Olen todella huono ihminen

Viekkaudella ja vääryydellä houkuttelin Siipan sienimetsään. Siinä sitä sitten katsottiin ensin aamutuimaan formuloiden aika-ajot tallenteelta ja hoidettiin muutkin aamutoimet. 
Ilma oli kuin morsian, vaikkei kovin lämmin. Kohti metsää siis. 

Matkalla Siippa sanoi, että aikaa on tunti ja sitten pois, ettei mene taas överiksi tämäkin sienestysreissu. Meikäläinen yritti tietysti tinkiä, että kello käynnistyy vasta sitten kun ollaan niin sanotusti maastossa. Mutta ei, Siippa sanoi, että autolta lähtiessä käynnistyy kello. Tästä luonnollisesti aiheutui meikäläiselle pientä paniikin tunnetta. Siis, että rajoitetaan meikäläisen hulluuteen asti riittävää sienestysintoa. A-pu-va!

Eihän siinä mitään, etenin miltei juoksumarssia kohti sieniapajia, että ei vaan menisi minuuttiakaan hukkaan. Epätoivoissani aloin poimimaan heti ensimmäisestä ryppäästä, vaikka alamittaisia olivatkin. Sopimushan oli edelleen se, että kerätään vain suuria ja jätetään ne pienemmät muille. Vaan eihän sitä paniikissa ajattele rationaalisesti, oikeasti.

Osuimme kuitenkin niille hyville apajillekin, josta löytyi isompia ja kauniimpia suppiksia. Kassi alkoi täyttyä mukavaa vauhtia. Paniikkini alkoi hieman laantua.
Reipas puoli tuntia oli poimittu ja alkoi jo olla yli viikonlopun tarpeiden sieniä. Määrähän oli vain poimia sen verran mitä viikonlopun sapuskoihin tarvitaaan. Juu, niin varmaan... Yritin hieman piilotella kassiani Siipalta, että ei vaan määräisi ennenaikaista kotiinpaluuta. Se kun taitaa olla se, jolla on järjen ääni meidän huushollissa näissä sienestysasioissa... Meikäläisellä sammuu se viimeinenkin järjen valo suppispeltoja nähdessäni.

Metsässä näimme tälläkin kertaa ihmisiä. Yksi pariskunta siellä samoilla mättäillä sienesti. Ja sitä minä en ymmärrä, että kun näkee muita ihmisiä, niin pitää suorastaan änkeytyä syliin, vaikka lääniä olisi vaikka muille jakaa. Ja niitä sieniä myös. Tämänkin pariskunnan herra tuli ihan muutaman metrin päähän meikäläisestä ja rupesi kyselemään, että "löytyykös niitä, suppilovahveroita?" Vastasin, että löytyyhän niitä, vähän liikaakin. Jotain muutakin se siinä höpsötteli, mutta yritin siirtyä kauemmas. Muijansa mulkoili ja hetken päästä supatti jotain, jonka jälkeen älysivät etääntyä meistä.

Tasan tunnin päästä lähdimme oikeasti pois metsästä ja meikäläinen oli jo vähän jäähdytellyt siihen mennessä kun yhtäkkiä mieleen juolahti, että meikäläinenhän se taas tuijottelee keittiön kaakelia niitä sieniä siivotessa.

Se täytyy sanoa, että kun pääsääntöisesti tuli poimittua niitä isompia, oli siivoaminenkin nopeampaa. Olin asettanut aikarajan itselleni putsauksessa (olen siis oppivainen eläin) ja kun se aika täyttyi, heitin kylmästi jäljellä olevat roskikseen. Ne olivat enää pienimpiä eikä niitä ollut kuin noin litra. Putsattua kamaa tuli noin kuusi litraa eli vähän jonkun verran joutuu taas pakastamaan kun tuli kerättyä viikonlopun käyttötarpeen yli.

Eli olen todella huono ihminen kun tällä tavalla viekkaudella ja vääryydellä houkuttelin Siipan sienimetsään. Ei taida toista kertaa mennä läpi sama selitys eli tämän vuoden sienestykset taisivat olla tässä.

Huomenna käynkin sitten kukkapenkin kimppuun, vaikka taisivat luvatakin taas sadetta huomiselle päivälle. 

