maanantai 24. helmikuuta 2014

Aishoki, aishoki

Suomalaiset ovat penkkiurheilijakansaa ja erityisesti lätkä saa useimman sydämen syttymään ja läikähtämään.

Vannoin perjantaisen lätkäpettymyksen jälkeen, että en todellakaan katso mitään pronssiottelua... Vaan ryhdyin kuitenkin katsomaan.
Tilanteen ollessa 2-0 oli pakko sonnustautua kohti bussipysäkkiä, sillä olimme menossa ulos syömään ja pöytä oli varattu puoli kahdeksaksi.

Bussissa minä seurasin ensin jonkun urheilutoimittajan twiittejä tilanteesta, mutta Siipalta petti närvi ja hän kaivoi puhelimesta radioselostuksen kuulolle. Bussissa kuului vähän siellä ja täällä radion ääntä, joten taisi useampikin tyyppi seurata matsia omasta vehkeestään. 
Matkan aikana Suomi teki yhden maalin lisää ja ottelua oli reilu kymmenen minuttia jäljellä kun saavuimme Isolle Kirkolle.

Salamapäätöksellä hilppaisimme rautatieasemalle ravintolaan katsomaan matsin loppuun. Ja kyllä kannatti, näimme viimeiset kaksi maalia sekä Suomen iloiset ilmeet. Niin se on, että pronssi voitetaan ja hopea hävitään.
Vielä ehdimme ihan hyvin käppäillä ravintolaankin ilman, että olisimme pahasti myöhästyneet.

Eilen saattoikin sitten tyytyväisenä todeta, että Sveamamman pojat olivat ihan paperia kanadalaisten komistusten käsittelyssä.
Päivän paras juttu ruotsalaisleirissä taisi olla Estelle-prinsessan synttärit. Ja onnitellaan nyt Maddeakin kun hänkin pyöräytti maailmaan prinsessan, josta ei ehkä tulekaan prinsessaa. Grattis Madde o Chris!

Urheilua on nyt tullut seurattua pari viikkoa ihan yli omien tarpeiden. Ja kuten aina tällaisten arvokisarupeamien jälkeen, on takki vähän tyhjä.
Sotshin lähetysten parasta antia olivat kuitenkin ilman muuta Muksis Nikin ja Villen matkassa -insertit.
Niin ja kiitos Niki Juuselalle hyvistä jääkiekkoselostuksista. Pidin tavastaan innostua, mutta pysyä jotenkin järkevän kuuloisena kuitenkin, ja paras huudahdus oli viime perjantain Ruotsimatsin päätteeksi äännähdetty: "Voi pahuksen turkasen turaus!" Tämän omin käyttööni heti. ;)

torstai 20. helmikuuta 2014

Noppa

Noppa on tietysti arpakuutio tai ei suoraan synonyymi, sillä noppa voi olla muun muotoinenkin kuin kuutio.
Nopan määritelmä kuuluu näin: 

"Noppa on säännöllinen geometrinen esine, jota käytetään arpomistarkoituksessa esimerkiksi peleissä. Nopalla on tietty määrä tasaisia pintoja, joista jokainen vastaa jotakin tulosta, joka on useimmiten luku. Yleisin on kuusisivuinen, kuution muotoinen noppa eli arpakuutio."
Kuva ja määritelmä Wikipediasta

Minulle nopasta tulee mieleen, tuon arpomisvälineen lisäksi, muinainen valistava lastenohjelma Noppa. Miksikö? No ei todellakaan sen vuoksi, että muistaisin jotain oppineeni sen erilaisista valistusteemoista, mutta siksi, että minä pääsin parin ystäväni kanssa Noppa-ohjelmaan hyppäämään narua! Olen siis todellinen TV-julkkis tuolta kaukaiselta kultaiselta lapsuuteni vuosikymmeneltä.
Juttu meni niin, että kyseisen ohjelman kuvaussihteeri tai joku vastaava asui naapurustossa ja ohjelmaan piti ilmeisesti saada jotain ulkopelejä tai -leikkejä. Meidät oli tietysti bongattu pihapiiristä hyppäämästä narua monta kertaa ja niin kävi kutsu. Siinä sitten äidit pukivat meidät parhaimpiimme ja kampasivat tukan leteille nättien rusettien kanssa.
Ja ai että oli hienoa sekä olla siinä kameran edessä hyppäämässä, että nähdä itsensä telkkarista!

Jos joku haluaa tehdä tuttavuutta tai verestää muistojaan Nopasta, niin siihen tarjoaa mahdollisuuden YLEn elävä arkisto. Hieno ohjelma, kertakaikkiaan. ;)

maanantai 17. helmikuuta 2014

Pakkanen

Eipä ole pahemmin pakkanen haitannut viime päivinä tai oikeastaan koko talvena lukuun ottamatta sitä muutaman viikon pakkasjaksoa. Jaa, viikonlopun aikaan jonain yönä taisi olla aste tai pari pakkasta, mutta viime yönä on kyllä ollut ihan vesikeli ja vettä satoi aamullakin.
Aamulenkillä ollessa tuumasinkin, että nyt tulee kevät pikakelauksella. Sen verran kaljama oli polulla, että osasin taas olla kiitollinen nastakengistäni.

Täytyy sanoa, että tänä talvena ei ole pahemmin tarvinnut lumilapiota eikä kunnon talvivarusteitakaan. Pakkasia on piisannut muutamalle viikolle ja itse olen jo vaihtanut takaisin välikausitakkiinkin kun meinasi hikeä pukata kunnolla viime viikolla.
Sulakoon nyt pois niin voin sitten apinan raivolla aloittaa sauvakävelyn maaliskuussa jos lonkka ei enää vihottele.

Valitettavasti äitini ostamani pieni punainen auto on näköjään kostean ja pakkasettoman talven uhri. Viikonloppuna oli tarkoitus käydä vähän potkimassa sitä käyntiin kun äitini ei sillä ole nyt talvella ajanut. Vaan mikä näky kohtasikaan oven avatessani! Auto on sisältä homeessa! Hometta on penkeillä ja turvavöissä ja jopa ratissa. En sitten istahtanut käynnistämään, vaan laitoin oven takaisin kiinni...

Netistä tietoa kuukkeloidessa yllätyin siitä, että tämä vaiva tuntuu olevan aika yleinenkin. Itselläni kaikkien näiden vuosikymmenten auton omistajuuden aikana ei minulla ole kertaakaan ollut autoa, joka olisi homehtunut. Ei edes viimeisin uskollinen koirankuljetushoppani, joka sentään muutamana talvena seisoi enemmän paikoillaan kuin oli ajossa.

Että nyt sitten pitää laittaa itselle kuonokoppa päähän, muovittaa autosta penkki, kokeilla käynnistyykö ja sitten hurauttaa se jonnekin pajalle, jossa se pestään ja kuivataan homevapaaksi kärryksi.
Sallittehan, että hoidan tämän asian sitten maaliskuun puolella, sillä nyt en ehdi.

JälkiJuttu:
Aamukammassa on yhdeksän työpiikkiä jäljellä...

torstai 13. helmikuuta 2014

Suuri sisustuspostaus (sisältää kuvia)

Koska väistelen nyt huolella noita tarina päivässä -haasteen sanoja (ei ole mitään sanottavaa Niiskuneidistä tai liukurista), niin pitää sitten postailla jostain muusta.

