maanantai 17. lokakuuta 2011

Juhlaa, anoppia & lomailua

Kävimme eilen lasareetissa helssaamassa anoppia. Pää toimii ja kroppa toimii vasenta kättä lukuun ottamatta. Tai senkin hän pystyy nostamaan ylös siten, että olkavarresta kyynärpäähän tuntuisi toimivan, mutta siitä eteenpäin ei. Niin ja tuntoaisti on kyllä olemassa.
Mutta loistavaa on kuitenkin se, että hän kävelee omin jaloin ja loppupeleissä näytetään selvinneen "aika vähällä" (ja ei en halua vähätellä, mutta kun mietin kuinka paljon huonommin olisi voinut käydä, niin tämähän on suorastaan lottovoitto!).

Lauantaina juhlistimme oman äitini merkkipäivää ja suhteellisen korkeaa ikää siis. Äiti vaikutti tyytyväiseltä, samoin juhlakansa. Äitinihän oli se, joka sanoi aiemmin juhlista kysyttäessä, että hän ei järjestä mitään. No, me sitten järjestimme kahvikestit hienoissa puitteissa kun emme muutakaan lahjaa keksineet. Hyvin tuntui kelpaavan, ja ainakin laati vieraslistan silmänräpäyksessä kun sitä pyysin. ;)

Nyt on sitten aika itselle ja parisuhteelle ja lähdemmekin huomenna lomailemaan. Luvassa reissu, joka on varattu jo kesällä ja odotettukin on kohtuullisen ajan.
Koirat on jo jaettu, kaksi hoitolaan (PP ja Juniori) ja Mummeli lähti äitini luokse, koska arvon madame päätti tehdä juoksuajan nyt kun sen piti tehdä se jo monta kuukautta sitten.
Eli reissusta puuttuu suurinpiirtein vain matkalaukun pakkaaminen ja eiköhän sekin tässä illan päälle hoidu. :)


Siispä tämä tupa vaikenee vähäksi aikaa. Palaan langalle sitten matkakertomuksen kera.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Ristiriitaisissa fiiliksissä

Tämän päivän jälkeen olisi luvassa viikon loma, joka pitää sisällään kivan matkan tapaamaan pitkäaikaista ystävää ensi kertaa hänen kotimaahansa. Aiemmin olemme treffanneet vain Suomen maan kamaralla säännöllisen epäsäännöllisesti ja pidämme aika tiiviisti yhteyttä myös sähköpostitse.

Oma äitini täyttää pyöreitä ja sen kunniaksi (kun en muutakaan lahjaa keksinyt) olen järjestänyt kahvikekkerit hienossa miljöössä läheisten ihmisten läsnäollessa.

Eli kivaa olisi tiedossa, mutta, mutta...
Anoppini joutui eilen sairaalaan saatuaan jonkun lievän sydäninfarktin. Yön aikana oli sitten tullut rytmihäiriöitä ja ilmeisesti joku pieni tulppa käynyt päässä. Tänään sitten tehdään lisätutkimuksia.
Toivon, että tästä selvittäisiin ihan "säikähdyksellä" ja anoppi pääsisi kotiin pian.

Eli summa summarum, loma, jota on odotettu jo jonkin aikaa, on ovella, mutta huoli anopista ja tietysti appiukosta & Siipan mielenliikkeistä painaa. 
Mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta, ei kai tässä muutakaan voi... 

tiistai 11. lokakuuta 2011

Vali, vali ja niti-nati

Sori, mut eilen oli kyllä oikea maanantaiden maanantai! Niinpä suon itselleni tovin ihan kylmään ja itsekkääseen valittamiseen. Siis kaikki alkoi siitä, että en vaan jaksanut, pystynyt tai kyennyt pesemään hiuksia aamulla, vaikka olin pyhästi sunnuntai-iltana nukkumaan raahautuessani päättänyt sen tehdä. No, vanha kikka, tukka sykkärälle ja lakkaa perään sai toimia "kampauksen" korvikkeena. Arvelin, että ei sitä kukaan huomaa kun muutenkin olen mallia "homsantuusa" tätä nykyä (kiitos tämän "massan kertymisen") enkä oikeasti ole koskaan osannut laittaa tukkaani kovin hyvin ja meikatakin vain kohtalaisesti. Töissä sitten olikin sitä maanantairuntua ihan omiksi tarpeiksi ja enemmänkin, mutta jätettäköön se ihan omaan arvoonsa tällä kertaa.

Voitteko arvata, mikä kruunasi päiväni? No ette varmaan, joten kerron.
Sähköpostilootaani töissä tupsahti käyttämämme matkatoimiston infoposti, jossa kerrottiin, että nimeltä mainitsematon lentoyhtiö lopettaa Lontoon liikennöintinsä ja viimeiset Helsinki - Lontoo lennot lennetään 29.10.
Joo-o, alkuvuodesta oli puhetta, että näin tekevät, mutta että jouluun asti ainakin tämä yhtiö lehahtelisi Lontooseen. Uskoen moista markkinamiesten puhetta, olimme Siipan kanssa varanneet Lontoon reissun marraskuulle. Mielessä kävi kaikkea painokelvotonta (ja varmaan lipsahti ääneenkin pari ärräpäätä) lukiessani matkatoimiston tiedotetta ja singahdinkin siltä istumalta informeisön superhaiveitä käyttäen katsomaan, mitä varauksellemme oli tapahtanut.
Juuh, oli reititetty uudelleen sisaryhtiön lennoille KÖPIKSEN kautta, jolloin matka-aika olikin noin seitsemän tuntia kolmen tunnin sijaan... Tällä rouvalla luonnollisestikin keitti hieman yli siinä kohdassa. Noh, onni onnettomuudessa oli se, että lennot oli a) ostettu suoraan lentoyhtiöltä, b) maksettu Siipan pussista tällä kertaa. Ja b-kohdassa se onni tarkoitti lentoyhtiön (luultavasti) syytöntä virkailijaa kun en sitten ryhtynyt soittelemaan itse sinne. Onneksi tiedotteessa luvattiin myös hyvittää jos jostain kumman syystä asiakkaalle ei kelpaakaan heidän tekemänsä uudelleenreititys. 
Niinpä pistin Siipan illalla asialle ja käskin soittaa ja pyytää rahat takaisin. Siippa soitti (sivistyneesti tietysti ilman rähjäämistä) ja rahat luvattiin. Heti sen surffailin brittiläisen lentoyhtiön sivuille ja ostin liput sieltä, ihan suorilla lennoilla ja melkein yhtä halvalla. Että loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin ja pääsemme "syyslomallemme". 

"Parasta" tässä koko hommassa on se, että peruuttaneelta lentoyhtiöltä ei todellakaan tullut minkään sorttista infoviestiä tyyliin "heippa vaan, lopetetaan reitti ja laitetaan sut akkas kans menemään Köpiksen kautta". Juu, ei, ei edes yhtiön omilla nettisivuilla ollut moista tietoa. Että kuvittelivat varmaankin naruttavansa ihmisiä ja yrittävän sitä, että kyllä ne kuitenkin tulee sit kentälle ajoissa ja sit me kerrotaan niille, et tämmönen pikku juttu olis. Vaan eivät saaneet tätä akkaa lankaan, HAH!! Ehkä onneksi niille (ja mulle), sillä olisi saattanut päätyä kotimaisen Lentokenttä-ohjelman seuraavalle tuotantokaudelle mukaan kun olisin vähän avautunut tiskillä. ;)

Ja valitus päättyy. Kiitos, kun sain avautua. Nyt tuonne vesisateeseen, *jihuu* :-(

perjantai 7. lokakuuta 2011

Ei mut, hei mut...!!

Siis taas on perjantai! :-o
Mihin ihmeeseen tää viikko laukkasi? Viime viikko oli niiiiiin pitkä ja niiiiin hitaasti etenevä, että mit vit, miks tää viikko hujahti tosta vaan? Väitän, että ei ne työpäivät niin paljoa toisistaan eronneet, että siinä olisi ollut syy, joten jossain muualla "vika" on. 
No ihan kiva, aikaa rentoutua ja ihmetellä maahamme saapunutta syysmyrskyä. Partsilla oli yksi kukkapurkki heittänyt kuperkeikkaa ja köynnöskasvi vähän ottanut nokkaansa. Pihalla hieno pajusta punottu possu-kukkateline-systeemi  (en osaa selittää paremmin, pitänee ottaa kuva) oli päätynyt terassilta nurmikolle nenälleen kanervapurkkinsa kanssa. Nostin sen jo kerran takaisin paikalleen vain huomatakseni puolen tunnin kuluttua, että se oli samassa asennossa, samassa kohdassa kohdassa nurtsia kuin aiemmin, joten päätin pelastaa sen "sisemmälle" terassille. Nyt se kai on pysynyt pystyasennossa. En ole uskaltautunut katsomaan kun tuuli ja sade ovat aikamoisia. :)

Ihanaa kuitenkin lökötellä kotioloissa aivot narikkaan viskattuna ja pääsääntöisesti telkkaria tuijotellen. Kyylättiin jo siipan kanssa aamuiset formulan vapaat harjoitukset digiboxin tallenteelta (juu, uskokaa tai älkää, tykkään formulasta ja minä olen se, joka on hankkinut maksu-TV:n kortin sitä, ja tietty vähän muutakin, nähdäkseni) ja nyt sit öllötellään naukkaillen punaviiniä.

