Siippa siis lähti työmatkalle ja nyt havahduin siihen, kuinka hiljaista täällä huushollissa on. Hassua, olen jotenkin ajatellut, että emme me keskenämme mitenkään yltiöpäisesti metelöi tai juttele jatkuvalla syötöllä. Ja niin se onkin, hiljaisuutta mahtuu taloon, vaikka molemmat ovat kotona.
Mutta tämä on erilaista hiljaisuutta kun olen yksin. Tuntuu siltä, että kämpän nurkat pidättävät hengitystään ja koirat ovat koko ajan herkällä korvalla kuuntelemassa, että koskas se Daddy tulee kotiin. Juniori heilahtaa melko helposti keittiön ikkunaan kytikselle jos kuuluu "lupaavia" ääniä vain pettyäkseen joka kerta.
Itse olen aivan liian tottunut Siipan vieressä nukkumiseen (kuorsaamisestaan huolimatta), että poden aina jonkin sortin unettomuutta Siipan ollessa poissa. Eli jos ukko olisi matkoilla vaikka kuukauden putkeen, niin minä muuttuisin zombiksi.
Niinpä viime yönäkin ensin kekkaloin netissä surffaillen ja töllöä tuijotellen kunnes hokasin, että kello oli ihan vitun kamalan paljon arki-illaksi ja koiratkin piti vielä käyttää iltapissallaan.
Pieni happihyppelyhän piristi kummasti, mutta päätin kuitenkin siirtyä yläkertaan nukkumattia jututtamaan. Juu, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Plan A: pisulle, pesulle ja nukkumaan. Suunnitelma A:n toteutuma: pisulle, pesulle ja töllö auki. No niin, siinä sitä sitten tuijottelin jotain hömppää, mitä nyt keskellä yötä sattuu tulemaan eikä nukkumattia näkynyt missään.
Vihdoin sammutin valot oletuksella, että kyllä se uni sieltä tulee... Pyörin ja kierin, huokailin ja vääntyilin. Tuli se uni joskus, mutta kyllä jäivät lyhyeksi viime yön unet. Siis muutoinkin nukun lyhyitä unia arkiöisin, mutta tässä taisi tulla pohjat.
Aamulla sitten venyin, vanuin ja vatuloin sillä tuloksella, että tuli ihan saatanallinen kiire. Niin kiire, että lähtiessä unhotui takkikin kotiin. Onneksi sille ei suurta tarvetta ollut kun autossa on lämmitys ja parkkipaikalta lyhyt matka byroon suojiin. Eikä satanut. Tai jos olisi satanut, olisin saattanut huomata takin puuttumisen tuossa kotiovella. Ehkä. :D
Tämä hiljainen talo saa myös aina mielikuvitukseni laukkaamaan. Etenkin kun pimeä laskeutuu ja tuolla metsän puolella ei näy kuin pimeää. Olen tasaisin väliajoin täysin vakuuttunut siitä, että joku kirvesmurhaaja hyökkää ikkunasta sisään. Tai täällä alakerrassa istuskellessani olen ihan varma, että joku liikkuu yläkerrassa... Toisinaan iltasuihkussa seistessä mieleen hiipii karmiva ajatus, että saunan puolella pimeässä lauteiden alla vaanii joku...
Jep, johan sitä laulussakin sanotaan, että "köyhän kansan huvitus on vilkas mielikuvitus". Välillä se vaan on vähän turhankin vilkas.
Nurinkuristahan tässä on se, että olen taatusti asunut vaarallisemmissa paikoissa kuin tämä nykyinen lintukoto, mutta missään muualla mielikuvitukseni ei ole laukannut samalla tavalla. Ehkä olen tullut vanhaksi pelokkaaksi muoriksi tai sitten olen aivan liian tottunut siihen, että Siippa on aina lähettyvillä ja turvana.
Toisaalta välillä on ihan kiva olla yksin. Tai no, kolmin kun koirat ovat kuitenkin seurana. Mutta kuitenkin yksin, tiedätte mitä tarkoitan. Saa katsoa telkkarista mitä haluaa ja koska haluaa ilman kompromisseja. Tai olla katsomatta.
