perjantai 31. maaliskuuta 2017

Painonhallinnasta (tai -hallitsemattomuudesta)

Olen jo useamman päivän ajan ajatellut, että pitäisipä raapaista joku postaus, mutta kun ei ole oikein ollut mitään sanottavaa, niin eihän sitä niin vain raapaista...
Tänään sain ajatuksen aiheeksi, mutta kun harhailin blogimaailmassa lueskelemassa postauksia, sai Kukkapillin viimeisin postaus ajatukseni ihan muille urille. 

Puhutaan siis syömisestä. Ja läskistä. Ja laihuudesta. Lähinnä minusta siis.

Nuorena, noin 15-vuotiaasta aina yli kolmekymppiseksi saakka, olin laiha. Ehkä vähän liiankin laiha. Edustamani kropan malli oli tuolloin varmaan jotain ohkaisen päärynän tapaista, pieni yläpäästä ja leveä alapäästä. Ikuisesti muistan tätini kommentin siitä kuinka "tissitkin ovat kuin paistetut kananmunat". 
Opin siis siihen, että voin syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan. Paino pysyi kuin nakutettuna siinä tietyssä lukemassa. En ole koskaan ollut mikään suuri liikunnan ystävä, vaan liikuntani on pääsääntöisesti ollut hyötyliikuntaa. Punttisali tai joku ryhmäliikunta ovat minulle suorastaan kauhistus. Ja kun kotitaloudessa on käytännössä aina ollut koira tai useampi, on niiden kanssa tullut lenkkeiltyä ikäänkuin huomaamatta. Paino ei ollut minulla ongelma, eikä ruokakaan. Hyvä niin.
Minäkuvani toki on ollut aina sellainen, että en ole itseäni mitenkään kauniina pitänyt, ennemminkin sellaisena rumana ankanpoikasena. Peruskoulussa ajatusta vielä vahvistettiin "ihanien" kiusaajien taholta, jotka muistuttivat jatkuvasti siitä, että ei voi olla nätti jos päällä on äidin tekemät tai jostain käytettynä saadut vaatteet. Köyhiä kun oltiin. 

Vuodet vierivät ja kolmenkympin jälkeen tuli muutama kilo lisää, joista olin lähinnä iloinen kun en ollut enää ihan pelkkä luuviulu jonka päällä vaatteet roikkuivat.
Sitten tapasin Siipan, joka on kulinaristi, isolla Koolla. Tykkää kokkailla ja syö paljon. On tottunut siihen lapsena kotona kun äitinsä on ollut suurtalouskeittäjä. Suurtalous jatkui kotonakin, vaikka taloudessa oli vain kolme henkeä. ;)

Niinpä paino lähti salakavalasti nousuun huomaamatta siinä hedonistista elämää viettäessä nauttien hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja sanon huomaamatta siitä syystä, että tuolloin "harrastuksenani" oli käydä usein vaateostoksilla. Eipä sitä siinä huomannut, että joku rytky alkoi kiristää tai saumasta kirraamaan kun garderobia tuli uusittua vähän väliä. Ja se on hassu juttu, kuinka se oma peilikuva ei ole realistinen kun se kääntyy siellä omassa päässä siihen mielikuvaan, jonka on omassa päässään luonut ja taltioinut. Niinpä minuakin peilistä katsoi se ruma luuviulu, vaikka todellisuudessa alkoi heittää jo ylipainon puolelle.
Hääpukua tehtäessä muistan ensimmäisen kerran pohtineeni, että taidan olla vähän lihonnut, mutta sekään ei minua pahemmin ravistellut.

Vuodet vierivät ja elämässä tapahtui yhtä ja toista. Yhtäkkiä havahduin, että ylipainoa on enemmäin kuin laki sallii ja että jotain pitäisi tehdä. Olin vähän pöyristynyt siitä, että MINÄ olen ylipainoinen. MINÄ, joka olen aina ylpeillyt sillä, että voin syödä mitä vaan ja miten paljon vaan eikä tunnu missään. Vaan nyt tuntui. 
Päätinkin sitten rehvakkaasti ottaa itseäni niskasta kiinni ja käydä läskintappotalkoisiin. Sanoisin, että olin tuolloin ylipainoinen, mutta en mikään megaläski. Karppaamalla kuntoon, oli mottoni. Minun kun oli äärettömän helppo jättää "huonot hiilarit" pois ruokavaliostani psoriasikseni vuoksi. Niinpä lensi romukoppaan pottu ja valkoinen pasta sekä vaalea leipä. Lähinnä pihviä ja salaattia oli ruokani mun. Ja tietty punaviiniä sai juoda. Joten ei paha. Välillä pitkin hampain närkin täysjyväriisiä tai taysjyväpastaa pienissä määrin. Siihen aikaan kävin myös vähintään kerran viikossa ratsastamassa, joten liikuntaakin tuli kivasti. Ja paino putosi. Nopeasti. Paljon. Mentiin jo alle kuudenkymmenen kilon, joka oli tavoitteeni ja joka varmaan olisi ollut melko normaali paino meikäläiselle vaikka olisi ollut muutama kilo sen päällekin.

Tällä mentiin jonkun aikaa ja kuulin usein kuinka "sä olet laihtunut ihan hirveästi" sillä tavalla ihaillen, kuten tiedätte. Tässä yhteiskunnassa ihaillaan laihoja ja erityisesti niitä jotka ovat olleet läskejä ja saavuttaneet laihuuden autuuden.
Jossain kohdassa kyllästyin totaalisesti siihen "hyväkarppaukseen". Koin, että yksitoikkoista on kun niin puritaanisesti kavahdin sitä valkoista vehnää ja kaikkia herkkuja. Joten annoin mennä taas. Ja kyllähän sen tietää, että kun yli neljäkymppinen akka herkuttelee ja punkuttelee, mutta ei käy punttiksella tai hikijumpassa vaan ainoastaan hissuttelee koirien kanssa korttelin ympäri, tulee läski takaisin. Pyytämättä. Nopeasti. Ja isosti...

Havahduin joskus viime vuonna, että ihan oikeasti, mä olen ihan järjettömän lihava. Ja huonokuntoinen. Halusin kohottaa kuntoa ja pudottaa painoa. Mutta en ollut halukas millekään omituiselle dietille tai "oikotielle onneen", vaan halusin jotain sellaista, joka jäisi elämääni pysyvästi. Lakkasin käymästä vaa'alla, koska masennuin joka kerta punnituksesta.
Ja jotenkin kuin pyynnöstä YLE lanseerasi Jenny Lehtisen johdolla Vaakakapinan Marja Hintikka live -ohjelman jälkimainingeissa. Jenny ja läskimyytinmurtajat käynnistyi naamakirjassa vuodenvaihteessa.

Olen kokenut tämän "lopeta laihduttaminen" -ajatuksen todella lohdulliseksi itselleni! Totta tosiaan, olen rytmittänyt päivääni sopivan määrän aterioita sopivalla välillä. Joo, syön aamiaista ja välipalaakin, mitä en ole ennen harrastanut kun se on ollut mielestäni sitä "vääränlaista syömistä". Ja se vain johti siihen, että töistä kotiin mennessä oli niin kiljuva nälkä, että olisi voinut syödä jääkaapin saranoineen päivineen.
Samalla olen omaksunut ajatuksen, että mikään ei ole kiellettyä. Aiemmin olen aina "kuurilla ollessani" kieltänyt kaikki herkut kategorisesti, mikä johti vain siihen, että pulla ja karkki himottivat ihan vietävästi. Nyt kun nekin ovat sallittuja, ei niitä teekään mitenkään koko aikaa mieli, koska se ruokarytmi on muuten aika hyvin kuosissa. Tunnustan toki syöneeni tällä viikolla ihanaa juustokakkua (kollega tarjosi synttäreidensä kunniaksi!) sekä alkuviikosta söin jonain iltana pakastepitsan iltapalaksi! Maailmani ei loppunut enkä kokenut epäonnistuneeni. Hyvä minä! 

Oli jännä myös huomata, että kyllä, vaatteet alkoivat tuntua löysemmiltä jo sillä, että ateriarytmi on kunnossa vaikka minulla edelleen on haasteita nukkumisen kanssa, lähinnä niin, että minun pitäisi nukkua enemmän, pidemmät yöunet. Liikunnaksi valikoin itselleni kuntopyörän polkemisen (kuolettavan tylsää, mutta sellainen löytyy kotoa) sekä reippaat kävelyt yksin, ilman koiria tai Siippaa, koska näin minä määrään tahdin. Edelleen, minua ei minnekään punttisalille saa edes kilon kappaleina. Tai ryhmäliikuntaan. Not in a million years!
Punnitukseen jouduin taannoin pakon edessä terveystarkastuksen yhteydessä, mutta se olikin ihan jees kun paino oli tippunut muutaman kilon. Sen jälkeen en ole vaa'alla käynyt.

