Tänään sitten tunnustin Siipalle tämän blogin olemassaolon jossain sivulauseessa kun sanoin, että pitää ottaa kuvia blogistania varten. Olihan se jo muutaman kerran ihmetellyt, että kuinka pitkiä kommentteja voi esimerkiksi Nolliksen blogiin kirjoitella. Juu, ahdisti itseäänkin moinen salailu ja ajattelin, että menköön. Tottahan nämä jutut ovat ja usein Siippa on kuitenkin se "arjen sankari". En kai mä muuten olis sitä nainu.
Että näin. Mitään en kadu, mutta saattaa olla helpompi kirjoitella jatkossa. :)
lauantai 4. elokuuta 2012
Festareilla
Pari kuvatunnelmaa. Sanallista raporttia vaikka huomenna. :)
Pahoitteluni että kuvat ovat ihan nurinniskoin. ajoin ne suoraan kamerasasta tai siis kännykästä ja tälleen siinä kävi. Parempi onni ens kerralla. ;)
Kadonneen nuoruuden metsästys
En ole koskaan mielestäni kokenut mitään ikäkriisiä. Teiniangstia ei lasketa. Kolmekymppiä tuli täyteen tuosta vaan ja muodon vuoksi pidin bileet yleisön pyynnöstä. Seuraava tasakymmenluku tuli täyteen Siipan seurassa Invernessin kaupungissa Skotlannissa. Hieno syntymäpäivä, muistan vieläkin, että söimme piknikin Ness-joen penkalla rappusilla istuen. Kaulassani on siitä saakka käytännössä joka päivä roikkunut sieltä syntymäpäivälahjaksi saamani koru.
Vaan jollain tapaahan sitä aina pitää pyristellä aikaa ja sitä vääjämätöntä totuutta vastaan, että eihän tässä nuorruta, vaan päinvastoin. Tätä pyristelyä voi toteuttaa käymällä rokkikeikoilla ja -festareilla. Esimerkiksi Lontoossa viime syksynä kävimme Amorphiksen keikalla ja kerroimme kaikille sen olleen matkamme ainoa syy (vaikka se ei ihan totta ollutkaan).
Olemme myös joka kesä koittaneet kannattaa jompaa kumpaa omassa kaupungissa järjestetyistä festareista vähän esiintyjien mukaan valikoiden. Tänä vuonna sen piti ollakin todella helppoa, sillä Ankkarockia ei järjestetä, mutta Myötätuulirock on siirretty kesäkuun alusta elokuun alkuun. Eli tähän viikonloppuun. Keväällä hyrisimme tyytyväisyydestä, sillä esiintyjälista näytti kovasti mieleiseltä ja kyseinen häppening pidetään tuossa kivenheiton päässä.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Järjestäjät eivät saaneetkaan maksettua etukäteen koville kotimaisille bändeille ja nämä peruivat esiintymisensä. Tilalle sitten Pelle Miljoonaa (joka tulee bussilipun hinnalla ruokapalkalla esiintymään) ja muuta yhtä hienoa. Älkääkä ymmärtäkö väärin, pidin Pellestä paljon silloin kun Pelle oli ensimmäistä kertaa pinnalla. Sittemmin mies on... noh, sanotaanko, että olisi ehkä kannattanut palata peruskoulun opettejaksi sen jälkeen kun moottoritie ei enää ollut kuuma.
Olimme luonnollisesti pettyneitä ja ajattelimme, että emme mene ollenkaan sitten. Säätiedotus lupasi kuitenkin hyvää keliä tälle illalle, ja hyvältähän tuo näyttää, joten ostimme Alepasta aleliput ja menemme viettämään iltaa festaritouhua katsellen ja anniskelualueella notkuen. Pari bändiä on sellaisia, joita voi kuulostella ihan mielenkiinnosta. Ja tullaan sitten pois jos alkaa kyllästyttää. Matkan voi suorittaa vaikka konttaamalla, on se sen verran lyhyt.
Että sillä tapaa tällä kertaa pyristellään ikääntymistä vastaan ja teeskennellään nuorta ja nuorekasta.
Vaan jollain tapaahan sitä aina pitää pyristellä aikaa ja sitä vääjämätöntä totuutta vastaan, että eihän tässä nuorruta, vaan päinvastoin. Tätä pyristelyä voi toteuttaa käymällä rokkikeikoilla ja -festareilla. Esimerkiksi Lontoossa viime syksynä kävimme Amorphiksen keikalla ja kerroimme kaikille sen olleen matkamme ainoa syy (vaikka se ei ihan totta ollutkaan).
Olemme myös joka kesä koittaneet kannattaa jompaa kumpaa omassa kaupungissa järjestetyistä festareista vähän esiintyjien mukaan valikoiden. Tänä vuonna sen piti ollakin todella helppoa, sillä Ankkarockia ei järjestetä, mutta Myötätuulirock on siirretty kesäkuun alusta elokuun alkuun. Eli tähän viikonloppuun. Keväällä hyrisimme tyytyväisyydestä, sillä esiintyjälista näytti kovasti mieleiseltä ja kyseinen häppening pidetään tuossa kivenheiton päässä.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Järjestäjät eivät saaneetkaan maksettua etukäteen koville kotimaisille bändeille ja nämä peruivat esiintymisensä. Tilalle sitten Pelle Miljoonaa (joka tulee bussilipun hinnalla ruokapalkalla esiintymään) ja muuta yhtä hienoa. Älkääkä ymmärtäkö väärin, pidin Pellestä paljon silloin kun Pelle oli ensimmäistä kertaa pinnalla. Sittemmin mies on... noh, sanotaanko, että olisi ehkä kannattanut palata peruskoulun opettejaksi sen jälkeen kun moottoritie ei enää ollut kuuma.
Olimme luonnollisesti pettyneitä ja ajattelimme, että emme mene ollenkaan sitten. Säätiedotus lupasi kuitenkin hyvää keliä tälle illalle, ja hyvältähän tuo näyttää, joten ostimme Alepasta aleliput ja menemme viettämään iltaa festaritouhua katsellen ja anniskelualueella notkuen. Pari bändiä on sellaisia, joita voi kuulostella ihan mielenkiinnosta. Ja tullaan sitten pois jos alkaa kyllästyttää. Matkan voi suorittaa vaikka konttaamalla, on se sen verran lyhyt.
Että sillä tapaa tällä kertaa pyristellään ikääntymistä vastaan ja teeskennellään nuorta ja nuorekasta.
perjantai 3. elokuuta 2012
Nyt meni hermo
nimittäin Siipalta! Juu, vetäkää ruksi seinään, tällaista ei kuitenkaan kovin usein tapahdu.
Olimme juuri kotiutuneet hikilenkiltä, minä sauvaillen ja Siippa juosten. Istuin alakerrassa vettä särpien ja odotellen suihkuvuoroani, sillä kohteliaasti annoin Siipan mennä ensin, jotta voi sitten ryhtyä iltapalan laittoon sillä välin kun minä olen suihkussa.
Siinä hikeä pyyhkiessä ja vettä särpiessä näin kun Puutarhatonttu koirineen (kuinkas muuten) pyyhkäisivät varastokopperolleen. Koira luonnollisestikin oli taas irti. Siippa tuli sopivasti alakertaan päästäkseen todistamaan kanssani sitä, kuinka se tontun piski pokkana nosti koipea lasten leikkipaikalla olevaan keinueläimeen. Taas. Sillä lailla, hienoa...
Tuumasin vaan, että "voi vittu tota äijää, mä en enää jaksa" ja lähdin suihkuun.
Päästyäni pesuhuoneen puolelle oli kuulevinani pihan oven käyvän. Arvelin, että Siippa vain avasi hieman ovea tuulettaakseen.
Vaan väärässä olin. Kun tulin takaisin alakertaan, kertoi Siippa että olin missannut hyvän show'n.
Koira oli keinueläimen lisäksi tullut kuseksimaan naapurimme aidan pieleen ja kun Siippa oli pyyhkäissyt pihalle, oli se pikkurakki tullut porttimme taakse kärkkymään. Siippa oli ärjäissyt Tontulle, että ottaisi koiransa kiinni, mutta mitään ei tapahtunut. Äijä varmasti kuuli, mutta eväkään ei heilahtanut. Niinpä Siippa singahti ukon varastokopille keskustelemaan. Keskustelun kulusta sanottakoon, että Puutarhatontun mielestä Siippa vainoaa häntä ja Siippa puuttuu ihan epäolennaisiin pikkuseikkoihin. Niin ja kaikkien muiden mielestä se on ihan okei, että hänen koiransa juoksee irrallaan ja kusee milloin minnekin. Kun Siippa oli tiedustellut, että "ootsä vähän tyhmä, vai?", meni Tontulla pasmat sekaisin.
Vittu, mikä äijä, oikeesti! Jos olisimme yhtä rikkaita kuin olemme köyhiä, muuttaisimme tällä siunaamalla sekunnilla helvettiin täältä. Olkoonkin, että kaikki muut naapurit ovat ihan ookoo.
Päätimme kuitenkin antaa herralle järjestyslaista sen kohdassa, jossa kerrotaan koirakurista, ja alleviivaten avainkohdat. Se on aika yksiselitteinen ja luulisi tyhmemmänkin tajuavan. Vaan tosin tästä tapauksesta ei ole mitään takeita, luultavasti se ei tajua mitään.
Vittu. Onneksi voi ottaa edes punkkua. Palkitsen itseni kun kävin rääkkäämässä itseäni.
JälkiJuttu:
Sauvominen meni ihan hyvin tänään(kin), mutta sateinen ilma sai homman tuntumaan kovin raskaalta. Hetken jo luulin, että kunto on huonontunut edellispäivästä... Mutta ei kai sentään.
Minireppu selässä toimi oikein hyvin. Oli välihuikkaa ja naamanpyyhintäpaperia. :)
Olimme juuri kotiutuneet hikilenkiltä, minä sauvaillen ja Siippa juosten. Istuin alakerrassa vettä särpien ja odotellen suihkuvuoroani, sillä kohteliaasti annoin Siipan mennä ensin, jotta voi sitten ryhtyä iltapalan laittoon sillä välin kun minä olen suihkussa.
Siinä hikeä pyyhkiessä ja vettä särpiessä näin kun Puutarhatonttu koirineen (kuinkas muuten) pyyhkäisivät varastokopperolleen. Koira luonnollisestikin oli taas irti. Siippa tuli sopivasti alakertaan päästäkseen todistamaan kanssani sitä, kuinka se tontun piski pokkana nosti koipea lasten leikkipaikalla olevaan keinueläimeen. Taas. Sillä lailla, hienoa...
Tuumasin vaan, että "voi vittu tota äijää, mä en enää jaksa" ja lähdin suihkuun.
Päästyäni pesuhuoneen puolelle oli kuulevinani pihan oven käyvän. Arvelin, että Siippa vain avasi hieman ovea tuulettaakseen.
Vaan väärässä olin. Kun tulin takaisin alakertaan, kertoi Siippa että olin missannut hyvän show'n.
Koira oli keinueläimen lisäksi tullut kuseksimaan naapurimme aidan pieleen ja kun Siippa oli pyyhkäissyt pihalle, oli se pikkurakki tullut porttimme taakse kärkkymään. Siippa oli ärjäissyt Tontulle, että ottaisi koiransa kiinni, mutta mitään ei tapahtunut. Äijä varmasti kuuli, mutta eväkään ei heilahtanut. Niinpä Siippa singahti ukon varastokopille keskustelemaan. Keskustelun kulusta sanottakoon, että Puutarhatontun mielestä Siippa vainoaa häntä ja Siippa puuttuu ihan epäolennaisiin pikkuseikkoihin. Niin ja kaikkien muiden mielestä se on ihan okei, että hänen koiransa juoksee irrallaan ja kusee milloin minnekin. Kun Siippa oli tiedustellut, että "ootsä vähän tyhmä, vai?", meni Tontulla pasmat sekaisin.
Vittu, mikä äijä, oikeesti! Jos olisimme yhtä rikkaita kuin olemme köyhiä, muuttaisimme tällä siunaamalla sekunnilla helvettiin täältä. Olkoonkin, että kaikki muut naapurit ovat ihan ookoo.
Päätimme kuitenkin antaa herralle järjestyslaista sen kohdassa, jossa kerrotaan koirakurista, ja alleviivaten avainkohdat. Se on aika yksiselitteinen ja luulisi tyhmemmänkin tajuavan. Vaan tosin tästä tapauksesta ei ole mitään takeita, luultavasti se ei tajua mitään.
Vittu. Onneksi voi ottaa edes punkkua. Palkitsen itseni kun kävin rääkkäämässä itseäni.
JälkiJuttu:
Sauvominen meni ihan hyvin tänään(kin), mutta sateinen ilma sai homman tuntumaan kovin raskaalta. Hetken jo luulin, että kunto on huonontunut edellispäivästä... Mutta ei kai sentään.
Minireppu selässä toimi oikein hyvin. Oli välihuikkaa ja naamanpyyhintäpaperia. :)
Lahjoista ja lahjattomuudesta
Näin oman syntymäpäivän lähestyessä tulee aina pohtineeksi mahdollisia lahjatoiveita kun niitä lähipiiristä kuitenkin kysellään. Olen oikeasti varsin ronkeli lahjojen suhteen enkä todellakaan jaksa hihkua riemusta jos saan jonkun kumminkaiman virkkaaman pitsihatun, jota en tule koskaan käyttämään. Mieluummin olen ilman lahjaa kuin vastaanotan jonkun turhakkeen tai roinan, joka selkeästi on paniikissa ostettu kun ei ole keksitty mitään järkevää ja koska lahja pitää olla.
Tästä samasta syystä olen lopettanut merkkipäivien viettämisen jo kauan aikaa sitten. Mitäpä näitä juhlimaan, mieltä lämmittää kun läheiset muistavat onnitella ja se siitä. Kortteja tulee aina postissa jokunen, ainakin anopilta ja appiukolta jos ei muilta. Naitu suku on vähän sellaista, että siellä muistetaan kaikki mahdolliset kissanristiäiset ja niitä juhlitaankin aina. Onhan se nimipäivä esimerkiksi hyvä tekosyy syödä pullaa ja kakkua.