Pääsääntöisesti olen oikein iloinen ajasta, jonka saan viettää Siipan kanssa, vaikka välillä pitää vähän valittaakin. Ihan vaan muodon vuoksi.
Äsken köökin puolella pyörähtäessäni tuli mieleeni, että enpä ole tainnut kertoa PP:n lempipuuhista ja asioista, joita se ei millään pysty vastustamaan.
Taustaksi täytyy kertoa, että on olemassa koirarotuja, esimerkiksi Afgaaninvinttikoira, joilla tyypillisesti on otsassaan tuoksurauhanen, joka erittää melko voimakasta myskintuoksua erityisesti silloin kun koira on tyytyväinen ja kokee mielihyvää.
Myös muissa roduissa tällaisia koiria tavataan, mutta käsittääkseni harvemmin. No, itse olen saanut olla siinä onnellisessa asemassa, että olen seurannut tämän ominaisuuden siirtymistä äidiltä pojalle.
PP:n emä oli tällainen "tuoksukoira", joka esimerkiksi pentuja imettäessään tuoksui voimakkaasti, mutta miellyttävällä tavalla. Myös tehdessään töitä onnistuneesti (esim. hakumetsällä), se spontaanisti alkoi tuoksua. PP on perinyt tämän ominaisuuden emältään.
Sen lisäksi, että PP:stä on helppo huomata tyytyväisyyden aste pelkän tuoksun perusteella, on se itsekin kovasti tuoksujen perään.
Parasta, mitä PP tietää on astianpesukoneen kuivaustoiminto! Koskapa meillä on aina astianpesukoneessa sitruunantuoksuinen raikastin, jonka tuoksu on varsin voimakas, on helppo tietää koska kone kuivaa. Jos ei itse sitä haista, niin homman voi päätellä siitä, että PP ponkaisee ylös uniltaan, vaikka olisi nukkunut kuinka sikeästi tahansa ja singahtaa keittiöön. Siellä se sitten kiehnää itseään tiskikoneen luukkua vasten monta kertaa ja tuoksuu kilpaa masiinan kanssa! :D
Toinen PP:n ehdoton suosikki on pyykkien ripustaminen. Meillä käytetään herkkäperseiden pesu- ja huuhteluaineita eli hajuttomia sellaisia ettei tule näppyjä peppuun. Näin ollen meikäläisen nenään pesukoneesta nykäistyt pyykit tuoksuvat vain... noh... puhtaalle. Vaan jos PP on alakerrassa ja yläkerrassa ryhdytään ripustamaan pyykkiä telineelle, voi olla varma, että kankeasta kymmenen ja puoli vee vanhasta kropastaan huolimatta se on salamana tilanteen keskiössä. Siinä se sitten tunnelmoi ja nuuskuttulee ensin sitä koria, jossa pyykit ovat ja sen jälkeen telineelle ripustettuja vaatteita. Sitten se selvästi hymyilee leveästi (ja tietysti tuoksuu itsekin) ja lähtee takaisin nukkumaan.
PP on myös mamman puutarhaharrastuksen paras tukija. Se haistelee antaumuksella kaikkia pihalta löytyviä kukkaistutuksia eikä edes yritä merkkailla niitä. Myös leikkokukat pitää "hyväksyttää" PP:llä ennen kuin ne voi nostaa kirsunsa ulottumattomiin.
Vaikka se on välillä äärettömän rasittava ADHD, täytyy sanoa, että kyllä jää suuri tyhjä aukko elämään sitten kun PP:stä aika jättää. Ja tosia-asiahan on se, että ei se ainakaan tuosta enää nuorene. Vanha ukkohan se jo on.
Että sellainen tuoksupoika meillä. :)
Lopuksi pyydän vielä anteeksi kaikilta niiltä (Elegia?), jotka luulivat, että täällä on jotain "mehukkaampaa" juttua tarjolla. ;-P
Nimittäin tämän vuoden ylläri-gladiolus. Joka vuosi sipulien joukossa on joku muunvärinen kuin mitä paketin päällä sanotaan. Jos käy tuuri, on useampaakin ylläriä mukana.
