Anonyymit puskista huutelijat

Kun on tarpeeksi kipeä eikä jaksa keskittyä mihinkään oikeaan asiaan, on helppo pompahdella pitkin nettiä lueskelemassa niitä näitä.

Ja kyllä taas mieleeni pälkähti, että mikähän vittu siinä on, että kaikki negatiivinen kommentointi toisten blogeihin heitetään anonyyminä? Että ei ole selkärankaa tai munaa ilmaista sitä omaa, eriävää mielipidettään omalla nimellä (tai edes nimimerkillä). Mikä se sellainen raukkis on, joka ei uskalla reilusti seisoa mielipiteensä takana? Positiivista hymistelyä kyllä jaellaan omalla nimimerkillä hymiöiden kera.

Oman lyhyen blogikirjoittajahistoriani aikana en ole omaan blogiini moista nimetöntä paskaa saanut, mutta ehkä en ole myöskään silittänyt ketään pahemmin vastakarvaan. Tai sitten olen, mutta "ne oikeat" tyypit eivät ole moista huomanneet.
Mutta siis ihan tämänpäiväinen lyhyehkö lukukierros Blogistaniassa osoitti, että melko monen kommenttilaarissa on kaikennäköistä paskanheittelyä sekä vittumaista piikittelyä, ja nimettömänä tietysti, kuinkas muuten.
Ja ihan turhista asioista käydään siellä sättimässä kirjoittajaparkaa, joka omasta vapaasta tahdostaan avaa ajatustensa arkkua muille luettavaksi, vaikka ei olisi mikään pakko. 

Vaan kai se nettimaailma loppujen lopuksi heijastelee todellista maailmaa. Jos vaikka lueskelee jonkun Metro-lehden tekstaripalstaa tai Oma kaupunki -palvelun kommenttilaareja, niin siellähän niitä on, anonyymejä nillittäjiä palsta täynnä. Mahtavat olla onnellisia kun ovat saaneet tällaisen kanavan käyttöönsä, että voi huudella ja kivittää paljastamatta omaa naamaansa. Ihanaa, taatusti.

Jotenkin tätä nykymaailmaa värittää tasainen vihamielisyys ja kylmyys.
Ehkäpä se kasin ratikassa näkemäni pientä lasista kasvihuonettaan varjellut mies ei ollutkaan hullu, vaan oikeassa. Ole koko ajan varuillasi ja epäile kaikkia ja kaikkea, sillä joku yrittää taatusti viedä sinulta jotain. Jos ei muuta, niin pilaa päiväsi nimettömällä huutelulla.

Painun takaisin sairastamaan. 

Metsään on tullut jo syys

Ja sen kyllä huomaa! Metsätiellä rapisevat haavan lehdet ja tuoksu on kovin syksyinen. Hassua, kesällä haapa havisee ja sen lehdet vapisevat (sanonta vapisee kuin haavan lehti on kyllä aika osuva), ja syksyllä se sitten rapisee. Monipuolinen puu, selkeästi. ;)

Vaan vielä paremmin syksyn saapumisen on huomannut ihan kotona parina aamuna. On nimittäin ollut melkoisen viileää kun lämmitys ei tietenkään vielä älyä mennä päälle ja yöt ovat olleet ilmeisen kylmiä. Hätäratkaisuna laitoin eilen pesuhuoneen ja vessan lattialämmityksen päälle, että on edes jossain lämmin.
Niin ja kai sitä voisi ottaa jo peitonkin käyttöön pelkän lakanan tilalle...

