Vanhasta ei saa uutta

Ei saa, vaikka kuinka rapsuttelisi, pakkeloisi ja puunaisi sekä tuunaisi. 
Ei ainakaan meikäläisestä. Kolme yötä anopin varavuodesohvalla tekivät tehtävänsä. Selkä huusi hoosiannaa jo kahden yön jälkeen ja kolmannen yön jälkeen Madame Iskias kertoi, että aikoo tulla kylään ihan kutsumatta hetkellä millä hyvänsä. Ei hyvä.

Voitte siis vain kuvitella kuinka on-nel-li-nen olin päästessäni eilen illalla omaan sänkyyn nukkumaan! Autuutta ja parahautta, kertakaikkiaan! Aamulla selkä tuntuikin jo ihan hyvältä. Tai no, normaalilta meikäläisittäin.

Iltapäivällä oli sitten aika palauttaa itsensä ruotuun kuntoliikunnan saralla. Melkein viikko on vierähtänyt lötkötellessä ja mässäillessä. Se aiemmin pudotettu milligramman sadasosa oli taatusti tullut takaisin moninkertaisena.
Päätin kuitenkin lähteä tällä kertaa ilman sauvoja, sillä niiden kanssa riuhtoessa tuo iskias tuppaa aina ilmoittelemaan itsestään kun tulee harpottua menemään normaalia pidemmällä askeleella. Päätös osoittautui ihan hyväksi, sillä säärissä tuntui tämäkin, puhumattakaan siitä ah, niin rakkaasta iskias-hermosta.
Töpöttelin kuitenkin menemään normilenkin ja ilma oli sen verran viileä, että vaikka hiki tuli, ei se valunut valtoimenaan. Toivottavasti ei tule mitään nuhakuumetta kun ihan lyhythihaisella painelin menemään.
Sen verran hiipi väsy puseroon, että pieni, mutta tahaton tirsa oli pakko ottaa ihan spontaanisti.

Koirien ulkoilutusreissulla löysin tuosta lähimetsästä kaksi jumalaisen hienoa tattia, joista vain toista oli mato vähän alapäästä nakertanut. Tämä lienee vuorokauden sisään sattuneiden muutaman rankkasateen ansiota. Keräsin aarteet parempaan talteen eli koirankakkapussiin ja voin kuvitella naapureiden hämmästyksen jos sattuivat näkemään eukon palailevan lenkiltä paskapussi mukanaan ja vievän sen vielä ihan kotiin asti. Eipä ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta näille "aarrekuljetuksille". Eli koirankakkapussit ovat käteviä muuhunkin kuin paskan keräämiseen. ;)
Putsasin ja pilkoin sienet, ja Siippa paistaa ne meille sapuskan mukaan lisukkeen jatkoksi. Sattumalta meillä oli muutenkin tuloillaan lisäke, jossa itsessäänkin on jo herkkusieniä. Nyt siitä tulee vain vielä parempaa. Nam!

Tästä intoutuneena päätimme, että loppuviikosta voisi käydä koittamassa onneaan sienimetsällä. Ihan arkipäivänä, jolloin luulisi, että ei ole vielä suurin ryysis metsässä. Kivahan se olisi jotain löytää. :)

Huomenna suunnataan toiselle kotimaan maakuntamatkalle kun pongahdetaan Lounais-Suomeen "kiinanserkkua" tapaamaan. Serkku siis asuu Kiinassa perheineen, mutta ovat tavanneet noin kerran vuodessa käydä kotopuolessa. Ja onhan se mentävä nyt kun ei tiedä koska tapaamme seuraavan kerran. Kaavailevat näet muuttoa Australiaan. Ja sinnehän on pirun pitkä matka, vielä pidempi kuin Kiinaan... Onneksi olemme lomalla nyt, niin tilaisuus tapaamiseen taas pitkästä aikaa tuli. 

Hengissä selvittiin

Tälläkin kertaa itärajan kupeesta ihmettelemästä.
Luulin, että täällä meilläpäin pyörii noita itäturisteja paljon, mutta eihän se tosiaan ole kuin murto-osa siitä, mitä Lappeenrannassa. Ja taitavat vielä olettaa saavansa joka paikassa palvelua omalla äidinkielellään.

Yksi kävi jotain hospottamaan paikallisen hypermarketin ovella, johon minä tuumasin ihan selvällä suomenkielellä, että "anteeksi vain, mutta en ymmärrä sanaakaan" ja jatkoin matkaani. Enkä kyllä ymmärtänytkään, oikeasti. Enemmänkin pelotti se, että näytinkö kansalaissisareltaan...

Torstaina siis mentiin ja käytiin illalla satamassa olevassa ravintolassa syömässä appivanhempien kanssa. Ruoka oli hyvää, niin hyvää kuin muistimmekin viime kesän perusteella, ja ihan mukavaa oli. Vesisade piti huolen siitä, että Armadalla ei ruuhkaa ruokailun jälkeen ollut.
Siellä olimme vain me. Tai no, yksi ukko tuli ja kiskaisi kaksi tuoppia kaljaa sellaiseen tahtiin, että enpä ole ennen nähnyt! Oli varmaan sanonut eukolleen käyvänsä "vähän lenkillä" kun oli verkkariin pukeutunut.

Perjantai menikin sitten enemmän ja vähemmän valuessa ja lilluessa. Ruokakaupassa sentään käytiin anopin kanssa. Ja maksettiin tietty myös kun oltiin syömässäkin sapuskoitaan.

Lauantaina käytiin vähän shoppailemassa. Etsiskelin itselleni kevyttä ja hengittävää urheilupusakkaa (ei tuulipukua siis) tuohon kävelyharrastukseen. Löysinkin sellaisen ja suhteellisen edullisestikin.
Kävimme myös Etelä-Karjalan museossa katsomassa Mauri Kunnaksen Koiramäki-näyttelyn (hienoinen pettymys oli) ja samalla katsastimme Inhan valokuvanäyttelyn sekä ööö... olikohan se nimetty "Rajalla"... No kuitenkin siellä oli valtavan kokoinen Viipurin pienoismalli ja esineistöä & historiaa sieltä. Samalla sapluunalla oli mukana Käkisalmi ja Lappeenranta. Se Viipuri-puoli oli ihan mielenkiintoinen.
Sieltä linnoitukselta kun laskeuduimme alas, oli tietysti pakko käydä nykäisemässä naamariin torikahvit ja Vedyt, kuinkas muuten. Hyvää oli, ja terveellistä. ;)
Terveellisyys perustunee siihen kun syö sellaisen vain kerran vuodessa...

Satamatorilla oli äksöniä kun oli joku valtakunnallinen poliisin päivä. Siellä paikalliset Sinivuokot esittelivät toimintaansa ja vastailivat kysymyksiin. Ja varmaan jakelivat lapsille tarroja tai jotain. Yksi vanhempi Sinivuokko soitteli hanuria hartaasti.

Tänään olikin aika lähteä kotia kohti. Ja niinhän sitä sanotaan, että kolmessa päivässä alkavat kala ja vieraat haista. ;)
Olen varmaan karmea miniä, mutta kyllä tällainen rypistys on aina ihan riittävä. Pätee myös heidän vierailuihinsa meillä, vaikka meillä onkin enemmän tilaa olla ja hengittää. 

Eli ihanaa olla kotona. Saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa ja koska haluaa.  

On the road again

Miten se onkin AINA niin saatanan vaikeata se liikkeelle lähteminen? Oikeasti?
Siis ulkomaillehan sitä pääsee kohtuullisen kivuttomasti. Koirat hoitoon ja sen jälkeen pakataan vermeet. Mutta voi vittu kun pitää lähteä kotimaan matkalle, ja koirien kanssa. Voi vittu kun hermo menee jo kamoja pakatessa! 
Vanhat pierut huutavat suoraa huutoa, toinen koska haluaa mukaan ja toinen koska ei halua mukaan auton takapaksiin...
 
Juuh, enivei, molemmat otetaan mukaan, halusivat tai eivät. Tänne ollaannyt saavuttu, dinneri on käyty vetämässä ja nyt hengataan. Enempää en sitten viitsi kommentoidakaan tässä kohtaa... ;)

Kokin vapaapäivä

oli meidän huushollissamme eilen. Ja vähän toissapäivänäkin... Tai se oli enemmänkin roolin vaihto kuin vapaapäivä. Meikäläinen on normaalisti tämän huushollin kylmäkkö eli ylimmäinen salaatintekijä Siipan huolehtiessa "oikeasta" ruuanlaitosta.
Toissapäivänä oli kuitenkin pitkästä aikaa pitsapäivä ja sen teko on aina meikäläisen heiniä. Tai no, Siippa ruskistaa jauhelihan ja on apukokkina muutenkin, mutta päävastuu on minulla.

Eilen sitten aika ex tempore päätettiin kipaista kaupungille, isoon cityyn, syömään. Niinpä pörähdimme ihan bussikyydillä keskustaan ja pihviravintolaan. 
Olipa hyvä sisäfilepihvi! Siis nam! Se olikin mukava huuhtaista alas pontevalla punaviinillä.  Ei minusta kovin helposti kasvissyöjää saisi. Ikävöisin kovasti punaista lihaa ja kunnollisia pihvejä.
Muistelimmekin siinä aterian lomassa parhaita syömiämme pihvejä. Niitähän on monia, mutta mieleenpainuvin on varmasti ollut Aberdeenissa syöty Aberdeen Angus -pihvi. Jumanklavita! Suosittelen lämpimästi maistamaan, mikäli tilaisuus koittaa. Siinä on todellinen Pihvi isolla peellä.

Ilma oli aika mukava ja ennen kotiinlähtöä pysähdyimme vielä terassille viettämään ilta vähäksi aikaa ja katselemaan ihmisiä.  Ohikulkevien ihmisten katseluhan on eräs lempiharrastuksistani. :)
Aika paljon oli turisteja liikenteessä, mutta kyllä baareihin näköjään riitti ihan paikallistakin väkeä, vaikka tiistai olikin.

Tänään en olekaan oikein mitään järjellistä tehnyt. Siippa sentään riehui siivouspuuhissa, mutta meikäläinen ei nyt ole jaksanut ruumiinkulttuuria harrastaa. Mähän olen lomalla! 

Huomenna sitten pitäisi suunnata sinne itärajan pintaan naitua sukua tapaamaan. 
Kotiin tullaan sunnuntaina, se on jo päätetty, ja sitten on vielä viikko lomaa jäljellä, mikä on hyvä kun pitäisi tehdä vielä yhtä ja toista "kesäjuttua", niinkuin käydä vaikkapa Linnanmäellä.

Koskapa olen lösähtänyt tähän laiskuuteni monttuun taas, aloin pohtia, että tarvitsisin sellaisen henkilökohtaisen piiskaajan. Personal spanker eikä mikään trainer. Sellaisen joka jäkättäisi ja mäkättäisi niin kauan, että lopulta vittuunnuttuani lähtisin pahalla sisulla veren maku suussa suorittamaan. Vaan ei kai sellaistakaan kauaa jaksaisi, jäkätyksen kuuntelua. Ehkä joku porkkana-tyyppinen ratkaisu olisi parempi.
Äh, en jaksa miettiä moista nyt, katsotaan sitten loman jälkeen kun alkaa muutenkin se "normaali suorituselämä".

Ai niin, appiukolla on kuulemma autokuume. Saapa nähdä onko huomenna pihassaan uusi kiesi kun mennään. Ja jos on, niin millainen? Appi kun voi välillä tehdä yllättäviäkin liikkeitä... Ehkä tästä tulee jotain kerrottavaa myöhempiin postauksiin. ;) 

JälkiJuttu:
Jostain syystä parin viime päivän aikana on blogiini tultu monta kertaa, siis kymmeniä kertoja, googlen kuvahaun kautta. Ja se kuva johtaa sinne crocs-postaukseeni!
En tiedä mitä raukat etsivät, mutta luulenpa, että crocs-fani ei siitä postauksesta etsimäänsä löydä. Tai no, sen kuvan, mutta ei muuta. :D
Mistähän tässäkin taas on kysymys?

Hyvät tavat kaunistavat

Niinhän sitä sanotaan ja koska meikäläinen ei ole mitään missiainesta, niin pitää käyttää kaikki keinot ollakseen kaunis. Yritän myös siis käyttäytyä hyvin ja muistaa olla kohtelias. Odotan sitä myös muilta ja osaan vittumaiseen sävyyn huomauttaa, mikäli jonkun päähän ei ole tapakasvatuksesta juurtunut edes alkeita. Tai ehkä sitä tapakasvatusta ei ole koskaan ollutkaan?

Tämä on nyt hieman jatkoa tuolle lapsipostaukselleni. Kun kerran se matopurkki aukaistiin, niin vaikea on pidätellä näitä mielen lieroja. ;)
Vaan oikeammin tälle postaukselle antoi sysäyksen vierailu lähikaupassa... Siis kuinka monta kertaa voi törmätä samaan ihmiseen yhdellä kauppareissulla pienessä kulmakaupassa? Monta.

Ihan jo kaupan ulko-ovella kiinnitin jostain syystä huomiota keski-ikäseen laihaan naiseen, joka näytti tavalliselta ja talutti kultaista noutajaa, lihavaa sellaista. Ehkä kiinnitin huomiota siksi, että minun mielestäni koiranulkoilutusreissu on eri asia kuin kauppareissu. Itse en ikinä jättäisi koiriani kaupan ulkopuolelle kaikenmaailman hullujen, juoppojen tai nistien armoille. 

Joka tapauksessa läski noutaja sai jäädä kaupan seinään muijan toohottaessa sisään hirveällä vauhdilla. Samaan aikaan piti änkeä ovesta ja sen jälkeen yrittää kärryillä jyrätä. Oikeasti, eukko pamautti kärryllä persauksilleni kun olin ottamassa koria. Pyysikö anteeksi? No ei todellakaan.
Päätin katsoa tätä läpi sormieni ja hoidin ostokseni kaikessa rauhassa.

Pyyhkäisin kassajonoon ja silmäkulmastani näin eukon rykivän kärryjensä kanssa kiihtyvällä vauhdilla kohti kassaa. Olin kuitenkin ensin ja rauhassa latelin ostoksiani hihnalle. Eukko yritti työntää kärryjään lävitseni. Kysyin, että voisiko hän hieman ottaa kärryjään taaksepäin, että mahdun siinä olemaan ilman, että tarvitsee hypätä sen edellä olevan asiakkaan syliin. Ei reaktiota. Tässä vaiheessa meikäläisen v-käyrä lähti jo kohoamaan hienoisesti.

Onnistuin siinä sitten jotenkin vatuloimaan sen seuraava asiakas -palikan niin, että se lipesi kädestäni ja lensi hihnan toiselle puolelle. Huuliltani lipesi huokauksen mukana hiljaa pieni perkele. Tai ehkä se oli vittu. No sama se, kirosana kuitenkin.
Katsahdin takanani olevaa naista, joka edelleen yritti tuuppia minua kärryllään ja kysyin: "Voisitko nostaa tuon palikan". Vastaukseksi sain tyhjän katseen enkä mitään muuta. Hänen takanaan oleva vanhempi rouva sanoi "minä voin nostaa sen", johon minä vastasin kiittämällä ja pahoittelemalla olevani moinen mämmikoura. Rouva siihen, että sattuuhan sitä, itse kullekin. 
No ilmeisesti kärrytörpölle ei satu kun ei voinut ymmärtää, miksi hän olisi sen palikan voinut nostaa.


Sen sijaan kärryillä tuuppiminen jatkui edelleen maksaessani ostoksiani. Kun eukko tuuppasi kärryt kintuilleni taas kun olin siirtymässä pakkaamaan ostoksiani, en voinut olla kysymättä, että onko hänellä vikaa etäisyyden arviointikyvyssään tai onko kauppakärry niin vaikeasti hallittava ajopeli vai onko hän vain yksinkertaisesti törppö. Nyt sentään ilme värähti, tuijotti minua hölmistyneenä kuin lehmä uutta veräjää. Vastausta en kuitenkaan kysymykseeni saanut. Muutama kanssa-asiakas sentään vähän tyrskähteli. ;)

Vaan kyllä pystyy yksi idiootti pilaamaan päivän ja pistää ihmettelemään, että mistä näitä idiootteja riittää? Ja miksi se oli lihottanut sen koiransa sellaiseksi möhkäleeksi?

Kenen on vastuu?

Ihan ensin toivotetaan tervetulleeksi lukijakuntaan mukaan Hirnakka, jonka ansioksi tämä postaus voidaan lukea. Tai aihe on muhinut pääkopassa pitkän aikaa, mutta Hirnakka osasi yllyttää hullua niin, että täältä nyt sitten pesee ja linkoaa. Joten teretulemast, nyt on täysi tusina koossa lukijoita. :)

Mielipiteeni lapsista lienee tullut melko selväksi. En niistä erityisemmin pidä enkä ole koskaan itselleni niitä halunnut. Ja ehkä ihan hyvä lasten kannalta. Sillä olisin ihan taatusti hirveä natsi-mutsi, joka uhkaamalla ja kiristämällä pitäisi lapset kurissa ja herran nuhteessa. On ihan okei, että lapsia ei saa kurittaa ruumiillisesti, mutta missä sanotaan, että niille ei tarvitse pitää mitään kuria tai opettaa mitään tapoja?

Vaan mistäpä ne lapset tapoja oppisivat kun ei kukaan opeta. Vanhemmat ovat yhtä huonosti käyttäytyviä kuin räkänokkansakin, lukuunottamatta sitä kiljumista. Ja ainoa syy, että eivät kilju tai kailota kimeällä ja korkealla äänellä on se, että iän myötä tuppaa ihmiselle esto jos toinenkin siunaantumaan. Eli sordiino on ihan ympäristön aiheuttama, sillä joskus tällaisen henkilön kiljahdellessa, on varmasti joku minunlaiseni täti katsonut paheksuvasti tai peräti huomauttanut moisesta mölyapinoinnista.

Tässä maassa huudellaan tasaisin väliajoin siitä, että saadakseen hankkia koiran, tulee suorittaa "koira-ajokortti". Lapsen hankkimiseen ei kuitenkaan tarvita minkään valtakunnan lupaa tai "ajokorttia". Jokainen, jolla on lisääntymiskykyiset sukupuolielimet, voivat tehdä lapsia mielin määrin. Vaan kumpi on oikeasti pahempaa? Osaamaton koiranomistaja vai kyvytön vanhempi? Väitän, että kyvytön vanhempi... Miettikääpä itse. Ja jos ette keksi, niin lupaan hakea rautalankarullani ja askarrella vastauksen siitä.

Tunnetusti on myöhäistä rypistää kun paska on jo housussa, joten toivottavaa sitten olisi, että yritettäisiin edes kasvattaa niitä kupeittensa hedelmiä kunniakkaasti ja siten, että vieraatkin tädit voisivat ihastella näitä hyvin käyttäytyviä kullannuppuja ja kehua vanhempia hyvin tehdystä työstä.

Kuten tiedetään, minulla ei omakohtaista lapsenkasvatuskokemusta ole (jos ei sellaiseksi lasketa naapurin kakaroiden komentamista & ojentamisa), mutta ei kai se nyt mitään avaruustiedettä ole. Vai onko? Joku voi näin väittää, mutta kieltäydyn uskomasta. Ja kanssani ei kannata alkaa vääntää tästä.
Uskoisin, että jokaiselle lapselle aika varhaisessa vaiheessa opetetaan sana ei. Se kai on suotavaa jo ihan lapsen oman turvallisuuden kannalta. Luulisin, että tästä seuraava asken on se, että se mikä tänään on ei, on huomennakin ei. Eikö? Tämä pätee ainakin koirankasvatukseen, joten miksei sitten lapsiinkin.

Vaan se, mitä aidosti ja oikeasti ihmettelen eniten on se, että miten vitussa ne pikkupilttien vanhemmat kestävät sitä jatkuvaa kirkumista ja kiljumista? Oikeasti? Jos ne saatanan rähmäkäpälät kiljuvat julkisilla paikoilla koko ajan, niin kai ne sitä tekevät kotioloissakin. Vai tuodaanko ne kersat varta vasten julkisille paikoille kiljumaan? Ja auta armias jos uskallat kommentoida ja puuttua moiseen käytökseen. Leima on otsassa, olet lapsivihaaja, vaikka oikeamminkin taidat olla aikuisvihaaja... Lapset käyttäytyvät kuin marakatit jos niiden annetaan käyttäytyä kuin marakatit ja vanhempansa näyttävät omalla tavallaan esimerkkiä. Vain ilman sitä kiljumista. 

Tuttavapiirissäni on ansioituneita lastenkasvattajia, sellaisia, joiden lapset oikeasti tietävät kuinka käyttäydytään ja osataan olla kunnolla vieraiden läsnäollessa ilman kiukuttelua ja riiviöintiä. Näillä samoilla lapsilla on asetetut rajat, kotiintuloajat, vastuuta kotitöiden muodossa sekä rajoitteet netissä hengaamiselle ja pleikkapelaamiselle. Enkä ole huomannut, että nämä lapset olisivat jotenkin rikkoutuneet tai kasvaneet vinoon. Päinvastoin. Fiksuja ja tavoitteellisia nuoria ihmisiä, joilla varmasti on hyvä tulevaisuus edessään.

Sitä tulee välillä pohdittua, että mikä ihme tässä nykymaailmassa on vienyt tähän tilanteeseen? Se, että kersoja ei voi komentaa. Kouluissa opettajat pelkäävät ja kakarat sylkevät silmille. Vanhemmat kuvittelevat, että koulun tehtävä on hoitaa tapakasvatus muun sivistyksen ohella. Vaan millä niitä tapoja opetetaan jos kakara on saanut elää kuin pellossa elämänsä ensimmäiset vuodet? Mihin on kadonnut normaali maalaisjärki? Vai onko kaikki tämä seurausta siitä, että tämän päivän vanhemmat ovat niitä X-sukupolven kasvatteja, joille kaiken on pitänyt olla kivaa ja mukavaa eikä mitään vastenmielistä tehdä?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja jatkossakin vastaan pontevasti KYLLÄ kaikkiin niihin gallupkyselyihin, joissa kysytään, matkustatko mieluummin "vain aikuisille" suunnatuille seuramatkoille kuin "sekareissuille", joissa mukana on herranterttuja ja ihquja pikkuisia räkänokka-rähmäkäpäliä.

Niin ja uskokaa, että muistan aina kehua vanhempien kasvatustyötä kun kohtaan hyvin käyttäytyviä lapsia.  Ja tulen taatusti juttuun niiden lasten kanssa, joiden kanssa saan muodostettua keskusteluyhteyden ilman kiljumista ja kirkumista. 

Blogger panettaa

Saattaahan se sellaisiakin tuntemuksia aiheuttaa, vaikka itsessäni en ole moista havainnut. Useinmiten Bloggerin "hienot" toiminnot vain vituttavat. ;)
Tuollaisella hakusanaparilla on kuitenkin tänne löydetty. Toivottavasti ei ollut suuri pettymys löytäjälle kun ei näissä meikäläisen jutuissa taida sitä panemista kuitenkaan ihan niin paljoa vilahdella. Kai. Eihän?

