pelle Miljoonaa (joka tulee bussilipun hinnalla ruokapalkalla esiintymään) ja muuta yhtä hienoa. Älkääkä ymmärtäkö väärin, pidin Pellestä paljon silloin kun Pelle oli ensimmäistä kertaa pinnalla. Sittemmin mies on... noh, sanotaanko, että olisi ehkä kannattanut palata peruskoulun opettejaksi sen jälkeen kun moottoritie ei enää ollut kuuma.

Olimme luonnollisesti pettyneitä ja ajattelimme, että emme mene ollenkaan sitten. Säätiedotus lupasi kuitenkin hyvää keliä tälle illalle, ja hyvältähän tuo näyttää, joten ostimme Alepasta aleliput ja menemme viettämään iltaa festaritouhua katsellen ja anniskelualueella notkuen. Pari bändiä on sellaisia, joita voi kuulostella ihan mielenkiinnosta. Ja tullaan sitten pois jos alkaa kyllästyttää. Matkan voi suorittaa vaikka konttaamalla, on se sen verran lyhyt.

Että sillä tapaa tällä kertaa pyristellään ikääntymistä vastaan ja teeskennellään nuorta ja nuorekasta.

perjantai 3. elokuuta 2012

Nyt meni hermo

nimittäin Siipalta! Juu, vetäkää ruksi seinään, tällaista ei kuitenkaan kovin usein tapahdu.

Olimme juuri kotiutuneet hikilenkiltä, minä sauvaillen ja Siippa juosten. Istuin alakerrassa vettä särpien ja odotellen suihkuvuoroani, sillä kohteliaasti annoin Siipan mennä ensin, jotta voi sitten ryhtyä iltapalan laittoon sillä välin kun minä olen suihkussa.

Siinä hikeä pyyhkiessä ja vettä särpiessä näin kun Puutarhatonttu koirineen (kuinkas muuten) pyyhkäisivät varastokopperolleen. Koira luonnollisestikin oli taas irti. Siippa tuli sopivasti alakertaan päästäkseen todistamaan kanssani sitä, kuinka se tontun piski pokkana nosti koipea lasten leikkipaikalla olevaan keinueläimeen. Taas. Sillä lailla, hienoa...

Tuumasin vaan, että "voi vittu tota äijää, mä en enää jaksa" ja lähdin suihkuun.

Päästyäni pesuhuoneen puolelle oli kuulevinani pihan oven käyvän. Arvelin, että Siippa vain avasi hieman ovea tuulettaakseen.

Vaan väärässä olin. Kun tulin takaisin alakertaan, kertoi Siippa että olin missannut hyvän show'n.
Koira oli keinueläimen lisäksi tullut kuseksimaan naapurimme aidan pieleen ja kun Siippa oli pyyhkäissyt pihalle, oli se pikkurakki tullut porttimme taakse kärkkymään. Siippa oli ärjäissyt Tontulle, että ottaisi koiransa kiinni, mutta mitään ei tapahtunut. Äijä varmasti kuuli, mutta eväkään ei heilahtanut. Niinpä Siippa singahti ukon varastokopille keskustelemaan. Keskustelun kulusta sanottakoon, että Puutarhatontun mielestä Siippa vainoaa häntä ja Siippa puuttuu ihan epäolennaisiin pikkuseikkoihin. Niin ja kaikkien muiden mielestä se on ihan okei, että hänen koiransa juoksee irrallaan ja kusee milloin minnekin. Kun Siippa oli tiedustellut, että "ootsä vähän tyhmä, vai?", meni Tontulla pasmat sekaisin.

Vittu, mikä äijä, oikeesti! Jos olisimme yhtä rikkaita kuin olemme köyhiä, muuttaisimme tällä siunaamalla sekunnilla helvettiin täältä. Olkoonkin, että kaikki muut naapurit ovat ihan ookoo.
Päätimme kuitenkin antaa herralle järjestyslaista sen kohdassa, jossa kerrotaan koirakurista, ja alleviivaten avainkohdat. Se on aika yksiselitteinen ja luulisi tyhmemmänkin tajuavan. Vaan tosin tästä tapauksesta ei ole mitään takeita, luultavasti se ei tajua mitään.

Vittu. Onneksi voi ottaa edes punkkua. Palkitsen itseni kun kävin rääkkäämässä itseäni. 