Minähän olen tunnettu siitä, että sisustus huushollissa vaihtuu vuodenaikojen mukaan eli vähintäänkin sen neljä kertaa vuodessa plus juhlapyhälookit lisäksi... Uskoiko joku edellisen lauseen?? *huutonaurua*

Eilen olin työpäivän jälkeen erittäin puuhakas. Suuntasin hyvin etukäteen suunnittelemani kuvion mukaisesti shoppailemaan. Joo, ihan vaan siksi, että oli pakko.
Ensin suuntasin lemmikkitarvikeliikkeeseen ostamaan VV:lle sapuskaa ettei raukan tarvitse nälkää nähdä vain siksi, että omistaja ei laiskuuttaan kiireiltään saa ruokaa hommattua. Siinä hommassa ei kauaa nokka tuhissut ja kohta olinkin jo kääntämässä rattia kohti sisutuskauppaa.

Nythän on niin, että olen jo ainakin kaksi kuukautta tuuminut sekä ääneen että itsekseni sitä, kuinka pitäisi ostaa uusi suihkuverho. Meillä kun ei ole suihkukaappia eikä -seinää, niin verho on oltava jos ei halua koko pesuhuoneen kastuvan. Koska suosin ihan luontoonpaskomismallisia muovisia suihkuverhoja, joudun sen aina muutamien vuosien välein uusimaan kun ne pinttyvät eikä minun vähäisillä kodinhengetärtaidoillani niitä puhtaaksi saa.
Syy miksen ole jo aiemmin ryhtynyt tuumasta toimeen on se, että olen kovasti pitänyt siitä käytössä olleesta suihkuverhosta. Se oli nimittäin tällainen:
 
Koiruudet suihkussa

 Ja sen edeltäjä puolestaan oli tällainen:

Lampaiden laskentaa.
Lammasversiosta pidin erityisesti, sillä noiden bäbättimien ilmeet olivat ihan loistavia. Valitettavasti nyt etsiskellessäni jotain yhtä hauskaa lähisisustuskauppojen valikoimista, en löytänyt mitään vastaavaa.

Aikani hypistelin eri vaihtoehtoja ja koska edelleen, näinkin vanhana, olen sitä mieltä, että suihkuverhossa pitää olla joku juttu ja sen pitää olla jollain tavalla hauska ja viihdyttävä, päädyin tällaiseen malliin:

Seppo-Seepra ja kaverit.
Ei ihan yllä minun maailmassani vaikkapa tuon koiraverhon tasolle, mutta on kuitenkin ihan jees.

Ja kun kerran sisustamisen alkuun pääsin, niin ostaa rysäytin uuden maton pesuhuoneen lattialle samantien. Siis ihan uusi ilme koko pesuhuoneessa, hyvä etten jo kaakeleiden vaihtoa ryhtynyt tilaamaan!

Matto ja verho kainalossa suuntasin autolle, jossa täytin pissapojan säiliön muistaessani ja kurvasin vielä bensatankin täyttöön ennen kotiin suuntaamista. Kyllä Siippa nyt hämmästyy kun kotiutuu! ;)

Mitähän suurta sisustuksellista sitä seuraavaksi keksisikään... ;)

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Selkeä sukuvika


Saatatte kenties muistaa, että VV söi Siipan rillit silloin viime juhannuksena. Sehän oli tavallaan ainoastaan onnellinen sattuma, sillä näin sain hänet optikolle uusia hankkimaan. Sittemmin herra on viisastunut ja laittanut okulaarinsa kakarakoiran ulottumattomiin.

Pari päivää sitten sain VV:n kasvattajalta sähköpostin, jossa hän kertoi edellisestä pentueesta kotiin jättämänsä koiran (se joka meilläkin oli hoidossa) syöneen hänen silmälasinsa viime viikonloppuna... 
Oli yöllä herännyt omituiseen ääneen ja siinä pentu pureskeli tyytyväisenä yöpöydältä nappaamiaan rillejä, jotka muuten olivat alle kolme kuukatta vanhat.
Jos en tietäisi kuinka paljon moinen ottaa päähän, olisin nauranut. Nyt en nauranut, mutta kerroin jutun Siipalle, jonka arvelin osaavan arvostaa tätä tahatonta vertaistukea, ja arvostihan hän. Tuumasi, että siitä pennusta se on helppo uskoa kun on aikamoinen tuulispää ja riiviö, mutta että meidän prinsessasta ei olisi ikinä uskonut jos ei olisi itse kokenut. ;)

Näin tuli todistettua, että ihan selvästi on sukuvika moinen himo silmälaseja kohtaan, nyt se on todistettu! Täytyy pitää mielessä, mikäli saman sukuhaaran koiria meidän huusholliimme vielä pesiytyy.

VV on onneksi vähentänyt kiinnostustaan yöpöytääni kohtaan. Vähin erin on jo voinut ryhtyä purkamaan päiväbarrikaadeja ja yöllä niitä ei ole tarvittukaan kun koiraneiti taitaa mieluummin kuorsata perse homeessa meikäläisen läskireiden vieressä kuin tutkailla mitä kivaa yöpöydällä voisi olla.

Asiasta kukkaruukkuun
Alan varmaankin lopullisesti pimahtaa, sillä minua nauratti ihan valtavasti tämä muutaman päivän takainen Hesarin Fingerpori:


Ja naurattaa se vieläkin. :D

tiistai 11. helmikuuta 2014

Lumihiutale

Lumihiutale ja sen kaverit olivat laskeutuneet maan pinnalle viime yönä. Sellaista raskasta loskapaskaahan se oli, todella mukava lapioitava auton päältä, koska se lähti aika liukkaasti. Lisäksi lumi oli tarpeeksi märkää, sellaista plussakelin mössöä, että se ei tarttunut lumipalloiksi koirien kinttuihin.

Olin ollut jotenkin siinä uskossa, että sen lumisateen piti tulla vasta huomenna, joten olihan se pienoinen yllätys kun aamulla kurkkasi ikkunasta ulos...

Siippa lähti tänään jännittävälle kotimaan työmatkalle, johon olennaisena osana kuuluu julkinen liikenne. Siis oikein bussia ja junaa sai käyttää hän. Enpä ole kuullut äijästä mitään sitten aamun, joten näinköhän on päässyt perille vai liekö valtiollinen rautatieyhtiömme kompastunut lumihiutaleeseen ja juuttunut kiskoille...

************

Eilisessä työpaikan "viikkojulkaisussa" mainittiin henkilöstöuutisissa, että allekirjoittaneelle on myönnetty virkavapautta.
Olin onnistunut pitämään tämän tiedon tähän saakka melko pienessä piirissä, sillä ajattelin etten jaksa puolta vuotta vastailla kaikkiin uteluihin.
Eilen sitten tiedon tultua julkiseksi, on aika moni lähestynyt minua kovin samansisältöisillä kysymyksillä. Eniten kysyttyä -osastoa ovat selkeästi seuraavat:

1. Meinaat sitten karata vähäksi aikaa? (kiertoutelu siis)
2. Mitä sä meinaat tehdä?


Ja tylsäähän se olisi vastata kaikille samalla tavalla, joten vastailin mm. seuraaviasti:
- Eeeiii, kyllä mä ihan luvan kanssa ajattelin olla poissa.
- Ai sä huomasit? Hitto, mä tosiaan ajattelin ihan salaa poistua loppuvuodeksi.
- Kuka kertoi? Mistä kuulit?

- Ai mitäkö teen? Etkösä muka ole huomannut? Mähän oon raskaana!
- Katselen huonepölyn leijailua.
- Siivoan kaapit ja kun pääsen loppuun, aloitan alusta.
- Nollaan pääni ja toivon, että v-käyräni on alempana palatessani takaisin. (tämä vastaus lienee lähimpänä totuutta)

Nyt kun vielä tässä saan kahden ja puolen viikon aikana siirrettyä kaiken aivopääomani tulevalle sijaiselleni, niin hyvä on. Olen toki luvannut, että saa soittaa ja lähetellä viestejä, sillä ihan takuuvarmasti jotain unohtuu. Jotain sellaista, mikä majailee vain minun päässäni...

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Maahanpanijaiset

Viikonlopun ohjelmaan on kuulunut niinkin hauskaa tekemistä kuin hautajaiset. Tai siis siunaustilaisuus, koska vainaja tuhkataan ja uurna lasketaan toisella paikkakunnalla olevaan sukuhautaan joskus ensi kesänä. Tulipa nyt opittua sellainenkin asia, että hautausmaan puolesta tuhkaa säilytetään vuosi.

Kyseessä oli naidun suvun puolelta olevan henkilön hautajaiset siunaustilaisuus. Paikkana Helsingin liukuhihna tähän hommaan eli Malmin hautausmaa. Että ei tarvinnut edes kovin kauas läheteä.
Tunsin vainajan, mutta en voi sanoa, että hän oli minulle mitenkään erityisen läheinen ihminen, vaikka jouduimme hänen asioitaan hoitamaankin jokunen vuosi sitten. Niinpä minulla oli oiva tilaisuus tarkkailla sekä saattoväkeä, että pappia.

Kappeli oli pieni ja saattoväkeä oli sellaiset parikymmentä tyyppiä. Saattoväessä oli eräs varsin kovaääninen rouva, joka kailotti papin kanssa kilpaa uskontunnustusta ja isä meidän -rukousta. Oman mausteensa hommaan toi se, että hänen rytminsä oli hieman kiivaampi kuin papin, joten homma kuulosti hassulla tavalla kaksiääniseltä. Kanttorin kanssa rouva myös veisasi kilpaa, korkealta ja kovaa. Ja eihän siinä mitään, muu saattoväki oli aika hiljaista laulusakkia, vaikka ihan tutut virret olivat kyseessä. Itselläni kuivasi suuta ihan armottomasti ja puolet veisuusta tarttui kurkkuun. Veisasin silti, niin on opetettu.

Jossain kohdassa pohdin, että kuinkahan synkkää porukkaa ne hautausmaan vahtimestarit ovat. Kaiken aikaa katselevat murheen murtamia ja itkeviä ihmisiä ja siirtelevät ruumisarkkuja kappeleihin ja kappeleista pois. 

Pappi oli vähän kökkö ja jotenkin töksähteleväinen. Huomasi myös, että oli ollut vaikea keksiä kovasti positiivista sanottavaa vainajasta, joka käytännössä eli miltei erakkona omissa oloissaan radiota kuunnellen.

Siunaustilaisuuden jälkeen tietysti kahviteltiin ja muisteltiin vainajaa. Naidun suvun puolella on pari mukavaa tyyppiä, joita tapaan ihan mielelläni, joten menihän siinä rattoisasti pari tuntia lörpötellessä. Ehdotin myös, että seuraavat sukubileet voisivat olla vähän iloisempaa sorttia. Jos joku vaikka keksisi järjestää häät. Saapa nähdä.
Pappikin oli muistotilaisuudessa, mutta en ole ihan varma sanoiko koko tilaisuuden aikana mitään. Poislähtiessään muisti sentään toivottaa kaikille Jumalan siunausta...

JälkiJuttu:
Tämän kirjoituksen myötä tuli täyteen 500 postausta! Että aika paljon olen tuutannut huttua luettavaksenne parissa vuodessa. Taidanpa jatkaa valitsemallani tiellä. ;) 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Puhua

Meikäläinen on normaalisti mallia "puhuu kuin ruuneperi" (näin Runebergin päivän kunniaksi). Ventovieraankin kanssa voin helposti jutella aidasta ja sen seipäistä pitkät pätkät, vaikka asia ei kuuluisi oman erityisosaamiseni piiriin.