Eniten minua ärsyttävät ihmiset, jotka ovat "tekovaatimattomia". Siis kaikkihan me tiedämme nämä tapaukset, jotka lahjatoiveista kysyttäessä sanovat "Enhän mä mitään tartte tai halua...". Ja sitten kun joku ottaa moisen kommentin tosissaan (kuten minä, minulla on "kummallinen" tapa uskoa ihmisten olevan tosissaan kun jotain tällaista suustaan päästävät), eivätkä hanki mitään kukkapuskaa kummempaa, niin sitten suututaan. Tai sitten yritetään kautta rantain vihjailla lahjatoivettaan niin epämääräisesti, että ei siitä ota selvää elävä erkkikään. Ärsyttävää! Sanoisi sitten mieluummin, että haluaa jotain, mutta ei tiedä mitä tai määrittelisi täsmällisesti, mitä haluaa. Mutta meidäthän on opetettu siihen, että vaatimattomuus kaunistaa eikä itselleen saa havitella mitään tai on aito paskiainen. Paskat, sanon minä. Jos jotain haluaa, niin kyllä se pitää voida sanoa ääneen. Olen siis paskiainen.
Jo vuosia sitten olen tullut siihen tulokseen, että parhaat lahjat saa kun ostaa ne itse itselleen. Lahjakortti itse määriteltyyn liikkeeseen on myös vallan mainio asia. On melkein sama kuin itse ostettu, mutta rahoitus tulee muualta.
Itse olen kiinnostunut kaikenlaisesta tietoteknisestä härpäkkeestä ja saatan haluta esimerkiksi uuden puhelimen, vaikka en sellaista oikeasti tarvitsisikaan. Käyn myös mielelläni hipelöimässä uutuuttaan kiiltäviä puhelimia, läppäreitä ja tablettitietokoneita haaveileva katse silmissäni.
Nyt olen onnistuneesti perustellut itselleni tarvitsevani ehdottomasti tablettitietokoneen. Merkki ja mallikin on jo valittuna. Totuuden nimessä sanottakoon, että minulla on täysin toimiva miniläppäri, jota kuljetan reissuissa mukana, mutta nyt olen kertonut itselleni, että tabletti olisi niiiiiiiin paljon kätevämpi reissupeli kuin miniläppäri... Juu, vähän on ontuva tekosyy, mutta mitäs siitä.
Niinpä taidan ostaa itselleni synttärilahjaksi tabin ja siihen 3G-liittymän. Ja sitähän ei tarvitse Siipallekaan sen kummemmin perustella kun se on kerran lahja. Ja lahjasta ei voi kieltäytyä. ;-P
Tästä samasta syystä olen lopettanut merkkipäivien viettämisen jo kauan aikaa sitten. Mitäpä näitä juhlimaan, mieltä lämmittää kun läheiset muistavat onnitella ja se siitä. Kortteja tulee aina postissa jokunen, ainakin anopilta ja appiukolta jos ei muilta. Naitu suku on vähän sellaista, että siellä muistetaan kaikki mahdolliset kissanristiäiset ja niitä juhlitaankin aina. Onhan se nimipäivä esimerkiksi hyvä tekosyy syödä pullaa ja kakkua.
Eniten minua ärsyttävät ihmiset, jotka ovat "tekovaatimattomia". Siis kaikkihan me tiedämme nämä tapaukset, jotka lahjatoiveista kysyttäessä sanovat "Enhän mä mitään tartte tai halua...". Ja sitten kun joku ottaa moisen kommentin tosissaan (kuten minä, minulla on "kummallinen" tapa uskoa ihmisten olevan tosissaan kun jotain tällaista suustaan päästävät), eivätkä hanki mitään kukkapuskaa kummempaa, niin sitten suututaan. Tai sitten yritetään kautta rantain vihjailla lahjatoivettaan niin epämääräisesti, että ei siitä ota selvää elävä erkkikään. Ärsyttävää! Sanoisi sitten mieluummin, että haluaa jotain, mutta ei tiedä mitä tai määrittelisi täsmällisesti, mitä haluaa. Mutta meidäthän on opetettu siihen, että vaatimattomuus kaunistaa eikä itselleen saa havitella mitään tai on aito paskiainen. Paskat, sanon minä. Jos jotain haluaa, niin kyllä se pitää voida sanoa ääneen. Olen siis paskiainen.
Jo vuosia sitten olen tullut siihen tulokseen, että parhaat lahjat saa kun ostaa ne itse itselleen. Lahjakortti itse määriteltyyn liikkeeseen on myös vallan mainio asia. On melkein sama kuin itse ostettu, mutta rahoitus tulee muualta.
Itse olen kiinnostunut kaikenlaisesta tietoteknisestä härpäkkeestä ja saatan haluta esimerkiksi uuden puhelimen, vaikka en sellaista oikeasti tarvitsisikaan. Käyn myös mielelläni hipelöimässä uutuuttaan kiiltäviä puhelimia, läppäreitä ja tablettitietokoneita haaveileva katse silmissäni.
Nyt olen onnistuneesti perustellut itselleni tarvitsevani ehdottomasti tablettitietokoneen. Merkki ja mallikin on jo valittuna. Totuuden nimessä sanottakoon, että minulla on täysin toimiva miniläppäri, jota kuljetan reissuissa mukana, mutta nyt olen kertonut itselleni, että tabletti olisi niiiiiiiin paljon kätevämpi reissupeli kuin miniläppäri... Juu, vähän on ontuva tekosyy, mutta mitäs siitä.
