Ai just nyt vai? Vai yleensä? Työkseni? Kamalan vaikeita aiheita kun voi tulkita niin monella tapaa... Hmph.
No just nyt kirjoittelen tätä postausta käyttäen työaikaa tähän (klo 16:50), mutta vain siksi kun ei kannata mitään työtä enää aloittaa kun kohta on kotiinlähtö. Eli loisin työnantajan ajalla siis.
Työkseni istun toimistossa ja jokainen teistä osallistuu palkkani maksamiseen. Yritän olla luottamuksen arvoinen ja jatkan virkani hoitamista omalta pieneltä osaltani.
Ennen tähän putiikkiin päätymistäni tein samoja hommia, mutta "kapitalistin leivissä" useammassakin eri työpaikassa.
***************
Tässä tuli aikahyppy. Kotiuduin töistä ja hoitelin normiaskareet ennen kirjoittamisen jatkamista.
Mitä teen vapaa-ajallani? No enpä oikeastaan mitään ihmeellistä.
Tuijottelen liikaa telkkaria ja neulon siinä sivussa mitä milloinkin. Tällä hetkellä on tekeillä Siipalle kaulaliina ja välipalana sutaisin kummilikalle sellaisen Frilla-huivin lahjarahojen höysteeksi.
Juuri nyt harkitsen vakavasti pienille tirsoille kallistumista. Päivä oli vauhdikas ja työntäyteinen, ja nyt kun on vähän kupua ravittu, alkaa väsy painaa silmäluomia.
Lupaan kuitenkin laittaa herätyskellon soimaan ettei mene ihan kokonaan yöunet.
Eli mitä teen kohta? Luultavasti kuorsaan. ;)
maanantai 21. tammikuuta 2013
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
20. Jotain mitä näit
Tänään näin kummilapseni. Pitkästä aikaa. Tulee aivan liian harvoin nähtyä ja oltua yhteyksissä. Nuorella kauniilla naisella on tietysti omat menonsa ja kiireensä ja niin on tietysti minullakin. Mutta huono tekosyy sekin on.
Lupasi kyllä ajella kyläilemään kunhan on ajokortti plakkarissa. Kirjalliset on jo kuitattu menneellä viikolla ja inssiajon ajankohta on nyt pohdinnassa.
Näin myös kummilapsen ihanan ja hyväkäytöksisen poikaystävän, joka on ollut kuvioissa jo muutaman vuoden. Tietääköhän se tyttö kuinka paljon poikaystävänsä muistuttaa omaa isäänsä? Niin ulkonäöllisesti kuin käytökseltäänkin. Ja minä voin näin sanoa, sillä olen tuntenut molemmat vanhempansa nuorelta iältä asti. Siinä on todellinen kouluaikoina syttynyt romanssi, joka on kestänyt ja kestää.
Olipa mukavat kahvikekkerit jälleen kerran. Kaikki mimmin syntymäpäivät on vietetty enempi ja vähempi samalla ydinjoukolla, kaikki nämä vuodet. Suurin osa tyypeistä on sellaisia, joita tapaan vain kerran vuodessa, mutta aina on mukavaa ja juttua sekä naurua piisaa.
Tällä kertaa tunnelmaa hieman himmensi se, että juhlakalun mummi eli isänsä äiti on sairaalassa odottelemassa hoivakotipaikkaa. Vaan sellaista on elämä. Vuosi sitten mummeli oli vielä ihan pirteä, mutta kun mittarissa on melkein 80 vuotta, niin käänteet voivat tapahtua nopeastikin.
Sellainen mukava iltapäivä tänään. Vähän haikea olo kun se, joka juuri äsken oli pieni vauva on hurahtanut nuoreksi aikuiseksi naiseksi, joka opiskelee tulevaa ammattiaan ja itsenäistyy kovaa vauhtia. Mihin ne vuodet ovat kadonneet?
Lupasi kyllä ajella kyläilemään kunhan on ajokortti plakkarissa. Kirjalliset on jo kuitattu menneellä viikolla ja inssiajon ajankohta on nyt pohdinnassa.