Tänä vuonna ehdin jo pettyä, että tosiaan, mukana on vain luvattuja värejä. Vaan ei! Eilen käyskennellessäni tiluksiani katsastaen huomasin, että yksi kukkavana, joka on vielä ihan nupussa, näyttääkin olevan hennon keltainen! Koitan muistaa ottaa kuvan siitä kunhan se suvaitsee avata kukkasen tai pari.
Se taisikin olla viikonlopun kohokohta sen ihmettelyn lisäksi, että lauantai-iltapäivän ja sunnutaiaamupäivän välillä satoi 36 mm! Taitaa olla ihan ennätyksiä sinä aikana kun on sademittari pihalla ollut. Niin ja kesän (vasta) toinen käärmehavaintokin tuli tehtyä tuolla lähipolulla. Tällä kertaa se oli aivan varmasti rantakäärme, edellisestä emme olleet ihan varmoja (luultavasti samaa laatua oli sekin), emmekä viitsineet ihan "iholle" mennä katsomaan.
Muutoin viikonloppu sujui pienessä työangstissa kun etukäteen murehdin edessä olevaa työviikkoa. Sen lisäksi, että viikko on varmaan kaikkea muuta kuin "pehmeä lasku" takaisin töihin, lähti Siippa koko viikon mittaiselle työmatkalle.
Jotta töihinpaluu olisi ollut täydellinen, yritti armas duunikompuutterini asentaa jotain ohjelmia sillä tuloksella, että ei tullut mitään uutta, mutta vanhaa kyllä hävisi... Nyt olen tilanteessa, jossa en voi avata työkoneellani pdf-tiedostoja ollenkaan (ja uskokaa tai älkää, mutta aika paljon näköjään on sellaisia tiedostoja!). IT-tuen mukaan en myöskään saa asentaa erillisenä asennuksena Acrobat Readeria, sillä se saattaisi sotkea ohjelma-asennuksen sitten kun se joskus voidaan tehdä. Että näin...
Miksei kotona olemisesta voisi saada samaa rahaa kuin töissä käymisestä? Sopisi meikäläiselle paljon paremmin.
Kotimatkalla meinasin ajaa jonkun kylähullun päälle. Äijä käveli tai oikeamminkin katkokäveli keskellä autotietä ja sopivasti mutkan takana. Onneksi alueella on neljänkympin rajoitus, joten ehdin reagoida ihan hyvin. Mutta oikeasti! Keskellä tietä, muovikassi kädessä käveli kaksi askelta ja pysähtyi katsomaan taivaalle. Hetken päästä sama uudestaan. Eikä väistänyt, mahtoiko kuullakaan tai tajuta missä oli. Huhhuh... Jäin pohtimaan, että olisiko pitänyt soittaa hätäkeskukseen. Pysähtyä en olisi uskaltanut, sen verran kummalliselta vaikutti.
Nyt taidan nostaa jalat ylös ja ottaa pienet tirsat. Hyvistä aikomuksistani huolimatta en jaksanut lähteä hikilenkille. Ja satoi vettäkin, ja ukkosti. No ei enää, mutta nyt en enää jaksa. Ehkä huomenna.
Kesäloman osa kaksi vetelee viimeisiään. Niin viimeisiään, että avasin tänään työkännykän ja laitoin kollegalle tekstaria, jossa pyysin soittamaan jos ehtii. Ehtihän hän... *huoh* Vähän hiipi sellainen olo puseroon, että lomasta ei ole hajuakaan jäljellä kunhan maanantaina töihin kampeudun.
Vaan tiesinhän minä sen. Kuten aiemmin mainitsin, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Eli luvassa on työviikko helvetistä, vol. 2. No, ei auta kuin kärsiä...
Sienimetsässä käynti on kangastellut takaraivossa tässä jo jonkun aikaa ja erityisen lisäpotkun asialle antoi ne ihanat kaksi herkkutattia, jotka löysin tuosta "takapihalta" koiranulkoilutuksen yhteydessä.
Eilen sitten suuntasimme tutuille sienestysmaille tuohon pienen matkan päähän. Ongelmahan täällä on se, että vaikka on paljon metsää tarjolla, on niitä sienestäjiä vielä enemmän. Eli pitäisi varmaan joskus aamuyöstä olla kyttäämässä mahdollista maasta ponnistavaa sientä.
Vakipaikkamme oli tyhjää täynnä. Siis tyhjää täynnä ja pimeää puolillaan... Näimme metsän reunassa hiihtelevän äijän, joka luultavasti oli vienyt ne kaikki tatit, mitä tarjolla mahdollisesti oli. Näin minä halusin uskoa. Paitsi, että ne hirvikärpäset se ukko kyllä oli sinne jättänyt, valitettavasti. Niin ja yksi hyvä kangasmaasto olikin muuttunut järveksi kesän sateiden myötä ja puita oli kaatunut enemmän kuin laki sallii, luultavasti viime joulun tienoon myrskyjen tuloksena. Eli alue oli pienentynyt puolella.
Siirryimme uusille maille ison tien toiselle puolelle, joka alkutaipaleeltaan näytti olevan miltei läpipääsemätöntä kuusitiheikköä. Risujen raapimisesta huolimatta ilahduin tavattomasti kun löysin yhden ihanaisen tatin ihan polun kupeesta. Tämä antoi toivoa, että muutakin voisi löytyä.
Samanlaista vettynyttä seutua oli sielläkin, mutta se alue sukeutui sieväksi veto-ojaksi, jonka yli pääsi loikkaamaan (näilläkin kiloilla) aika kivasti.
Edessämme avautui ryteikön jälkeen kaunis kangasmetsä, jonka seasta löytyi ihanaisia kosteikkoja. Sellaisia, joissa luulisi suppiksen viihtyvän.
Löysinkin sen ainokaisen tatin kaveriksi muutaman mukavan kokoisen lisää. Miltei hihkuin onnesta kun löysin kunnon keskittymän vaaleita orakkaita. Siippa löysi vielä noin viisi suppilovahveroa, jotka kruunasivat sieniretken. Päättelimme, että aika ei ole vielä kypsä suppiksille.
Joka tapauksessa saimme sen verran saalita, että kun laitoimme saaliimme yhteen yhden pakastimesta kalastetun annosrasian kanssa, saimme sellaisen sienisoossin, että ei voinut kuin kuolata sen äärellä. Se oli niin mielettömän hyvää, että pakosti tuli ylensyötyä, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Siis namnam! Ihan mieletöntä! Ruokapöydästä kierittiin pois kun vatasa oli niin täynnä.
Toivottavasti seuraava sieniretki tuo enemmän saalista ja vähemmän hirvikärpäsiä! Ne ovat inhoja ötököitä. Vaikka täytyy myöntää, että viime kesänä ostettu HirvikärpäsStop-myrkky on kyllä kohtuullisen tehokasta kunhan sitä suihkii tarpeeksi.
Tämä päivä on mennyt lähinnä nurmikkoa leikatessa ja naapurin omenapuuta tappaessa...
Ja se oli kyllä ihan vahinko, vannon! Ajattelin armahtaa puuparkaa siitä mielettömästä omenalastista kun kaikki oksat taipuivat maahan asti ja katajamme päälle.
Poimin omenoita kassiin ja lopuksi huomasin, että puu oli jo haaran kohdasta antanut periksi aika lailla. Sanoin Siipalle, että pitää kysyä naapurilta katkaiseeko itse oksan vai katkaisemmeko me ja samalla käänsin haaraa vähän sivuun. No sehän, samperi soikoon, napsahti vielä enemmän poikki kuin se jo oli! Prkl... Nyt kun illemmalla katselin puuta, huomasin, että osa lehdistä on jo nuupahtanut kunnolla. Taidanpa huomenna ottaa lakin kouraan ja mennä tunnustamaan pahat tekoni. Samalla voin tarjota kassillista omenoita, naapurillehan ne oikeasti kuuluvat. Toivottavasti huolii, olivat näet perk hirveän happamia!
Huomenna pitää mennä katsastamaan Äitimuorin tietsikka, siinä on joku javaprobleema, joka ei nyt suostu oikenemaan. Eihän siinä muuta, mutta mutsin nettipankkiin ei pääse jos Java ei toimi. Ja jossain uutisissa kehotettiin poistamaan koko Java kun siinä on turvariski. Ei vaan otettu huomioon, että ihan kaikki ei toimi ilman Javaa. Että näin... Katsotaan kuinka käy.
JälkiJuttu:
Kaikille tiedonjanoisille ja etsiville tiedoksi, että nyt se on suomennettu! Siis Fifty Shades of Gray.
Huomasin ratikassa toissapäivänä mainoksen kyseisestä opuksesta. Suomenkielinen nimi näytti olevan: Fifty Shades of Gray, Sidottu. Että sinne vaan, ostamaan Omaani en ole vieläkään saanut luettua ensimmäistä sivua pidemmälle. En oo ehtiny...
Ihanainen ja uudehko virtuaaliystäväni Hirnakka paiskasi minua Blogistaniaa kiertävällä tunnustuksella. :)
Tämä on ihan loistotunnari, ei tarvitse paljastella itsestään mitään, ainoastaan ottaa tunnari vastaan. Eli tällä mennään:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain
Post It -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
1. Kiitos vielä kerran Hirnakka! Minäkin rakastan sinun blogiasi!
2. Säännöt on tehty rikottaviksi, joten jakelen tätä mieluisaa tunnustusta seuraaville:
- Elegialle
- Tsompille
- Rozille
Muut mieleiseni blogit, jotka tulivat mieleeni, ovat tämän jo saaneet. Toiset pariinkin kertaan, joten näillä mennään. Käyn ihan kohta kaikille kertomassa.
3. Kopioitu on. Tyrkkäsen sen vielä sivupalkkiinkin näkösälle kunhan joudan.
4. Olen todella iloinen, oikeasti! Mukavaa jos näistä jorinoistani on iloa jollekin ja ainakin välillä syntyy hyvää ajatusten vaihtoa kommenttiosastolla. :)
Juu, sen verran lapsettaa kerran vuodessa, että Linnanmäellä on käytävä. Tänä vuonna erityishoukuttimena oli uusittu ravintolakonsepti. Siis se, että vanhan Safarin (vai mikä helvetti se olikaan) tilalle on laitettu Kattila, joka pitää sisällään... öööhhh... kuusi? Sovitaan, että niitä on kuusi, ravintolaa.
Ilma suosi ja vaakakupissa olivat leffa, Lintsi tai sienimetsä. Ja koska sää oli kaunis, päätimme mennä Lintsille ja huomenna sienimetsään. Leffaan sitten ehkä perjantaina.
Koska alan olla liian riittävän vanha Linnanmäen huvituksiin, arvelin että näinköhän sitä uskaltaa yhteenkään härveliin astahtaa. Niinpä päätimme ostaa kertalippuja laitteisiin kun ei ranneketta tule käytettyä kuitenkaan koko rahan edestä. Tai Siippa olisi ehkä saattanut kieppua ja pyöriä jossain härvelissä enemmänkin, mutta näillä mentiin.
Vuoristorata. Ah, aina yhtä ihana ja kamala. Etenkin jos pääset istumaan etummaisiin vaunuihin.
Juu, oikea arvaus. Sinne siis ensin. Ai kauhee... Siis jarrumies osasi hommansa ja antoi mennä aika railakkaasti. Jopa meikäläisen laardiperse nousi aika railakkaasti penkistä ajon aikana ja kiljahtelua pääsi suusta koko rahalla. Lisäksi pelkäsin edessä istuvien pienehköjen poikien puolesta, että putoavat raukat sieltä turvatangon välistä!
Jalat oliva hieman setsuuria vuoristorata-ajelun jäljiltä ja pohdimmekin hetken seuraavaa siirtoa. Mustekala vai se vesitornissa kulkeva "avaruusjuna"...?
Päädyimme vanhaan klassikkoon eli Mustekalaan ja koska väkeä oli aika vähän, pääsimme molemmat omaan vaunuun istumaan. Kikatin niin, että vatsaan sattui ja vesi lensi silmistä. Kunnollista nauruterapiaa ja iän pidentämistä. :)
Tästä suoriuduttuamme päätimme, että nyt riitti kieppuminen. Suuntasimme Kattilaan ja sieltä valikoimme Coccola-ravintolan, joka lienee "hienompi" siitä tarjonnasta.
Ruoka oli todella hyvää, pääruuaksi vetelin entrecoté-pihviannoksen ja jälkkäriksi suklaa- ja vaniljajäätelöä, jossa oli mukana mansikkasorbettipallo. Namnam!