Nykymaailmassa korostetaan sitä, että aina pitää puhua ja kaikesta pitää puhua. Itse olen sitä mieltä, että ihan kaikesta ei kuitenkaan kannata kaikkien kanssa puhua. Niinkuin vaikka omasta intiimielämästään puhelimessa, ruuhkabussissa, kuuluvalla äänellä... Siitä saattaa aiheutua jonkun sorttisia myötähäpeän tunteita. Mutta ehkäpä toisaalta nykyihmiset ovat sitten niin tottuneita puhumaan ihan kaikesta niin avoimesti ettei tule mieleenkään, että ehkä kaikki eivät halua ihan kaikesta keskustella.

Itse olen harjoittanut hiljaa olemisen taitoa eilen ja tänään. Olen nimittäin ollut kotona etätöissä tekemässä nykerryshommia jotka vaativat keskittymistä. Ja se on jännä juttu kun kalenterissa lukee etäpäivä niin puheluita tulee todella vähän, vaikka samaan tapaan olen tavoitettavissa kuin toimistollakin ollessa.
Olen siis ollut valtaosan näistä kahdesta päivästä hiljaa. Koirien kanssa käydyt keskustelut ovat olleet mallia "haluutsä pihalle?" ja "tuu sisään sieltä" ilman vastausta, tai no VV:n satunnaiset jutustelut tietysti voi laskea vastaukseksi.

Mutta nyt toivotankin hyvää Runebergin päivää kansallisrunoilijamme runon muodossa!

Joutsen (Svanen)
Halk' illan ruskon auermaan
käy lento joutsenen.
Se laskee lahden hopeaan
ja soutaa laulellen.
Se lauloi: "Auvo taivainen
on armas Suomenmaa,
sen päivä mennä levollen,
yökaudet unhoittaa.
 
Ja varjon siellä runsahan
luo koivut tuuheat.
On kultaa peili lahdelman
ja aallot vilppahat.
Sen onni ompi kallehin,
ken siellä rakastaa.
Sielt' usko ompi syntyisin,
se sinne kaihoaa."
 
Niin kaikui laulu kiitäen
yl' aaltoin siintäväin,
ja joutsen armaan rinnallen
nyt souti, lauloi näin:
"Vaik' on sun elos unelma
niin lyhyt, riittää se;
sä lemmit Suomen lahdella,
sä lauloit Suomelle.


(suom. Yrjö Veijola)
 

tiistai 4. helmikuuta 2014

Hernekeitto

Aika harvoin tulee nykyään ärdäriä syötyä... Joskus työmaakuppilassa kun ei oikein muuta meikäläiselle passaavaa ole tarjolla. Niin paitsi nykyään kun minulla on joka torstai omat eväät mukana kun torstai on se kakkospäivä.

Joskus opiskeluaikoina löytyi aina kaapista Jalostajan rokkapurkki pahan päivän varalle. Muilta taisi löytyä sitä tonnikalaa, mutta meikäläisellehän se ei käy, joten rokkaa oli. Sitä sai halvalla ja vatsa tuli täyteen (kaasuja). En edes tiedä, mitä hernekeittopurkki nykypäivänä maksaa.

Mummo ja äiti tekivät hyvää hernekeittoa, mutta ihmekös tuo kun tekivät ihan alusta asti itse liotellen herneitä yli vuorokauden. Sitten syötiin rokkaa monta päivää putkeen.

JälkiJuttu:
Kävin lauantaina taas naiskarvan tupsuttajalla eli sattui siis se ainoa päivä 1,5 kuukaudessa kun luen jotain akkainlehteä. Käteen sattui suhteellisen tuore Anna, jossa olikin näyttelijätär professori Elina Knihtilän (tiedättehän, se Korpelan Tommin *nam* muija) haastattelu.
Lukemani perusteella hänestä saamani käsitys vahvistui. Olen nimittäin pitkän aikaa ollut ihan varma, että siinä on nainen jonka seurassa on helppo viihtyä eikä käy aika pitkäksi. Haastattelussa oli jotenkin tosi kiva tunnelma, joten jos saatte käteenne kyseisen aviisin, niin lukekaa ihmeessä.