Siippakin sitten kotiutui eilen työmatkaltaan ja kuin ihmeen kaupalla ehtivät molempiin koneenvaihtoihinsa, vaikka aikataulu oli todella tiukka! Lentokentällä ovesta pöllähti hieman pöllämystyneen oloinen trio kun olivat matkustaneet noin puoli vuorokautta. Älytön reititys oli mielestäni, mutta kai se sitten oli halpakin. Kaksi kolmesta onnistui saamaan jonkin sorttisen ruokamyrkytyksen ja sen myötä matkustaminen olikin kuulemma tosi kivaa. Kaikkihan me tiedämme, kuinka kivoja lentokoneiden vessat ovat. Luulen tosin, että kyllä sillä kolmannellakin oli pakki sekaisin, ei vaan kehdannut ääneen kertoa moisia eritejuttuja. ;)

Juniori oli niiiiiiin iloinen kun Siippa tuli kotiin. Sehän on mitä suuremmassa määrin Siipan koira eikä vähiten siksi, että se osaa kietoa Siipan tassunsa ympärille kovin helposti. Meikäläinen on sen silmissä ikävä ämmä kun en suostu ihan jokaiseen kotkotukseensa. Tai oikeammin en suostu mihinkään. Ilmeisesti kuitenkin Siipan paluu luettiin ansiokseni, sillä olen saanut osakseni monta halausta Juniorilta kuluneen vuorokauden aikana. 

Meikäläinen on myös saanut mahtavan syysflunssan. Jihuu... Töihinpaluun myötä sain viime viikolla huomata, että yhdellä jos toisellakin oli kunnon räkätauti. Loppuviikosta itselläni vähän kurkkua karhensi, mutta se meni päivässä ohi ja typerästi kuvittelin, että se oli siinä. Juu, ei ollut.
Eilen oli vähän klesa olo, mutta tänään on ollut ihan flunssainen ja tukkoinen olo. Viluttaa ja hiikoiluttaa vuorotellen, joten lämpöä varmaan on vaan en ole jaksanut mitata. Keuhkoputkesta ahdistaa, päätä ja silmiä särkee eikä jaksa tehdä mitään.

Aion hoitaa tautia muinaisin keinoin eli menen saunaan. Tauti joko paranee tai pahenee, niin siinä yleensä käy. Viinaa en nyt kuitenkaan taida käydä juomaan näin pyhäiltana. Tervantuoksua voin laittaa löylyveteen, vaikka ehkäpä eukalyptus olisi parempaa tähän kohtaan.

Taidanpa lopettaa tämän horinan kun ei tässä ole päätä eikä häntää. Katsotaan jos huomenna irtoaisi jotain järjellistä.

Tervetuloa lukijankuntaan mukaan peppone! :)

JälkiJuttu:
Puutarhatontulla on joku agenda... Ovat tässä viikon verran parkkeeranneet toista autoaan vieraspaikalla ja oma ruutu seisoo tyhjänä kun ykkösauto seisoo sitten kadun varressa. En ymmärrä. Yrittääkö se provosoida vai mikä tässä on homman nimi?

Päivä jolloin velat muuttuivat saataviksi

Sellainen on tänään. Tai ei nyt tietenkään kaikki velat, mutta verovelka.
Keväällä tulleessa veroehdotuksessa ehdoteltiin jonkinmoisia mätkyjä (en muista summaa), mutta tänään tulleessa verotuspäätöksessä kerrottiin, että saankin takaisin 150 euroa. Jippii! Ostan Siipalle itselleni jotain kivaa (tietysti)! ;)

Tänään lähdin töistä sopivasti neljän ruuhkaan kun piti mennä ruokakauppaan ihmettelemään, että mitähän ihmettä sitä täällä syötäisiin viikonloppuna. Siippa kun on siellä reissussa, niin päätös oli yksin minun. Pelottavaa... 
Lopulta oikaisin ostoksissani siten, että päätin tehdä toisen reissun ruokakauppaan lauantaina, Siipan kanssa, että saa herra sitten ihan itse päättää, mitä sunnuntaina syödään.
Muutoinkin kauppareissu meni vähän käteen kun pasmani sekosivat täysin HeVi-osastolla. Miksikö? No kun joku ahne, oletettavasti etikkasäilönnän ihmelapsi, oli ostanut kaikki avomaan kurkut! Vittu! Ei yhden yhtä jäljellä. Piti oikein myyjältä käydä kysymässä, että onko tämä totta. Oli se, valitettavasti. Niinpä unohdin sitten noin puolet siitä, mitä piti ostaa. Joten pakko se on muutenkin mennä uudemman kerran kun olin tuollainen horisko. 

Ruuhkassa näin "kivan" peräänajon. Viereisellä kaistalla, onneksi. Olin juuri ehtinyt ajatella, että "kohta rysähtää" kun se jono pysähtyi kuin seinään ja samantien vihreä auto ajoi mustan auton perseeseen. En jäänyt katselemaan kuinka kävi. Eiköhän siellä todistajia ja auttajia ollut ihan tarpeeksi. Mutta taas käväisi mielessä se kuuluisa tilannenopeus ja turvaväli. Ihan taas alkaa jännittää ne syksyn tulevat ensimmäiset liukkaat kelit ja kaiken maailman takana ajavat puskurissa huohottajat.

Päivän paras juttu (veronpalautusten lisäksi) oli se, että löysin suppilovahveroita! Puoli koirankakkapussillista jälleen kerran koiranulkoilutusreissulla! Muistin nimittäin yhtäkkiä, että olin löytänyt sieltä saman polun varrelta parina edellisenäkin vuonna melkoisen suppiskeskittymän ja päätin mennä katsomaan, olisiko jotain. Ja olihan siellä. Eivät ne olleet koolla pilattuja, mutta eivät ihan mitään lilliputtejakaan. Poimin ne siis talteen ja ajattelin surauttaa ne lauantain sapuskan sekaan. Pakkaseen niitä on turha laittaa kun niitä on sen verran vähän.

Että ei ihan paska päivä kuitenkaan.

Panopohdintaa (kuvilla höystettynä)

Raflaafa otsikkohan on pääasia keltaisessa lehdistössäkin, eikö? ;)
Vaan totta toinen puoli otsikossa. Tai tarkemmin ajatellen koko otsikko, kuten tulette huomaamaan.

Jokunen vuosi takaperin (ja saattaa olla vieläkin) oli jollain tapaa muotia "omistaa panokaveri" sen sijaan että olisi seurustellut jonkun kanssa. 
Ihan en vieläkään ole ymmärtänyt, että miten se panokaveri (elikkäs hienommin fuck buddy) eroaa seurustelukumppanista... Ilmeisesti siten, että kyseisen henkilön kanssa "vain" paneskellaan, mutta ei sitten harrasteta niin sanottua treffeillä käyntiä eli toimintaa paneskelun ulkopuolella. 

Okei. Ihmisellä on seksuaalisia tarpeita ja on sitoutumiskammoa ynnä muuta. Mutta silti. Panokaveri? Tai no joo, sellaisella vakipanolla välttää sen kaamean baareissa metsästyksen ja "hatunjakotilaisuuden" pilkun aikaan.
Mutta väitän edelleen, että jos sulla on joku vakituinen pano tai hoito tai miksi sitä sitten haluat kutsuakaan, olet jonkunlaisessa parisuhteessa kyseisen henkilön kanssa. Yhden yön juttuja ei lasketa. Ne, jos mitkä, ovat niitä panoja.

Mistäs tämä nyt juontui mieleeni? No siitä, että erehdyin katsomaan koko kansan tosi-TV-suosikkia eli Big Brotheria puoli jaksoa. Siellä sitä pussailtiin ja poikain kesken pohdittiin, että keneltä mahtaisi saada ja kuka olisi se, jolta ei todellakaan irtoaisi. Hohhoijaa... Lisäksi luin jommasta kummasta ihanaisesta iltapäivälehdestämme, että taloon menijöiltä oli kysytty olisivatko nämä valmiita harrastamaan seksiä talossa... Ja aika moni taisi sanoa, että totta vitussa (tai munassa).

Ilmeisesti ajat ovat muuttuneet ja jos panettaa, niin pannaan kaikkea mikä liikkuu ja minkä juoksemalla kiinni saa. En minä muuta selitystä keksi. Eikä onneksi tarvitsekaan.