Päivän hauskuus irtosi kun luin nollavaimon blogista, että hänet on noteerattu kaksplus-keskustelufoorumilla, mutta ei välttämättä niin positiivisessa mielessä. Käykääpä itse kurkkaamassa. ;) 
Pakko oli samalla sitten kurkistaa sinne Kaksplussan keskusteluihin, vaikka ei itsellä tosiaan mitään vauva-asiaa olekaan. Ja juu, kyllä ihmetytti keskusteluissa tietynlainen tiukkapipoisuus ja toisinaan kirkasotsaisuus. Toivon, että maamme kaikki nuoret tai uudet äidit eivät ihan niin huumorintajuttomia ja vakavia ihmisiä ole. Uskoisin, että lapsenhoito ja -kasvatus kysyy vähän sitä huumoriakin, ainakin sillä kokemuksella joka minulla on lastenhoidosta.

No, se siitä. Kukin tyylillään ja toiset tyylittä. ;)


Nyt menen jatkamaan punaviinin kanssa seurustelua ja aion todellakin nukkua huomenna pitkään!

torstai 6. lokakuuta 2011

Sataa... blaaaahhhh!!!

Kyllä mieliala on kovasti kiinni ulkona vallitsevasta säästä. Siis eilenhän oli mitä mainioin kaunis syyspäivä, joka sitten vaihtui tämänpäiväiseen "tuhnusateeseen". I-ha-naa, kertakaikkiaan. :-/
En ole syysihminen enkä oikeastaan talvi-sellainenkaan. Eniten vihaan sitä kaiken nielevää pimeyttä, joka kohta syöksyy nurkan takaa kimppuun. Vihaan myös alituista vesisadetta ja kuravellilöllykkää, jonka ansiosta huusholli vaikuttaa huonohkolta hiekkabiitsiltä (paljastetaan nyt myös se, että en todellakaan ole mikään siivousintoilija, pikemminkin päinvastoin) kun koirat kantavat kuraa mukanaan ja se kaikista kuivaus- ja pyyhkimisyrityksistä huolimatta jää sinne tassu- ja mahanaluskarvoihin, josta se kuivuttuaan "kivasti" rapisee lattialle. 
Muistuttakaa minua, että seuraava koira on mallia nahka tai säämiskä!

Mutta takaisin asiaan (huomaattehan, että rönsyilen aina valtaisasti ja siksi jutuissani ei taida olla päätä eikä häntää).
Talvi on ihan jees jos siinä täyttyy muutamat reunaehdot, jotka ovat:
- kohtuullinen määrä lunta
- pakkasta välillä -5 ja -10 astetta
- nopea lumien sulaminen ilman loskakahlausta


Olen siis kevät- ja kesäihminen, ihan täysin. Keväällä varsinkin on ihanaa kun valon määrä lisääntyy, ja luonto herää eloon ja viheriöi. Kesällä puolestaan on mukava lökötellä omalla pihalla ja ihastella kättensä jälkiä eli istutusten kasvamista kukkapenkistä. Kesässä tietysti huono puoli on se, että saattaa olla liian kuuma jonka johdosta kotona sisälämpötila nousee helvetillisiin lukemiin. Mutta huu keers, mieluummin se kuin ainainen pimeys, vesisade tai lumimyrsky.

Tässä asiassa olemme siippani kanssa kuin yö ja päivä. Hän mielellään synkistelee syksyn vesisateissa ja rakastaa talvea. Mutta suotakoon se hänelle. :)

Koitin piristää itseäni surffailemalla ja etsimällä erinäisiä uusia blogeja luettavakseni (tahdon muistuttaa, että tämä on aika tuore juttu minulle kokonaisuudessaan tämä bloggailu & muiden blogien lukeminen) ja taas ihailin monen blogistin tapaa kirjoittaa nasevasti ja napakasti valitsemastaan aiheesta.
Luen siis muutamia blogeja, mutta en ole kyseisten kirjoittajille uskaltautunut "julkisesti" tunnustamaan fanitustani. Ehkä tuonnempana sitten. :)