Niinpä taidan ostaa itselleni synttärilahjaksi tabin ja siihen 3G-liittymän. Ja sitähän ei tarvitse Siipallekaan sen kummemmin perustella kun se on kerran lahja. Ja lahjasta ei voi kieltäytyä. ;-P
torstai 2. elokuuta 2012
Kepitellen kävelylenkillä
Tämä on sitten se treenipostaus, joten ehkä blogini muuttuu kaikenlaisesta normaalista nillityksestä sekä huttupostauksesta laihdutus- ja kuntoblogiksi (not). ;D
Mutta asiaan siis.
Rantauduin kotiin välineostokseni kanssa ja pienen koirankusetuslenkin (jonka arvelin käyvän alkuverryttelystä) jälkeen valmistauduin itse asiaan. Säädin sauvojen remmit sopivan mittaisiksi ihan jo kotioloissa, että ei tarvitse häpäistä itseään julkisesti kun ei tajua, että mistä suunnasta pitää nykiä niitä remmejä.
Huomasin, että sauvoihin oli selvennykseksi merkitty vasen ja oikea jos joku tyhmyyksissään yrittäisi pitää niitä väärinpäin (väittäisin sen olevan ergonominen mahdottomuus, mutta meitä on moneksi).
Tossut jalkaan ja menoksi. Ostin muuten (halvat) juoksutossut jo aiemmin, sillä kaikki omistamani vapaa-ajan kengät olivat liian kovapohjaisia reippaaseen hikikävelyyn.
Sauvat tuntuivat köykäisiltä kantaa ja kipaistessani oikopolkua kohti ulkoilureittiä teinkin muutamia keppijumppaliikkeitä lapojen ja hartioiden alkulämmittelyksi. Mahdoin olla koominen näky...
Kuten aiemmin kerroin, on ongelmani reippaasti kävellessä se, että pyrin helposti jännittämään ja nostamaan hartioita huomaamattani, mistä aiheutuu tietysti jumia ja kipua sekä turvotusta sormiin. Sauvojen pitäisi siis toimia myös "hartiakontrollina" kävellessä kun pitää aktiivisesti kiinnittää huomiota asiaan.
Varsinaiselle hiekkatielle päästyäni sovittelin sauvat käsiini ja muistelin, että mitä niissä ohjeissa sanottiinkaan tekniikasta... "Pidennä ja madalla askeltasi ja pidä hartiat alhaalla". No niin, tuumasta toimeen.
Jotenkin sauvoja heilutellessa askel pidentyi ja madaltui ihan itsestään. Hartiat pysyivät alhaalla kun keskittyi kunnolla "sauvomaan" eikä vaan sipaisemaan maata sauvalla. Jos hartiat lähtivät nousemaan, sutaisi sauva helposti tyhjää. Eli hyvä kontrolli sille asialle.
Painelin menemään kuin hirvi alkumatkasta, mutta ihan pienen matkan päästä alkoi sääriini koskea ihan julmetusti. Siis tuohon etupuolelle, ikään kuin luuhun. Tuntui lähinnä penikkataudilta tai mielettömältä kasvukivulta. Yritin hiljentää vauhtia sellaiseen "verryttelyvauhtiin", mutta eihän siitä mitään tullut niiden sauvojen kanssa. Pysähtelin sitten pari kertaa lyhyellä matkalla ravistelemaan koipiani, mutta ei se oikein tuntunut auttavan.
Vaan periksihän ei anneta! Enkös luvannut tulla vaikka konttaamalla kotiin, joten tällä mennään.
Hammasta purren siis eteenpäin ja kohta jo saavuinkin urheilupuiston reiteille, josta siis "oikea" kuntoreitti vasta alkaa. Maasto on vaihtelevaa ja pitää sisällään muutaman perin vittumaisen mäen.
Kipu tuntui edelleen säärissä (matkaa takana noin kilometri), mutta pysähdyin hetkeksi ja koitin rentouttaa kinttuja. Ilmeisesti sunnuntaina Siipan tahtiin vedetty kävelylenkki oli hieman liian kova kun ottaa huomioon erittäin kuralla olevan kuntoni.
Ruikutus sikseen ja akka mäkeen. Yhtäkkiä ilmeisesti paikat olivat lämmenneet ja hieman vertyneet, sillä kipu hellitti ja kulkeminen tuntuikin jo ihan mukavalta, vaikka hiki lensi kuin paremmissakin löylyissä.
En huomannut omalta kohdaltani, että olisin tehnyt "yleistä aloittelijan virhettä" eli sellaista Apuva-miehen kävelyä (saman puolen käsi ja jalka yhtä aikaa edessä). Jotenkin se sauva kädessä kulki luonnollisesti mukana, eiväthän tavallisestikaan kävellessä saman puolen raajat heilu samaan tahtiin.