Lupaamani kuvaosuus tulee sitten tässä. Keltaisessa ylläri-gladioluksessa on mukana vähän punaistakin! Ja niitä on siellä toisenkin kukkavanan verran eli vuoden yllärisipuleita olikin kaksi. :)
Toisessa kuvassa näkyy sitten ne oletetut eli lila ja punainen. Melkein toivon, että ylläreitä olisi ollut enemmänkin. No, ensi vuonna uusin sipulein sitten.

   
Siinäs näitte. En valehdellut otsikossa. ;)

Hiljaista

Siippa siis lähti työmatkalle ja nyt havahduin siihen, kuinka hiljaista täällä huushollissa on. Hassua, olen jotenkin ajatellut, että emme me keskenämme mitenkään yltiöpäisesti metelöi tai juttele jatkuvalla syötöllä. Ja niin se onkin, hiljaisuutta mahtuu taloon, vaikka molemmat ovat kotona.

Mutta tämä on erilaista hiljaisuutta kun olen yksin. Tuntuu siltä, että kämpän nurkat pidättävät hengitystään ja koirat ovat koko ajan herkällä korvalla kuuntelemassa, että koskas se Daddy tulee kotiin. Juniori heilahtaa melko helposti keittiön ikkunaan kytikselle jos kuuluu "lupaavia" ääniä vain pettyäkseen joka kerta. 

Itse olen aivan liian tottunut Siipan vieressä nukkumiseen (kuorsaamisestaan huolimatta), että poden aina jonkin sortin unettomuutta Siipan ollessa poissa. Eli jos ukko olisi matkoilla vaikka kuukauden putkeen, niin minä muuttuisin zombiksi.
Niinpä viime yönäkin ensin kekkaloin netissä surffaillen ja töllöä tuijotellen kunnes hokasin, että kello oli ihan vitun kamalan paljon arki-illaksi ja koiratkin piti vielä käyttää iltapissallaan.
Pieni happihyppelyhän piristi kummasti, mutta päätin kuitenkin siirtyä yläkertaan nukkumattia jututtamaan. Juu, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Plan A: pisulle, pesulle ja nukkumaan. Suunnitelma A:n toteutuma: pisulle, pesulle ja töllö auki. No niin, siinä sitä sitten tuijottelin jotain hömppää, mitä nyt keskellä yötä sattuu tulemaan eikä nukkumattia näkynyt missään.

Vihdoin sammutin valot oletuksella, että kyllä se uni sieltä tulee... Pyörin ja kierin, huokailin ja vääntyilin. Tuli se uni joskus, mutta kyllä jäivät lyhyeksi viime yön unet. Siis muutoinkin nukun lyhyitä unia arkiöisin, mutta tässä taisi tulla pohjat.
Aamulla sitten venyin, vanuin ja vatuloin sillä tuloksella, että tuli ihan saatanallinen kiire. Niin kiire, että lähtiessä unhotui takkikin kotiin. Onneksi sille ei suurta tarvetta ollut kun autossa on lämmitys ja parkkipaikalta lyhyt matka byroon suojiin. Eikä satanut. Tai jos olisi satanut, olisin saattanut huomata takin puuttumisen tuossa kotiovella. Ehkä. :D

Tämä hiljainen talo saa myös aina mielikuvitukseni laukkaamaan. Etenkin kun pimeä laskeutuu ja tuolla metsän puolella ei näy kuin pimeää. Olen tasaisin väliajoin täysin vakuuttunut siitä, että joku kirvesmurhaaja hyökkää ikkunasta sisään. Tai täällä alakerrassa istuskellessani olen ihan varma, että joku liikkuu yläkerrassa... Toisinaan iltasuihkussa seistessä mieleen hiipii karmiva ajatus, että saunan puolella pimeässä lauteiden alla vaanii joku...
Jep, johan sitä laulussakin sanotaan, että "köyhän kansan huvitus on vilkas mielikuvitus". Välillä se vaan on vähän turhankin vilkas.

