keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Ihmisten ilmoilla

Tänään oli siis totuuden hetki sen suhteen, että onko paranemista lähtenyt tapahtumaan vai olenko kuvitellut vain.

Siippa nakkasi minut aamukahdeksan kantturoissa lääkäriaseman alaovelle josta sitten honttaloin ihan itsekseni hissiin ja vastaanotolle. Vastaanottoapulainen singahti kyllä ovea avaamaan kun näki tällaisen vaarallisen kuljetuksen lähestyvän.
Muistin myös aamulla pukea oikeat vaatteet päälle ja harjata hiukset, että en näyttäisi ihan seinästä reväistyltä. Matkalla kiinnitin huomiota siihen kuinka paljon syksy on edennyt kahden viikon aikana. Miltei kaikki puut olivat keltaisia.

Onneksi lääkärin vastaanottohuone oli lähellä ilmoittautumistiskiä, joten ei tarvinnut kovin kauaksi könkätä odottelemaan.
Ehdin juuri pohtia, että onkohan se tohtori tällä kertaa ajallaan kun näin aikaisin aamusta on tapaaminen. Ja sieltähän se lekuri sitten tallusteli tulemaan kellon ollessa vartin yli kahdeksan. Ehdin jo hetken ilahtua, että ajallaan on kun minun aikani oli määrä olla 8:20. Vaan ei, minua ennen oli yksi potilas, joten se siitä. Vaan enpä ollut hämmästynyt, joten tyynesti jäin odottamaan vuoroani.

Tohtori sitten kutsui minut huoneeseensa ja ensimmäiseksi ihmetteli, että miksi se mononi on niin lyhytvartinen ja olinko saanut sen sieltä sairaalasta. Kerroin, että sain sen sieltä lääkäriasemalta silloin kun herra tohtori sen ihan itse minulle määräsi. 
No, hän oli tarkoittanut sitä pidempää mallia ja kutsui hoitajan paikalle. Siinä sitten keskustelivat hetken ja sovittiin, että hoitaja tilaa pidempää mallia kun niitä ei heillä ollut varastossa. Kiva, joutuisin siis raahautumaan paikalle uudestaan heti huomenna uuden monon perässä...

Tohtori poisti hakaset ja kehui, että hyvin on haava parantunut. Vielä siihen viriteltiin jotkut haavateipit sekä lappu, jonka saa ottaa tänään tai huomenna pois. Teipit saavat olla ensi viikkoon, ihan vaan varmuuden vuoksi, jos siis suinkin pysyvät paikallaan sinne asti.

Sitten lähdin könkkäämään röntgeniin, joka valitettavasti tuolla lääkäriasemalla sijaitsee ihan vastaanoton peräseinällä eli hitaasti, mutta varmasti edettiin ja se mukava hoitsu saatteli minua sinne.
Kuvaan pääsin hetimiten ja kaksi kuvaa nappasivat. Sitten taas takaisin odottelemaan tohtorin kutsua. Herra tohtori ei kuitenkaan ollut tyytyväinen toiseen kuvaan, koska se oli otettu hänen mielestään jotenkin liian vinossa asennossa (täytyy myöntää, että aika erikoisessa asennossa piti nilkkaa pitää siinä kuvassa, joka otettiin edestäpäin). Niinpä komistus otti ja soitti röntgeniin ja sopivat, että otetaan vielä yksi kuva. *huoh* Eikun kohti röntgeniä taas.
Hoitaja pahoitteli, että joudun tällä tavoin edestakaisin raahautumaan. Sanoin, että jos tulee kolmas kerta, niin herra tohtori saa itse tulla kantamaan minut tai kärrätä pyörätuolilla. Hoitaja nauroi lämpimästi moiselle mielikuvalle.
Onneksi nyt kuva onnistui ja saatoimme yhdessä komist *köh* herra tohtorin kanssa ihailla minun nilkkaani, jossa on hänen kättensä jälki. Hienoltahan se näytti, kuusi ruuvia sellaisessa levyssä. Luu oli suorassa asennossa eikä mitään muutakaan ihmeellistä siinä näkynyt.
Hunksi Tohtori ilmoitti olevansa oikein tyytyväinen, joten minä sanoin, että en kai minäkään voi olla muuta kuin tyytyväinen.

Muistin myös esittää kaikki kysymykset, jotka olivat askarruttaneet omaa ja Hirnakan mieltä. Taisin kyllä samalla saada hieman vähämielisen naisen maineen, mutta mitäpä tuosta.
Kysyin siis seuraavia asioita: 
- Piippaanko tästä lähtien aina lentokenttien turvatarkastuksissa? 
Mikäli laitteet ovat tarpeeksi hyvät tai "viritetyt", niin saatanpa piipata. Mutta ei hätää kun sillä käsiskannerilla sitten paikallistavat "raudan" olevan kintun sisäpuolella.
- Paleleeko "metallijalkaa" herkemmin?
Luultavasti ei, mutta se on toki yksilöllistä.
- Palautuuko tunto vai olenko tuomittu loppuelämäkseni tuollaiseen puolitunnottomaan jalkaan?
Uusi tunnottomuus johtunee leikkauksesta ja palautumiseen voi mennä aikaa jopa vuosi (!!!) 
Ja tätä kysyin, koska tämä on se iskias-jalka, joka on muutenkin jo ulkosyrjältään heikkotuntoinen, mutta leikkauksen myötä on jalkapöytä heittäytynyt melko tunnottomaksi.