Näin myös kummilapsen ihanan ja hyväkäytöksisen poikaystävän, joka on ollut kuvioissa jo muutaman vuoden. Tietääköhän se tyttö kuinka paljon poikaystävänsä muistuttaa omaa isäänsä? Niin ulkonäöllisesti kuin käytökseltäänkin. Ja minä voin näin sanoa, sillä olen tuntenut molemmat vanhempansa nuorelta iältä asti. Siinä on todellinen kouluaikoina syttynyt romanssi, joka on kestänyt ja kestää.
Olipa mukavat kahvikekkerit jälleen kerran. Kaikki mimmin syntymäpäivät on vietetty enempi ja vähempi samalla ydinjoukolla, kaikki nämä vuodet. Suurin osa tyypeistä on sellaisia, joita tapaan vain kerran vuodessa, mutta aina on mukavaa ja juttua sekä naurua piisaa.
Tällä kertaa tunnelmaa hieman himmensi se, että juhlakalun mummi eli isänsä äiti on sairaalassa odottelemassa hoivakotipaikkaa. Vaan sellaista on elämä. Vuosi sitten mummeli oli vielä ihan pirteä, mutta kun mittarissa on melkein 80 vuotta, niin käänteet voivat tapahtua nopeastikin.
Sellainen mukava iltapäivä tänään. Vähän haikea olo kun se, joka juuri äsken oli pieni vauva on hurahtanut nuoreksi aikuiseksi naiseksi, joka opiskelee tulevaa ammattiaan ja itsenäistyy kovaa vauhtia. Mihin ne vuodet ovat kadonneet?
lauantai 19. tammikuuta 2013
19. Herkullinen
Eilen nautimme iltapalaa, joka oli herkullinen. Juustoja, valkosipulipatonkia, keksejä ja päärynää. Nam!
Olen todellakin tervehtynyt kun pystyn nauttimaan erinäisistä herkuista. Taudista oli kuitenkin se hyöty, että ruokamäärät ovat selkeästi pieniä, täysi olo tulee aika nopeasti. Ja sehän on vaan hyvä juttu jos vaikka laihtuisi vahingossa vähän. ;)
Kunto puolestaan on ihan kuralla. Kyllähän tuollainen viikon kuume & varpusparven ylläpito verottaa, etenkin kun ei se lähtötasokaan ollut kummallinen. Niinpä yritän tässä hissuksiin lisätä kävelylenkkien pituuttaa ja vauhtiakin kunhan tuo perkeleen pakkanen vähän hellittää.
Huomennakin on luvassa herkullisia hetkiä. Nimittäin kummilapseni saavutti männäviikolla täysi-ikäisyyden (onneks oon ite aina vaan kakskytkuus...) ja äitinsä on kulmakunnan kuuluisuus leipomuksistaan. On suolaista ja makeaa, montaa sorttia kumpaistakin.
Ja äitinsä myös sanoi, että tämä on viimeinen kerta kun hän järjestää synttärikekkerit. Likka on tosi fiksu, on halunnut pitää synttärit dinosauruksille ja muumioille sekä lähisuvulle jopa teinihelvetti-iässä kun tajusi jo pienenä, että dinosauruksilta (kummit) ja muumioilta (isovanhemmat) saa parhaat lahjat (ja vanhempana niiden kirjekuorista on löytynyt eniten rahaa).
Nyt menen napsauttamaan saunan päälle, sillä on aika viettää herkullinen, rentouttava ja nautinnollinen saunahetki.
Illalla on luvassa vielä Siipan valmistama, taatusti herkullinen ateria. Meillähän tunnetusti syödään etelämaiseen tyyliin myöhään, joten saunan jälkeen voi huilailla rauhassa eikä tarvitse hirveän jälkihien kourissa ahtaa sapuskaa napaansa.
Mukavaa lauantai-iltaa!
Olen todellakin tervehtynyt kun pystyn nauttimaan erinäisistä herkuista. Taudista oli kuitenkin se hyöty, että ruokamäärät ovat selkeästi pieniä, täysi olo tulee aika nopeasti. Ja sehän on vaan hyvä juttu jos vaikka laihtuisi vahingossa vähän. ;)
Kunto puolestaan on ihan kuralla. Kyllähän tuollainen viikon kuume & varpusparven ylläpito verottaa, etenkin kun ei se lähtötasokaan ollut kummallinen. Niinpä yritän tässä hissuksiin lisätä kävelylenkkien pituuttaa ja vauhtiakin kunhan tuo perkeleen pakkanen vähän hellittää.