Nurinkuristahan tässä on se, että olen taatusti asunut vaarallisemmissa paikoissa kuin tämä nykyinen lintukoto, mutta missään muualla mielikuvitukseni ei ole laukannut samalla tavalla. Ehkä olen tullut vanhaksi pelokkaaksi muoriksi tai sitten olen aivan liian tottunut siihen, että Siippa on aina lähettyvillä ja turvana. 

Toisaalta välillä on ihan kiva olla yksin. Tai no, kolmin kun koirat ovat kuitenkin seurana. Mutta kuitenkin yksin, tiedätte mitä tarkoitan. Saa katsoa telkkarista mitä haluaa ja koska haluaa ilman kompromisseja. Tai olla katsomatta. 
Pääsääntöisesti olen oikein iloinen ajasta, jonka saan viettää Siipan kanssa, vaikka välillä pitää vähän valittaakin. Ihan vaan muodon vuoksi.

Peräkammarin Pojan lempipuuhat

Äsken köökin puolella pyörähtäessäni tuli mieleeni, että enpä ole tainnut kertoa PP:n lempipuuhista ja asioista, joita se ei millään pysty vastustamaan.

Taustaksi täytyy kertoa, että on olemassa koirarotuja, esimerkiksi Afgaaninvinttikoira, joilla tyypillisesti on otsassaan tuoksurauhanen, joka erittää melko voimakasta myskintuoksua erityisesti silloin kun koira on tyytyväinen ja kokee mielihyvää.
Myös muissa roduissa tällaisia koiria tavataan, mutta käsittääkseni harvemmin. No, itse olen saanut olla siinä onnellisessa asemassa, että olen seurannut tämän ominaisuuden siirtymistä äidiltä pojalle.
PP:n emä oli tällainen "tuoksukoira", joka esimerkiksi pentuja imettäessään tuoksui voimakkaasti, mutta miellyttävällä tavalla. Myös tehdessään töitä onnistuneesti (esim. hakumetsällä), se spontaanisti alkoi tuoksua. PP on perinyt tämän ominaisuuden emältään.

Sen lisäksi, että PP:stä on helppo huomata tyytyväisyyden aste pelkän tuoksun perusteella, on se itsekin kovasti tuoksujen perään.
Parasta, mitä PP tietää on astianpesukoneen kuivaustoiminto! Koskapa meillä on aina astianpesukoneessa sitruunantuoksuinen raikastin, jonka tuoksu on varsin voimakas, on helppo tietää koska kone kuivaa. Jos ei itse sitä haista, niin homman voi päätellä siitä, että PP ponkaisee ylös uniltaan, vaikka olisi nukkunut kuinka sikeästi tahansa ja singahtaa keittiöön. Siellä se sitten kiehnää itseään tiskikoneen luukkua vasten monta kertaa ja tuoksuu kilpaa masiinan kanssa! :D

Toinen PP:n ehdoton suosikki on pyykkien ripustaminen. Meillä käytetään herkkäperseiden pesu- ja huuhteluaineita eli hajuttomia sellaisia ettei tule näppyjä peppuun. Näin ollen meikäläisen nenään pesukoneesta nykäistyt pyykit tuoksuvat vain... noh... puhtaalle. Vaan jos PP on alakerrassa ja yläkerrassa ryhdytään ripustamaan pyykkiä telineelle, voi olla varma, että kankeasta kymmenen ja puoli vee vanhasta kropastaan huolimatta se on salamana tilanteen keskiössä. Siinä se sitten tunnelmoi ja nuuskuttulee ensin sitä koria, jossa pyykit ovat ja sen jälkeen telineelle ripustettuja vaatteita. Sitten se selvästi hymyilee leveästi (ja tietysti tuoksuu itsekin) ja lähtee takaisin nukkumaan.

PP on myös mamman puutarhaharrastuksen paras tukija. Se haistelee antaumuksella kaikkia pihalta löytyviä kukkaistutuksia eikä edes yritä merkkailla niitä. Myös leikkokukat pitää "hyväksyttää" PP:llä ennen kuin ne voi nostaa kirsunsa ulottumattomiin. 