JälkiJuttu:
Sauvominen meni ihan hyvin tänään(kin), mutta sateinen ilma sai homman tuntumaan kovin raskaalta. Hetken jo luulin, että kunto on huonontunut edellispäivästä... Mutta ei kai sentään.
Minireppu selässä toimi oikein hyvin. Oli välihuikkaa ja naamanpyyhintäpaperia. :)

Lahjoista ja lahjattomuudesta

Näin oman syntymäpäivän lähestyessä tulee aina pohtineeksi mahdollisia lahjatoiveita kun niitä lähipiiristä kuitenkin kysellään. Olen oikeasti varsin ronkeli lahjojen suhteen enkä todellakaan jaksa hihkua riemusta jos saan jonkun kumminkaiman virkkaaman pitsihatun, jota en tule koskaan käyttämään. Mieluummin olen ilman lahjaa kuin vastaanotan jonkun turhakkeen tai roinan, joka selkeästi on paniikissa ostettu kun ei ole keksitty mitään järkevää ja koska lahja pitää olla.

Tästä samasta syystä olen lopettanut merkkipäivien viettämisen jo kauan aikaa sitten. Mitäpä näitä juhlimaan, mieltä lämmittää kun läheiset muistavat onnitella ja se siitä. Kortteja tulee aina postissa jokunen, ainakin anopilta ja appiukolta jos ei muilta. Naitu suku on vähän sellaista, että siellä muistetaan kaikki mahdolliset kissanristiäiset ja niitä juhlitaankin aina. Onhan se nimipäivä esimerkiksi hyvä tekosyy syödä pullaa ja kakkua.

Eniten minua ärsyttävät ihmiset, jotka ovat "tekovaatimattomia". Siis kaikkihan me tiedämme nämä tapaukset, jotka lahjatoiveista kysyttäessä sanovat "Enhän mä mitään tartte tai halua...". Ja sitten kun joku ottaa moisen kommentin tosissaan (kuten minä, minulla on "kummallinen" tapa uskoa ihmisten olevan tosissaan kun jotain tällaista suustaan päästävät), eivätkä hanki mitään kukkapuskaa kummempaa, niin sitten suututaan. Tai sitten yritetään kautta rantain vihjailla lahjatoivettaan niin epämääräisesti, että ei siitä ota selvää elävä erkkikään. Ärsyttävää! Sanoisi sitten mieluummin, että haluaa jotain, mutta ei tiedä mitä tai määrittelisi täsmällisesti, mitä haluaa. Mutta meidäthän on opetettu siihen, että vaatimattomuus kaunistaa eikä itselleen saa havitella mitään tai on aito paskiainen. Paskat, sanon minä. Jos jotain haluaa, niin kyllä se pitää voida sanoa ääneen. Olen siis paskiainen.

Jo vuosia sitten olen tullut siihen tulokseen, että parhaat lahjat saa kun ostaa ne itse itselleen. Lahjakortti itse määriteltyyn liikkeeseen on myös vallan mainio asia. On melkein sama kuin itse ostettu, mutta rahoitus tulee muualta.

Itse olen kiinnostunut kaikenlaisesta tietoteknisestä härpäkkeestä ja saatan haluta esimerkiksi uuden puhelimen, vaikka en sellaista oikeasti tarvitsisikaan. Käyn myös mielelläni hipelöimässä uutuuttaan kiiltäviä puhelimia, läppäreitä ja tablettitietokoneita haaveileva katse silmissäni.

Nyt olen onnistuneesti perustellut itselleni tarvitsevani ehdottomasti tablettitietokoneen. Merkki ja mallikin on jo valittuna. Totuuden nimessä sanottakoon, että minulla on täysin toimiva miniläppäri, jota kuljetan reissuissa mukana, mutta nyt olen kertonut itselleni, että tabletti olisi niiiiiiiin paljon kätevämpi reissupeli kuin miniläppäri... Juu, vähän on ontuva tekosyy, mutta mitäs siitä.
Niinpä taidan ostaa itselleni synttärilahjaksi tabin ja siihen 3G-liittymän. Ja sitähän ei tarvitse Siipallekaan sen kummemmin perustella kun se on kerran lahja. Ja lahjasta ei voi kieltäytyä. ;-P


 

torstai 2. elokuuta 2012

Kepitellen kävelylenkillä

Tämä on sitten se treenipostaus, joten ehkä blogini muuttuu kaikenlaisesta normaalista nillityksestä sekä huttupostauksesta laihdutus- ja kuntoblogiksi (not). ;D 
Mutta asiaan siis.

