tiistai 19. helmikuuta 2013

19. Minä

Minä, minua, minulle, minulta, minussa.
Moni puhuu mielellään itsestään ja miksipä ei. Sehän on läheinen ja tuttu asia. Niin minäkin. Asioista on helppo puhua omasta näkökulmasta, silloinhan sitä on omalla maallaan. Yritän nyt kuitenkin ottaa vähän toisen näkökulman itseeni.

Miten minusta tuli minä. Jokaisen ihmisen persoonan muotoutumiseen vaikuttaa moni asia. Perimä antaa pohjat ja ulkoiset tekijät muokkaavat, jos eivät suoranaisesti persoonaa, niin ainakin sen ilmentymää ulospäin.

Lapsena ja erityisesti teini-ikäisenä olin äärettömän ujo ja julkinen esiintyminen oli suoranainen kauhistus. Voittekin kuvitella, että en hihkunut riemusta kun minut valittiin Mariaksi alakoulun joulunäytelmään pönöttämään sen typerän Josefin viereen koko kuvaelman ajaksi. Olisin halunnut olla enkeli, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen kenellekään muulle kuin äidille. Äiti puolestaan oli ikionnellinen Marian roolistani.

Ennen viidennelle luokalle menoa muutimme toiseen kaupunkiin. Uusi koulu, uudet ihmiset. Lettipäisenä ujona tyttönä hanki siinä sitten kavereita.
Pääsin kaikkien "toiverooliin", kiusatuksi. Miksi minua kiusattiin? Siksi, että vaatteeni eivät varmasti olleet viimeisen muodin mukaisia ja iso osa niistä oli äitini itse tekemiä. Koska olimme köyhiä. Ei ollut rahaa merkkifarkkuihin eikä muuhunkaan.
Seuraava vuonna sain silmälasit. Jep, eipä ainakaan kiusaaminen vähentynyt. Kaverikseni löysin kohtalotoverin, yksinhuoltajan lapsen, joka oli yhtä köyhä ja rillipäinen.

Yläasteen aikana hankkiuduin sopivaan seuraan ja kasvatin itselleni kovan ulkokuoren. Minua ei enää kiusattu, koska liikuin jengissä.
Lukiossa koin, että kaikki kukat saavat kukkia kunnes luokkaan pesiytyivät ne Amerikasta palanneet vaihto-oppilaat, jotka kuvittelivat omistavansa koko maailman ja voivansa kohdella muita miten haluavat. Koin taas olevani kiusattu. Kunnes sanoin rauhallisesti erään "haukkumatuokion" päätteeksi ruotsinopettajamme tyttärelle (yksi näistä vaihdokkaista) tämän olevan ruma ja ilkeä. Sen jälkeen sain olla rauhassa.
Näistä "tähdistä" muistan myöhemmällä iällä vahingoniloisena todenneeni, että yksi heistä oli ihan Veikkauksen lottotytöksi asti päässyt. Wautsi wau, osaa luetella numerot suomeksi JA ruotsiksi! 

Vuodet vierivät ja erinäisten työpaikkojen, koulutuksen sekä elämänkokemuksen jälkeen minusta tuli minä. Opin vihaamaan epäoikeudenmukaisuutta sekä pienempien ja heikompien kiusaamista, ja ennen kaikkea sanomaan sen ääneen. Suurimmat kohteliaisuudet, joita olen saanut osakseni ovat sellaisia kuten "Olet pelottava nainen" tai "Tiedät mitä haluat" tai "Olet todellinen ystävä".

En oikeasti ole pelottava (omasta mielestäni ainakaan), mutta osaan kätkeä oman pelkoni tai epävarmuuteni. Oikeasti olen ihan pehmo, joka voi tirauttaa kyyneleen jos toisenkin ihan vaikka jonkun tv-ohjelman vuoksi. Varmasti tiedän mitä haluan tai ainakin sen, mitä en halua. Ja haluan aina olla hyvä ystävä, joka auttaa tarvittaessa sekä puolustaa ystäviään aina leijonanaaraan lailla. Mutta vain todellisille ystävilleni, siipeilijöitä en kaipaa enkä tarvitse. 
Ja pohjimmiltani olen edelleen ujo, mutta Siperia on opettanut, että ventovieraiden kanssa voi puhella niitä näitä vaikka aidanseipäästä ilman, että siihen kuolee. Esiintymiskammo on edelleen karmea, mutta siihenkin on keinonsa eikä työssäni onneksi tarvitse pahemmin vieraiden joukkojen edessä esiintyä. 