Huomennakin on luvassa herkullisia hetkiä. Nimittäin kummilapseni saavutti männäviikolla täysi-ikäisyyden (onneks oon ite aina vaan kakskytkuus...) ja äitinsä on kulmakunnan kuuluisuus leipomuksistaan. On suolaista ja makeaa, montaa sorttia kumpaistakin.
Ja äitinsä myös sanoi, että tämä on viimeinen kerta kun hän järjestää synttärikekkerit. Likka on tosi fiksu, on halunnut pitää synttärit dinosauruksille ja muumioille sekä lähisuvulle jopa teinihelvetti-iässä kun tajusi jo pienenä, että dinosauruksilta (kummit) ja muumioilta (isovanhemmat) saa parhaat lahjat (ja vanhempana niiden kirjekuorista on löytynyt eniten rahaa).
Nyt menen napsauttamaan saunan päälle, sillä on aika viettää herkullinen, rentouttava ja nautinnollinen saunahetki.
Illalla on luvassa vielä Siipan valmistama, taatusti herkullinen ateria. Meillähän tunnetusti syödään etelämaiseen tyyliin myöhään, joten saunan jälkeen voi huilailla rauhassa eikä tarvitse hirveän jälkihien kourissa ahtaa sapuskaa napaansa.
Mukavaa lauantai-iltaa!
Kenen luvalla?
On se nyt perkele, että pitää elohopean keikkua tuollaisissa helvetillisissä lukemissa.
Eilen illalla oli kakskytviis pakkasta ja vitumainen viima. Meinasi nenä irrota, oikeasti.
Tänä aamuna kymmenen aikaa näytti mittari -27. Ei saatana. Linnutkaan eivät laula kun on niin kylmä. Taitavat olla pihaharakkaveljekset sekä talitintit jäätyneet perssulistaan oksaan kiinni kun ei ole näkynyt eikä kuulunut. Mutta nyt onkin "enää" 14 astetta ja aurinko paistaa. Silti en aio lähteä ulos muutoin kuin koirien kanssa.
Ja näistä ihanista lukemista johtuen olen muutamina viime päivinä pukenut koirat ulkoilua varten. Taas tuli mieleen, että en kadehdi pienten lasten vanhempia. Keitettyä makaroonia on aika vaikea tunkea pukineeseen niin, että se sinne sujuvasti ja helposti hulahtaisi.
Jos pitäisikin vaan laittaa toppamantteli päälle, olisi homma ihan pala kakkua. Tai no, melkein.
Juniori osaa asettautua tuulikaapin nurkkaan siten, että pää on siellä ulko-oven alimman saranan välissä kun se näkee, että pomppa on otettu esille. Pujota siinä sitten pää kaula-aukosta sisään. Helppoa? Toki kun olen ulkoistanut Juniorin pukemisen Siipalle.
Itse puolestani hikoilen sitten Mamman Mussukan eli Peräkammarin Pojan kanssa. Sillä kun on maailman kylmänarimmat tassut noin isoksi koiraksi, niin sillehän pitää laittaa tossut jalkaan. Olen ostanut sellaiset hienot punamustat (Karjalan värit, tietty) tossut, joissa on tiukka resori ja tarrakiinnitys lisäksi. Joo, ne pysyvät tassuissa oikein hyvin ja PP tassuttelee tyytyväisenä hangessa sukellellen, sillä manttelin päälipuoli on jotain enstexiä eli se luistaa hangen päällä todella hyvin.
Mutta ennen kuin siihen asti päästään, on vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Tai no, ehkä vaan sitä hikeä kuitenkin jos ihan totta puhutaan.
Kuten varmaan tiedätte, koirallakin on ranne kuten ihmiselläkin. Etutassua tunkiessa siihen tossuun on todella kätevää heittää se räpylä täysin hervottomaksi ranteesta. Siinä sitten änkeät sellaista "kuollutta kalaa" sen tiukan resorin läpi sinne tossuun. Kertaa kaksi. Hiki tulee jo sen ekan tassun kohdalla, voin kertoa.