Lisäsinkin tuonne suosikkiblogeihini yhden painonhallintaan liittyvän ikään kuin muistutukseksi siitä, että minunkin pitäisi taas ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhtyä toimeen. On vähän mopo ikäänkuin karannut käsistä kun ei jotenkin jaksa, pysty eikä kykene. Ja suurin syy siihen lienee se, että liikunta on vähentynyt aika lailla kun päivätyö pitää huolen siitä, että illalla ei jaksa lähteä riuhtomaan, siis tonne sateeseen... Ja ratsastusharrastuksenkin lopetin jo pari vuotta sitten, koska jouduin miltei viikosta toiseen aina perumaan tunnin enkä koskaan ehtinyt niitä korvaamaan. Jokseenkin rahan tuhlausta sellainen.

Ennen kuin aloitin tämän blogin, pohdin, että mitä "uskaltaisin" kirjoittaa tai olisiko minulla mitään sanottavaa. Tämä ratkaisu kuitenkin tuntuu nyt hyvältä kun ikäänkuin "pitää päiväkirjaa" ja antaa ajatuksen soljua päämäärättömästi. En myöskään ole laittanut mitään tageja teksteilleni kun en jaksa analysoida, että mitä missäkin vuodatuksessa on käsitelty. Olkoon siis näin. Ainoa "julkisuus", jota harkitsen tälle blogille tällä hetkellä on antaa osoite joillekin läheisille, mutta se ajatus kypsyköön nyt rauhassa vielä. ;)
Oikeastaan toivoisin, että ihmiset löytäisivät tänne ihan sattumalta ja jos kukaan ei löydä, jatkan kirjoittelua itselleni.

Päätän tämänpäiväisen sekavan sepustukseni aina mieltä(ni) piristävään lehmäkuvaan. :)


keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Lapsellista & lapsetonta

Ympäristössäni on suhteellisen paljon ihmisiä, joilla on lapsia. Itselläni lapsettomuus on aina ollut oma valinta ja onnekseni olen löytänyt siipan, joka on kanssani samoilla linjoilla. En sano, ettenkö olisi lasta synnyttänyt ja kasvattanut jos sellainen "vahinko" olisi joskus tapahtunut, mutta tietoisempaa on ollut pitää huoli siitä, että niin ei tapahdu.

Minulta on kysytty hienovaraisesti ja vähemmän hienovaraisesti usein monenlaisten ihmisten tahoilta, että onko lapsettomuus ollut oma valinta vai etkö voi saada lapsia tai onko vika ukossa. Olen myös kyllästymiseen asti vastaillut sukulaisten ja puolituttujen uteluihin siitä, että koskas sitä jälkikasvua oikein tulee (jopa silloin kun en ole elänyt minkään sortin parisuhteessa). Ja kun vastaus on kuulunut, että ei koskaan, niin eikö jumankeuta ole aina, siis AINA, löytynyt se joku "viisas" neuvomaan, että "kyllä se biologinen kello vielä rupeaa tikittämään". Voin kertoa, että pluspisteitä ei ole herunut sanomalla takaisin: "Päässäs tikittää..." ;)
Arvaatte varmaan, että on ollut vapauttavaa saavuttaa "tietty ikä", jonka jälkeen utelut ja kyselyt ensin laantuivat ja lopulta lakkasivat. Ja nykyään ihmiset vain hymyilevät hieman surumielisesti kun kuulevat, että jälkikasvua ei ole.


Toivon, ettei kukaan ymmärrä kirjoitustani väärin. Tulen ihan hyvin juttuun lasten kanssa ja jopa pidän lapsista (siis niistä hyvin kasvatetuista ja hyvin käyttäytyvistä) ja uskallan komentaa naapurin kakaroita. Toivon myös, että kaikki jotka lapsia haluavat, niitä saavat ja ennen kaikkea toivon, että jokaisella lapsella olisi turvallinen ja rakastava koti.
Mutta yhä uudelleen ihmettelen, että miksi kaikkien oletetaan lisääntyvän? Enhän minäkään oleta kaikkien hankkivan koiraa vain siksi, että minä olen niin tehnyt. Tai miksi kaikkien pitäisi pitää kaikista lapsista? Enhän mä, saakeli soikoon, pidä kaikista aikuisistakaan! Itse asiassa aika harvasta jos tarkemmin asiaa miettii. ;) 


tiistai 4. lokakuuta 2011

Pieniä sieviä sieniä...

