perjantai 19. syyskuuta 2014

Sairastupakatsaus

Täällä ollaan, kotona. Olen kyllä ollut jo tiistai-illasta alkaen, mutta viimeiset kaksi päivää ovat menneet käytännössä nukkuessa. Kuinka paljon voi aikuinen ihminen nukkuakaan! Toki asiaa ovat varmaan auttaneet sopivat napit... Tänään en ole (vielä) nukkunut päikkäreitä, mutta ehkä sekin hetki vielä koittaa. Pahoittelen jo etukäteen, että tästä tulee piiiiitkä postaus.

Tosiaan, tiistaiaamuna anivarhain tilasin taksin ja suunnistin kohti yksityissairaalaa. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännittänyt. Jännitti lähtiessä niin paljon, että melkein itku tuli...
Onneksi taksikuski oli tuttu aiemmilta retkiltä ja jännitys vähän lientyi siinä hänen kanssaan puhellessa niitä näitä.

Sairaalan vastaanottohenkilö oli ystävällinen ja tehokas. Selitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Könkkäsin aulaan odottelemaan noutajaa ja tekstasin Siipalle olevani perillä. Sitten alkoikin taas jännittää kun oli hetki aikaa pohtia asiaa. Kyllä olisi ihmisen elo helpompaa jos älyäisi olla jännittämättä kaikkea.

Hetken kuluttua tuli ystävällinen ja reipas hoitaja tuli toivottamaan hyvää huomenta, esitteli itsensä ja auttoi tavaroideni kanssa eteenpäin pukuhuoneeseen.
Siellä hoitsu kertoi mitä nyt tehdään ja selkeästi jutusteli rentouttaakseen meikäläistä. Näki varmaan, että olen kireä kuin viulunkieli.
Sain "hienot" sairaalakuteet ja ohjeistuksen kuinka toimin omien tavaroideni kanssa sekä mihin mennä vaatteiden vaihdon jälkeen. En pitänyt mitään kiirettä pukuhuoneessa, mutta jännitys ainakin hetkeksi herpaantui kun oli muuta tekemistä.

Siirryin seuraavaan odotusaulaan hoitajien kanslian viereen mukavaan nojatuoliin tuijottelemaan aamutelkkaria. Samalla seurailin tilaan saapuvia muita potilaita syrjäsilmällä. Pari miestä ja yksi nuori nainen, joka oli silminnähden hermostunut. Säälin häntä hetken, sillä kuvittelin tietäväni tunteen.
Odoteltuani aikani tuli se mukava hoitaja sanomaan, että lääkärini tulee myöhässä. Jostain syystä en ollut ollenkaan hämmästynyt, olihan hän myöhässä jo silloin edelliselläkin tapaamiskerrallamme...
Siispä jatkoin odottelua ja töllön tuijottelua ja samalla muita potilaita saateltiin ympäriltä kohti leikkaussaleja. Anestesialääkärikin kävi esittäytymässä ja kertomassa, että ortopedia ei ole vielä näkynyt, mutta tulee varmaankin ihan kohta. 

Lopulta anestesiahoitaja tuli kertomaan, että on aika siirtyä leikkaussaliin. Kysyin, että onko lääkäri vihdoin löytynyt ja häntä hieman nauratti. Salissa vastassa oli anestesialääkäri sekä pari lisähoitsua. Anestesialääkäri kertoi mitä tulee tekemään samalla kun anestesiahoitaja laitteli kaikenlaisia antureita kiinni. Ortopedikin löysi paikalle ja kertoi mitä aikoo tehdä, taputteli jalalle ja kertoi, että hyvin se menee, ja poistui.
Viimeiset naurut tarjosin hoitohenkilökunnalle sanomalla, että kielsin lääkäriä myöhästymästä leikkauksesta, mutta niin vaan myöhästyi. Sitten pimeni vintti.

