perjantai 31. maaliskuuta 2017

Painonhallinnasta (tai -hallitsemattomuudesta)

Olen jo useamman päivän ajan ajatellut, että pitäisipä raapaista joku postaus, mutta kun ei ole oikein ollut mitään sanottavaa, niin eihän sitä niin vain raapaista...
Tänään sain ajatuksen aiheeksi, mutta kun harhailin blogimaailmassa lueskelemassa postauksia, sai Kukkapillin viimeisin postaus ajatukseni ihan muille urille. 

Puhutaan siis syömisestä. Ja läskistä. Ja laihuudesta. Lähinnä minusta siis.

Nuorena, noin 15-vuotiaasta aina yli kolmekymppiseksi saakka, olin laiha. Ehkä vähän liiankin laiha. Edustamani kropan malli oli tuolloin varmaan jotain ohkaisen päärynän tapaista, pieni yläpäästä ja leveä alapäästä. Ikuisesti muistan tätini kommentin siitä kuinka "tissitkin ovat kuin paistetut kananmunat". 
Opin siis siihen, että voin syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan. Paino pysyi kuin nakutettuna siinä tietyssä lukemassa. En ole koskaan ollut mikään suuri liikunnan ystävä, vaan liikuntani on pääsääntöisesti ollut hyötyliikuntaa. Punttisali tai joku ryhmäliikunta ovat minulle suorastaan kauhistus. Ja kun kotitaloudessa on käytännössä aina ollut koira tai useampi, on niiden kanssa tullut lenkkeiltyä ikäänkuin huomaamatta. Paino ei ollut minulla ongelma, eikä ruokakaan. Hyvä niin.
Minäkuvani toki on ollut aina sellainen, että en ole itseäni mitenkään kauniina pitänyt, ennemminkin sellaisena rumana ankanpoikasena. Peruskoulussa ajatusta vielä vahvistettiin "ihanien" kiusaajien taholta, jotka muistuttivat jatkuvasti siitä, että ei voi olla nätti jos päällä on äidin tekemät tai jostain käytettynä saadut vaatteet. Köyhiä kun oltiin. 

Vuodet vierivät ja kolmenkympin jälkeen tuli muutama kilo lisää, joista olin lähinnä iloinen kun en ollut enää ihan pelkkä luuviulu jonka päällä vaatteet roikkuivat.
Sitten tapasin Siipan, joka on kulinaristi, isolla Koolla. Tykkää kokkailla ja syö paljon. On tottunut siihen lapsena kotona kun äitinsä on ollut suurtalouskeittäjä. Suurtalous jatkui kotonakin, vaikka taloudessa oli vain kolme henkeä. ;)

Niinpä paino lähti salakavalasti nousuun huomaamatta siinä hedonistista elämää viettäessä nauttien hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja sanon huomaamatta siitä syystä, että tuolloin "harrastuksenani" oli käydä usein vaateostoksilla. Eipä sitä siinä huomannut, että joku rytky alkoi kiristää tai saumasta kirraamaan kun garderobia tuli uusittua vähän väliä. Ja se on hassu juttu, kuinka se oma peilikuva ei ole realistinen kun se kääntyy siellä omassa päässä siihen mielikuvaan, jonka on omassa päässään luonut ja taltioinut. Niinpä minuakin peilistä katsoi se ruma luuviulu, vaikka todellisuudessa alkoi heittää jo ylipainon puolelle.
Hääpukua tehtäessä muistan ensimmäisen kerran pohtineeni, että taidan olla vähän lihonnut, mutta sekään ei minua pahemmin ravistellut.

Vuodet vierivät ja elämässä tapahtui yhtä ja toista. Yhtäkkiä havahduin, että ylipainoa on enemmäin kuin laki sallii ja että jotain pitäisi tehdä. Olin vähän pöyristynyt siitä, että MINÄ olen ylipainoinen. MINÄ, joka olen aina ylpeillyt sillä, että voin syödä mitä vaan ja miten paljon vaan eikä tunnu missään. Vaan nyt tuntui. 
Päätinkin sitten rehvakkaasti ottaa itseäni niskasta kiinni ja käydä läskintappotalkoisiin. Sanoisin, että olin tuolloin ylipainoinen, mutta en mikään megaläski. Karppaamalla kuntoon, oli mottoni. Minun kun oli äärettömän helppo jättää "huonot hiilarit" pois ruokavaliostani psoriasikseni vuoksi. Niinpä lensi romukoppaan pottu ja valkoinen pasta sekä vaalea leipä. Lähinnä pihviä ja salaattia oli ruokani mun. Ja tietty punaviiniä sai juoda. Joten ei paha. Välillä pitkin hampain närkin täysjyväriisiä tai taysjyväpastaa pienissä määrin. Siihen aikaan kävin myös vähintään kerran viikossa ratsastamassa, joten liikuntaakin tuli kivasti. Ja paino putosi. Nopeasti. Paljon. Mentiin jo alle kuudenkymmenen kilon, joka oli tavoitteeni ja joka varmaan olisi ollut melko normaali paino meikäläiselle vaikka olisi ollut muutama kilo sen päällekin.