Lisäksi kysyin, että saanko ajaa autoa viikon päästä kun jalalle saa varata osapainon, mutta lääkäri sanoi, että ei voi tietenkään antaa moiseen lupaa. Sanoin sitten ajavani salaa jos ajan enkä kerro hänelle. 
Ja tahdoin myös tietää onko pakko piikittää sitä verenohennuslääkettä vielä kolmaskin viikko. Siihen kohtaan herra tohtori vakavoitui ja sanoi sen olevan sellainen varotoimenpide, jonka hän määrää aina. Hänellä oli muistissaan joku parikymppinen naispotilas, joka oli nilkkamurtuman jälkeen saanut veritulpan ja kuollut... Siksi siis kiltisti piikitän vielä sen viimeisenkin viikon (enää kuusi piikkiä jäljellä).

Lopuksi tohtori lähetti minut hoitajan luokse vaihtamaan monoa, sillä tällä välin oli lähetti käynyt ja tuonut pitkävartiset saappaat tilalle, mikä oli ihan loistavaa sillä minä säästyin uudelta reissulta sinne heti seuraavana päivänä.
Hoitsu asetti uuden monon jalkaan ja sitten vielä yhdessä vaa'an kanssa kokeilimme, että kuinka paljon se tällä hetkellä sallittu varaus jalalle onkaan. Koin ahaa-elämyksen, että voinkin oikeastaan aika reilusti käyttää kipeää koipea tukijalkana vaikka sitä voikkaria tehdessä. Ihanaa!

Seuraava kontrollikäynti on kahden viikon päästä ja silloin jalalle saa jo osavarata puolet painostani, joten kävelyn pitäisi olla jo ripeämpää ja helpompaa. Lupasipa tohtori, että viimeisellä viikolla saisi mennä ilman keppejä. Tuskin maltan odottaa.

Käynnistä jäi siis hyvä mieli jo ihan siitä, että paraneminen on tosiaan lähtenyt hyvin käyntiin eikä mitään kummallisuuksia ole tullut. Ja tohtorin eduksi pitää mainita, että hänen kanssaan oli mitä miellyttävintä keskustella, sillä jutuissa pilkahti huumorintajukin. Kahdella edellisellä tapaamiskerrallamme olen varmaan ollut niin kipeä, että ei ole itsestäkään mitään vitsiä pahemmin irronnut... Että eivät ne kollegansa siellä häntä varmaankaan turhaan kehuneet, vaikka hän onkin aina myöhässä. Mutta sen voin antaa anteeksi kun hän kuitenkin parantaa säihkykoipeni entistä ehommaksi. ;)

Ja mukava oli käydä vähän ulkonakin. Lääkäri itse asiassa sanoi, että voin ihan hyvin käydä jo vähän ulkona, vaikkapa postilaatikolla, niin tulee hieman liikuttua kuitenkin. Unohdin kysyä kuntopyörän polkemisesta, mutta ehkäpä voin sitä kokeilla varovasti vaikka viikon päästä.

12 kommenttia:

  1. Hienoa, että jalka on noin hyvin parantunut. Varmaan virkisti sen lekurin näkeminenkin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sehän virkistää, vaikka tyyriinpuoleiset treffit ovatkin. ;)
      Ens viikolla taas.

      Poista
  2. No olipa mukavia uutisia. Ja kiitos noista tärkeistä vastauksista. Jatkossa sinä sitten olet ns. ihmiskoe, olet velvoitettu kertomaan meille uteliaille matkoistasi myös piippausjutun ja pakkasreaktiot :D

    Sitä autoilua en kyllä suosittele, etenkään siellä kehäteiden viidakoissa. Etenkin jos sulla on vaihdelaatikko mallia käsivatkain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä se tohtori vissiin edes ihan hulluna pitänyt, vaikka moisia kyselin. :D

      En mä ajatellut autoilua oikeastaan kuin puolentoista viikon päästä tästä. Sit mä olen yksin kotona ja pakko on varmaan ainakin kaupassa käydä. Katsellaan... Ja juu, ihan käsivaihde on. Tosin, ajelinhan mä tällä koivella silloin murtuneena ennen leikkaustakin...