Rantauduin kotiin välineostokseni kanssa ja pienen koirankusetuslenkin (jonka arvelin käyvän alkuverryttelystä) jälkeen valmistauduin itse asiaan. Säädin sauvojen remmit sopivan mittaisiksi ihan jo kotioloissa, että ei tarvitse häpäistä itseään julkisesti kun ei tajua, että mistä suunnasta pitää nykiä niitä remmejä. 
Huomasin, että sauvoihin oli selvennykseksi merkitty vasen ja oikea jos joku tyhmyyksissään yrittäisi pitää niitä väärinpäin (väittäisin sen olevan ergonominen mahdottomuus, mutta meitä on moneksi).

Tossut jalkaan ja menoksi. Ostin muuten (halvat) juoksutossut jo aiemmin, sillä kaikki omistamani vapaa-ajan kengät olivat liian kovapohjaisia reippaaseen hikikävelyyn. 
Sauvat tuntuivat köykäisiltä kantaa ja kipaistessani oikopolkua kohti ulkoilureittiä teinkin muutamia keppijumppaliikkeitä lapojen ja hartioiden alkulämmittelyksi. Mahdoin olla koominen näky...
Kuten aiemmin kerroin, on ongelmani reippaasti kävellessä se, että pyrin helposti jännittämään ja nostamaan hartioita huomaamattani, mistä aiheutuu tietysti jumia ja kipua sekä turvotusta sormiin. Sauvojen pitäisi siis toimia myös "hartiakontrollina" kävellessä kun pitää aktiivisesti kiinnittää huomiota asiaan.

Varsinaiselle hiekkatielle päästyäni sovittelin sauvat käsiini ja muistelin, että mitä niissä ohjeissa sanottiinkaan tekniikasta... "Pidennä ja madalla askeltasi ja pidä hartiat alhaalla". No niin, tuumasta toimeen.
Jotenkin sauvoja heilutellessa askel pidentyi ja madaltui ihan itsestään. Hartiat pysyivät alhaalla kun keskittyi kunnolla "sauvomaan" eikä vaan sipaisemaan maata sauvalla. Jos hartiat lähtivät nousemaan, sutaisi sauva helposti tyhjää. Eli hyvä kontrolli sille asialle.

Painelin menemään kuin hirvi alkumatkasta, mutta ihan pienen matkan päästä alkoi sääriini koskea ihan julmetusti. Siis tuohon etupuolelle, ikään kuin luuhun. Tuntui lähinnä penikkataudilta tai mielettömältä kasvukivulta. Yritin hiljentää vauhtia sellaiseen "verryttelyvauhtiin", mutta eihän siitä mitään tullut niiden sauvojen kanssa. Pysähtelin sitten pari kertaa lyhyellä matkalla ravistelemaan koipiani, mutta ei se oikein tuntunut auttavan.
Vaan periksihän ei anneta! Enkös luvannut tulla vaikka konttaamalla kotiin, joten tällä mennään.

Hammasta purren siis eteenpäin ja kohta jo saavuinkin urheilupuiston reiteille, josta siis "oikea" kuntoreitti vasta alkaa. Maasto on vaihtelevaa ja pitää sisällään muutaman perin vittumaisen mäen. 
Kipu tuntui edelleen säärissä (matkaa takana noin kilometri), mutta pysähdyin hetkeksi ja koitin rentouttaa kinttuja. Ilmeisesti sunnuntaina Siipan tahtiin vedetty kävelylenkki oli hieman liian kova kun ottaa huomioon erittäin kuralla olevan kuntoni.
Ruikutus sikseen ja akka mäkeen. Yhtäkkiä ilmeisesti paikat olivat lämmenneet ja hieman vertyneet, sillä kipu hellitti ja kulkeminen tuntuikin jo ihan mukavalta, vaikka hiki lensi kuin paremmissakin löylyissä.

En huomannut omalta kohdaltani, että olisin tehnyt "yleistä aloittelijan virhettä" eli sellaista Apuva-miehen kävelyä (saman puolen käsi ja jalka yhtä aikaa edessä). Jotenkin se sauva kädessä kulki luonnollisesti mukana, eiväthän tavallisestikaan kävellessä saman puolen raajat heilu samaan tahtiin.

Treenin tehokkuus tuli esiin sillä, että painelin edelliskerran lenkkini noin puoleen väliin ja aloin olla jo aika tattis. Päätin olla tappamatta itseäni ja käännyin kotiinpäin. Huomenna aion vetää koko aikomani lenkin, katsotaan kuinka käy.
Kotiinpäin lasketellessa kokeilin näitä erilaisia näkemiäni "tyylejä" ja täytyy ihmetellä, että miksi niitä keppejä viitsii kantaa mukanaan jos loppupeleissä raahaa niitä perässään? Tai no, jäähän siitä kätevä vana, jota myöten osaa sitten kotiin. Toinen tyyli, tämä "eteensä tökkiminen" oli ihan yhtä tehotonta.

Saapa nähdä koska iskiashermoni ottaa itseensä kunnolla. Eilenkin kankun päältä juili paikoitellen ihan kunnolla, mutta toisaalta kyseinen hermo ilmoittelee olemassaolostaan säännöllisesti muutenkin, joten en ota sitä niin vakavasti.
Hartioissa tuntui mukavasti, veri kiersi selkeästi eikä ikävää sormiturvotusta tuntunut eikä näkynyt. Suihkussa käytin hyväkseni hieromaominaisuutta ja täräytin jaloille sekä hartioille vesihieronnan.

Hauskaa on se, että aikaisemmin aina sanoin kävelyn ilman koiria olevan ihan teeskentelyä. No, nyt ollaan siinä pisteessä, että koirat ovat sen verran vanhoja pieruja, että haluavat mennä sellaista köpöttelyvauhtia. Tai Juniorin kanssa voisi vielä mennäkin reippaammin, mutta sille iskee aina sitten jossain kohdassa muutaman kilometrin jälkeen joku helvetin rakkovika ja se kuvittelee, että sitä pissattaa, joten pitää pysähtyä puskaan vähän väliä.
Nyt kun olen tähän "kuntokävelyrupeamaan" ryhtynyt, ei se tunnukaan hassummalta ilman koiriakaan. Maisema on ihan kaunista meilläpäin tähän aikaan vuodesta ja tuntuuhan se ihan palkitsevalta, että se mikä vielä viikko sitten veti ihan piippuun, ei enää olekaan niin paha. 
Ongelmaksi olen kehittänyt nyt juomapullon. Ilman sauvoja voi pulloa kanniskella kädessä, mutta sauvojen kanssa sitä vaihtoehtoa ei ole. Koska huonokuntoisena hikoilen paljon ja suutani kuivaa helposti, ottaisin mielellään vesipullon mukaani. Vaan mihin sen ripustan? Avaimet sentään menevät housuntaskussa, mutta pullo on "pikkuisen" isompi. Pitääkö hommata joku pro-asuste, jossa on oma paikka pullolle? Vyölaukkua en todellakaan suostu käyttämään! Tätä pitää pohtia...

Että tällä puheella sauvakävelen huomenna ja jatkossakin, ja toivon sen myös näkyvän ulkoisessa habituksessakin jossain vaiheessa. Kai nyt kolme kertaa viikossa liikuntaa on parempi kuin ei liikuntaa ollenkaan?

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Pirulle pikkusormi

Niinhän sitä sanotaan, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.
Käyköhän minulle nyt niin? Nimittäin kun tuossa joku päivä sitten pohdin niiden kävelysauvojen ostamista ja O.T. ja A. kommentoi, että moiset kapistukset lisäävät harjoituksen tehoa huimasti, jäi ajatus kytemään. 
Tunnetusti olen hieman yllytyshullu ja ajatus pallovartalon solakoitumisesta houkuttaa kummasti. Siis kun katsoo aamulla peilistä tätä miltei valaan mittoihin paisunutta ruhoaan, niin eipä paljoa naurata...


Lounastunnilla piipahdin läheiseen kauppakeskukseen etsimään apetta ja samalla horjahdin urheiluvälineliikkeeseen. Juu, arvasitte oikein... Sieltä tarttuivat mukaan ne kävelysauvat! IIIIKKK!!!! Siinä meni se periaate romukoppaan. Osasyynä ostopäätökseen oli varmasti alennettu hinta ja se, että podin vieläkin syyllisyyttä siirrettyäni eilisen hikilenkin tähän päivään ihan vaan sillä verukkeella, että halusin katsoa Olympialaisten kenttäratsastuksen yksilökisan ratkaisun, ja väsytti, ja ja... Tiedän, todella huono tekosyy. :-/


Niinpä ruoskin itseäni henkisesti ja lupasin mielessäni, että tänään teen sellaisen hikitreenin, että kotiin tullaan suurin piirtein konttaamalla. 
Koskapa kokemukseni sauvakävelystä rajoittuu lähinnä siihen, että olen katsellut ulkoilureiteillä näitä "dementiahiihtäjiä", jotka kuka milläkin tyylillä raahaavat niitä keppejä perässään tai tökkivät niillä jalkojensa eteen kädet koukussa kovin tehottoman näköisesti, päätin etsiä netistä parempaa tietoa. Hiihtoliiton sivuilta löytyikin varsin mainio opastus sauvakävelyn saloihin. Noilla ohjeilla sitten yritetään mennä ja nähtäväksi jää kuinka solmussa frouva on sauvoineen kun yrittää ohjeiden mukaan kepitellä menemään... Lupaan raportoida, mikäli hengissä selviän.