Ryhtyessäni tätä postausta raapustamaan, huomasin, että tämä on 200. tekstini. Aika hyvin, ei ihan teksti per päivä, mutta melkein. Aloittaessani tämän kaatopaikan pitämisen, pohdin, että näinköhän keksin mitään kirjoitettavaa. Vaan eipä hätää, kyllä paskaa näköjään riittää suollettavaksi helposti. 

Korkeasaaren retki oli ihan jees, mutta eihän me mitään pesukarhuja nähty. Tyypit oli ruokittu klo 14:00 ja koska me olimme paikalla joskus lähempänä neljää, olivat "bandiitit" varmaan mahansa vieressä makaamassa, sillä aitauksessa ei näkynyt minkään sortin liikettä tai edes karvatupsua moisista elikoista. Hyvä syy siis mennä uudestaan taas kun edelleen on meikäläisellä näkemättä livenä moinen otus.
Saukko oli tällä kertaa kuitenkin päättänyt tulla näkösälle ja esiintyi mallikkaasti kaiteella roikkuville ja kiljuville kakaroille ja näiden vanhemmille... Saukko-parka. Jos kerran minunkin korvani lukkiutuivat moisesta kiljumisesta, en pysty edes kuvittelemaan saukon kokemaa kakofoniaa.

Tiikerit makasivat alapuoli ylöspäin pärssi homeessa iltapäivän lämmössä. Leijonauros oli näennäisesti hereillä ja tarkkaili ohi tallustavia potentiaalisia paisteja. Karhut makasivat aitauksensa varjoisimmassa ja viileimmässä nurkassa vierekkäin selällään ja näyttivät oikeasti todella söpöiltä siinä goisatessaan.

Pukki-ravintolan terassilla retrolonkeroa siemaillessani ja kaikkia ympärillä olevia lapsiperheitä katsellessani pystyin puristamaan itsestäni päivän filosofisimman pohdinnan. Totesin, että en edelleenkään pidä lapsista, erityisen vähän pidän niistä siinä tietyssä räkänokka-liimanäppi-kirkumisvaiheessa, jolloin ne ovat uteliaita ja lähmivät kaikkea sekä tunkevat kaiken suuhunsa ja kiljuvat. Kiljuvat koko ajan ilman mitään järkevää syytä. Yök. Sori kaikki "lapselliset". Ei ole meikäläisen teekupponen tuollainen elämä.
Pidän lapsista (sen verran kun voin ylipäänsä väittää pitäväni, ehkä sietää on kumminkin se oikea sana) kun ne ovat vauvoja, sellaisia söpöjä palleroita, joita voi hetken ihastella ja that's it. Seuraavan kerran pidän lapsista kun ne ovat tarpeeksi isoja järjelliseen keskusteluun ja ymmärtävät miksi jotain saa tai ei saa tehdä. Eniten kammoan niitä kirkumisikäisiä... Ehkä siksi, että en voi ymmärtää, että miksi pitää koko ajan kiljua ja kirkua. Miksi? Ja miksi vanhemmat sietävät moista? Turtuuko siihen jatkuvaan kiljumiseen ja kakofoniseen mökään? Minä tulisin varmasti hulluksi.

Otin eilen punaisista gladioluksistani kuvan, mutta syystä tai toisesta siitä tuli todella huono. Tänään sataa ja on pilvistä, joten uusi yritys joku toinen päivä.
Nyt on aika ryhtyä siivouspuuhiin. Siinä sitä onkin tämän päivän liikuntarupeama sitten minun puolestani sitten. Ei huvittaisi, mutta pakkohan se on ennen kuin huusholli hukkuu paskaan.

Tervetuloa myös Iippis lukijakuntaani. Kaksi uutta lukijaa yhden päivän aikana! Uskomatonta! :)