Treenin tehokkuus tuli esiin sillä, että painelin edelliskerran lenkkini noin puoleen väliin ja aloin olla jo aika tattis. Päätin olla tappamatta itseäni ja käännyin kotiinpäin. Huomenna aion vetää koko aikomani lenkin, katsotaan kuinka käy.
Kotiinpäin lasketellessa kokeilin näitä erilaisia näkemiäni "tyylejä" ja täytyy ihmetellä, että miksi niitä keppejä viitsii kantaa mukanaan jos loppupeleissä raahaa niitä perässään? Tai no, jäähän siitä kätevä vana, jota myöten osaa sitten kotiin. Toinen tyyli, tämä "eteensä tökkiminen" oli ihan yhtä tehotonta.
Saapa nähdä koska iskiashermoni ottaa itseensä kunnolla. Eilenkin kankun päältä juili paikoitellen ihan kunnolla, mutta toisaalta kyseinen hermo ilmoittelee olemassaolostaan säännöllisesti muutenkin, joten en ota sitä niin vakavasti.
Hartioissa tuntui mukavasti, veri kiersi selkeästi eikä ikävää sormiturvotusta tuntunut eikä näkynyt. Suihkussa käytin hyväkseni hieromaominaisuutta ja täräytin jaloille sekä hartioille vesihieronnan.
Hauskaa on se, että aikaisemmin aina sanoin kävelyn ilman koiria olevan ihan teeskentelyä. No, nyt ollaan siinä pisteessä, että koirat ovat sen verran vanhoja pieruja, että haluavat mennä sellaista köpöttelyvauhtia. Tai Juniorin kanssa voisi vielä mennäkin reippaammin, mutta sille iskee aina sitten jossain kohdassa muutaman kilometrin jälkeen joku helvetin rakkovika ja se kuvittelee, että sitä pissattaa, joten pitää pysähtyä puskaan vähän väliä.
Nyt kun olen tähän "kuntokävelyrupeamaan" ryhtynyt, ei se tunnukaan hassummalta ilman koiriakaan. Maisema on ihan kaunista meilläpäin tähän aikaan vuodesta ja tuntuuhan se ihan palkitsevalta, että se mikä vielä viikko sitten veti ihan piippuun, ei enää olekaan niin paha.
Ongelmaksi olen kehittänyt nyt juomapullon. Ilman sauvoja voi pulloa kanniskella kädessä, mutta sauvojen kanssa sitä vaihtoehtoa ei ole. Koska huonokuntoisena hikoilen paljon ja suutani kuivaa helposti, ottaisin mielellään vesipullon mukaani. Vaan mihin sen ripustan? Avaimet sentään menevät housuntaskussa, mutta pullo on "pikkuisen" isompi. Pitääkö hommata joku pro-asuste, jossa on oma paikka pullolle? Vyölaukkua en todellakaan suostu käyttämään! Tätä pitää pohtia...
Että tällä puheella sauvakävelen huomenna ja jatkossakin, ja toivon sen myös näkyvän ulkoisessa habituksessakin jossain vaiheessa. Kai nyt kolme kertaa viikossa liikuntaa on parempi kuin ei liikuntaa ollenkaan?
Mutta asiaan siis.
Rantauduin kotiin välineostokseni kanssa ja pienen koirankusetuslenkin (jonka arvelin käyvän alkuverryttelystä) jälkeen valmistauduin itse asiaan. Säädin sauvojen remmit sopivan mittaisiksi ihan jo kotioloissa, että ei tarvitse häpäistä itseään julkisesti kun ei tajua, että mistä suunnasta pitää nykiä niitä remmejä.
Huomasin, että sauvoihin oli selvennykseksi merkitty vasen ja oikea jos joku tyhmyyksissään yrittäisi pitää niitä väärinpäin (väittäisin sen olevan ergonominen mahdottomuus, mutta meitä on moneksi).
Tossut jalkaan ja menoksi. Ostin muuten (halvat) juoksutossut jo aiemmin, sillä kaikki omistamani vapaa-ajan kengät olivat liian kovapohjaisia reippaaseen hikikävelyyn.
Sauvat tuntuivat köykäisiltä kantaa ja kipaistessani oikopolkua kohti ulkoilureittiä teinkin muutamia keppijumppaliikkeitä lapojen ja hartioiden alkulämmittelyksi. Mahdoin olla koominen näky...
Kuten aiemmin kerroin, on ongelmani reippaasti kävellessä se, että pyrin helposti jännittämään ja nostamaan hartioita huomaamattani, mistä aiheutuu tietysti jumia ja kipua sekä turvotusta sormiin. Sauvojen pitäisi siis toimia myös "hartiakontrollina" kävellessä kun pitää aktiivisesti kiinnittää huomiota asiaan.
Varsinaiselle hiekkatielle päästyäni sovittelin sauvat käsiini ja muistelin, että mitä niissä ohjeissa sanottiinkaan tekniikasta... "Pidennä ja madalla askeltasi ja pidä hartiat alhaalla". No niin, tuumasta toimeen.
