keskiviikko 6. helmikuuta 2013

6. Sivuääniä

Sivuääni-sanasta tulee väistämättä ensimmäiseksi mieleen sydämen sivuääni. Ihmisellä tai eläimellä. Läppävika aiheuttaa sivuääniä. Flimmeri eli lepatus aiheuttaa sivuääniä. Mutta yritin laajentaa katsantoani, sillä kardiologin taitoni eivät riitä sydämen sivuäänistä sen enempää kirjoittamaan.

Niinpä ajatukseni vei työpaikalle, yllättäen. Työssä käyvä ihminenhän viettää ison osan elämästään työpaikalla, joten kai se on ihan luonnollistakin. 

Työskentelen siis toimistossa, kuten kaikki varmaan jo tietävätkin. Minulla on myös onni olla sellainen työntekijä, jolla on oma työhuone.

Kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Talostamme löytyy muutama avokonttori, jotka varmasti tekovaiheessa olivat ideoina Briljantteja ja Työyhteisöä Yhdistäviä, mutta käytäntö on osoittautunut toiseksi.
Näissä avokonttoriyksiköissä on menty niin pitkälle, että puheluita ei saa saisi puhua omassa kubikkelissaan ettei vaan kollega häiriinny. Muuten ihan OK, mutta jos toimenkuvaan kuuluu tietynlainen puhelimen käyttö, niin ei kuulosta ihan fiksulta. Tämä on sitten johtanut siihen, että lankapuhelimet on käännetty kännyköihin ja kun puhelin pirahtaa, rynnätään käytävälle pois avokonttorista, mutta häiritsemään jonkun muun työntekoa.
Toisessa avokonttorissa on yritetty sentään hoitaa homma hankkimalla tarpeeksi korkeita seinäkkeitä sekä vastaäänikuulokkeita työntekijöille. Lisäksi on äänieristettyjä "puhelinkoppeja", joissa voi hoitaa yksityisluontoiset puhelut. Tiedättehän ne: "Ai kun kiva kuulla, että ei mulla olekaan kuppaa, ainoastaan vähän hiivaa" -tyyppiset keskustelut lääkärin kanssa.

Joka kerta asioidessani jossain näistä konttorisuunnittelun helmistä koen saapuneeni huopatossutehtaalle. Kuvitelkaa, meikäläinen jolla useinmiten on jaloissaan kopisevat korot, purjehtii paikalle ja koko konttori katsoo paheksuvasti, koska olen häirinnyt heidän muutoin ikuista uinuvaa hiljaisuuttaan. 

Joskus itse häiriinnyn kun omaan huoneeseeni kantautuu häiritseviä ääniä käytävältä, johtokourun kautta, seinän takaa tai jostain muualta. Etenkin jos pitää tehdä jotain sellaista, joka vaatii suurta keskittymistä. Näinä hetkinä yritän muistaa niitä työtovereitani, jotka työskentelevät noissa avokonttoreissa. Eihän siellä voi edes pieraista ilman, että koko toimisto tietää!      

4 kommenttia:

  1. Kuvailemasi työympäristö pikku kuutioineen tekisi mut hulluksi viikon sisään. SE johtaisi siihen että eräänä päivänä alkaisi sieltä nurkasta - missä se mun pikku kuutioini - kuulumaan sitä hiljaista ja tasaista hihitystä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Olen minäkin muinoin ollut kubikkelikonttuurissa töissä ja silkkaa helvettiähän se oli. Mua ei oikeesti kiinnostanut (eikä kiinnosta vieläkään) työkavereiden kotiongelmat tai kuinka monta "kaatoa" tuli tehtyä viime viikolla.

      Yks sellainen työtoverivosu oli, joka pokas aina jostain baarista jonkun hoidon, roudas sen hotelliin ja tuli sitten sieltä töihin. En tiedä rahastiko vai ei.
      Sittemmin, vuosia ko. työpaikasta lähtöni jälkeen, osui silmääni muistaakseni Kyttäruudussa, että vosu oli kadonnut.
      Oli tainnut joku pistää kylmäksi, luulen mä... Hianoa. Vaikka tää kyllä nyt eksyi aiheesta, sorry! :)

      Poista
  2. Viimonen lause kruunas koko jutun. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli sen lauseen tarkoituskin. ;D
      Muutenhan juttu oli ihan jonninjoutavaa horinaa.

      Poista