Tällainen on meidän sienimetsämme.
Yritin olla näkemättä niitä kaikkia ihania suppiksia ja ryhdyin
sijaistoimintona näpsimään kuvia kännykkäkameralla. ;)

Murphy teki oharit

Niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin, ehdin tänä aamuna oikein hyvin kilpailupaikalle... Joo, ei tätä kukaan usko, tiedän. Tai ehkäpä teidän onnentoivotuksenne auttoivat!

Aamu käynnistyi sillä, että ponkaisin ylös jo kellon (eli kännykän) numero kaksi soidessa! Oli ihan helvetin pimeää ja satanutkin näköjään oli taas ihan koko rahan edestä. Siitä huolimatta kokosin itseni ja raahustin alakertaan. Heräämiseni taisi olla niin ainutkertainen asia, että molemmat koiratkin jäivät hämmentyneen näköisinä portaikon yläpäähän katselemaan.
Ehkä tällä samalla systeemillä onnistuin hämäämään sitä Murphyä. Jos se vaikka nukkui vielä kun luuli, että en kuitenkaan nouse ennen kolmannen kellon pärähdystä...

Mutta kyllä oli pimeää aamulla! Jumaleissön sentään, vaikka vaan puoli tuntia aiemmin oli kello soimassa. Todellakin harkitsin jo vakavasti sitä kirkasvalolampun sytyttämistä, mutta en sitten jaksanut. Tyydyin "tuutimaan" kahvikuppi kourassa aamu-uutisia tuijotellen.

Ajallaan päästiin koirien kanssa pihalle eikä edes satanut. Oho!
Paitakin taisi mennä kerrasta oikeinpäin ja mukaan autoon lähti käsilaukku roskapussin sijasta. Olisihan siinä voinut niinkin käydä, että olisin nakannut käsväskyn roskikseen ja ottanut roskapussin töihin. Niin ja muistin ottaa läppärinkin kotoa mukaan. Niinkin on kuulkaa käynyt, että olen ajanut työpaikalle asti ja huoneessani huomannut, että perkele, se läppäri jäi kotiin, ja lähtenyt sitä sitten kotoa hakemaan koska minulla ei ole muuta työkonetta kuin se läppäri... 

Matkalla ei ollut yhtään autokoulun autoa (olisiko ollut liian aikaista?) eikä muutakaan myssykkää. Mutta puolivälissä huomasin miksi mister Murphy ei ollut seurassani tänään. Oli meinaan aika räväkän näköinen peltikolari yhdessä risteyksessä. Näytti siltä, että kolmion takaa oli tultu reippaasti ja rohkeasti sivuilleen vilkuilematta ja PAM. 
En ollut vahingoniloinen, mutta kiitin hiljaa mielessäni Murphyä siitä, ettei jaksa montaa päivää peräkkäin seurassani hengailla.

Juu, työpaikalla ajoissa, aamulle laaditut asiat toimitettu ajoissa, saatu jotain järjellistä aikaiseksikin tälle päivälle enkä niitä lenkkareitakaan ole tarvinnut, vaan olen pysynyt asianosaisten perässä ihan korkkarikävelyvauhdillakin. Että kaiken kaikkiaan ei paskempi päivä, mutta parempi vielä olla hiljaa. Onhan tässä vielä päivää jäljellä ja mitä vain voi tapahtua, joten en nyt leiki herätä nukkuvaa karhua tämän enempää...

Sen verran kuitenkin sanon, että ihan aidosti vituttaa toi vesisade! Koko päivän on tullut kuin rännistä suurin piirtein eikä loppua näy. Kuravelliulkoilua luvassa taas yli omien tarpeiden.

Uskallan hengittää vapaasti sitten kun päivä on pulkassa, pulkka kotona ja tämä matkustaja punkkulasin kanssa rentoutumassa. ;)

JälkiJuttu:
Kiristin eilen Siipalta luvan mennä sienimetsään huomenna... Hän aikoo tehdä sienirisottoa, joten siihen pitää ehdottomasti saada tuoreet suppikset! Lupasi, tosin pitkin hampain ja minä vannoin, että ollaan vaan vähän aikaa. Vähän aikaa on toki kovin suhteellinen käsite... *Krhm*

Aamu vastatuulessa

Kyllähän se niin on, että kun on kiire ja hoppu, niin kaikki, mikä voi mennä pieleen myös menee pieleen.