Vaikka se on välillä äärettömän rasittava ADHD, täytyy sanoa, että kyllä jää suuri tyhjä aukko elämään sitten kun PP:stä aika jättää. Ja tosia-asiahan on se, että ei se ainakaan tuosta enää nuorene. Vanha ukkohan se jo on.
Että sellainen tuoksupoika meillä. :)

Lopuksi pyydän vielä anteeksi kaikilta niiltä (Elegia?), jotka luulivat, että täällä on jotain "mehukkaampaa" juttua tarjolla. ;-P

Sehän on keltainen!

Nimittäin tämän vuoden ylläri-gladiolus. Joka vuosi sipulien joukossa on joku muunvärinen kuin mitä paketin päällä sanotaan. Jos käy tuuri, on useampaakin ylläriä mukana.
Tänä vuonna ehdin jo pettyä, että tosiaan, mukana on vain luvattuja värejä. Vaan ei! Eilen käyskennellessäni tiluksiani katsastaen huomasin, että yksi kukkavana, joka on vielä ihan nupussa, näyttääkin olevan hennon keltainen! Koitan muistaa ottaa kuvan siitä kunhan se suvaitsee avata kukkasen tai pari.

Se taisikin olla viikonlopun kohokohta sen ihmettelyn lisäksi, että lauantai-iltapäivän ja sunnutaiaamupäivän välillä satoi 36 mm! Taitaa olla ihan ennätyksiä sinä aikana kun on sademittari pihalla ollut. Niin ja kesän (vasta) toinen käärmehavaintokin tuli tehtyä tuolla lähipolulla. Tällä kertaa se oli aivan varmasti rantakäärme, edellisestä emme olleet ihan varmoja (luultavasti samaa laatua oli sekin), emmekä viitsineet ihan "iholle" mennä katsomaan.

Muutoin viikonloppu sujui pienessä työangstissa kun etukäteen murehdin edessä olevaa työviikkoa. Sen lisäksi, että viikko on varmaan kaikkea muuta kuin "pehmeä lasku" takaisin töihin, lähti Siippa koko viikon mittaiselle työmatkalle.

Jotta töihinpaluu olisi ollut täydellinen, yritti armas duunikompuutterini asentaa jotain ohjelmia sillä tuloksella, että ei tullut mitään uutta, mutta vanhaa kyllä hävisi... Nyt olen tilanteessa, jossa en voi avata työkoneellani pdf-tiedostoja ollenkaan (ja uskokaa tai älkää, mutta aika paljon näköjään on sellaisia tiedostoja!). IT-tuen mukaan en myöskään saa asentaa erillisenä asennuksena Acrobat Readeria, sillä se saattaisi sotkea ohjelma-asennuksen sitten kun se joskus voidaan tehdä. Että näin... 
Miksei kotona olemisesta voisi saada samaa rahaa kuin töissä käymisestä? Sopisi meikäläiselle paljon paremmin.

Kotimatkalla meinasin ajaa jonkun kylähullun päälle. Äijä käveli tai oikeamminkin katkokäveli keskellä autotietä ja sopivasti mutkan takana. Onneksi alueella on neljänkympin rajoitus, joten ehdin reagoida ihan hyvin. Mutta oikeasti! Keskellä tietä, muovikassi kädessä käveli kaksi askelta ja pysähtyi katsomaan taivaalle. Hetken päästä sama uudestaan. Eikä väistänyt, mahtoiko kuullakaan tai tajuta missä oli. Huhhuh... Jäin pohtimaan, että olisiko pitänyt soittaa hätäkeskukseen. Pysähtyä en olisi uskaltanut, sen verran kummalliselta vaikutti.

Nyt taidan nostaa jalat ylös ja ottaa pienet tirsat. Hyvistä aikomuksistani huolimatta en jaksanut lähteä hikilenkille. Ja satoi vettäkin, ja ukkosti. No ei enää, mutta nyt en enää jaksa. Ehkä huomenna.