Takatassut ovatkin tavallaan helpompi nakki kun takajalassa on ikäänkuin luonnollinen vipuvoima maata kohti. Tavallaan, sanoin. Jostain syystä takatassut kutiavat ilmeisesti enemmän ja tassua pitää luonnollisesti riuhtoa ja sen lisäksi varpaita levitellä. Ja taas pitäisi tunkea siitä tiukasta resorista läpi.
Kun loppujen lopuksi tossut ovat tassuissa ja mantteli päällä, hyrisee PP tyytyväisenä kun uloslähtö on lähellä. Juniori sen sijaan seisoo hämillisen näköisessä tuulikaapin nurkassa ja silmistään paistaa kysymys Miksi?
Oikeastaan en tiedä. Juniori ei välttämättä tarvitsisi takkiaan kun se ei ole nivelvaivainen ainakaan vielä. Mutta olen sitä mieltä, että kollektiivinen häpeä on parempi kuin yksinäinen. Siksi. ;)
Eli kenen luvalla tällaiset tulipalopakkaset tulivat? Kukaan ei kysynyt minulta haluanko itseni lisäksi topata koirani uloslähtiessä. No en halua, ottakoot heti pois ainakin 20 pakkasastetta. Siedän vielä sen viisi tai kuusi astetta, mutta en yhtään enempää. Ei tule siis ikävä jos ennuste pitää paikkansa ja sää lauhtuu.
Eilen illalla oli kakskytviis pakkasta ja vitumainen viima. Meinasi nenä irrota, oikeasti.
Tänä aamuna kymmenen aikaa näytti mittari -27. Ei saatana. Linnutkaan eivät laula kun on niin kylmä. Taitavat olla pihaharakkaveljekset sekä talitintit jäätyneet perssulistaan oksaan kiinni kun ei ole näkynyt eikä kuulunut. Mutta nyt onkin "enää" 14 astetta ja aurinko paistaa. Silti en aio lähteä ulos muutoin kuin koirien kanssa.
Ja näistä ihanista lukemista johtuen olen muutamina viime päivinä pukenut koirat ulkoilua varten. Taas tuli mieleen, että en kadehdi pienten lasten vanhempia. Keitettyä makaroonia on aika vaikea tunkea pukineeseen niin, että se sinne sujuvasti ja helposti hulahtaisi.
Jos pitäisikin vaan laittaa toppamantteli päälle, olisi homma ihan pala kakkua. Tai no, melkein.
Juniori osaa asettautua tuulikaapin nurkkaan siten, että pää on siellä ulko-oven alimman saranan välissä kun se näkee, että pomppa on otettu esille. Pujota siinä sitten pää kaula-aukosta sisään. Helppoa? Toki kun olen ulkoistanut Juniorin pukemisen Siipalle.
Itse puolestani hikoilen sitten Mamman Mussukan eli Peräkammarin Pojan kanssa. Sillä kun on maailman kylmänarimmat tassut noin isoksi koiraksi, niin sillehän pitää laittaa tossut jalkaan. Olen ostanut sellaiset hienot punamustat (Karjalan värit, tietty) tossut, joissa on tiukka resori ja tarrakiinnitys lisäksi. Joo, ne pysyvät tassuissa oikein hyvin ja PP tassuttelee tyytyväisenä hangessa sukellellen, sillä manttelin päälipuoli on jotain enstexiä eli se luistaa hangen päällä todella hyvin.
Mutta ennen kuin siihen asti päästään, on vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Tai no, ehkä vaan sitä hikeä kuitenkin jos ihan totta puhutaan.
Kuten varmaan tiedätte, koirallakin on ranne kuten ihmiselläkin. Etutassua tunkiessa siihen tossuun on todella kätevää heittää se räpylä täysin hervottomaksi ranteesta. Siinä sitten änkeät sellaista "kuollutta kalaa" sen tiukan resorin läpi sinne tossuun. Kertaa kaksi. Hiki tulee jo sen ekan tassun kohdalla, voin kertoa.
Takatassut ovatkin tavallaan helpompi nakki kun takajalassa on ikäänkuin luonnollinen vipuvoima maata kohti. Tavallaan, sanoin. Jostain syystä takatassut kutiavat ilmeisesti enemmän ja tassua pitää luonnollisesti riuhtoa ja sen lisäksi varpaita levitellä. Ja taas pitäisi tunkea siitä tiukasta resorista läpi.