Minä en todellakaan ole mikään aamunvirkku. Herätyskelloja meikäläisellä on pärisemässä kolme arkiaamuina, joista se kolmannen kellon soitto on ehdoton takaraja sängystä ylös pomppaamiselle.
Normaalisti siis raahustan töihin liukuman jälkipuoliskolla eli siinä ysin pintaan jos ei ole mitään palavereita tai jotain muuta "kivaa" aamutuimaan.

Tänä aamuna sitten oli ensimmäinen paltsu tökätty alkavaksi klo 9:00. Ei siinä mitään, huomaavaista koolle kutsujalta, että ei kasilta ollut laittanut alkamaan. Johtui ehkä siitä, että osallistujissa oli pari pitkämatkalaista...
No, sehän tarkoitti sitä, että kilpailupaikalla olisi hyvä olla edes varttia aikaisemmin, että ehtii katsoa onko paita oikeinpäin päällä ja keräillä muistiinpiirtelypanovälineet. 

Tältä pohjalta lähdettiin. Ja vielä oltaisiin kaikkien normaalien aamukommervenkkien jälkeen oltu suurinpiirtein aikataulussa, mutta tottakai sillä hiljaisimmalla mutkittelevalla pikkutienpätkällä, jossa ei voi ohittaa missään kohdassa, eteen sattui, mikäs muu kuin, autokoulun auto! Kyllä piti hammasta purra kun tyyppi hissutteli kuudenkympin alueella noin kolmeakymppiä ja jarrutti jokaisessa loivimmassakin mutkassa niin, että hapuili varmaan aina sitä ykköstä silmään. Voi helvetin kuustoista...

Ehdin kuin ehdinkin palaveriini! Tosin en ehtinyt katsoa onko paita oikeinpäin enkä ehtinyt avata konetta. Mukaan nappasin ne piirtelykirjoitusvälineet kuitenkin. Ja karkasin ekasta palaverista seuraavaan ennen kuin sen ekan loppu oli edes lähellä...

Huomenna pitäisi sitten ehtiä paikalle puoli yhdeksän alkavaan häppeningiin... Toivottakaa onnea, sillä sitä tarvitaan!

Valinta on tehty

ja päätös sinetöity.

Nimittäin sen kukkapenkkituskailuni osalta. Viherpeukalot osasi paiskata mega-alella syyssipuleiden suhteen oikeaan aikaan, joten meikäläinenhän tarttui heti koukkuun.

Tilasin vähän Lummetulppaaneita, Tähtinarsisseja sekä Krookuksia eli Kevätsahrameita. Ja näiden tieltä saavat väistyä villisti lisääntyneet villitulppaanit sekä helmililjat, jotka muuten elävät toista kevättä näköjään näin syksyn kunniaksi... Lehteä pukkaa minkä ehtii. No, ei harmita kun kaivan ne kuitenkin ylös. 
Eli puutarhahommia luvassa. Toivottavasti ei tule ihan vielä talvi.

Kävin sitten tänään siellä ihotautilääkärillä. Sepäs olikin mukava nainen, sellainen noin kolmevitonen, varsin asiallisen oloinen ihminen, joka ei todellakaan ylenkatsonut vaivaani, vaan suhtautui siihen mielestäni oikein, ymmärtäen sen kosmeettisenkin puolen.
Kirjoitti rekkalastillisen reseptejä erilaisista rasvoista. Uutta laitetaan kokeiluun tai siis meikäläiselle uutta rasvaa. Kuuriluontoisesti käytellään ja päälle runsaasti sitten normaaleja perusvoiteita.
Lääkärirouva kirjoitti resepteihin purkkeja ja tuubeja ihan kahmalokaupalla eli vuosi ainakin pitäisi näillä voiteilla pärjätä. Sanoin Siipallekin, että hänkin voi minun lisäkseni uiskennella perusvoiteessa eikä se siltikään lopu ihan heti. 
Katsotaan ja kuunnellaan. Eniten toivoisin, että syyhy menisi pois ja sitä myötä älyäisin olla repimättä noita ihottumakohtia. 
Ja ainahan on sitten vielä valohoito jos ei mikään muu pidä "spitaalia" kurissa.

Huomaan myös, että normaali työsyksy on täällä taas. Henkinen kuormani alkaa olla täpötäynnä ja sen huomaa erityisesti siitä, että puolet hommista unohtuvat ja palaavat mieleen illalla nukkumaan mennessä tai aamulla herätessä. 
Siksi pitääkin vapaa-ajalla tuulettaa päätään ja juoksennella metsässä sienijahdissa tai rynnätä kaupungille vaikka taidenäyttelyyn.

JälkiJuttu:
Täytyy puuttua viime päivien uutisointiin vähän ja sanoa, että minä en ollut ollenkaan pahoillani siitä, että Nightwish potkaisi sen Aneten pihalle. Olin todella hämmästynyt ja pahoillani silloin kun Turuska sai kenkää ja vielä hämmästyneempi kun tämä Olzon (norm. Olsson) otettiin tilalle. Että sorry Anette, ei tipu sympatiaa eikä sääliä.  

Kelpaisko kimppakyyti?

Luin Yhteispaha-lehteä taas. Meillä se lehti kuuluu B-sarjaan eli sitä luetaan siellä, missä kuninkaatkin ovat yksin. Niinpä lehdenluku on kovin katkonaista ja yhden jutun tankkaaminen saattaa meikäläisellä kestää monta päivää, sillä en minä nyt ihan ilokseni jää sinne istuskelemaan ja lehteä lukemaan.

No, nyt oli kuitenkin tarpeeksi lyhyt juttu, että ehdin sen kertaistumalta lukaista (iso kuva, vähän tekstiä, tiedättehän).
Kyseessä oli kimppakyyti. Joo, joo, tiedetään, että yksityisautoilu ja erityisesti yksinautoilu on perseestä. Kaikkien pitäisi ajella bussilla, niidenkin joiden kotikulmilta etäänperältä ei bussi kulje kuin kerran viikossa ja sekin naapurin maitolaiturin kohdalta, joka on 20 kilometrin päässä. Ja jos nyt on ihan pakko ajaa omalla autolla, niin se pitää survoa niin täyteen ihmisiä kuin sinne suinkin mahtuu. Keräillä matkan varrelta kyytiin kaikki, halusivat tai eivät.

Tässä lyhyessä lehtijutussa oli haastateltu kahta alle kolmikymppistä naista, joista toinen sanoi reissaavansa paljon Helsingin ja Tampereen välillä, ja kertoi tarjoavansa aina, kun saa vanhempiensa auton lainaksi näille reissuille, naamakirjassa tai muilla kimppakyytisivustoilla kyytiä halukkaille bensakulujen jakamisen hinnalla.
Sanoi vielä, että "liian monessa autossa matkustaa vain kuljettaja ja ihan turhaan".

Just. No sen vaan sanon, että meikäläisen mielikuvituksella varustettu ihminen ei suurin surminkaan lähtisi kaupittelemaan kimppakyytiä jossain netissä. Mistä sitä tietää minkälaista tyyppiä sieltä kyytiin pukkaisi? Voisiko ehdokkaille teettää jonkun soveltuvuustestin ennen kyytiin ottamista? Entäs jos sadan kilsan päässä huomaa, että ei voi sietää sitä matkustajaa. Saako sen jättää pientareelle liftaamaan? Tai teljetä takakonttiin?
Lisäksi antisosiaalisuuteni pääsee aina valloilleen autoillessani. Minä ihan tykkään ajella yksikseni maantiellä. En kaipaa koko ajan jotain juttuseuraa, vaan osaan ja uskallan olla ihan yksin omien ajatusteni kanssa.

Ei ole meikäläisen juttu moinen. Työmatkoille voisin poimia kyytiin puolitutun naapurin, mutta en lähtisi ventovieraan kanssa hurruuttelemaan paria sataa kilometriä. En todellakaan.
Eli jatkan öky-yksityisautoiluani edelleen. Tai no, meillä on kuitenkin pääsääntöisesti sentään kaksi ihmistä yhdessä autossa joka päivä. Vaihtoehtoisesti voisimme ajaa kahdella autolla peräkanaa joka päivä, ainakin vielä kun koirankuljetushoppa kuuluu vielä muonavahvuuteemme.