Tämän positiivisuuden jälkeen on pakko myöntää, että nyt on tullut vähän takapakkia kun olin kolme kertaa peräkkäin räkätaudissa enkä uskaltanut ajatellakaan mitään hikiliikuntaa kuukauden jatkuneen hakkaavan yskän jälkeen. Eilen minua katsoi peilistä taas se järjettömän lihava ihminen, joka oli jo hetkiseksi kadonnut jonnekin.
Vaan nyt pitää taas ryhdistäytyä, onneksi sääkin kai jo kallistuu keväisemmäksi, joten voi reippailla ulkoilmassa ja kuntopyörälle voi näyttää pitkää nenää useammin.

En nyt ole ihan varma, mikä tämän järjettömän pitkän vuodatuksen pointti oli, muu kuin se, että pitää yrittää rakastaa itseään olipa sitten minkä kokoinen vaan ja että oman pään sisäinen maailma on jännä juttu. 
Nyt kun näin keski-ikäisenä katson elämääni taaksepäin, voin rehellisesti sanoa, että nyt, vasta nyt voin aidosti sanoa pitäväni itsestäni. Tiedän, että minulla on noin 20 liikakiloa, ehkä jopa 25, mutta nyt osaan olla itselleni armollinen sen suhteen. En murehdi joka päivä läskin määrää tai sitä, että satuin syömään palan pullaa kun joku tarjosi. Samalla olen tosi surullinen siitä, että en nuorena rakastanut itseäni ja että minäkuvani on ollut ihan hirveän vääristynyt. On se sitä varmasti vieläkin, mutta nykyään ajattelen olevani kuitenkin ihan kiva ihminen, jonka seurassa saattaa joku vahingossa viihtyäkin. Ja joskus näytän omasta mielestäni jopa ihan kivaltakin.

Tähän loppuun laittaisin itsestäni erinäisiä valokuvia jos kehtaisin. Mutta en kehtaa. Ehkä joskus. :)

Ihanaa viikonloppua! <3

P.S. Tietääkö kukaan mihin Rantis on kadonnut? :-/

25 kommenttia:

  1. Oi voi, tästä aiheesta voisin kirjoittaa romaanin tai oman postauksen, mutta tyydyn toteamaan, että tiedän mistä puhut! Olen ollut se alle 50 kiloinen luikku, ollut tyytyväinen muutamaan lisäkiloon ja sitten jossain vaiheessa huomannut, että niitä on enemmänkin kuin muutama. Ja sitten saanut ne pois - ja takaisin. Ollut jossain vaiheessa tyytyväinen itseeni, sinut syömisteni ja peilikuvani kanssa ja sen haluaisin takaisin. Vaakakapina kuulostaa juuri siltä.

    Miten se on niin vaikea hyväksyä itseään sellaisena kuin on? Tämän ikäisenä (lähennellessä 50) saa eletyt vuodet jo näkyäkin, mutta miten tolkuttaa se sille pienelle äänelle joka herää peilien kohdalla ja silloin, kun sitä juustokakkua on tarjolla?

    Esikoinen leipoo juuri jotain, johon tulee valko-ja tavissuklaata. Ihanaa ja plään ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis Ihanaa ja Plääh ;-)

      Poista
    2. Ehkä suurin syy sille itsensä hyväksymisen vaikeudelle on tämä yhteiskunta, joka on kertakaikkisen ulkonäkökeskeinen. Ja itsetunnon pitää olla raudanluja jos ei koskaan eikä missään kohdassa pohdi edes pientä hetkeä sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

      Olen nyt Vaakakapinan hengessä koittanut opetella pitämään itsestäni enemmän ja olemaan itselleni armollisempi. Söinkin viikonloppuna sipsejä JA jäätelöä, kyllä se siitä. :D

      Poista
  2. Ikäähän se vaatii lisää, että oppii hyväksymään kroppaansa. Minulla on aina ollut pitkä ja hoikka kroppa, kunnes ikää tuli n 50 ja erinäisten sairauksien kanssa kiloja myös. Näillä mennään.