      Poista
  3. Tässä tosi liki on yksi immeinen jolla on toinen sääriluu metallia. Tai siis siinä luussa on metallikepakko sisällä ja pirstoutunut luu on siis rakennettu sen metallin ympärille. Plus kasa ruuveja etc. Hänen kokemuksiaan (ja metalli on nyt siis ollut tuolla koivessa karvan yli 4 vuotta eikä sitä ole milloinkaan tarkoitus ottaa pois): On piipannut vain pari kertaa lentokentillä, iisi piisi homma todeta käsivekottimilla että on jalan sisällä mutta vaatii kengän pois ottamisen ja mahdollisesti lahkeen ylös nostamisen (huomioi lentopukeutumisessa). Kaupoissa ei piippaile. Lämpötilan muutokset metallissa ovat todella erilaiset kuin ympäröivässä lihassa & luussa. Jäähtyy/lämpenee todella hitaasti ja vastaavasti palaa normilämpöön myös erittäin hitaasti. Tämän huomaa saunassa sekä ulkona pakkasella ja valitettavasti myös ulkona vilpoisella vaikka ei pakkasella asti oltaisikaan. Jos lämpötilaerot metallissa versus ympäröivä ihminen ovat isot, voi olla kivulias. Eli pitkävartista sukkaa/säärystintä kannattaa miettiä talvea vasten.
    Hänelle nuo metallit asennettiin aikoinaan loppukesästä. Kaksi talvea meni hiukan kärsiessä. Ensimmäinen talvi tietysti vielä kävelemään opettelussa etc. mutta se talvi nro 2 meni "metallijalka normielämässä" opetteluun. Eli kärsivällisyyttä. Tunto palaa tosiaankin sen vuoden verran.
    Ja ei. Ei astumista liian nopeasti eikä todellakaan autoilua! Tottele sitä hunks... eiku tohtoria!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa hurjalta tuo sääriluun uudelleen rakentaminen! :-o

      Kiitos hyvistä vinkeistä, tuota en ajatellutkaan, että kenkä pitää ottaa pois jos piippaa lentokentällä.
      Kylmän ja kuuman suhteen luulen, että tämä mun metallinpala on "pikkuisen" pienempi kuin se koko sääriluun mittainen, mutta sittenhän se nähdään ja koetaan. :)

      Astuskellut olen ihan vaan tohtorin ohjeiden mukaan (ehkä jopa kevyemmin). Eilen tulin ekan kerran rappuset yläkertaan pystyasennossa ja ihan hyvin meni. Mitään ihmeellisiä särkyjä tai kipuja ei ole ilmaantunut, joten ehkä tämä tästä.

      Kuuntelen komis.. tohtoria (ja teitä). :)

      Poista
  4. Hienoo et on noin hyvin alkannu paraneen. Tohtorin neuvvoja kannattaa totella. Aatteleppa vaikka paniikkijarrutusta ja sen päälle jalka sanoo poks.
    Kyllä raajan tunnottomuuteen ajanmittaan tottuu, mulla on jalat tunnottomat puolisäärestä nilkkaan. Haavoja tulee ja mustelmia, mut millo, ei hajuakaa. Käsissä tunnottomuus haittaa enempi, koska 'kaikkee' putoo käsistä ja sitten kun pitää vaikka ottaa kaverin sormesta tikku, niin ei tiiä kuin kovaa sitä sormee puristaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olen kiltisti. (ajattelin autoilua lähinnä tonne meidän kyläkaupalle ja takas...)

      Tunnottomuus on mulle osittein tuttua kun mulla on samassa kintussa iskias ja sehän on aina (vieläkin 7 vuoden jälkeen) vähän tunnoton tuolta ulkosyrjältään. Mutta tää oli sellainen jotenkin pistelevä kipu ja koskiessa kuitenkin tunnoton. Niinku ois puutunu ja sit vähän tunto palautuis.
      Mutta nyt se on jo parempi, hakasten poisto auttoi, joten taisi olla joku hermo hakasen nipistyksessä.

      Voin kuvitella, että käsien tunnottomuus on veemäistä, paljon ikävämpää kuin jalan... Onko sulla se tunnottomuus aina tasaista vai vaihteleeko se päivän tai kunnon mukaan?

      Poista
  5. Tosi hyviä uutisia koska jalka/jalat ovat ne joita ilman eläminen on paljon hankalampaa mutta kerroppas mulle totuus kuinka kauan aamulla meni aikaa meikkaamiseen? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa rehellisesti? No, nolla minuuttia. En nimittäin meikannut ollenkaan kun aattelin, että hiki tulee kuitenkin niitten keppien kanssa könkkäillessä. Pesin hampaat ja harjasin hiukset. :)
      Mä olen niin omituinen ihminen, että voin lähteä julkisille paikoille ilman meikkiä, vaikka näin vanha jo olenkin (tai ehkä just siks). ;)

      Poista
  6. Toivottavasti menee kaikki hyviin, en ole pitkään aikaan käynyt täällä lukemassa , eikä tiennyt että sinulle on tapahtunut sellaista mutta paranemisia toivottaen ja voimahali ♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Natalia, pitkästä aikaa! :)
      Mä olen aina välillä käynyt sun blogissa, mutta enpä ole kommentoinut mitään.

      Kiitos toivotuksista ja halista! Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. :)

      Poista