Kun loppujen lopuksi tossut ovat tassuissa ja mantteli päällä, hyrisee PP tyytyväisenä kun uloslähtö on lähellä. Juniori sen sijaan seisoo hämillisen näköisessä tuulikaapin nurkassa ja silmistään paistaa kysymys Miksi?
Oikeastaan en tiedä. Juniori ei välttämättä tarvitsisi takkiaan kun se ei ole nivelvaivainen ainakaan vielä. Mutta olen sitä mieltä, että kollektiivinen häpeä on parempi kuin yksinäinen. Siksi. ;)
Eli kenen luvalla tällaiset tulipalopakkaset tulivat? Kukaan ei kysynyt minulta haluanko itseni lisäksi topata koirani uloslähtiessä. No en halua, ottakoot heti pois ainakin 20 pakkasastetta. Siedän vielä sen viisi tai kuusi astetta, mutta en yhtään enempää. Ei tule siis ikävä jos ennuste pitää paikkansa ja sää lauhtuu.
torstai 17. tammikuuta 2013
17. Valmis
Paluu arkeen oli ankara. Tänäänhän oli määrä lampsia sinne kurssille ihmettelemään taitto-ohjelman uusia hienouksia. Ja luonnollisesti koulutuspaikka oli täysin päinvastaisella puolella kaupunkia kuin minä.
Sehän sitten tarkoitti sitä, että piti herätä ennen kukonpierua eli normaalia arkiaamua aikaisemmin. Ihanaa.
Pienen stressin allahan sitä yleensä toimii parhaiten ja niin minäkin ponkaisin kuin vieteri ylös toisen kellon soidessa kun normaalisti torkuttelen iloisin mielin monta kertaa molempia kellojani.
Niinpä olin sitten valmis lähtemään hyvissä ajoin.
Matkanteko sujui ihan hyvin alkumatkan, mutta lähtiessäni etenemään poikittain länsipuolelle kaupunkia hidastui meno ihan tykkänään. Matka johon olin varannut periaatteessa kolme varttia, ja jonka arvelin sujuvan ehkä jopa hieman nopeammin, kesti 50 minuuttia!
Puolivälissä matkaa olin jo valmis uskomaan, että en ikinä ehdi ajoissa kurssipäivän alkuun.
Kuin ihmeen kaupalla ehdinkin paikalle tasan sillä kellonlyömällä kun kurssin piti alkaman.
Luokassa ei näkynyt sen paremmin opettajaa kuin kurssikavereitakaan (= työkavereita). Opesta ei ollut tietoa, mutta työkaverit ryystivät aamukahvia kuppilan puolella. Eli en myöhästynyt ollenkaan, oikeasti. :)
Kurssi oli ihan jees. Ei nyt mitään suurta uutta ja mullistavaa tullut, mutta ihan hyvä muistinvirkistys ohjelmistopäivityksen ohessa. Meikäläinen kun tekee niin vähän taittohommia, että taito tuppaa ruostumaan välillä ja aina kun aloittaa uuden työn, pitää käydä läpi kurssimatskuja ainakin jossain kohdassa. Että ehkä tästä jotain tarttui haraviin, toivon niin.
Päivä osoitti sen, että olen ihan valmis menemään töihin. Jaksoin ihan hyvin keikkua tämän päivän liikkeellä, vaikka iltapäivällä lounaan jälkeen joku pieni notkahdushetki tulikin.
Eli huomenna sitten oman sorvin ääreen katsomaan mitä katastrofeja siellä odottaa. Onneksi olen sentään setvinyt sähköpostejani tässä sairastamisen lomassa. Muuten voisikin päästä itku heti kättelyssä... Niin tai näin, olen valmis.
JälkiJuttu:
Tulipa typerä postaus päivän haastesanasta. Pahoitteluni tästä!
Sehän sitten tarkoitti sitä, että piti herätä ennen kukonpierua eli normaalia arkiaamua aikaisemmin. Ihanaa.
Pienen stressin allahan sitä yleensä toimii parhaiten ja niin minäkin ponkaisin kuin vieteri ylös toisen kellon soidessa kun normaalisti torkuttelen iloisin mielin monta kertaa molempia kellojani.
Niinpä olin sitten valmis lähtemään hyvissä ajoin.
Matkanteko sujui ihan hyvin alkumatkan, mutta lähtiessäni etenemään poikittain länsipuolelle kaupunkia hidastui meno ihan tykkänään. Matka johon olin varannut periaatteessa kolme varttia, ja jonka arvelin sujuvan ehkä jopa hieman nopeammin, kesti 50 minuuttia!
Puolivälissä matkaa olin jo valmis uskomaan, että en ikinä ehdi ajoissa kurssipäivän alkuun.
Kuin ihmeen kaupalla ehdinkin paikalle tasan sillä kellonlyömällä kun kurssin piti alkaman.
Luokassa ei näkynyt sen paremmin opettajaa kuin kurssikavereitakaan (= työkavereita). Opesta ei ollut tietoa, mutta työkaverit ryystivät aamukahvia kuppilan puolella. Eli en myöhästynyt ollenkaan, oikeasti. :)
Kurssi oli ihan jees. Ei nyt mitään suurta uutta ja mullistavaa tullut, mutta ihan hyvä muistinvirkistys ohjelmistopäivityksen ohessa. Meikäläinen kun tekee niin vähän taittohommia, että taito tuppaa ruostumaan välillä ja aina kun aloittaa uuden työn, pitää käydä läpi kurssimatskuja ainakin jossain kohdassa. Että ehkä tästä jotain tarttui haraviin, toivon niin.
Päivä osoitti sen, että olen ihan valmis menemään töihin. Jaksoin ihan hyvin keikkua tämän päivän liikkeellä, vaikka iltapäivällä lounaan jälkeen joku pieni notkahdushetki tulikin.
Eli huomenna sitten oman sorvin ääreen katsomaan mitä katastrofeja siellä odottaa. Onneksi olen sentään setvinyt sähköpostejani tässä sairastamisen lomassa. Muuten voisikin päästä itku heti kättelyssä... Niin tai näin, olen valmis.
JälkiJuttu:
Tulipa typerä postaus päivän haastesanasta. Pahoitteluni tästä!
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
16. Kaksi asiaa
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän pystyy muistamaan.
Tätä nykyä pystyn muistamaan kaksi asiaa kerrallaan. Esimerkiksi aamulla töihin lähtiessä pitää muistaa käsilaukku ja puhelin. Käsilaukussa on aina tarpeelliset tavarat kuten avaimet ja lompakko, joten käsilaukku on yksi "asia".
Mutta jos aamuhetkeen lisätään käsilaukun ja puhelimen lisäksi kolmas asia, vaikkapa roskapussi, niin kyllä siinä sitten yleensä se puhelin jää. Useinmiten huomaan erheeni autoon astuessani, mutta en aina.
Pahimmillaan olen muistanut ottaa käsilaukun ja puhelimen, mutta työläppäri on jäänyt kotiin ja olen muistanut asian vasta työpaikan parkkipaikalla. Koskapa kyseinen läppäri on ainoa työkoneeni, ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin kurvata takaisin konetta hakemaan. Nykyään olen ruvennut laittamaan läppärin eteiseen siten, että suorastaan kompastun siihen enkä siten unohda sitä.
Sama kahden asian syndrooma pätee kauppaankin. Saatan muistaa kaksi tai jopa neljä ostettavaa asiaa, mutta jos luku on pariton yli kahden niin ei tule mitään. Jotain unohtuu varmasti.
Toisaalta olen myös ehkä maailman huonoin kirjoittelemaan kauppalistoja. Kuvittelen jotenkin naivisti, että kyllä minä muistan. Joo-o... saatan muistaakin, mutta kyllä se sellaista ryntäilyä sitten on kun toisessa päässä hypermarkettia muistaa tavaran, joka on täysin vastakkaisessa suunnassa. Ja sitä hakiessa sitten unohtuu taas jotain muuta.
Niin se on, sama pää kesät talvet ja kun ei tässä näköjään nuorene, niin lienee aika vihdoin nöyrtyä ja ryhtyä niitä listoja kirjoittamaan.
Onneksi on sentään olemassa sähköinen kalenteri, jonka voi laittaa muistuttamaan yhdestä jos toisestakin asiasta.
Tähän on siis tultu, kaksi asiaa kerrallaan on maksimimäärä meikäläisen päälle muistettavaksi.