Propsit itsehillinnästä

Ilmatieteen laitoksen arpakuutio antoi taas väärät ennusteet tällekin päivälle. Piti muistaakseni sataa ennusteen mukaan, mutta kyllä täällä aurinko helottaa täydeltä terältä.

Tänään(kin) olisi ollut mitä loistavin sienestyssää. Sieluni silmin näin sen auringossa kylpevän rahkasammalmaton, jota korsitaa suppilovahveroiden peitto. Tai pitäisikö sanoa kosteikkovahveroiden. Opin nimittäin kaupassa sienikirjaa selatessani, että valtaosa poimimistani sienistä onkin kosteikkovahveroita eikä suppilovahveroita. Eilistä saalista putsatessa totesin, että ero on ihan selkeä kun kyseiset lajit ovat vierekkäin. Sienikirja kyllä armollisesti kertoi, että suppilovahveroiden seassa (kauppasienistä puhuttaessa) sallitaan myös kosteikkovahverot. Jihuu.

Mutta nyt tarinassa tulee se käänne, jota ette osanneet odottaa. Minä en lähtenyt sienimetsään! Ajattelin sillä ainoalla aivosolullani järkevästi, että haluanko taas viettää iltani tiskipöydän ääressä sieniä putsaten ja mistä saan hommattua tarpeeksi tukevan pöngän pakastimen oveen, että se pysyy kiinni...
Asiaan saattoi toki vaikuttaa se, että urakoin tänään loppuun eilisen saaliin puhdistusoperaation, joten on tullut tuijoteltua keittiön kaakelia tänäänkin ihan omiksi tarpeiksi.

Hoitelin taas myös orkideojani ja ihmettelin jälleen itsekseni, että ihmeellisesti nämä nykyiset ovat pysyneet hengissä jo pitkän aikaa ja jopa kasvatelleet uusia lehtiä. Pari yrittää kasvattaa kukkavanaansakin uusia ulottuvuuksia, joten jännityksellä odotan tuleeko nniistä mitään vai onko tämä joutsenlaulu eli viimeinen epätoivoinen yritys ennen kuolemaa.
Yksi on erityisen kummallinen. Hetken jo luulin, että se taitaa olla muovikukka, sillä se on ostettu joskus alkukesästä, jolloin se oli luonnollisesti täydessä kukassa. Ostohetken ja tämän päivän välillä on kuihtunut vain kaksi kukkaa ja se kukkii edelleen kuin vasta ostettuna. Ihme rehu. Yleensä se kukinta loppuu melko nopeasti siinä kohdassa kun ensimmäinen kukka lakastuu. Muut noudattavat esimerkkiä ja lakastuvat perässä. Vaan ei tämä.

Olen myös käynyt salaa lukemassa joidenkin orkidea-hifistelijöiden blogeista kuinka he keräävät sadevettä saaveihin, sillä orkidea ei kuulemma pidä kraanavedestä. Ai jaa... Minä en yleensä muista edes laittaa vuorokautta etukäteen vettä kannuun seisomaan, vaan lorottelen surutta "kraanapuhdasta" vettä suojaruukkuun. 
Samaten suurella pieteetillä (toisesta blogista luettuna) pitäisi säännöllisesti ottaa orkidea ruukustaan ja saksia kuolleet juuret pois ja vaihtaa se "multa" tai mitä se kasvukarike nyt sitten onkaan nimeltään. Ai jaa... Kertaakaan en ole moista operaatiota tehnyt ja kyllä ne näyttävät eläviä uusia juuria tekevän ilmankin.
Näiden juttujen jälkeen lakkasin lukemasta moisia blogeja.

Että ehkä vika ei siis olekaan halpis-orkideoissani, vaan minussa. Jatkan kuitenkin valitsemallani tiellä ja heitän rehut roskiin kun ne kuolevat ja ostan tilalle uudet.

Nyt ryhdyn viettämään parisuhdeiltapäivää puoliskoni kanssa ja katsomme yhdessä elokuvan Diktaattori. ;D 

Kaikenlaisia addiktioita

Kyllä ihminen on hullu, oikeasti.