Olen sinut itseni kanssa ja vaikka täydellisyys on kaukana minusta, on mukavaa olla minä, nykyään.
       

24 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus Sinulta!

    Minäkin olin ihan hirvittävän ujo ennen, mutta jonnekin se on matkanvarrella kadonnut. Ehkä samaan paikkaan kuin esiintymiskammokin. Ikä tuo varmaan varmuutta näissä asioissa - kun on kiva olla minä, voi ollakin sitä ihan rehellisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)

      Rupesin oikein miettimään, että olenko minä enää ujo kun lukaisin tuon Pepponen kommentin. Ja vastaus taitaa olla, että en ole, mutta se perimmäinen tunne ujoudesta on vielä tuolla jossain.

      Ikä on varmasti tehnyt tehtävänsä ja tietty elämänkokemus. Ja tosiaan tuo, että kun voi rehellisesti olla oma itsensä, niin ei tarvitse jännittää.

      Poista
  2. Voi -S-, sulla on sitten ihana tapa ennakoida mitä toisten päässä liikkuu. Vedin jo aivoni (vrt. keuhkot) täyteen ilmaa ja ajattelin kehua sua erinäisillä adjektiiveillä, kunnes vedit (taas) maton altani tuolla kohteliaisuus - osiolla :D
    Hittolainen, hieno kirjoitus enkä tosiaankaan olisi näiden tekstien perusteella osannut kuvitella sua ujoksi. Tosin en uskalla antaa sulle Lällykkä, saati Mussukka lempinimeäkään tai turpaan tulee että tukka tutisee :D
    Niinpä sanonkin että oot ihan ykkönen tyhmine Joosefinesi ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mitään miettiny... Tämä oli taas niitä tekstejä, jotka tulivat ihan itsestään pakottamatta. :)

      Oikeasti mulle on useampi kuin yksi mies sanonut, että olen vähän pelottava nainen ja mun mielestä se on hieno kohteliaisuus. :D

      Ja ehkä en oikeasti enää olekaan ujo, sillä kyllä mä aika suruttomasti töräytän suoraan mielipiteeni ihan ääneen. Mutta kuten tuossa Marjaanallekin kirjoitin, että ehkä se on se lapsuudesta jäänyt tunne, että on ujo. Ehkäpä olen oikeasti eheytynyt sillä saralla.

      Lällykäksi ei kannata nimitellä, Mussukan vielä siedän. ;)

      Ajattele mikä trauma siitä joulukuvaelmasta on jäänyt kun vieläkin elävästi muistan kuinka syvästi inhosin sitä pestiä joutuessani Mariaksi ja muut saivat olla enkeleitä... Kaikkea ei aika korjaa millään. ;)

      Poista
    2. Ymmärrän täysin, kävin Roz:in blogissa ja kerroin siellä kuinka joka saatanan joulu sain olla se tyhjäkatseinen paimen - yksi niistä kolmesta vakikaverista.
      Kaikista törkein loukkaus tuli eräänä keväänä kun kevätjuhlan näytelmässä esitin kiveä harmaa viltti päälleni heitettynä. Arvaa vituttiko.

      Poista
    3. Pyyhe päässä ja silleen, ihanaa.

      Mutta onpa törkeää laittaa lapsi esittämään kiveä! Siis KIVEÄ!!?? Mitä vittua? Eikö kiveä voisi esittää ihan mikä tahansa eloton esine?
      Julmaa, sanoisin. Tossa tilanteessa on mieluummin paimen raitapyyhe päässä kuin kivi... Osanottoni moisesta traumasta. *hali*

      Poista
  3. Mut... siis... toihan on mä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Welcome to my world!
      Tämä on siis vain osoitus, että lapsena pitää kokea kärsimyksiä, jotta voi olla vahva Aikuinen Nainen. Kyllä jämpti on niin.