Tai oikeamminkin ihan hemmetin suuria! Lauantaina kutsui siis sienimetsä ja sääkin suosi. Mitä nyt vähän tuuli, mutta huu keers kun pääsee tyhjentämään pään suppisjahtiin.
Pari viikkoa sienestystä oli syystä ja toisesta (etenkin syysflunssan vuoksi) jäänyt väliin ja nyt siis intoa täynnä kuin ilmapallot suunnattiin läheiseen korpimetsään. Ja siellähän niitä oli! Hertsimunleijaa minkä kokoisia suppiksia! Siis ihan mieletöntä. Parin tunnin uurastuksella saatiinkin taas sellainen satsi, että tää frouva istui tunnin jos toisenkin niitä sieniä putsaamassa. Toki seurana oli onneksi punaviinilasi ja ehkä toinenkin. ;)
Viikonlopun saaliista loihdin makoisan sieni-sipulipiiraan ja siippa kyhäsi soossin lihamurekkeen kyytipojaksi. Kyllä oli hyvää! Loput pakastettiin, tietty, että on sitten talvellakin suppista syödäksemme. Hiljaa mielessäni myös päätin, että nyt piisaa sienestys tälle syksylle, mutta kuitenkin mieleen hiipi pieni ajatus, että josko kerran vielä kävis... ;)

Metsässä ollessamme sattui hassu juttu, joka sai pohtimaan ihmisten järjenjuoksua tai sen puutetta. Kyseessä on siis suuri metsäalue, jossa todellakin käy paljon sienestäjiä ja marjastajia. Yleensä saalista riittää hyvin kaikille, etenkin tällaisena "supersienivuonna" eikä poluilla edes törmää kanssasienestäjiin. Ääniä ja satunnaista koiran haukuntaa saattaa kuulua, mutta siinä se. Mutta nyt, olimme jo tekemässä lähtöä kotiinpäin kun bongasin vielä hyvän apajan, jota en tietenkään voinut sivuuttaa. Siinä kyykkiessäni kuusen juurella aarteita hellävaraisesti poimien, paukahti jostain pusikosta viereeni yhtäkkiä mies (ei, ei ollut oma siippa, ihan vieras oli) joka miltei tunki syliini hamuamaan samoja sieniä kuin minä. Ja miehellä oli jo koppaa ja kassia täynnä sieniä. Loin erittäin piiiiiitkän ja ihmettelevän katseen, jonka seurauksena ukko ymmärsi siirtyä seuraavan kuusen juurelle. Perässään tuli kaksi naista, jotka molemmat seisoivat ämpärit käsissään äijän vieressä tuijotellen meikäläistä kuin lehmä uutta veräjää. 
Ja siis lääniä (& niitä sieniä) olisi ollut ihan riittämiin ilman, että piti suuhun tunkea.


Onko ihminen siis niin ahne, että pitää pyrkiä saamaan se, mitä toinen havittelee vai niin idiootti, että ei vaan tajua, että voisihan sitä ihan itse etsiä sen apajansa? Samapa tuo, mutta perin omituinen kohtaaminen oli. :)


Muutoin viikonloppuna ei tapahtunut mitään erityistä, paitsi että mä heräsin lauantaiaamuna klo 8:15!! Siis minä, joka mieluusti nukun pitkään aina kun se vain on mahdollista. Ajattelin jo hetken, että nyt on vanhuus iskenyt kun tähän aikaan herää. Onneksi asia korjaantui sunnuntaiaamuna. 

Ja hei, la - su välisenä yönä meidän montussa oli auton ikkunat jäässä! Viime vuonnahan talvi todellakin yllätti tämän autoilijan ja huushollimme kakkosauto elikkäs koirankuljetusväline seisoi koko talven parkissa kesärenkaat alla. Toivon, että historia ei toista itseään ja ehdin käydä vaihdattamassa talvigummit alle jos vaikka tartteis sitä hoppaa tuossa talven aikana.


Niin se kuulkaas on, että syksy vääjäämättä etenee. Pimeys valtaa yhä enemmän tilaa päivänvalolta, joten kirkasvalolamppua tarvitaan. Niin ja lepoa, lomaa & satunnaisia piristyksiä päivään ja käpertymisiä oman rakkaan ihmisen kainaloon.
Lauantai-iltana (tai oikeamminkin yöllä) oli tähtikirkas taivas ja näin tähdenlennon. En muista montaa nähneeni elämäni aikana. Toivoin... ai niin, eihän sitä saa sanoa ääneen ettei pilaa toteutumismahdollisuuksia. :)