Rehellisesti sanottuna: enpä paljoa mitään. ;)
Tai no, töitä ajattelin niitä tehdessäni, ja niin pitääkin, muuten voi mennä vähän reisille ne hommat.
Aamulla, katsellessani aamu-TV:n uutisia, ajattelin, että onpa kätevää noilla meteorologeilla kun ovat tällä viikolla voineet kopioida edellisen päivän säätiedotuksen suoraan, tekemättä mitään muutoksia. Siis joka päivä on ollu se sama matalapainepyörre maan päällä ja samat kovat merituulet.
Ja kyllä, tänäänkin olen kastunut jokaisella koiranulkoilutuskerralla.
Ihan vakavasti sitten ajattelin tänä nykymaailman virtuaalista elämää. Eilen illalla surffailin blogien ihmeellisessä maailmassa ja törmäsin useampaankin nuoren naisen blogiin, jossa nämä kirjoittelivat kamppailustaan syömishäiriön, lähinnä anoreksian, kanssa.
Ja kamppailulla tarkoitan sitä, että he haluavat laihtua, aina vain lisää ja lisää. Ihannoivat jotain ameriikan ihmemimmejä, joiden blogeja ja sivustoja kyttäävät silmä kovana ja koittavat itse päästä samaan mittanauhan ja vaa'an avulla.
No, tämähän ei ole mitään uutta, mutta se mikä minua todella järkytti, oli niiden positiivisten kommenttien määrä, joita kirjoitukset saivat osakseen! Siis siellä ihan kannustettiin tyyliin,: "Kyllä sä vielä pystyt pudottamaan sen X kiloa tai grammaa! Oot vaan syömättä etkä juokaan mitään."
Pohdin, että eiköhän tällainen "vertaistuki" ruoki sitä syömishäiriötä entisestään? Että ajatus kulkee siellä "noi kaikki tykkää kun mä yritän tulla laihemmaks ja nätimmäks". Että eihän tällainen ainakaan edistä paranemista tai motivoi yrittämään irti sairaudestaan.
Ei voi mitään, mutta minusta tämä on karmaisevaa kannustusta.
Itse olen tätä nykyä rehevä rouva ja myös sinut itseni kanssa. Itsetuntoni on myös melko hyvä ainakin jonnekin kaukaisen nuoruuden vuosiin verrattuna. Voin rennosti heittää vitsiä läskeistäni, vaikka toki tiedän, että pitäishän sitä vähän laihduttaa.
En väitä, että tietäisin miltä noista nuorista naisista tuntuu, sillä itse olin koko nuoruusikäni mallia "kukkakeppi" tai "puun takaa näkyy vain korvat". Ja ihan sama mitä söin, paino pysyi samana pitkälle aikuisikään asti, joten ei ole ollut painonhallinnallisia ongelmia, jotka olisivat riistäytyneet anoreksian tai bulimian suuntaan. Vaikka olinkin joskus jossain määrin koulukiusattu, en kuitenkaan koskaan oireillut syömisellä tai syömättömyydellä. Ja teini-iässä lyöttäydyin "kovien tyyppien" jengiin, joten siihen se kiusaaminenkin sitten loppui. En kyllä tiedä, millä lihaksilla mä siihen porukkaan pääsin, ehkä hetki oli vain otollinen. :)
Syömishäiriöt ovat vakavia sairauksia, joista paraneminen on pitkän ja kivisen tien päässä. Siinä ovat koetuksella kaikki sairastavan läheiset, joiden on varmasti vaikea ymmärtää, miksi tilanteeseen on jouduttu. En kadehdi ketään, joka tällaiseen tilanteeseen on joutunut, ja ehkä juuri siksi ihmettelen syvästi, miten edesvastuuttomasti tällaisissa blogeissa niitä kommentteja heitellään.
Tällaisia synkkiä ajatuksia tähän synkkään ja jälleen kerran sateiseen iltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti