Pari viikkoa sienestystä oli syystä ja toisesta (etenkin syysflunssan vuoksi) jäänyt väliin ja nyt siis intoa täynnä kuin ilmapallot suunnattiin läheiseen korpimetsään. Ja siellähän niitä oli! Hertsimunleijaa minkä kokoisia suppiksia! Siis ihan mieletöntä. Parin tunnin uurastuksella saatiinkin taas sellainen satsi, että tää frouva istui tunnin jos toisenkin niitä sieniä putsaamassa. Toki seurana oli onneksi punaviinilasi ja ehkä toinenkin. ;)
Viikonlopun saaliista loihdin makoisan sieni-sipulipiiraan ja siippa kyhäsi soossin lihamurekkeen kyytipojaksi. Kyllä oli hyvää! Loput pakastettiin, tietty, että on sitten talvellakin suppista syödäksemme. Hiljaa mielessäni myös päätin, että nyt piisaa sienestys tälle syksylle, mutta kuitenkin mieleen hiipi pieni ajatus, että josko kerran vielä kävis... ;)
Metsässä ollessamme sattui hassu juttu, joka sai pohtimaan ihmisten järjenjuoksua tai sen puutetta. Kyseessä on siis suuri metsäalue, jossa todellakin käy paljon sienestäjiä ja marjastajia. Yleensä saalista riittää hyvin kaikille, etenkin tällaisena "supersienivuonna" eikä poluilla edes törmää kanssasienestäjiin. Ääniä ja satunnaista koiran haukuntaa saattaa kuulua, mutta siinä se. Mutta nyt, olimme jo tekemässä lähtöä kotiinpäin kun bongasin vielä hyvän apajan, jota en tietenkään voinut sivuuttaa. Siinä kyykkiessäni kuusen juurella aarteita hellävaraisesti poimien, paukahti jostain pusikosta viereeni yhtäkkiä mies (ei, ei ollut oma siippa, ihan vieras oli) joka miltei tunki syliini hamuamaan samoja sieniä kuin minä. Ja miehellä oli jo koppaa ja kassia täynnä sieniä. Loin erittäin piiiiiitkän ja ihmettelevän katseen, jonka seurauksena ukko ymmärsi siirtyä seuraavan kuusen juurelle. Perässään tuli kaksi naista, jotka molemmat seisoivat ämpärit käsissään äijän vieressä tuijotellen meikäläistä kuin lehmä uutta veräjää.
Ja siis lääniä (& niitä sieniä) olisi ollut ihan riittämiin ilman, että piti suuhun tunkea.
Onko ihminen siis niin ahne, että pitää pyrkiä saamaan se, mitä toinen havittelee vai niin idiootti, että ei vaan tajua, että voisihan sitä ihan itse etsiä sen apajansa? Samapa tuo, mutta perin omituinen kohtaaminen oli. :)
Muutoin viikonloppuna ei tapahtunut mitään erityistä, paitsi että mä heräsin lauantaiaamuna klo 8:15!! Siis minä, joka mieluusti nukun pitkään aina kun se vain on mahdollista. Ajattelin jo hetken, että nyt on vanhuus iskenyt kun tähän aikaan herää. Onneksi asia korjaantui sunnuntaiaamuna.
Ja hei, la - su välisenä yönä meidän montussa oli auton ikkunat jäässä! Viime vuonnahan talvi todellakin yllätti tämän autoilijan ja huushollimme kakkosauto elikkäs koirankuljetusväline seisoi koko talven parkissa kesärenkaat alla. Toivon, että historia ei toista itseään ja ehdin käydä vaihdattamassa talvigummit alle jos vaikka tartteis sitä hoppaa tuossa talven aikana.
Niin se kuulkaas on, että syksy vääjäämättä etenee. Pimeys valtaa yhä enemmän tilaa päivänvalolta, joten kirkasvalolamppua tarvitaan. Niin ja lepoa, lomaa & satunnaisia piristyksiä päivään ja käpertymisiä oman rakkaan ihmisen kainaloon.
Lauantai-iltana (tai oikeamminkin yöllä) oli tähtikirkas taivas ja näin tähdenlennon. En muista montaa nähneeni elämäni aikana. Toivoin... ai niin, eihän sitä saa sanoa ääneen ettei pilaa toteutumismahdollisuuksia. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti