maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kuolema korjaa satoa

Hiljaiseloa on piisannut täällä blogin nurkilla. Töitä on ihan omiksi tarpeiksi ja ylikin. Lisäksi vaivaa jonkunlainen kirjoitusjumi, samoin villasukkajumi. Joka päivä katson Nollikselle lupaamani toisen sukkaparin toista sukkaa, joka on kantapäähän asti tehty, mutta siihen se onkin sitten jumiutunut. Ehkä tartun toimeen loman aikana viimeistään.

Sama saamattomuus ja tekemättömyys tuntuu vaivaavan muissakin koti- ym. hommissa. Olen ollut tässä noin kuukauden kirjoittamassa yhtä pöytäkirjaa. Vaan en saa aikaiseksi, en millään. En, vaikka tiedän, että hommassa menisi ehkä vartin verran aikaa, mutta kun. Ehkä olen oikeasti sen loman tarpeessa.

Reilu viikko sitten käväisi viikatemies vieraanamme ja saattelin PP:n viimeiselle matkalleen. Komeat 13 ja puoli vuotta kertyi humppaukon mittariin. Niin lähti koira kuin elikin, käytännössä saappaat jalassa. Mystistä oksentelua oli hoidettu, tai oikeammin koitettu hoitaa, keinolla jos toisellakin. Kun kahden päivän aikana koira oksensi kaiken vettä myöden, oli aika tunnustaa tosiasiat ja soittaa se itkuinen puhelu eläinlääkärille.
Onneksi henkilääkäriltä järjestyi aika heti, sillä mitäs sitä viatonta luontokappaletta sen enempää kiusaamaan. 

Sinne jäi mamman mussukka eläinlääkärin pöydälle. Mieli oli aika tyhjä kun piti reippain mielin suunnistaa takaisin töihin itkua nieleskellen ja suoriutua työpäivästä normaalein ottein. Odotettavissahan se oli ja omasta mielestäni PP oli ollut laina-ajalla jo reilun vuoden, mutta ei se ajatus kuitenkaan sitä tuskaa helpottanut.

Talossa on vielä kaksi koiraa, mutta se tyhjä paikka siellä kuitenkin on. Myös ryhmän dynamiikka muuttui nopeasti. VV tuntuu ottaneen ohjat käsiinsä, koska rehellisesti sanottuna ei Juniorin polla moiseen riitä.

Kesäloma alkaa tämän viikon jälkeen ja se aloitetaankin "iloisissa" merkeissä heti osallistumalla naidun suvun puolen hautajaisiin. Sielläkin viikatemies heilautti vähän yllättäen, vaikka ei kyseessä nuori ihminen ollutkaan.

Näillä mennään tällä suunnalla, että hengissä ollaan ja silleen. Eipä tämä sanainen arkkuni nytkään ole kovin runsas, joten parasta kai lopettaa lätinä tähän tällä kertaa. Koitan palata seuraavalla kerralla iloisemmissa merkeissä.

 

12 kommenttia:

  1. Voi surku... ;( Keveitä multia ja osanottoni.

    Äläkä mieti niitä sukkia !! Ne ehtii jouluksi. Enkä nyt tarkoita edes tämän vuoden joulua. Sitten joskus. Ja jumit nyt vaan ovat sellaisia, että ne pitää jumittaa loppuun, ei niistä muuten pääse eroon. Nimimerkillä Kaikkien Jumittajien Isoäiti. Myös itkut pitää itkeä, kun niiden aika on. Vatut siitä, mitä muut ajattelevat tai ovat ajattelematta. Ihan sama.

    Kun sitten loma koittaa, niin teet VAIN sitä, mikä tuntuu hyvältä. Nollis-lääkärin määräys ja sitä on toteltava, tai kostan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllä se tästä. Mustan huumorin ihmisenä olen kahdessa viikossa löytänyt monta hyvää juttua siitä, että talossa ei ole enää tuota kyseistä uroskoiraa. :)

      Kyllä se sukkakin tulee valmiiksi ajallaan.

      Loma on ihan tossa, kohta karkaan enkä ihan heti tuu takas. :)

      Poista
  2. Oi voi, lämmin ajatus täältä. Kolme kissaa aikanaan lopetuttaneena tiedän, ettei se ikinä ole helppoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Joo, aiemmat kokemukset eivät auta tässä asiassa.

      Poista
  3. Osanottoni. Tälläistä se elämä on, välillä pilvessä välillä paistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se menee, mutta leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

      Poista
  4. Paljon lämpimiä ajatuksia rakkaan ystävän muistolle! Itse kävin juhannuksena viemässä kukkakimpun oman edesmenneen karvakamuni haudalle - uskomatonta, että senkin poismenosta on jo kaksi vuotta. Paljon tulvi muistoja mieleen, lämpimiä ja mukavia, ei enää niin riipivän ikävöiviä. Sekin muuten oksenteli lopulta vettä myöten kaiken pois, joten tiesimme ajan tulleen täyteen. Niin kauhealta kuin se tuntuikin, oli jotenkin myös helpottavaa, että päätös oli itsestäänselvä eikä tarvinnut jäädä arpomaan, olisko se sittenkin vielä siitä toennut...

    Kaunis sateenkaarisilta, siellä ne nyt yhdessä varmasti kirmaavat, PP ja meidän Onna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on muistot, hyvät ja ne vähemmän hyvät, sillä jokaisesta koirastani on aina jäänyt mieleen joku kepponen tai ei-niin-sallittu-juttu, jota on ihan hauska muistella. :)
      Aika tosiaan rientää, piti oikein laskeskella, että kauanko Mummeli-koiran kuolemasta on aikaa ja siitähän on jo kolme vuotta! Ja muistan senkin kuin eilisen.

      Siellä ne kirmaavat, PP ja Onna sekä moni muu koirakaveri. :)

      Poista
  5. Otan osaa :-( Eläimistä luopuminen on kamalaa, mutta eipä siinäkään auta muu kuin surra se iso suru, kun ensin on ollut iso ilo. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja näin se menee, päivä kerrallaan. Aika kultaa muistot ja aina sitä haluaa uuden lemmikin. :)

      Poista
  6. Osanottoni.

    Itse en tiedä, miten ikinä selviäisin tuosta, että pitäisi mennä suorittamaan työpäivä loppuun eläimen lopetuksen jäljiltä. Olen sellainen "ensimmäisen päivän itkijä", että oli sitten ihminen tai eläin kuollut, niin ulvon ensimmäisen päivän täysillä ja sitten se on yleensä siinä ja seuraavana päivänä pitää jo pokka. Se ei vain välttämättä toimisi töissä, etenkään asiakkaiden edessä. Ja tyhmältä ehkä tuntuisi hakea saikkuakaan eläimen lopettamisen takia, vaikka osa lääkäreistä ja työkavereista varmasti senkin ymmärtäisi, mutta osa taas ehkä ei... Toistaiseksi olen selvinnyt sekä ihmisistä että eläimistä sillä tuurilla, että kuolema on sattunut tyyliin juhannuksena tai sitten arkena ilta-aikaan, että olen saanut parkumiseni hoidettua ennen seuraavaa työaamua, mutta välttämättä ei käy aina niin hyvä säkä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      No, eihän se helppoa ollut, mutta toisaalta vaihtoehtona oli pitää koira yli viikonlopun kärsimässä, joten sen puolesta valinta oli helppo.
      Aiemmin on tosiaan voinut ajoittaa tällaiset asiat iltaan, mutta nyt ei ollut onni myötä. Elämä on.

      Poista