Töllöntuijottajan ilot

Eilen oli Dance-ohjelman finaali ja jeeeee! suosikkini voitti! :)
Kun kausi alkoi, en oikein tahtonut löytää sopivaa, kannustukseni "ansaitsevaa" tanssijaa, mutta kun suorat lähetykset alkoivat, nousivat melko pian esiin voittaja Haza ja Jukka. Enkä osannut oikein selittää miksi, mutta molemmissa oli "sitä jotain".

Enkä siis todellakaan äänestänyt ketään kertaakaan, sillä en harrasta moista, mutta kannustin silleen hiljaisesti.

Olinkin erittäin iloinen kun voittaja julistettiin, sillä niin paljon kuin sitä nuorta Kalle-poikaa hehkutettiinkin esimerkiksi tuomareiden toimesta, en oikein vakuuttunut. Taitava, kyllä, mutta ehkä se oli se elämänkokemuksen ja "Siperia opettaa" -rosoisuuden puuttuminen, mikä näkyy. Vaan hyvä tulevaisuus on varmasti hänelläkin edessään tanssin saralla.

Ja lisää hyviä uutisia TV:n orjalle. The Voice of Finland palaa ruutuun tammikuun alussa. Jiihaa! Siinä on mielestäni aidosti hieno tosi-TV-formaatti. Jäin ensimmäiseen kauteen koukkuun ihan välittömästi ja niin jäi Siippakin. Valmentajanelikon kirjo on loistava suola ohjelmalle. Onneksi se säilyy samana. Kyllähän Mike Monroe on ihan kingi. ;)

Ihanaa kun on perjantai. Viikko on tuntunut jostain syystä todella pitkältä. Tänään sitten töllötellään viimeinen jakso Vain elämää -sarjasta. Saapa nähdä pitääkö taas itkeä. Viime jaksossa itketti, mutta sitä edellisessä suorastaan vollotin. Olen iloinen, että tartuin tähän ohjelmaan (kiitos Siipan), vaikka alkuun vähän epäilin, että onkohan tästä mihinkään. Eniten olen ollut yllättynyt Cheekistä, ja siis positiivisesti yllättynyt. Mukavan ja järkevän tuntuinen nuori mies.

JälkiJuttu:
Päässä soi Jesse Kaikurannan Vie mut kotiin. Miksi? No siksi, että aamulla näin telkkarissa levynsä mainoksen ja mainoksessa tietysti soi tuo biisi. Äääähhh, millä tästä taas pääsee eroon?!

Saippuakaupoilla

Ensin ajattelin avautua Kataisen "kaikki äidit töihin vaikka osa-aikaisesti" -lausumasta, vaikka en äiti olekaan, mutta olkoon nyt. Eiköhän aiheesta löydy juttua Blogistania pullollaan, uskoisin niin. ;)

Niinpä kerron shoppailustani, halusitte tai ette. Tämä kun oli tällaista rauhaisaa, ei verenpainetta nostattavaa, perse penkissä suoritettua shoppailua. Tiedättehän systeemin: klikketiklik, pala masterista pois ja sitten vain odotellaan. Helppoa kuin heinän teko!

Tällä kertaa matka vei tiedon valtaväylää pitkin Falkirkiin, Skotlantiin (ylläri, eikö, sanokaa nyt joku edes olevanne yllättynyt, mun mieliksi).
Siellä majailee Saippuatehdas, joka tekee kaikkia ihania saippuoita. Mutta ennen kaikkea sieltä saa ihanaa merileväsaippuaa, nesteenä ja palana. Ja se jos mikä tekee gutaa meikäläisen psorille.

Viimeisestä kotona olevasta putelista olen pusertanut kaiken, mikä puserrettavissa on ollut, mutta en vaan ole muistanut tehdä uutta tilausta. Vaan nyt muistin. Johtuikohan se siitä, että käsiäni syyhyttää iloisesti kun menossa on jakso, jolloin ei saa käyttää sitä megahyvää kortisonirasvaa. Onneksi saan huomenna aloittaa uuden rasvajakson!

Vaikka suihkugeeli onkin ollut jo loppuneena jonkin aikaa, on elämäni ja pesuhetkeni pelastanut palasaippuaversio samalta valmistajalta, eri merkillä.

Näitä olen ostanut erilaisia ja antanut lahjaksi, vaikka itselleni ostankin vain tuota yllä olevaa merileväversiota. Lahjana tämä on ihan kiva idea (mielestäni), sillä vaikka saippua on käytetty, jää jäljelle peltirasia, jota voi käyttää kaikenlaiseen nuppineulan ja muun sellaisen säilyttämiseen. Ja itse saippuakin on kyllä todella riittoisa.