    Laitoin sinulle s-postia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se menee, näillä mennään. :)

      Vastasinkin postiisi.

      Poista
  3. Jojoilija täällä Hei! Nelikymppisenä tajusin että terveellisempää itselleni on olla ylipainoinen kuin jojoilija 25 kilon kanssa koko ajan. Jotenkin sitä oppi tykkäämään näistä omista muhkuroista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poistin tuon toisen kommenttisi, koska se oli mielestäni ihan identtinen tämän kommentin kanssa. Tai sitten mulla haritti silmä. :)

      En voi väittää tykkääväni näistä muhkuroista ja erityisesti inhoan tuota maharöllöä, sillä näköjään olen tällainen keskivartalolihava. Ei minua se haittaa, että on vähän reittä, persettä ja tissiä, mutta maha voisi pienentyä. Ihan jo terveydellisistäkin syistä.

      Mutta samaa mieltä olen, että jojoilu jos mikä on epäterveellisempää kuin tasaisena pysyvä (yli)paino.

      Poista
  4. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Hienoa, että olet oppinut tykkäämään itsestäsi sellaisena kuin olet. Tuohon kai sitä itse kunkin kannattaisi pyrkiä, mutta se vain tuntuu olevan kovin vaikea juttu. Miksei tällaisia asioita itsehyväksyntää myydä kaupassa? ;-)

    Kummia nuo peilikuvat. Meillä on kotona peili, jossa näytän aina lihavalta. Sitten kun näen itseni valokuvissa, en näytäkään niissä yhtä lihavalta, mutta kamerahan tunnetusti vääristää. Salilla taas jos satun katsomaan itseäni vahingossa peilistä, näytän melko säälittävältä rimpulalta. Mutta salin peilit vääristävät nekin.

    Kiitos, että jaoit oman tarinasi. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se olisi hienoa jos itsehyväksyntää myytäisiin kaupassa! Ostaisin ja vaikka joka viikko lisää. :)
      Se on jännä tosiaan, kuinka sitä peilikuvaa hallitsee se oman mielen antama kuva. Päivän voi oikeasti pilata se "väärännäköinen" peilikuva joskus. Toisinaan sille viittaa kintaalla, vetää korkkarit jalkaan ja sipaisee punaa huuleen ja lähtee kaupungille hymyssä suin. Sellainen päivä pitäisi olla joka päivä, meillä kaikilla.

      Kiitos itsellesi oman tarinasi jakamisesta! Siitähän tämä ajatus lähti. :)

      Poista
  6. Kai ootte huomanneet, että kun katsoo vanhoja valokuviaan, niissä on aina tosi nätti? Mutta oliko silloin omasta mielestään nätti? NO EI. Samoin, jos ei nyt ole omasta mielestään nätti, viiden vuoden päästä katsoo näitä nykyisiä kuvia jaa tuumaa, että olinpa tuolloin vielä nätti. Miten paljon hukkaan heitettyä nättiyttä kautta vuosien :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä ihan totta !

      Just luin jostain kolumnin, olisiko ollut Jenni Kokander joka pakisi kauniisti kiloista ja iloista. Minusta siinä oli viisaita ajatuksia ja ajattelemisen aihetta muutenkin.

      Yhden (toistaiseksi parantuneen) syömishäiriöisen teinin äitinä toivon hartaasti että hän, eikä yksikään kasvava nuori, ei kuulisi yhtään ajattelematonta kommenttia aikuisilta vartalonsa muodosta tai muodottomuudesta. Me taidamme olla sitä sukupolvea joiden vanhemmat auliisti kommentoivat juuri mainitsemillasi 'tissit kuin paistetut kananmunat' mukahupaisilla kommenteilla. Kyllä niistä muistijälki jää. Ja siksi ruoskimme itseämme vuodesta toiseen ulkomuotomme vuoksi.

      Entisenä hyvin aktiivisena liikkujana murehdin kun jaksan nykyistä habitustani. Nuoresta ruoskasta tuli pullapitko. Mutta toisaalta, elämää ei voi säätää mielensä mukaan, sattuma tuo mukaan aivan outoja kuvioita ja mukana on pakko sätkiä.

      Iloa kevääseesi, sulla Ässä on hyvä asenne nyt. Pidä se.