Tällä mentiin jonkun aikaa ja kuulin usein kuinka "sä olet laihtunut ihan hirveästi" sillä tavalla ihaillen, kuten tiedätte. Tässä yhteiskunnassa ihaillaan laihoja ja erityisesti niitä jotka ovat olleet läskejä ja saavuttaneet laihuuden autuuden.
Jossain kohdassa kyllästyin totaalisesti siihen "hyväkarppaukseen". Koin, että yksitoikkoista on kun niin puritaanisesti kavahdin sitä valkoista vehnää ja kaikkia herkkuja. Joten annoin mennä taas. Ja kyllähän sen tietää, että kun yli neljäkymppinen akka herkuttelee ja punkuttelee, mutta ei käy punttiksella tai hikijumpassa vaan ainoastaan hissuttelee koirien kanssa korttelin ympäri, tulee läski takaisin. Pyytämättä. Nopeasti. Ja isosti...

Havahduin joskus viime vuonna, että ihan oikeasti, mä olen ihan järjettömän lihava. Ja huonokuntoinen. Halusin kohottaa kuntoa ja pudottaa painoa. Mutta en ollut halukas millekään omituiselle dietille tai "oikotielle onneen", vaan halusin jotain sellaista, joka jäisi elämääni pysyvästi. Lakkasin käymästä vaa'alla, koska masennuin joka kerta punnituksesta.
Ja jotenkin kuin pyynnöstä YLE lanseerasi Jenny Lehtisen johdolla Vaakakapinan Marja Hintikka live -ohjelman jälkimainingeissa. Jenny ja läskimyytinmurtajat käynnistyi naamakirjassa vuodenvaihteessa.

Olen kokenut tämän "lopeta laihduttaminen" -ajatuksen todella lohdulliseksi itselleni! Totta tosiaan, olen rytmittänyt päivääni sopivan määrän aterioita sopivalla välillä. Joo, syön aamiaista ja välipalaakin, mitä en ole ennen harrastanut kun se on ollut mielestäni sitä "vääränlaista syömistä". Ja se vain johti siihen, että töistä kotiin mennessä oli niin kiljuva nälkä, että olisi voinut syödä jääkaapin saranoineen päivineen.
Samalla olen omaksunut ajatuksen, että mikään ei ole kiellettyä. Aiemmin olen aina "kuurilla ollessani" kieltänyt kaikki herkut kategorisesti, mikä johti vain siihen, että pulla ja karkki himottivat ihan vietävästi. Nyt kun nekin ovat sallittuja, ei niitä teekään mitenkään koko aikaa mieli, koska se ruokarytmi on muuten aika hyvin kuosissa. Tunnustan toki syöneeni tällä viikolla ihanaa juustokakkua (kollega tarjosi synttäreidensä kunniaksi!) sekä alkuviikosta söin jonain iltana pakastepitsan iltapalaksi! Maailmani ei loppunut enkä kokenut epäonnistuneeni. Hyvä minä! 

Oli jännä myös huomata, että kyllä, vaatteet alkoivat tuntua löysemmiltä jo sillä, että ateriarytmi on kunnossa vaikka minulla edelleen on haasteita nukkumisen kanssa, lähinnä niin, että minun pitäisi nukkua enemmän, pidemmät yöunet. Liikunnaksi valikoin itselleni kuntopyörän polkemisen (kuolettavan tylsää, mutta sellainen löytyy kotoa) sekä reippaat kävelyt yksin, ilman koiria tai Siippaa, koska näin minä määrään tahdin. Edelleen, minua ei minnekään punttisalille saa edes kilon kappaleina. Tai ryhmäliikuntaan. Not in a million years!
Punnitukseen jouduin taannoin pakon edessä terveystarkastuksen yhteydessä, mutta se olikin ihan jees kun paino oli tippunut muutaman kilon. Sen jälkeen en ole vaa'alla käynyt.

Tämän positiivisuuden jälkeen on pakko myöntää, että nyt on tullut vähän takapakkia kun olin kolme kertaa peräkkäin räkätaudissa enkä uskaltanut ajatellakaan mitään hikiliikuntaa kuukauden jatkuneen hakkaavan yskän jälkeen. Eilen minua katsoi peilistä taas se järjettömän lihava ihminen, joka oli jo hetkiseksi kadonnut jonnekin.
Vaan nyt pitää taas ryhdistäytyä, onneksi sääkin kai jo kallistuu keväisemmäksi, joten voi reippailla ulkoilmassa ja kuntopyörälle voi näyttää pitkää nenää useammin.

En nyt ole ihan varma, mikä tämän järjettömän pitkän vuodatuksen pointti oli, muu kuin se, että pitää yrittää rakastaa itseään olipa sitten minkä kokoinen vaan ja että oman pään sisäinen maailma on jännä juttu. 
Nyt kun näin keski-ikäisenä katson elämääni taaksepäin, voin rehellisesti sanoa, että nyt, vasta nyt voin aidosti sanoa pitäväni itsestäni. Tiedän, että minulla on noin 20 liikakiloa, ehkä jopa 25, mutta nyt osaan olla itselleni armollinen sen suhteen. En murehdi joka päivä läskin määrää tai sitä, että satuin syömään palan pullaa kun joku tarjosi. Samalla olen tosi surullinen siitä, että en nuorena rakastanut itseäni ja että minäkuvani on ollut ihan hirveän vääristynyt. On se sitä varmasti vieläkin, mutta nykyään ajattelen olevani kuitenkin ihan kiva ihminen, jonka seurassa saattaa joku vahingossa viihtyäkin. Ja joskus näytän omasta mielestäni jopa ihan kivaltakin.

Tähän loppuun laittaisin itsestäni erinäisiä valokuvia jos kehtaisin. Mutta en kehtaa. Ehkä joskus. :)

Ihanaa viikonloppua! <3

P.S. Tietääkö kukaan mihin Rantis on kadonnut? :-/