Eli nyt sitten odottelen, koska lähetykseni saapuu. Ikinä ei ole ollut mitään ongelmia toimittajan kanssa, mutta kuljetusliikkeiden kanssa kylläkin. 
Ilmeisesti huolintafirmaan tuontia hoitamaan päästäkseen ei tarvita sisälukutaitoa. Pyydän aina kirjoittamaan lähetykseen lisäohjeet, että soitto minulle vähintään vuorokautta ennen aiottua toimitusta. Tapahtuuko niin? No ei ole kertaakaan tapahtunut tähän mennessä. Viimeksi oli edistystä sen verran, että kuski soitti aamulla puoli kahdeksan aikaan ja sanoi olevansa tulossa. Onneksi olin vielä kotona, mutta muistin kyllä ihmetellä ääneen, että miksi eivät olleet soittaneet ajojärjestelijän toimesta edeltävänä päivänä pyyntöni mukaisesti. Tässä tapauksessa oli jotain iloa siis siitäkin, että asuu lähellä lentoasemaa.

Yhden kerran muistan, että kuriirifirmasta soitti joku todella närkästynyt naishenkilö, joka syvästi paheksui sitä, että en ollut vastaanottamassa lähetystä. Vaikeaahan se oli olla paikalla kun ei ollut kukaan etukäteen kertonut, minä päivänä paketti saapuu... Ja ihan ystävällisesti pyysin lukemaan kuljetusdokumentissa olevan lisätietokentän sisällön. Lisätieto kopioidaan siis sellaisenaan tilauksestani ja kirjoitan sen aina sekä englanniksi että suomeksi. Meni tyttö vähän hiljaiseksi. ;)

Että pitänee raporteerata kuinka tällä kertaa käy. Veikkaan, että ensi viikolla saattaa jo olla vastaus tiedossa kun Skotlantihan on ihan tuossa naapurissa. Nettishoppailu on jännää! ;)

JälkiJuttu:
Mua on alkanut kiinnostaa käynti pukeutumisneuvojalla. Nykyisten kerääntyneiden kilojeni myötä en mahdu mihinkään vanhoihin "virkavaatteisiini" ja itsekseen sopivien vaatteiden etsiminen on masentavaa (kenkiä kyllä voin ostaa, viime viikollakin ostin kahdet). Niinpä arvelin, että voisin käyttää hyväkseni vaikkapa Sokoksen ilmaista pukeutumisneuvojaa. Mutta sitten arveluttaa, että jos se tyyppi onkin ihan eri linjoilla minun makuni kanssa. Mitenkäs sitten suu pannaan. Noloahan se olisi... Eli jos jollain on kokemuksia moisesta palvelusta, saa jakaa!

Günterin kalapuikot

Tänä aamuna kokiessani yleistä haluttomuutta ja voimattomuutta työtehtäviäni kohtaan päädyin pohdiskelemaan näitä jonninjoutavia asioita, joita päässäni kovin usein pyörii.

Jouduin ilman omaa syytäni tulemaan tuntia aikaisemmin töihin tänään, mikä siis tarkoitti heräämistä tuntia aikaisemmin. Auts. Ehkä siksi ajatus kulkee vähän kokkareissa. Mutta tämä seuraava on muhinut päässäni jo muutaman päivän.

Mistähän kaikenmaailman kummalliset muotivillitykset ja trendit saavat alkunsa? Siis ne kaikista idiooteimmatkin.
Arvaako jo joku, mikä on tällä kertaa liipaisimella? Juu, Movember-viikset! Ei jumalauta, oikeesti. Nyt käsi sydämelle kaikki naiset siellä. Kuinka monelle miehelle teidän mielestänne sopivat sellaiset karmeat kalapuikkoviikset? Tai sellaiset "yritän tässä kasvatella miehekkäitä viiksiä, vaikka ylähuulessani heiluu tuulessa yhteensä kolme ultrahaiventa. Enkö olekin sexy?" Siis oikeasti. Meikäläiselle tulee moisista räkäjarruista yleensä kaksi mielleyhtymää: saksalainen aikuisviihde tai Freddie Mercury. Jepjep.

Sitten joku meni ja keksi tällaisen Movember-villityksen kampanjoidakseen miesten terveysasioiden puolesta, siis eturauhassyövän ehkäisy ja tutkimus. Ihan hienoa, oikeasti. Onhan naisillekin kaikenmaailman rosa-nauhaa ja vastaavaa. 
Ja tässä onkin se pointti. Voisivatko miehetkin kuitata kannatuksensa hyvän asian puolesta kantamalla rintapielessään nauhaa tai pinssiä sen sijaan, että yrittävät kuukauden verran kasvatella jotain säälittäviä viiksiä?