      Poista
    2. Kun vaan joku keksis että jokainen on ihminen- olkoon laiha tai lihava- pitkä tai lyhyt. Kaikki te,joka olette siihen kirjoittanut - ette tiedä, mitä on ollaa koko elämän aikana lihava ihminen. Itkette oma parikymmentä lisäkiloa, mitä olis helppoa pudottaa. Olin jo 5 luokalla lähes 50 kiloa. Ja se painopudottaminen alkoi nuorena 20 v ja on koko elämän aikana on tuonut minulle vaan lisäkiloja . Olen aina laihduttanut ja ei ole viimeiset 10 vuotta kertakaan kaupasta ostanut karkkejä, eikä syö pizza eikä shipsejä, eikä limsaa. Nyt vasta 60 ikäisenä olen lopettanut ne painopudotukset ja on 2 vuotta pysynyt paino samalla tasolla. Ei tarvitse minulle sanoa että laihduttaminen on helppoa. Kiitos kirjoituksesta -s- , oli heti miettimisen aihetta . Kun olisin niin laiha kun Satu tuntisin elämän iloa ja ei valittäsi ulkonäöstä , ihmisiä on erilaisia . Iloitse ettei ole läski .

      Poista
    3. Ana: Mä en kyllä ole juuri yhdessäkään kuvassa mielestäni nätti. Ehkä se on se kun on lapsena sitä huomauttelua kuullut riittämiin. Olen ihan aidosti ollut todella huonolla itsetunnolla varustettu ja kovin usein pelännyt, että en riitä tai kelpaa. Joskus kolmenkympin jälkeen olen löytänyt ääneni ja puolustanut heikompia. Jännää sekin, mutta siitä ehkä enemmän jossain toisessa postauksessa.

      Hirnakka: Jenni Kokanderilla on aika hyvä asenne noin ylipäänsä. Ja todellakin, olen niin samaa mieltä siitä, että jokaisen pitäisi miettiä miten kommentoidaan yhtään kenenkään ulkomuotoa. Tai pitääkö ylipäänsä kommentoida mitenkään?
      Ei kai tässä voi oikein muuta sanoa kuin että elämä on... Tähän asti on tultu näillä eväillä ja tästä eteenpäin jatketaan tavalla tai toisella.

      Na-ta: Olet oikeassa, en tiedä mitä on olla lihava koko ikänsä. Olin lapsena ja nuorena sitä luisevaa sorttia. Mutta usko pois, siitä laihuudesta voi kärsiä ihan yhtä paljon kuin lihavuudesta, henkisesti. Siksi minä en sano kenellekään, mitä jonkun pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Oman mielipiteeni voin kertoa, mutta se ei tarkoita, että se olisi ainoa totuus.
      Ja ihanaa, että olet lopettanut laihduttamisen! Se on oikea oivallus. Minä en ainakaan väitä, että laihduttaminen on helppoa. Jos se olisi, ei kai kukaan olisi lihava?
      Iloitaan kaikki siitä, että olemme upeita naisia, olimmepa sitten laihoja tai lihavia. :)

      Poista
    4. Kiitos sinulle -S-. mua harmittaa nyt mitä kirjoitin. Mutta olin niin väsynyt laihdutusjutuista, kun niitä on kirjoittanut oikeasti laiha ihminen . Kun olisin niin laiha ei kirjoittasi ikinä lihavista eikä niiden ongelmista, eikö ole ikinä kirjoittanutkaan- että miten kauhea laiha tuo ihminen on ja miksi hän ei syö , miksi tuo laiha ihminen kirjoittaa säästöliekeistä ja että hän ei ymmärrä miksi lihavat ei onnistuu laihduttamaan. Ja se teki niin pahan mielen että olisin kirjoittanut vielä rumempi ... , mutta anteeksi . meitä on kaikenlaisia .

      Poista
    5. Na-ta, pyydän anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Ei ollut tarkoitus hyökätä ketään vastaan tai arvostella. Kirjoitin vain omasta elämästäni ja täysin omasta näkökulmastani, eikä tarkoitukseni ollut millään lailla alentaa ketään tai saada muita tuntemaan oloaan kurjaksi. Olen todella pahoillani, jos näin on käynyt. Meillä kaikilla on omat ongelmamme, eikä toisten ongelmia ole aina helppo ymmärtää. Yritän itsekin muistaa tämän vastaisuudessa paremmin.