      Poista
  4. Just, pitihnän tämä arvata. Samaa ankeutta on näemmä jaettu avokäsin, liityn Zepan seuraan ja alahuuli väpättäen totean samoin kuin hän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sul on mun luonto kans. Sehän on kyllä todettu jo aiemminkin.
      Oikeasti on jännää, miten jotkut lapsuuden tai nuoruuden tapahtumat muistaa niin elävästi, että ihan kuin olisivat tapahtuneet eilen. Ilmeisesti haavat ovat jättäneet rumat arvet.

      Vaan näillä mennään, onneksi olemme kuninkaallisia, jotka ovat saaneet elämänsä loppujen lopuksi ihan hyvään kuosiin.
      Huonomminkin olisi voinut käydä (vrt. lottotyttö). ;)

      Poista
  5. Ihana tarina "MINÄSTÄ". Siinäpas näkee, kuinka tärkeä on lapsuudessa elää ihmisten kanssa joka ymmärtää lapsiaan ja ei aiheutta traumoja lapsille. Mut ei me saa valita ja traumat on meillä vissi jokaisella - auttako ne meidät minakuvan kanssa ? Tuleko meistä vahvempia ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä varmasti kaikilla on omat traumansa. Toisia ne varmaankin auttavat minäkuvan kanssa ja toisia eivät. Samoin toisista tulee vahvempia kun taas toiset menevät palasiksi.

      Poista
  6. Blogisi perusteella en olisi ikinä uskonut, että sinä olet joskus ollut ujo =). Minä olen. Olin lapsena ja olen edelleen, tuskin koskaan siitä kasvan ulos, se vain on osa minua.
    Muuten, minä olin aina enkeli. Aina. Se johtui kullanvärisistä luonnonkiharoista hiuksistani. Ja arvaa olisinko joskus halunnut olla joku muu! Minun piti aina ilmestyä lavalle kädet ojossa seisomaan paimenien ylle, kun heidän oli määrä pelästyä Herran enkeliä. Huoh. Mulla on enkeli-trauma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä osaa meikäläinenkin yllättää. ;)
      Eiväthän kaikki pääse ikinä ujoudesta eroon ja se on ihan okei. Kaikkien ei tarvitse suuna päänä kälkättää kaikkien ventovieraiden kanssa.

      Ounou, enkeli-trauma! Musta tuntuu, että onpa joutunut mihin tahansa koulunäytelmän rooliin, on siitä jäänyt trauma. :D

      Poista
  7. Ei mullakaan ole esiintymiskammoa, mutta saatan olla ujo jos joudun uutena henkilönä porukkaan josta en tunne ketään. Semmoisessa tuo ujous tulee ilmi osaltani ehkä parhaiten. Esimerkiksi uudessa duunissa on juuri pahinta kun ei tunne ketään ja kaikki muut tuntevat toisensa. Siinä on elintärkeää jatkon kannalta päästä heti ryhmään mukaan tai on kusessa. Onneksi mä sain käydä peruskoulun samassa paikassa, muuten olisin ollut todella pulassa. Etenkin juuri kesken lukukauden uutena oppilaana olisi ollut kamalaa.

    Ylipäätänsä en usko mihinkään helppoon elämään. Kaikilla on omat taakkansa ja omat juttunsa mistä pitää selvitä. Elämä on nimenomaan selviytymistä ja puolensa pitämistä, ja tuurilla on osuutta vain hyvin pieni osa. Jos syntyy terveenä länsimaahan eivätkä vanhemmat piekse hengiltä, niin siinä on aika maukas siivu tullut tarjottimella. Lopusta onnesta täytyy pitää itse huoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän oikein hyvin tuollaisen ujouden. Jotenkin vaan olen päässyt sellaisesta yli, enkä osaa sanoa kuinka sen olen tehnyt. Oikeasti, nykyään voin vaihtaa sanan tai kaksi ventovieraan ihmisen kanssa vaikka kauppajonossa, siten että minä teen aloitteen...

      Tuosta olen samaa mieltä, että monessa asiassa jokainen on oman onnensa seppä ja puolensa täytyy pitää. Jos antaa toisten kohdella itseään kynnysmattona, niin kynnysmattona saa olla maailman tappiin asti.

      Poista
  8. Samoilla linjoilla ollaan täälläkin

    Minäkin "pääsin" Josefin rinnalle ala-asteella. Vihasin joka hetkeä.