Jotenkin sauvoja heilutellessa askel pidentyi ja madaltui ihan itsestään. Hartiat pysyivät alhaalla kun keskittyi kunnolla "sauvomaan" eikä vaan sipaisemaan maata sauvalla. Jos hartiat lähtivät nousemaan, sutaisi sauva helposti tyhjää. Eli hyvä kontrolli sille asialle.
Painelin menemään kuin hirvi alkumatkasta, mutta ihan pienen matkan päästä alkoi sääriini koskea ihan julmetusti. Siis tuohon etupuolelle, ikään kuin luuhun. Tuntui lähinnä penikkataudilta tai mielettömältä kasvukivulta. Yritin hiljentää vauhtia sellaiseen "verryttelyvauhtiin", mutta eihän siitä mitään tullut niiden sauvojen kanssa. Pysähtelin sitten pari kertaa lyhyellä matkalla ravistelemaan koipiani, mutta ei se oikein tuntunut auttavan.
Vaan periksihän ei anneta! Enkös luvannut tulla vaikka konttaamalla kotiin, joten tällä mennään.
Hammasta purren siis eteenpäin ja kohta jo saavuinkin urheilupuiston reiteille, josta siis "oikea" kuntoreitti vasta alkaa. Maasto on vaihtelevaa ja pitää sisällään muutaman perin vittumaisen mäen.
Kipu tuntui edelleen säärissä (matkaa takana noin kilometri), mutta pysähdyin hetkeksi ja koitin rentouttaa kinttuja. Ilmeisesti sunnuntaina Siipan tahtiin vedetty kävelylenkki oli hieman liian kova kun ottaa huomioon erittäin kuralla olevan kuntoni.
Ruikutus sikseen ja akka mäkeen. Yhtäkkiä ilmeisesti paikat olivat lämmenneet ja hieman vertyneet, sillä kipu hellitti ja kulkeminen tuntuikin jo ihan mukavalta, vaikka hiki lensi kuin paremmissakin löylyissä.
En huomannut omalta kohdaltani, että olisin tehnyt "yleistä aloittelijan virhettä" eli sellaista Apuva-miehen kävelyä (saman puolen käsi ja jalka yhtä aikaa edessä). Jotenkin se sauva kädessä kulki luonnollisesti mukana, eiväthän tavallisestikaan kävellessä saman puolen raajat heilu samaan tahtiin.
Treenin tehokkuus tuli esiin sillä, että painelin edelliskerran lenkkini noin puoleen väliin ja aloin olla jo aika tattis. Päätin olla tappamatta itseäni ja käännyin kotiinpäin. Huomenna aion vetää koko aikomani lenkin, katsotaan kuinka käy.
Kotiinpäin lasketellessa kokeilin näitä erilaisia näkemiäni "tyylejä" ja täytyy ihmetellä, että miksi niitä keppejä viitsii kantaa mukanaan jos loppupeleissä raahaa niitä perässään? Tai no, jäähän siitä kätevä vana, jota myöten osaa sitten kotiin. Toinen tyyli, tämä "eteensä tökkiminen" oli ihan yhtä tehotonta.
Saapa nähdä koska iskiashermoni ottaa itseensä kunnolla. Eilenkin kankun päältä juili paikoitellen ihan kunnolla, mutta toisaalta kyseinen hermo ilmoittelee olemassaolostaan säännöllisesti muutenkin, joten en ota sitä niin vakavasti.
Hartioissa tuntui mukavasti, veri kiersi selkeästi eikä ikävää sormiturvotusta tuntunut eikä näkynyt. Suihkussa käytin hyväkseni hieromaominaisuutta ja täräytin jaloille sekä hartioille vesihieronnan.
Hauskaa on se, että aikaisemmin aina sanoin kävelyn ilman koiria olevan ihan teeskentelyä. No, nyt ollaan siinä pisteessä, että koirat ovat sen verran vanhoja pieruja, että haluavat mennä sellaista köpöttelyvauhtia. Tai Juniorin kanssa voisi vielä mennäkin reippaammin, mutta sille iskee aina sitten jossain kohdassa muutaman kilometrin jälkeen joku helvetin rakkovika ja se kuvittelee, että sitä pissattaa, joten pitää pysähtyä puskaan vähän väliä.
Nyt kun olen tähän "kuntokävelyrupeamaan" ryhtynyt, ei se tunnukaan hassummalta ilman koiriakaan. Maisema on ihan kaunista meilläpäin tähän aikaan vuodesta ja tuntuuhan se ihan palkitsevalta, että se mikä vielä viikko sitten veti ihan piippuun, ei enää olekaan niin paha.
Ongelmaksi olen kehittänyt nyt juomapullon. Ilman sauvoja voi pulloa kanniskella kädessä, mutta sauvojen kanssa sitä vaihtoehtoa ei ole. Koska huonokuntoisena hikoilen paljon ja suutani kuivaa helposti, ottaisin mielellään vesipullon mukaani. Vaan mihin sen ripustan? Avaimet sentään menevät housuntaskussa, mutta pullo on "pikkuisen" isompi. Pitääkö hommata joku pro-asuste, jossa on oma paikka pullolle? Vyölaukkua en todellakaan suostu käyttämään! Tätä pitää pohtia...
