maanantai 27. tammikuuta 2014

Jääprinsessana

Näinhän se menee. 
Oma mielikuva: höyhenen kevyesti ja kauniisti liihottaen poikki jään vaivattomasti ja sujuvasti luistellen kuin nuoruuden parhaimpina päivinä ikään, mutta ilman niitä hyppyjä.
Todellisuus: Keski-ikäinen lihava ylipainoinen täti ährää jäällä kaunari vinossa nippa nappa eteenpäin päästen, hiki hatussa ja tuijottelee epätasaista ja rosoista jäätä varoen peläten kaatumista.

Eihän siinä kaatumisessa muuten mitään, mutta jos käden päälle kaatuu, saattaa osteoporoosin (en juo maitoa, piimää tms.) heikentämä ranne napsahtaa poikki. Ja sattuuhan se kaatuminen joka tapauksessa vaikkei murtumia tulisikaan.

Edellä olevasta fiksuimmat jo päättelivätkin, että olen ollut luistelemassa. Juu, eilen. Onnistuin siis lauantaina sivuuttamaan Siipan hienovaraisen vihjailun kuntoilusta hiihtämisestä, mutta luistelunakkia en onnistunut väistämään. Ehdotus tuli vähän puskista ja sen verran olin häkeltynyt etten älynnyt keksiä mitään hyviä tekosyitä vaan myönnyin suorilta.

Niinpä siis kohti luistelukenttää kävi tiemme eilen iltapäivällä. Sanoin siinä kävellessämme, että jalat ovat oletettavasti setsuuria viiden minuutin luistelun jälkeen. En nimittäin muista, oliko edellinen luistelukerta viime talvena vai sitä edellisenä...
Kun olin pungertanut luistimet jalkaan työllä ja tuskalla, ja päässyt tolpilleni, olinkin jo valmis ottamaan luistimet samantien pois. Sen verran puristi ja tuntui huteralta. Hetken kuluttua korjasin lausumaani siitä setsuurista... Eihän siihen mennyt kuin kaksi minuuttia.

Jollain ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin etenemään ja tyytyväisenä totesin paikalla olleen (nimenomaan paikallaan paikalla) monta minua huonompaakin luistelijaa. Onnistuin sentään kiertämään kentän ympäri kaksi kertaa koko ajan edeten, mutta sitten kaaduin. Tökkäsin terän johonkin monttuun ja kaaduin niin, että polveen sattui, mutta makasin kuitenkin selälläni jään pinnassa. Älkää kysykö miten se onnistui.
Nyt on kuitenkin polvessa patti ja kipeä mustelma sekä kävely tuntuu polven lisäksi lonkassa. Juu, en tiedä miten se lonkka tähän liittyy.

Kaatumisen jälkeen vauhtini hidastui entisestään (mikäli mahdollista) ja ehdin tuijotella kentän laidalla suihkivaa hiihtäjien armeijaa. Ei se Siippa väärässä ollut arvioidessaan sitä ihmismäärää ladulla. Jos minä olisin ollut siellä seassa sivakoimassa, olisi taatusti hermo mennyt ja ärräpäät lennelleet. Onneksi en ollut. Enkä mene.

Noin puoli tuntia siellä tuli heiluttua ja kyllä minä ainakin sain hien pintaan (taisi olla tuskan-sellaista). Sen jälkeen olikin mukava kömpiä kotiin ja saunaan rentoutumaan ja lämmittelemään.

Ehkä menen toisenkin kerran tänä talvena luistelemaan. Tai sitten kävelen pienen lenkin luistimet kädessä niin naapurit luulevat minun käyneen luistelemassa ja vältyn enemmiltä kaatumisilta...

10 kommenttia:

  1. Pyydän anteeksi, mutta pikkasen nauratti. Ihan vaan se mielikuva miten etenit ja kaaduit ja polvi ja lonkka jne. Nimittäin minähän sain vastaavat ruumiinosat kipeiksi kesällä törmäämällä kelluvaan laituriin (jota piti työntää), joten ei olis kanttia nauraa. Mutta jostain se on ilot revittävä :-)
    Ja se on varma, että luistelemaan en mene...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elä suotta anteeksi pyytele. Hyvä vaan jos nauratti, sillä kyllä blogikirjoituksista pitää joskus naurutkin saada. :)

      Jäin miettimään tuota sinun "polvi ja lonkka meets laituri" -tapausta enkä ihan heti keksinyt kuinka se onnistui... hmmm...

      Voipi kuule olla, että siinä ne oli meikäläisenkin luistelut taas, tässä yhdessä kerrassa.

      Poista
  2. Minä hommasin itselleni luistimet aikuisena, joskus kolmisentoista vuotta sitten, kun olin raskaana (varmaan laitettava raskauden tuoman älyn alenemisen piikkiin). Edellisen kerran olin luistellut joskus yläasteella. En tajua mikä minuun meni, ehkä tuo sama visio: höyhenen lailla keveästi jäänpintaa viilettäen. Kuin kuiskaus, sorjasti kaarrellen ja vienosti ja viehkeästi liu´utellen. Joo ei. Ei tosiaan. Jäi yhteen kertaan. Seuraavaksi kokeilen suksia. Olen hiihtänyt viimeksi 20 vuotta sitten.
    Yritähän toipua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun luistimet on yli 25 vuotta vanhat (made in Tsekkoslovakia!) ja siksi ne leveyssuunnassa vähän puristavatkin. Jalkahan nääs leviää iän myötä.

      Mutta kyllä tuo sinun hörhöytesi on varmaan jotenkin liittynyt raskauden aikaiseen hormoonitoimintaan. ;D

      Mulla olis hyvät, noin kolme (tai neljä) vuotta vanhat pertsasukset, laitanko tulemaan monoineen päivineen? ;)

      Poista
  3. Hihitin kun kuvasit niin osuvasti luisteluliihotteluasi. Toivottavasti polvi paranee eikä lonkkakaan jää lenksottamaan.
    Hyvin sä sinnittelet *hattu ilmaan*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli juuri sellainen hetki jossa tajusi kuinka kaukana kuvitelmat ovat realismista! :D

      Tällä hetkellä lonkka vihoittelee enemmän kuin polvi, polvessa on lähinnä mustelma. Lonkassa taas ikivanha kulumavika, joka nyt syystä tai toisesta äityi.
      Pitänee keksiä joku vaarattomampi laji, vaikka pölyn kerääntymisen seuraaminen. ;)

      Poista
  4. Urheasti urheiltu... Paranemisia :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Luulen, että tämän talven urheilut olivat tässä. ;)

      Poista
  5. Rohkeasti vaan se toinen vaihtoehto - kävelylenkille luistimet kädessä niin naapurit luulevat että olet luistamassa , heh , minuakin nauratti ja myös muistelin omia luistelukokemuksiani ... Toivottavasti ei sattunut pahasti ja parantuu kaatumahaavasi ... Hyvää jatkoa ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, mitä enemmän pohdin tätä naapureiden hämäämistä kävelemällä luistinten kanssa, sitä paremmalta ajatus tuntuu. :)

      Eiköhän tästä henkiin jäädä kuitenkin.

      Poista