Kuva lainattu täältä

Hakusanojen kertomaa

Koska en nyt keksi mitään fiksua kirjoitettavaa, otetaanpa tähän katsaus hakusanoihin, joilla tänne nurkalle on viimeisen viikon aikana löydetty.

+850 suuntanumero
No tämähän on ihan selvä juttu. Juontaa juurensa siihen kun luulin Pohjois-Korean yrittävän värvätä minua riveihinsä. Joku rohkea kommentoija, joka oli saanut samasta suunnasta soittoja, uskaltautui lopulta vastaamaan ja kävikin kertomassa, että joku myyntitykkihän sekin sitten oli. Mikä pettymys! Minusta ei haluttukaan uutta Mata Haria maailmaan! Sittemmin soitot kyseisestä numerosta minulle ovat loppuneet. Taisivat siirtyä eteenpäin uhrien kalastelussa. 

biisi jää soimaan päähän vaikka en muista edes sanoja
No niin jää! Tiedän tunteen. Vaan mitä sille voi tehdä? Kuunnella jotain toista biisiä, joka peittoaa sen edellisen ärsyttävän päässä soivan biisin? Sori, ei ole tarjota mitään ulospääsyä tästä. 

crocs
Tähän en sitten kommentoi sen enempää kuin, että ei ole eikä tule. 

fifty shades of gray
Juu, ostettu on, mutta en ole aloittanut vielä. Säästän tämän seuraavaan lomaan, joka häämöttää parin viikon päässä. Ilmeisesti jonkun muunkin kiinnostus opukseen on herännyt kaikkien uutisointien myötä.
Muistinko kertoa, että tämä on trilogian ensimmäinen osa? 

fifty shades of gray suomeksi 
No ei ole käännetty, vielä. Että lukekaa englanniksi tai odottakaa. Kyllä se käännöskin sieltä varmasti tulee syksyn joulun kirjamarkkinoille... Niin ja tehdään tästä varmasti elokuvakin, eihän Hollywood voi missata moista tilaisuutta takoa rahaa. 

hengenvaarallinen saalis
Odottelen jo seuraavaa tuotantokautta, joka toivottavasti tulee, kiitos kysymästä. Lisätietoja voi käydä katsomassa Discovery-kanavan kotisivulta. 

hiipivä hölmöys
Vaivaa varmasti muitakin kuin minua näin ikävuosien karttuessa, mutta meillä tätä nimitystä käytetään äitini koirasta. Todellinen HooHoo, ollut jo pennusta asti, kuten olen kertonut.

jalkapohja elohiiri

On varmasti vittumainen vaiva, mutta minulla on yleensä elohiiri silmässä, ja se iskee yleensä kun on todella väsynyt. 
Mutta vielä vittumaisempi on suonenveto jalkapohjassa. Siihen ei auta magnesiumit eikä yltiöpäinen vedenjuontikaan. Erityisesti esiintyy meikäläisellä tuossa iskiaksen vaivaamassa kintussa. Ennalta ehkäiseväksi hoidoksi suositan villasukkia iltaisin. Sitten ei tarvitse yöllä pompata sängystä "oikaisemaan" kramppaavaa jalkapohjaa. Villasukkia saa toki pitää myös yöllä jos haluaa. Niin ja parhaat villasukat ovat sitten ne itse tehdyt.

koska kesä tulee 2012

Taisi mennä jo, pahoitteluni... Ainakin täällä etelän vetelissä kesäksi laskettaneen nuo muutamat hellepäivät, jotka menivät jo.

Toki elokuun puolenvälin jälkeen on luvassa taas kunnon kesäkelit. Tietysti, koska koulut alkavat (= silloin on aina hyvä sää) ja minulla on kesäloma osa 2.

kovamuoviset viinilasit
Tästä en ihan saa kiinni, että olisin blogistaniassa mainostanut tällaisia... Tai en ainakaan muista.
Toki taloudestamme tällaiset löytyvät. Ne on ostettu piknikkitarkoituksia varten muistaakseni maamme alkoholia myyvästä monopoliliikkeestä ja ovat osoittautuneet oikein hyviksi. Ne voi pestä koneessakin. Suosittelen.

Että tämmöisiä tällä kertaa. Kuukkeli on ihme vimpain, ei siitä mihinkään pääse. :)