Todella hyvää, eikä hintakaan ollut mikään kohtuuton.
Hetken vielä hämmästelimme Lintsin menoa ja suuntasimme keskustaan. Sieltä suoriuduimme kotiin kuvut ravittuna ja mieli tyynenä.
Huomenna aikomuksemme on suunnata sienimetsään ihmettelemään josko jotain löytyisi. Toivotaan, että joku harhautunut ja jälkeen jäänyt tatti taikka ihanainen orakas löytyisi. Taas tulisi höystöä suoraan metsästä kun huomisella ruokalistalla sattuu olemaan sienisoossia. :)
JälkiJuttu:
Ihanainen Hirnakka paiskasi tunnustuksella, mutta nyt ei ole energiaa sen pohtimiseen. Eli jääpä huomisellekin jotain kirjoitettavaa. Kiitos virtuaaliystäväni jo etukäteen "prenikasta"! :)
Noni, ette olisi uskonut moista lukevanne meikäläisen blökistä. ;)
Ei vaan, kävimme päiväseltään pikavisiitillä Muumimaailman kupeessa treffaamassa meikäläisen verisukua.
Ja todellakin, kyllä voin ylpeänä sanoa, että serkkuni kasvattaa lapsiaan siten kuin minäkin varmaan kasvattaisin. Kurilla ja rakkaudella. Siten, että perustellaan kiellot ja rajoitukset.
Poika, viisi vee, on aivan hurmaava nappisilmä, joka taitaa hyvän käytöksen, mutta unohtaa sen välillä kun on oppinut, että Kiinassa pitää huutaa ja kailottaa jos haluaa äänensä kuuluville.
Tyttö, pikku prinsessa, kohta kaksi vee, hurmasi hymyllään ja kiharoillaan. Viimeksi olemme tavanneet noin vuosi sitten kun oli vielä melkein vauvaikäinen. Melkoinen pimatsu, joka osaa jo lähetellä lentosuukkoja ja keikailla käsilaukun sekä korkokenkien kanssa.
Serkkuni ja puolisonsa, ihana pari ja rakkaustarina, joka on miltei uskomaton. Sopivat toisilleen kuin vakka ja kansi.
Siippakin sai mukavaa seuraa kun sai seurustella serkun puolison kanssa. Ovat tavanneet harvakseltaan muutaman kerran aiemmin, mutta yhteinen sävel on selkeästi olemassa.
Tätini ja miehensä. Olen vähän toisella kymmenellä ollessani ollut lapsityövoimana heidän talonsa työmaalla halkaisemassa tiiliä. Kesä siinä vierähti ja vieläkin löydän seinästä sen jännän tiilen, jossa oli yllärinä raidallinen kivi. Eli asuvat edelleen samassa talossa. Tämä täti on aina ollut lempitätini, en oikeastaan osaa selittää miksi.
Kivaa oli käydä, vaikka oma äippä vähän taas rassasi hermoa mennen, tullen ja sillä välillä. Mutta suljin korvani sopivassa kohdissa ja keskityin muihin asioihin.
Itsekseni taas pohdin, että jos nimenomaan tämä serkkuni (joka on minua huomattavasti nuorempi) ei asuisi toisella puolella maailmaa, olisimme varmasti suhteellisen paljon tekemisissä keskenämme. Välillämme ei ole sellaista "pakkosukulaisuutta" johtuen varmastikin suurehkosta ikäerosta.
Sovimme kuitenkin, että jos Australiaan muuttavat, niin sinne lähdemme vierailulle. Kunhan hommaavat kunnon grillin ja järjestävät kunnon grillibileet. ;)
Ehkä voimme harkita vielä sitä Kiinaakin ennen kuin muuttavat sieltä pois. Aika näyttää...
JälkiJuttu:
Aamulla näin metsässä kaksi herkullista herkkutattia, mutta ajattelin jättää ne jollekin onnelliselle ohikulkijalle. Illalla ne olivat vieläkin siellä! No, sinne jätettiin, sillä joku oli käynyt potkimassa ne kumoon, mutta ei ollut poiminut talteen. Hirveätä tuhlausta. :-/