      Poista
  7. Huoh. Havahduin minäkin läskistyneeni talven vötkistelyn ja syömisen jäljiltä. Iljetti. Toisaalta tiedän puutahakauden auetessa, ettei ruoka käy mielessäkään. On niin paljon mukavaa puuhaa ulkona. En ole ikuna mitää kuureja pitänyt, tarvittaessa olen pienentänyt ruoka-annosta ja lisännyt kulutusta. Se on aina toiminut.

    Ihana bonus odottaa kesäkuussa - meille tulee viimein koiravauva! Monta vuotta meni ilman koiria ja siis myös ilman lenkkeilyä. Taas se alkaa! Ilman koiraahan EI voi käydä lenkillä. Se on niin nähty.

    Ja mukava kun pistit taas elonmerkin - sua on kaivattu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mun ongelma on se, että mulla on a) liian pieni puutarha b) liian laiska asenne hikiliikkumiseen. :)

      Vaan asiaa! Koira! Mihin te nyt päädyitte? Siihen tsekkiläiseen? Vai johonkin muuhun? Voi ihanuus... Onneksi meillä on nyt sellainen tilanne, että ei kannata mitään koirakuumetta keräillä. ;)

      Poista
  8. Mä oon vähän keskivartalolihava, vaikka oonkin hoikka noin yleisesti ottaen ja ihan normaalipainoinen. Itseäni pidin nuorempana maailman rumimpana naisena, kiitos koulukiusaamisen. Jossain kohtaa sitten täysi-ikäisenä aloin saada päinvastaista palautetta, jolloin alkoi minäkuva pikku hiljaa parantua ja omaa asennettakin yritin tietoisesti muuttaa. Nyt oon siinä tilanteessa, että en jaksa käyttää energiaa itseni inhoamiseen tai arvosteluun. Toki on niitä päiviä, kun peilistä katsoo tosi ruma ämmä, mutta olen oppinut ajattelemaan, että entäs sitten. Toisaalta tiedän, että osaan laittaa itseni myös aika nätiksi ja jos jaksaa hymyillä ja olla mukava, niin elämä on kivaa ja muut ihmiset myös. Ja olen myös oppinut, että miehille kelpaa aina, naisten on turha stressata ulkomuodostaan. Ja jos taas on joku mies, joka kritisoi jotain, niin sellaiselle kannattaa vain antaakin kenkää. Elämästä kannattaa nauttia, stressaamatta painosta. Rajansa tietysti kaikella ja terveydestä on syytä pitää huolta, mutta omana itsenään pääsee jo tosi pitkälle. Kun hyväksyy itsensä ja alkaa elää tyytyväisenä, niin that's it. Paitsi onhan siinä se ongelma, että oli nainen minkä näköinen tahansa, mutta kun on iloinen ja itseensä tyytyväinen, niin jos sattuu liikkumaan ihmisten ilmoilla, niin miehistä on huomattavasti enemmän tarjontaa, kuin on kysyntää. Kai sekin on tiettyyn rajaan asti hyvä juttu, mutta välillä taas ei. Itsestään kannattaa kuitenkin tykätä ja lisäksi pitää olla loukkaamatta kenenkään toisen ulkonäköä (tai muutakaan ominaisuutta), niin sillä pääsee mielestäni jo pitkälle hyvässä elämässä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just näin, Marra, hyviä pointteja. Ja vaikka niitä itseinhon tunteita olisikin, niin siitä pitäisin tiukasti kiinni, että toisia ei pidä loukata.

      Se on jännä juttu se kiusaaminen. Miten syvät jäljet ja arvet se jättää, ja siltikin joskus käy mielessä, että kiusaamisen uhreihin ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti. Valitettavasti. Olen iloinen, että sinä olet noussut siitä suosta. :)

      Poista
  9. Olet mun mielestä ihan oikeassa, jokainen olkoon sellainen kuin huvittaa koska meillä ei ole kuin tämä yksi elämä. Ainoastaan niissä tapauksissa joissa ylipainosta on suoranaista terveydellistä haittaa, on syytä tehdä asialle jotain.
    Henkilökohtaisesti olen väsynyt akkoihin (ystävissäni muutamia) jotka imevät näkkileipää ja nakertavat jotain vtun tofua ja valittavat kun paino ei putoa. No ei putoa ei jos mitään ei tee ja ylipäätään, miksi kaikkien pitäisi olla sen kirotun BMI:n ihannelukemissa?