Seuraava havainto onkin heräämöstä, jossa kello taisi näyttää puolta päivää suurinpiirtein kun silmäni avasin ja kinttuni oli tuettu ylös tukityynyn päälle Verenpainemittari mittasi painetta tasaisin väliajoin ja hoitsu kävi sanomassa, että pitää muistaa hengittää... Nukahdin uudelleen.
Heräsin kun kello oli hypännyt noin puoli tuntia eteenpäin. Hoitsu kävi kyselemässä kivun astetta ykkösestä kymppiin. Heitin lonkalta, että kahdeksan, jolloin tuutattiin kipulääkettä kädessä olleen kanyylin kautta ilman sen kummempia kysymyksiä. Vähän ajan päästä hoitsu kävi kysymässä, että helpottiko vai laitetaanko lisää. Pyysin kursailematta lisää, sillä koivessa oli melkomoinen tulenloimotus menoillaan.
Pieni tirsa lisää ja sitten olinkin yhtäkkiä täysin hereillä. Anestesialääkäri kävi kertomassa, että hyvin meni ja toivotti paranemisia. Minä kiittelin hyvistä unista. Itse leikkaaja-komistus oli kuulemma käynyt katsomassa minua kun vielä uinailin Ruususen unta, koska hänen piti lähteä vastaanotolle. Oli sitten sovittu puhelintreffit myöhemmälle.
Hoitsu kävi kertomassa, että joudun pistämään itseeni (minä, rouva piikkikammo!!!!!) kerran päivässä verenohennuslääkettä seuraavat kolme viikkoa tulppariskin vähentämiseksi ja näytti näppärästi kuinka homma hoituu. Lupasi vielä kuvalliset ohjeet mukaan... Kiva, kiva.
Sain vielä suun kautta Ibuxinia ja panacodia, jotka sain huuhtoa alas appelsiini-mangosmoothiella. Tässä vaiheessa vessahätä alkoi jo ilmoitella itsestään, mutta päätin sinnitellä kun kerran olivat kohta tulossa hakemaan osastolle.

Sieltäpä sitten osaston hoitajat tulivatkin noutamaan ja lähtivät kärräämään pois heräämöstä. Kiittelin ohimennen heräämön hoitajat kun minua rullailtiin ovista käytävälle. Matkalla osastolle kerroin, että pitäisi pikapuolin päästä toiletin puolelle. Lupasivatkin nostaa minut pystyyn ja talutella vessaan kunhan pääsemme huoneeseen.
Varoittelivat, että haava varmaankin aukeaa kun leikkauksesta on niin lyhyt aika, mutta se ei ole ongelma. Niinpä paikalle tuli fysioterapeutti ja yhdessä hoitajan kanssa ohjailivat toimiani. Olo oli kohtuullisen huojuva, mutta suoriuduttiin vessakäynnistä kuitenkin. Samalla fysioterppa havaitsi, että kyynärsauvani olivat säädetyt aivan liian lyhyiksi (mitä mieltä olin itsekin ollut, mutta annoin olla aiemmin kun könkkäilin kotona salaa vähän puolivillaisesti niiden kanssa).
Haava tosiaan aukesi, tunsin sen kuinka jalassa tuntui sellainen lämmin hulahdus, mutta hoitaja sanoi, että ei haittaa vaan vaihdetaan side sitten myöhemmin ennen kotiutusta.

Sitten sainkin puhelimeni sekä juotavaa ja luvan köllötellä sekä soittaa Siipalle. Olo oli varsin pökkeröinen edelleen, joten luovuin kirjanlukuyrityksestä heti alkuunsa ja päätin vain olla möllötellä. Saatoin piipahtaa vähän unen puolellakin ja havahduin hoitajan tullessa kysymään mitä haluaisin syödä. Vihdoin sain päivän ensimmäisen kahvikupillisen! Söin eteen kannetun reissumiehen ja jugurtin ilman mitään huonon olon tunteita ja pyysin vielä toisenkin kupin kahvia. Huonekaverina minulla oli se aamulla näkemäni nuori nainen, joka oli operaationsa jäljiltä ilmeisen huonovointinen. Äitinsä tuli häntä noutamaan, mutta aika kauan viipyivät vielä, sillä nuori nainen ei huonovointisuudeltaan pystynyt nousemaan ylös. Lopulta kuitenkin pääsivät lähtemään tytön ollessa lähinnä lakanan värinen.
Hottis-lääkärinikin soitti ja kehui, että hyvin meni, metallia on nilkassa sopivasti ja kuusi ruuvia. Sanoi, että kolmeen viikkoon ei saa varata painoa yhtään jalalle ja sen jälkeen kaksi viikkoa puolet omasta painostani kunnes kuudennella viikolla saa varata koko painon. Jälkitarkastusajankin hän oli minulle varannut parin viikon päähän ja silloin poistetaan hakasetkin.

Hoitajat tulivat vaihtamaan siteen havaani, mutta eivät antaneet minun katsoa. Totesivat haavan olevan tosi siisti, mutta kielsivät silti minua katsomasta. En oikeasti olisi halunnutkaan katsoa.
Tämän jälkeen hoitajan kanssa kävimme läpi kotihoito-ohjeita ja lääkitystä. Aika simppeliä eikä minulla mitään ihmeellistä kysyttävää ollut. Sen verran pyysin troppeja mukaan, että Siipan ei tarvitse mennä apteekkiin kuin seuraavana päivänä. Sainkin sitten nappiarsenaalin sekä seuraavan päivän piikin sekä sidetarpeita.

Viiden jälkeen sain pukea omat vaatteet päälleni ja hoitaja ryhtyi soittelemaan taksia. Olo oli aika pökkeröinen ja nuutunut edelleen, mutta ajatus kotiinpääsystä piristi.
Hoitaja saatteli minut taksiin, jonne asettauduin puolimakaavaan asentoon takapenkille. Kuski oli vähän mörökölli-tyyppinen, mutta ei se minua haitannut sillä nuokuin melkein koko matkan. Perillä neuvoin kuskin pihasokkelomme poikki etuovelle jossa Siippa olikin rappusella vastaanottamassa.

Voin kertoa, että kun pitää kulkea yhdellä jalalla ja kahdella kepillä ilman että toinen jalka käytännössä edes ottaa maahan, niin ei ole helppoa. Kuitenkaan ei saa hyppiä, mutta ei myöskään varata leikatulle jalalle... Olen nyt oppinut jonkun sortin "hiihtotyylin".

Eilinen ja edellispäivä menivät käytännössä nukkuessa ja kipulääkkeitä napsiessa. Vessaan pitää lähteä hyvissä ajoin ja jääkaapille menen vain äärimmäisessä hädässä, sillä yhdellä jalalla seisoskelu käy aika lailla voimien päälle.
Keskiviikkona jännitin ihan älyttömästi tulevaa "piikityshetkeä". Luin ohjeet pariin otteeseen ja päätin tarttua härkää sarvista. Olin todella yllättynyt kun se kävikin aika helposti loppujen lopuksi. Mutta hiki hommassa tuli ihan silkasta jännityksestä. Tänään yritin ilmeisesti pistää neulaa vähän vinoon ja säikähdin kun ei se mennytkään niin helposti. Tuli vielä isompi hiki, mutta onnistui se sitten kuitenkin. Että huono narkkari tulisi meikäläisestä näköjään.

Eilen illalla oli aika avata "paketti" ja suihkuttaa haavaa sekä tarkistaa ettei ole mitään kummallista. Noh, meillähän on suihku yläkerrassa, joten piti keksiä keino hilautua sinne. Siippa ihanana ihmisenä kävi hakemassa minulle kaupungin apuvälinelainaamosta suihkujakkaran, jotta homma helpottuisi edes sitä kautta.
Illalla sitten yhdessä pohdimme kuinka sinne ylös mennään. Lopputulemana istahdin rappuselle ja raputyyliin hilasin itseni takaperin ylös terveen jalan ja käsien avulla. Ainakin se oli turvallinen tyyli! Ylhäällä toki piti vähän pohtia, että miten pääsee taas keppien varaan, mutta ratkesihan sekin.
Yhdessä sitten availimme koipipakettia pienen jännityksen vallassa. Halusin Siipan paikalle, sillä arvelin, että mikäli näky olisi hurja, menisi meikäläisellä heikotuksen puolelle. Haava oli kuitenkin todella siisti eikä mitään tuoretta vuotoa ollut. Ihanaa!
Suihkuttelin koiven lämpimällä vedellä, kuivailin ja laitoin kevyemmän sidoksen suojaamaan haavaa ettei tule mitään hankauksia.
Alakertaan menin samalla tyylillä kuin tulin ylös, toki nyt etuperin etenemällä.

Että summa summarum, operaatio meni ihan hyvin ja toipuminenkin näyttäisi alkaneen. Koipea ei särje, joten tänään olen ottanut vain yhden buranan. Toivotaan, että ei tule mitään yllätyksiä matkan varrella.
Loppuun vielä iloksenne Siipan nappaama kuva eiliseltä kun haava oli paljastettu ja suihkuteltu. :)

16 kommenttia:

  1. Ompas siisti haava, taitava on ollu tekijä!
    Ihan normaalilta kuullostaa. Kk päästä meet jo sauvvoilla kovempaa ku siippas juoksee. :D Ja muistakkin ne varaamisohjeet. Voi sitä häpeän määrää jos se jou'utaa avaan uuelleen siks kun varasit "ku ei sattunnu enää yhtää"...

    Paranemisia!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovastihan ne kaikki sitä kehuivat hyväksi, vaikka se myöhässä olikin koko ajan. ;) Ja siistin näköinen on minunkin mielestäni.

      Voit olla varma, että muistan! En missään nimessä halua mitään uusintaa tästä hommasta. Nytkin kyttään hysteerisesti, että alkaako haava tulehtua ja onko "outoja tuntemuksia". Sauvoilla kävely helpottaa varmaankin sitten kun saa edes osapainolla varata kintulle. Enää kaks ja puol viikkoa siihen...

      Poista
  2. Paranemisia jalalle täältäkin!
    Mielenkiintoista miten rappusetkin päsee yhdellä jalalla istuen, ikään kuin uimahyppy kerien, tai, ontuva vertaus, mutta jotain sinne päin:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos! :)

      Siis mä meen silleen, että pylly on rappusella ja sitten terveellä jalalla sekä käsillä "kuskaan" itteäni eteenpäin. :D

      Poista
  3. Mulla oli kaukana viime vuosituhannella tuollainen haava kahtapuolen nilkkaa eli luut meni kummaltakin puolelta lentopallossa... Kyl se siitä. Nyt sulla on aikaa lukea ja kattoo leffoja! Mutta älä mussuta kauheesti kaikkee ettei tule kiloja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ni, kato, urheilu ON vaarallista! :D

      En mussuta eikä oikeestaan oo kauheesti nälkä kun ei mitään tee edes. Ja jääkaapilla notkumista vaikeuttaa se, että siinä pitää notkua yhdellä jalalla. ;D

      Ehkä se tosiaan siitä sit. :)

      Poista
  4. Hai saamari kun on kauhian näköinen. Mutta siis ihan siisti ommeljälki, pahempiakin on nähty. Toivotaan että paranee suunnitellusti eikä mitään tylsiä tulehduksia iske. Ja ennenkaikkea, sun vaan nyt TÄYTYY malttaa ottaa iisisti.

    Semmoista (epäolennaista) hommaa jäin miettimään, jotta piippatko sä nyt aina turvatarkastuksissa kun on metallia ihon alla?
    Ja että paleleeko ruuvijalkaa talvella enemmän kuin toista, koska se metalli? Kysy pliis siltä komistukselta nämä, mua oikeasti kiinnostaa kaikki näinkin olennaiset asiat :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin vaikeinta, se iisisti ottaminen ja passattavana oleminen... Mutta selvää on, että edes suihkukeikasta en selviä ilman Siippaa, että on se vaan nieltävä ylpeytensä ja pyydettävä koko ajan apua.

      Sul on mun luonto! Mietit ihan samoja epäoleellisuuksia kuin mäkin! :D
      Ja ennen kaikkea just se, että ruuvit on tossa iskiaskintussa, niin väheneekö tunto entisestään, sillä nyt se tuntuu aikamoisen tunnottomalta. :D

      Poista
    2. Eli eihän me silloin epäolennaisuuksia mietitä vaan ihan oikeita kysymyksiä! Pistä se medisiinari tiukille!

      Poista
    3. No niin! Pitää muistaa kysellä kaikki. Ja sekin, että miksi mun pohjelihaksessa on "kuoppa"... Onkohan sieltä jotain säikeitä katkennu? :-/

      Poista
  5. Paranemista! Komean näköinen nilkka ja leikkausarpikeräilijänä voin sanoa että tuosta jää sangen huomaamaton skarvi kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Ihastelin myös "paketin" jättämää kuviointia ja hetken mietin että olikohan se joskus muinoin tullut tv-sarja V sittenkään pelkkää palturia :D
    Oikeesti kannattaa muistaa se ettei kikkaile "kyllä mä varmaan yletän tuohon" ja "ei kait toi keppi tosta mihinkään luista" - tyyppisten juttujen kanssa. Minä nimittäin saan tiedon jos sä joudut sairaalaan ja se on sun melko kiusallista maata kun mä tuijotan siinä sängyn vierellä herkeämättä silmiin. Mun enkka on katsos kolme viikkoa räpäyttämättä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Joo, siis toihan on tosi siististi kursittu kasaan, että eiköhän siitä ihan hyvä tule. Viimeksi "pakettia" avatessa oli haava ihan kuiva ja riepu on lähinnä suojana ettei hakaset lähe ittekseen kävelemään ennen aikojaan.
      Eiks ookki hieno se kuvio?! Pitää ottaa kuva siitä haavatyynysysteemistä kun sain ylimääräisiä varmuuden vuoksi, vaikka en niitä tarvinnutkaan sitten.

      Voit olla ihan varma, että en kikkaile. Mä teen voileivätkin silleen, että lataan kaikki jääkaapista ruokapöydälle ja sitten siinä istuen veivaan voikkaria. Luultavasti pääsisin rappuset alas kaiteista kiinni pitäen ja pomppimalla, mutta mieluummin tulen persliukua alas just siks ettei vaan satu mitään.

      Kolme viikkoa... huh! ;D

      Poista
  6. Voi hitsi! En ole aikoihin vieraillut blogeilla ja nyt tämmönen tapaus!!! Oi jestas, pikaista paranemista, olitpas saanut mojovan vamman! Huh huh sentään. Toivottavasti pian helpottaa. Lähetän paljon posittivista energiaa ja kaikkea mahdollista!!! Parane pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsompi! Tiedätkö mä justiinsa tällä viikolla ajattelin, että mitähän sulle kuuluu kun et oo pitkään aikaan ollu langoilla. :)

      Joo, tämmöstä täällä, vähän äksöniä kun on muuten niin tylsä elämä. ;)
      Ens viikolla on jälkitarkastus, joten sitten kuulee kuinka paraneminen on lähtenyt käyntiin vai onko. Ei kinttua ainakaan särje, onneksi, mikä varmaan on hyvä merkki.

      Kiva kun kävit nurkalla pitkästä aikaa. :)

      Poista
  7. Mua pyörryttää :D

    Tosiaan kuplamuoviako tohon nilkan ympärille on kieritetty noiden painaumien perusteella :D

    Ei muuta kuin paranemisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin luulin, että mua pyörryttäis ja siks otin Siipan siihen paikalle. Mut ei mua sit pyörryttänytkään, olen karaistunut. :D

      Se oli sellaista noin puol senttiä paksua steriiliä haavatyynysysteemiä. En ollu ennen moista nähny. Koitan ottaa kuvan siitä paketissa olevasta niin valaistuu paremmin malli. :)

      Kiitosta vaan, kai se tästä, vaikka potuttaakin.

      Poista