Tänäänkin olen tehnyt kaksi asiaa: pessyt pyykkiä ja käynyt postilaatikolla. Eiköhän sitä siinä ole yhdelle päivälle ihan riittävästi puuhaa, näin sairasloman päätteeksi.
Tätä nykyä pystyn muistamaan kaksi asiaa kerrallaan. Esimerkiksi aamulla töihin lähtiessä pitää muistaa käsilaukku ja puhelin. Käsilaukussa on aina tarpeelliset tavarat kuten avaimet ja lompakko, joten käsilaukku on yksi "asia".
Mutta jos aamuhetkeen lisätään käsilaukun ja puhelimen lisäksi kolmas asia, vaikkapa roskapussi, niin kyllä siinä sitten yleensä se puhelin jää. Useinmiten huomaan erheeni autoon astuessani, mutta en aina.
Pahimmillaan olen muistanut ottaa käsilaukun ja puhelimen, mutta työläppäri on jäänyt kotiin ja olen muistanut asian vasta työpaikan parkkipaikalla. Koskapa kyseinen läppäri on ainoa työkoneeni, ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin kurvata takaisin konetta hakemaan. Nykyään olen ruvennut laittamaan läppärin eteiseen siten, että suorastaan kompastun siihen enkä siten unohda sitä.
Sama kahden asian syndrooma pätee kauppaankin. Saatan muistaa kaksi tai jopa neljä ostettavaa asiaa, mutta jos luku on pariton yli kahden niin ei tule mitään. Jotain unohtuu varmasti.
Toisaalta olen myös ehkä maailman huonoin kirjoittelemaan kauppalistoja. Kuvittelen jotenkin naivisti, että kyllä minä muistan. Joo-o... saatan muistaakin, mutta kyllä se sellaista ryntäilyä sitten on kun toisessa päässä hypermarkettia muistaa tavaran, joka on täysin vastakkaisessa suunnassa. Ja sitä hakiessa sitten unohtuu taas jotain muuta.
Niin se on, sama pää kesät talvet ja kun ei tässä näköjään nuorene, niin lienee aika vihdoin nöyrtyä ja ryhtyä niitä listoja kirjoittamaan.
Onneksi on sentään olemassa sähköinen kalenteri, jonka voi laittaa muistuttamaan yhdestä jos toisestakin asiasta.
Tähän on siis tultu, kaksi asiaa kerrallaan on maksimimäärä meikäläisen päälle muistettavaksi.
Tänäänkin olen tehnyt kaksi asiaa: pessyt pyykkiä ja käynyt postilaatikolla. Eiköhän sitä siinä ole yhdelle päivälle ihan riittävästi puuhaa, näin sairasloman päätteeksi.
tiistai 15. tammikuuta 2013
Päivän nauru
Joko olen tervehtymässä tai sitten kilahtamassa lopullisesti, mutta osaan nauraa yksinäni ääneen ja ihan häpeilemättä. :)
Leikin kodinhengetärtä heti aamutuimaan ja pyöräytin koneellisen pyykkiä (lue: hinkkasin nyrkkipyykkiä kaks tuntia hiki hatussa jos joku kysyy).
Äsken sitten olin ripustamassa vaatteita kuivumaan kun katseeni osui erääseen Siipan T-paidan pesuohjelappuun. Se heläytti niin spontaanin naurun minusta, että päätin ottaa siitä kuvan.
No niinhän mä taidan olla, tällä taudinkuvalla ainakin. :D
Kyseessä on bändipaita, mutta osaako kukaan arvata tai tietääkö joku minkä bändin?
Aah, päiväni piristyi ja pelastui, ihan vaan pyykinpesun ansiosta.
Leikin kodinhengetärtä heti aamutuimaan ja pyöräytin koneellisen pyykkiä (lue: hinkkasin nyrkkipyykkiä kaks tuntia hiki hatussa jos joku kysyy).
Äsken sitten olin ripustamassa vaatteita kuivumaan kun katseeni osui erääseen Siipan T-paidan pesuohjelappuun. Se heläytti niin spontaanin naurun minusta, että päätin ottaa siitä kuvan.
No niinhän mä taidan olla, tällä taudinkuvalla ainakin. :D
Kyseessä on bändipaita, mutta osaako kukaan arvata tai tietääkö joku minkä bändin?
Aah, päiväni piristyi ja pelastui, ihan vaan pyykinpesun ansiosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)