maanantai 2. kesäkuuta 2014

Läsnäolo

Siinäpä onkin jalo taito, läsnäolon taito. On helppoa olla paikalla olematta läsnä. Itselleni sellainen olomuoto on tuttuakin tutumpaa kaikista niistä jonninjoutavista komiteakokouksista, joissa itsellä ei ole mitään aktiivista roolia. On vain kutsuttu paikalle neukkarin täytteeksi tai sitten asia ei kiinnosta edes viran puolesta, mutta jostain syystä on moiseen palaveriin ajautunut. Siinä sitä helposti luisuu sellaiseen omaan horrokseensa jossa joko ajattelee sitä päivän kauppalistaa tai sitten ei ajattele mitään. 

Vaan olla aidosti läsnä erityisesti tilanteissa, joissa joku toinen on ahdingossa ja haluaa purkaa tuntojaan, on taito jota ei voi opetella. Kykyä joko on tai ei ole.

JälkiJuttu:
Lauantaina olin läsnä juhlimassa kummilapseni valmistumista ammattiin. Ihan uskomatonta, että se vasta äsken ollut pieni käärö on upea nuori nainen, jolla on ammattitutkinto loistavin arvosanoin ja vakituinen työpaikka. Elämä mallillaan ja maailma avoinna. Olen ylpeä hänestä. :)

6 kommenttia:

  1. Disagree... siis siihen, että läsnäoloa ei voisi opetella. On totta, että toisilla se taito/ominaisuus on luonnollisesti jo nuoresta lähtien ja toisilla ei sitten ikinä. Mutta oon sitä mieltä, että jollain tasolla sitä voi kyllä opetella. Niin kauan kuin ihminen on hukassa itsensä kanssa eikä osaa oikein kohdata itseäänkään ja elämäänsä ja omia kipujaan, on vaikea oikeasti laittaa itsensä likoon ja olla läsnä kuuntelemassa jonkun toisen ongelmaa. Mutta väittäisin niin, että sellainenkin ihminen voi muuttua, vaikka se ei olisi osannut joskus muinoin olla läsnä, niin elämä on voinut viedä siihen pisteeseen, että omat asiat on ollut niin rankkoja ja jos ne on onnistunut käsittelemään niin ymmärrys toisia kohtaan nousee todella paljon, tasolle, jota ei ennen voinut edes tajuta. Ja ehkä jossain kohtaa ymmärtää senkin, että "the biggest communication problem is we do not listen to understand, we listen to reply". Ja mun mielestä tässä on yksi läsnäolon avain. Niin kauan kun ihminen yrittää auttaa toista vain ratkomalla sen ongelmat ja tarjoamalla vastauksia (toki niitäkin tarvitaan, mutta...), ei ole vielä kovin syvästi läsnä tilanteessa ja asetu sinne toisen tasolle ja mene siihen sydämellä mukaan. Mutta läsnäolemistakin voi opetella ja voi opetella menemään oikeasti toisen nahkoihin. Mutta tietysti se vaatii siltä opettelijalta aika paljon tahtoa oikeasti käydä se läpi, kuunnellakseen toista. Ja tietynlaista rauhaa itsensä kanssa, jotta ei ole kiire mihinkään, eikä tarvitse ajatella jotain muuta samaan aikaan. Ja ennen kaikkea oman vahvan persoonan työntämistä syrjään siksi aikaa, jotta pääsee toisen kanssa todellisen läsnäolon tasolle, eikä jyrää toisen tuntemuksia alleen. Mutta väitän, että sitä voi oppia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti voi oppia. Mutta ihminen on laiska ja mukavuudenhaluinen, joten moisen taidon opetteleminen vaatii ponnistelua kuten sinäkin totesit. Ja harvassa ovat, luulen niin, ne epäitsekkäät ihmiset joilla läsnäolon taitoa ei ole, mutta haluavat sellasita opetella.

      Yleisempää tosiaan lienee tuo mainitsemasi toisen ongelmien ratkaiseminen kuin se aito kuunteleminen.

      Poista
  2. Mä inhosin sieluni pohjasta kaikenmaailman kokouksia joissa joutu päivittäin viettään aikasa. Ihan turhaa puuhaa, paremmin ois käyttänny aikasa vaikka nukkumalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokoukset puoltavat paikkaansa silloin kun niiden aika oikeasti on, mutta kun järjestetään palavereita vaan sen takia, että "se on tärkeää" ja "niin pitää tehdä", niin silloin ollaan hatelikossa ja pahasti.

      Poista
  3. Osin olen eri mieltä läsnäolon oppimisesta. On toki ihmisiä, jotka eivät opi sitä koskaan. Odottavat toisen ihmisen lopettavan sanottavansa vain siksi, että pääsevät itse kertomaan omat murheensa/ilonsa/asiansa.
    Mutta kuuntelemisen ja oikeaa läsnäolon taitoa voi oppia siinä samalla kun oppii pitämään itsestään ja saa vuosien myötä varmuutta ja elämänkokemusta. Kyllä elämä opettaa! Itse ainakin olen huomannut, että omat asiat voi laittaa taustalle ja kuunnella sitä toista, jolla juuri sillä hetkellä on mieli täynnä.

    Aivan eri asia ovat nuo kokoukset yms, joissa läsnäolon taitoa ei välttämättä tarvitakaan. Jos asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, silloin ainakin itse olen aivan automaattisesti läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta olen kanssasi samaa mieltä, että iän myötä ihminen kypsyy ja "jalostuu" sekä pääsee siitä minäkeskeisyydestään irti. Mutta eihän sekään päde kaikkiin, luultavasti sellaisilla ihmisillä on jo "pohjavire" taitoon olemassa. :)

      Asiasta pidettävät kokoukset ovat ihan bueno, mutta meillä ainakin löytyy töistä niitä, jotka haluavat järjestää palaverin jotta voidaan päättää sähkönitojan paikka kopiohuoneessa...


      Poista