Että tällä puheella sauvakävelen huomenna ja jatkossakin, ja toivon sen myös näkyvän ulkoisessa habituksessakin jossain vaiheessa. Kai nyt kolme kertaa viikossa liikuntaa on parempi kuin ei liikuntaa ollenkaan?
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Pirulle pikkusormi
Niinhän sitä sanotaan, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.
Käyköhän minulle nyt niin? Nimittäin kun tuossa joku päivä sitten pohdin niiden kävelysauvojen ostamista ja O.T. ja A. kommentoi, että moiset kapistukset lisäävät harjoituksen tehoa huimasti, jäi ajatus kytemään.
Tunnetusti olen hieman yllytyshullu ja ajatus pallovartalon solakoitumisesta houkuttaa kummasti. Siis kun katsoo aamulla peilistä tätä miltei valaan mittoihin paisunutta ruhoaan, niin eipä paljoa naurata...
Lounastunnilla piipahdin läheiseen kauppakeskukseen etsimään apetta ja samalla horjahdin urheiluvälineliikkeeseen. Juu, arvasitte oikein... Sieltä tarttuivat mukaan ne kävelysauvat! IIIIKKK!!!! Siinä meni se periaate romukoppaan. Osasyynä ostopäätökseen oli varmasti alennettu hinta ja se, että podin vieläkin syyllisyyttä siirrettyäni eilisen hikilenkin tähän päivään ihan vaan sillä verukkeella, että halusin katsoa Olympialaisten kenttäratsastuksen yksilökisan ratkaisun, ja väsytti, ja ja... Tiedän, todella huono tekosyy. :-/
Niinpä ruoskin itseäni henkisesti ja lupasin mielessäni, että tänään teen sellaisen hikitreenin, että kotiin tullaan suurin piirtein konttaamalla.
Koskapa kokemukseni sauvakävelystä rajoittuu lähinnä siihen, että olen katsellut ulkoilureiteillä näitä "dementiahiihtäjiä", jotka kuka milläkin tyylillä raahaavat niitä keppejä perässään tai tökkivät niillä jalkojensa eteen kädet koukussa kovin tehottoman näköisesti, päätin etsiä netistä parempaa tietoa. Hiihtoliiton sivuilta löytyikin varsin mainio opastus sauvakävelyn saloihin. Noilla ohjeilla sitten yritetään mennä ja nähtäväksi jää kuinka solmussa frouva on sauvoineen kun yrittää ohjeiden mukaan kepitellä menemään... Lupaan raportoida, mikäli hengissä selviän.
Käyköhän minulle nyt niin? Nimittäin kun tuossa joku päivä sitten pohdin niiden kävelysauvojen ostamista ja O.T. ja A. kommentoi, että moiset kapistukset lisäävät harjoituksen tehoa huimasti, jäi ajatus kytemään.
Tunnetusti olen hieman yllytyshullu ja ajatus pallovartalon solakoitumisesta houkuttaa kummasti. Siis kun katsoo aamulla peilistä tätä miltei valaan mittoihin paisunutta ruhoaan, niin eipä paljoa naurata...
Lounastunnilla piipahdin läheiseen kauppakeskukseen etsimään apetta ja samalla horjahdin urheiluvälineliikkeeseen. Juu, arvasitte oikein... Sieltä tarttuivat mukaan ne kävelysauvat! IIIIKKK!!!! Siinä meni se periaate romukoppaan. Osasyynä ostopäätökseen oli varmasti alennettu hinta ja se, että podin vieläkin syyllisyyttä siirrettyäni eilisen hikilenkin tähän päivään ihan vaan sillä verukkeella, että halusin katsoa Olympialaisten kenttäratsastuksen yksilökisan ratkaisun, ja väsytti, ja ja... Tiedän, todella huono tekosyy. :-/
Niinpä ruoskin itseäni henkisesti ja lupasin mielessäni, että tänään teen sellaisen hikitreenin, että kotiin tullaan suurin piirtein konttaamalla.
Koskapa kokemukseni sauvakävelystä rajoittuu lähinnä siihen, että olen katsellut ulkoilureiteillä näitä "dementiahiihtäjiä", jotka kuka milläkin tyylillä raahaavat niitä keppejä perässään tai tökkivät niillä jalkojensa eteen kädet koukussa kovin tehottoman näköisesti, päätin etsiä netistä parempaa tietoa. Hiihtoliiton sivuilta löytyikin varsin mainio opastus sauvakävelyn saloihin. Noilla ohjeilla sitten yritetään mennä ja nähtäväksi jää kuinka solmussa frouva on sauvoineen kun yrittää ohjeiden mukaan kepitellä menemään... Lupaan raportoida, mikäli hengissä selviän.
| Kuva lainattu täältä |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)