    Kiusattuna olo oli myös hyvin tuttua :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai jestas! Perustetaan "minulla on Josef-trauma" -yhdistys! :D

      Kiusaaminen on perseestä ja puutun kyllä sellaiseen aina kun näen. Aikuiset vasta osaavatkin kiusata, monesti pahemmin kuin lapset.

      Poista
    2. Hei joo!! Hyvä idea :D

      Niin on ja on todella kurjaa, ettei tilanne ainakaan paremmaksi oo kouluissa muuttunu näemmä.
      Ja totta tuokin, että aikuiset on kyllä usein pahempia..

      Poista
    3. Eiköhän joukkoon löydy muitakin jäseniä. ;)

      Maailma kai pysyy joissain asioissa ennallaan. Yksi näistä on kiusaaminen, muodossa tai toisessa. Valitettavasti.

      Työpaikkakiusaamista olen "saanut" seurata läheltä ja se on aika karmivaa. Siihen puuttuminenkin tuntuu olevan kovin vaikeaa. Ikäviä ilmiöitä. :(

      Poista
  9. Mäkin olin lapsena ihan karseen ujo ja arka ! Ikkunasta katselin, kun muut leikki pihalla ja mutsi oli tulla hulluksi. Koulussa inhosin esitelmiä ja laulukoetta luokan edessä. Opiskelujen alkaessa päätin, että tulee muutos ja kun kukaan ei mua ennalta tuntenut, muutuin ex-ujoksi eikä kukaan olisi voinut arvata mun tuskaani kun loin nahkani uudestaan. Nyt ujoilen ja jännitän vain tietynlaisissa tilanteissa, mutta onneksi niitä tulee eteeni harvoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä en oikeasti ymmärrä mitä opettavaista siinä on, että pakotetaan kersat laulamaan laulukoe luokan edessä. Karseeta.
      Yläasteella sa sentään yksin laulaa vain opettajan läsnäollessa.
      Ja esitelmät... Vieläkin voin muistaa sen kuin eilisen kuinka pyörrytti ja ahdisti. Esitelmien teko sinällään oli kivaa.

      Itsestäni en tunnista, että olisin päätöksellä karistanut ujouden, mutta kai se on jonnekin jäänyt sen myötä kun "oma ääni" on löytynyt. Mutta rohkea veto sulta!
      Jännittämistä meikäläisellä aina silloin tällöin esiintyy eikä siihen aina löydy mitään järjellistä syytäkään.

      Poista
  10. Koulun julkiset laulukokeet olivat ihan hirveitä. Lasten nöyryytystä. Mutta ei meidän sukupolven äideillä ollut aikaa järkyttyä mokomasta, ihan itse piti selvitellä asia itsensä kanssa. Musiikinnumerolla ei onneksi ollut niin paljon painoarvoa, etenkin kun se ei ollut kymppi.

    Nykyäidit näyttävät tuohtuvan vähän kaikesta. Viimeksi lukemani uutisen mukaan jotkut äitiaktiivit saivat pari kuivakkaan kirkkoherran muotokuvaa pois jostain seurakunnan salista kun lapset peljästyivät vihaisten setien kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, oikein lukuvuoden kohokohta. Ja joskus opettaja oli armollinen, sai laulaa selkä luokkaan päin. Helpottipa paljon!

      Joskus mietin (anteeksi nyt taas kaikki lapselliset, että näin lapsettomana kommentoin asiaa mistä en mitään tiedä), että ajatellaanko nykyään liikaa lasten puolesta?
      Toisaalta lapset "aikuistuvat" nopeammin ja maailma on entistä julmempi paikka, mutta toisaalta sitten lasten ei anneta itse ratkaista oikein mitään pulmaa yksin. Heti ollaan kiekumassa koululle erityisvaatimuksia MINUN lapselleni ja suuttumassa pyhästi jos ope-raukka uskaltaa vähän kersaa komentaa.
      Tai sitten tosiaan ollaan vaatimassa "pelottavaa" muotokuvaa pois seinältä. Se jos mikä on jo mielestäni hätävarjelun liioittelua...

      No nythän mä eksyin aiheesta oikein kunnolla! :D
      Menen tekemään töitäni ja häpeämään moisia mielipiteitäni (not). ;)

      Poista