Toisaalla samassa lehdessä ex-mäkihyppääjä kertoi haastattelussa, että avioero tuli hänelle täytenä yllätyksenä eikä hän ollut ymmärtänyt, että heidän liitossaan olisi jotain pielessä.
Joo... Enpä sano muuta tästä asiasta.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Tohtori ottaa teidät nyt vastaan

Hirmuinen työpäivä, mutta ehdin kuitenkin nappaamaan (huonolaatuiset) kuvat sekä tammi- että helmikuun kandipojista.

Ilman sen kummempia esittelyjä tai selittelyjä, tässä he ovat:

Mr. Tammikuu
Herra Helmikuu
Täällä rouvat pyytelivät vasikkakuvan äärellä karvattomampaa versiota, mutta valitettavasti tuo tammikuun tohtori on hieman karvaisempaa sorttia, vaikka se ei ehkä tästä kuvasta niin hyvin näykään.
Helmikuun herran voisin ilomielin antaa palvella itseäni terveydenhuollon asioissa...

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Harakanvarpaat

Ammattini kautta olen harjaantunut tulkitsemaan kaikenlaisia harakanvarpaita, mutta en ole siis ammatiltani farmaseutti.
Nykyisellä pomollani on ihanan siisti ja tasainen tekstauskäsiala. Sen tulkitsemisessa ei ole minkäänlaisia vaikeuksia.

Käsiala on jännä juttu. Itse kun olen sitä ikäluokkaa, että kaunokirjoitusta on säntillisesti opeteltu ja sen myötä kaikkien käsiala oli varmsti alkuun samannäköistä. Iän myötä persoonallisuus puskee läpi käsialasta ja toisilla säilyy säntillisyys kun toisilla "taiteellisuus" pyrkii esiin. Oma käsialani lienee melko helppolukuinen, mutta kirjoitan aika isoa tekstä. Toisaalta on sääli, että nykyään kirjoitetaan käsin kovin vähän. Kyllä se viesti on ihan erilainen jos se on käsin kirjoitettu verrattuna "kasvottomaan" konetekstiin. 

JälkiJuttu:
Jouduin tuottamaan heti pettymyksen tässä kalenteriasiassa. Nimittäin se poikakalenteri on edelleen töissä, joten korvaukseksi lupaan maanantaina kaksi kuvaa, tammi- ja helmikuun pojat. Joku kalenterikuva tähän nyt piti kuitenkin saada, joten saatte ihailla karvalehmäkalenterini helmikuun kuvaa. Olkaapa hyvät.


(En tiedä mistä tuo kiilto tuli alakulmaan kun en salamaa käyttänyt).
Aika söpö vasikka vai mitä? ;)

Pikkuisen on myös käynyt ärsyttämään se roskapostin määrä, mitä kommenttiboksiin sataa! Ihan tolkutonta. Olisi kiva tietää, miksi spämmäys ei lopu vaikka yhtäkään linkkiä en ol klikannut ja kaikki roskaposti on onneksi jäänyt bloggerin suodattimeen eikä siis ole päässyt näkyviin. Ei kai sille mitään pysty tekemään muuta kuin tyhjentämään roskapostilaaria säännöllisesti. Mutta ärsyttävää se on joka tapauksessa. 

lauantai 1. helmikuuta 2014

Helisevä helmikuu

Aika hyvin pysyin mukana tammikuun haasteessa, joten uutta putkeen vaan sitten.
Kiitos taas Neolle listasta, vaikka muuten vietätkin hiljaiseloa täällä Blogistaniassa! :)

Näillä mennään helmikuu.


Lupaan taas löyhästi yrittää pysyä kelkassa, mutta aika näyttää. En edelleenkään aio pipo kireällä väkisin yrittää, vaan ihan rennolla asenteella vaan.