Menimme tänään taas sienimetsään. Sovimme oikein etukäteen, että mitään miniminisuppiksia ei sitten oteta, ainoastaan isoja ja suurempaa keskikokoa, että ei ihan mopo lähde käsistä.
Juu ei lähde... Vaikka kuinka yritti olla huomioimatta niitä pienempiä, niin kyllähän sitä taas Alkon kassin sangat venyivät poispäin tullessa ja varmasti oli seassa sitä pienempääkin. Niin, sienestäähän ei voi millään muulla kuin Alkon muovikassilla. Muilla muovipusseilla ei tule koskaan yhtä hyvää sienisaalista. ;)
Ja vaikka kassi jo tursuili sieniä, niin eihän sitä, helvetti soikoon, voinut vaan kävellä katse kaukaisuuteen luotuna kohti autoa. Ei, piti kulkea katse maassa, etsien vielä sitä yhtä loistavaa apajaa ja vielä yhtä ja ja ja... HULLU!!!

Tähän mennessä olen putsannut noin puolet keräämistämme sienistä, loput on pakko jättää huomiselle kun ei selkä kestä enempää yhdellä kertaa.
Tuloksena tähän mennessä viisi litraa putsattuja suppiksia, yksi tatti ja kolme orakasta. Niin ja yksi hämähäkki (näytti ristilukilta) sekä viisi etanaa *yök*.
Putsaaminen kyllä sujui nyt joutuisammin kuin pari viikkoa sitten kun saalis oli vähän isompaa kaliiperiä. Ja tällä kertaa näimme metsässä yhden ihmisenkin! Yleensä siellä ei näe yhtään ketään, vaikka tienvarsi on täynnä autoja. Metsä on onneksi iso ja kaikille halukkaille riittää saalista, ainakin tällaisena runsaana sienivuotena.

Sienestys on kuin jotain huumetta, oikeasti. Siitä etsimisestä ja megasatsin löytämisestä saa jonkun ihmellisen euforisen tunteen. Eikä sitä pysty lopettamaan, ei, vaikka järki sanoo, että tämä kyllä riittää seuraavan kahden vuoden sienisoosseihin ja -piirakoihin kevyesti. 
Siippa jo sanoi, että enää ei tarvitse mennä metsään, mutta meikäläinen hullun kiilto silmissä tuumi, että voisihan sitä vielä mennä, ihan vaan raittiin ilman vuoksi ja samalla vähän poimia sieniä... UMPIHULLU siis!!!

Olen löytänyt itsestäni yhden uudenkin addiktion. Nimittäin Innocent-merkkisen appelsiinimehun. Se on ihan liian hyvää. Ja valitettavasti sitä ei saa siitä vihreästä hypermarketista, jossa yleensä asioimme. Pitää mennä kilpailevaan hypermarkettiin. Ostankin sitten useamman pänikän kerralla kun käyn. Addiktio ei ole vielä niin paha, että olisi pakko varta vasten mennä sitä hakemaan.
Mutta kaiholla ajattelen taas Brittein saarta. Sieltä sitä samaa mehua saa myös pienemmässä, kerta-annoskoossa. Ja se on hyvää, ilman lisättyä sokeria. Sitäpaitsi joka satsissa on aina joku hassu elukkakuva pullon kyljessä.

Ai niin, perheenlisäys. Juu, ehkä ensi keväänä voisi perheeseemme liittyä uusi koiranpentu. Suurin este eli Mummeli-koirahan on jo poistunut. Noiden kahden vanhan pierun närvi kestänee pennun kotkotuksia. Kasvattaja-ystävän kanssa käytiin jo lyhyt keskustelu, jossa hän kertoi aikovansa astuttaa loppuvuodesta sen yhden kivan nartun ja meikäläinen totesi, että selevä, ukko puhutteluun. Siipalle kerroin, että tällaista olisi luvassa. Miehen mieli luonnollisesti järkkyi, mutta eiköhän lopputulema ollut kuitenkin positiivinen. Nyt sitten odotellaan ja ihmetellään. Ja palataan asiaan, mikäli aihetta on. :)

Nyt nakkaan aivon narikkaan ja vietän loppuillan tekemättä mitään. Eiköhän se ole ihan ansaittu moisen saalistuksen jälkeen.