    Itselläni on ollut tuo lihomattomuuden "ongelma" jo pitkään ja nyt odotankin innolla mitä tulemaan pitää, tässä on näet menossa 12. päivä menossa ilman röökiä ja kyllä, ruoka on alkanut maistumaan helvetin paljon paremmalta.

    Hyvää kesän alkua ♥

    VastaaPoista
  10. Oletkos sä kuules hengissä?
    Itsekin olin pois täältä aina näihin päiviin asti mutta nyt taas täällä ja olis ihan kiva kuulla jotain, ei tartte välttämättä mitään eeppistä mutta edes tieto siitä että oot elävien kirjoissa?

    Kaikkea hyvää ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, elossa ollaan. On vaan ihan järjetön "kirjoittajan kooma"! Tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa tänne blogiin, joten olenkin sitten ollut hiljaa ja toki nyt eletään sitä aikaa vuodesta kun haluaisin vain käpertyä omaan itseeni siihen saakka kunnes aurinko taas näyttäytyy. Toki nyt toi perskuleen Hirnakka heitti jonkun haasteen... Ehkä koitan pohtia, olisiko siihen jotain annettavaa. :) Elämä on tasaista: töissä käyn, koiria ulkoilutan ja hellin läskejäni hyvällä ruualla huuhtoen sen alas hyvällä punaviinillä. ;)

      Kiva kun olet palannut. Olen välillä käynyt kuikuilemassa, että olisiko jotain elonmerkkejä blogissa, mutta hiljaista on siellä sunkin suunnalla ollut. Toivottavasti sulla on kaikki suurinpiirtein OK ja terveyskin niin hyvällä mallilla kuin voi olla.

      Ja ihanaa kun kävit raapustamassa parit rivit. <3

      Poista
    2. Mukavaa kun vastasit eli hienoa että oot hengissä!
      Eihän mullakaan mitään varsinaista sanottavaa ole ja mun tapani kirjoittaa on se, että mä vaan istun koneen ääreen ja alan kirjoittamaan koska mulla ei ole hajuakaan mistä kirjoittaisin. Yleensä teksti "alkaa elämään" jo muutaman rivin jälkeen mutta on niitä sellaisiakin päiviä että saatan kirjoittaa pari sivua jotka sitten tuhoan koska teksti ei miellytä. Mun käytäntöni on näet se - Polga opetti - että kirjoitan (Libre Office/writer) tekstinkäsittelyohjelmalla tekstin, kopioin sen ja liitän sen sitten bloggeriin koska alkuaikoina, Tavan Elämää - blogia pitäessäni ja opetellessani bloggaamisen saloja, kävi jokusen kerran niin että valmis teksti hävisi bittiavaruuteen ja vitutuksesta rutisevien verisuonien ääni kuultiin naapurikylässä asti. Onneksi Polga oli jo silloin lukijakunnassa ja hääp sitten neuvoi mua.

      Tulihan vähän perusteellisempi selvitys koska olen jo niin vitun erakoitunut että en pelkästään terrorisoi satunnaisesti tapaamiani ihmisiä järjettömällä puhetulvalla, vaan näköjään myös täyttämällä heidän kommenttilaattikkonsa jos jonkinlaisilla horinoilla :D

      Oikeesti, kirjoita vaikka koiruuksista parin kuvan kera koska ois hauska nähdä millainen siitä nuorimmaisesta (VV:kö se oli?) on tullut. Hirnakkakaan ei muuten ole kirjoittanut koirista yhtään mitään pitkään aikaan (sanoo paimen joka oli vuoden pois :P) ja täytyykin käydä patistamassa sitä.
      Mä olen sitten huomenna aamusta n. klo 06.00 katsomassa minkälaista tekstiä on syntynyt :D

      Poista
    3. Siis tuohan olisi ihan loistavaa jos olisi aikaa sellaiseen "tajunnan virtaa" -kirjoitteluun. Mut kun ei oo, niin pakko olla joku ajatus ennenkuin postaus irtoaa. Ja nykyään ajatukset taitaa olla liian yksioikoisia. ;)

      Noh, pyyntöösi vastasin, MONEN kuvan kera. Ja lopussa on koiruudetkin päässeet osallistumaan. :) Ihan ei tohon sun deadlineen mennessä hoitunut, mutta ei kai sen niin väliä.

      Poista