Meilläkin töissä laukkaa toinen toistaan huvittavamman näköistä viiksenkasvattajaa, jotka normaalisti esiintyvät ajelluin kasvoin. Tähän asti olen yrittänyt olla nauramatta ja jopa onnistunutkin. 
Että sori vaan kaikki jotka rakastatte viiksiä, meikäläiseltä ei heru ihastelua eikä kannustusta. Erinäisistä partasuista ei sitten puhuta mitään, ainakaan tässä kohdassa. ;)

Kaikille, jotka nyt suuresti kiinnostuivat tästä Movember-asiasta löytyy lisää tietoa täältä. Annan roposiani tähän(kin) hyväntekeväisyyteen jos minulle luvataan, että en joudu näkemään epätoivoisia günter- ja kalapuikkovirityksiä.

Aurinkoista päivän jatkoa, meikä palaa takaisin sorvin ääreen.

JälkiJuttu:
Tähän aikaan vuodesta jokainen aurinkoinen päivä pitäisi olla lakisääteinen vapaapäivä, että saisi ladattua patteria kauniissa säässä ulkoillen. Niinkuin nyt. 

Meniköhän tarpeeseen?

Isänpäivä tänään. Sen kunniaksi Siippa soitti omalleen, joka vielä on elossa, vaikka sitä voidaan pienenä ihmeenä pitääkin, sillä mies sai nelisen vuotta sitten sydänpysähdyksen uimahallissa. Sanotaanko, että onneksi uimahallissa. Se ehkä oli se pelastava tekijä.

Oma isänihän on ollut jo yli kolme vuotta kuolleena ja koska emme rynnineet hautuumaalle pyhäinpäivänä kaikkien muiden kanssa, päätimme sitten mennä tänään. Olihan siellä Malmin kulmilla tänäänkin aikamoinen kynttiläralli, mutta ei mitään verrattuna jouluun tai pyhäinpäivään.

Olenkin kertonut, että isäni "hauta" on muistolaatta uurnalehdon muurissa. Tuhkat on haudattu siis yhteislehtoon. Isäni oli nuorena miehenä maailmalla merimiehenä ja meri oli hänelle tärkeä elementti, sillä hän oli viettänyt kesänsä saaristomerellä. Niinpä vein sinne hautausmaan muurille pienen puisen purjeveneen, joka oli isäni jäämistöä, ja liimasin sen muurin koloseen nimilaatan yläpuolelle. Ihan jo siksi, että on helpompi löytää oikea kohta muurista. Muurin lokoset ovat täynnä kaikenlaisia enkeleitä ja muita muistosymboleja ja rauhassa ovat saaneet olla. 
Pieni purjevene säilyi hyvässä kunnossa, sillä se oli suojassa sateelta ja suoralta auringonvalolta.

Vaan tänään muurilla odotti yllätys. Joku oli varastanut sen purjeveneen! Oikeasti. Siinä oli joutunut näkemään vähän vaivaa, että oli saanut sen irroitettua siitä liimauksestaan. Oli se sen verran tiukasti pikaliimalla laitettu. 
Sehän on ihan arkipäivää, että haudoilta viedään kukat ja lyhdyt havuista puhumattakaan. Mutta että joku viitsii viedä tuollaisen muistoesineen? On vaikea käsittää, miksi joku himoitsisi niin kovin tuollaista ehkä parin euron arvoista pikkuesinettä, jolla ei varmasti ole viejälleen minkäänlaista tunnearvoa. Että toivottavasti vei tarpeeseensa kun tällaisen mieliharmin aiheutti.

Harmittaa. Itse asiassa olen vähän yllättynyt, että harmittaa näin paljon. :-/

Nenäpäivää, ystävät

Minähän tunnetusti poden puolisalaa huonoa omaatuntoa siitä, että en voi poistaa kaikkea maailman kurjuutta, oikaista vääryyksiä ja suoda kanssaihmisilleni kohtuullista toimeentuloa, jotta kenenkään ei tarvitsisi kärsiä nälkää, elää puutteessa tai kokea kurjuutta. Niin ja venyttää penniä.

Valitettavasti tämä ei ole minun vallassani, sillä ei ole tuota maallista mammonaa suotu niin paljoa taikka jotain hienoa taitoa, jolla voisin maailmaa parantaa. Ainoa keinoni on siis antaa rahaa hyväntekeväisyyteen silloin tällöin vaikka se onkin vain pisara meressä.

Juu-u, tiedätte mihin tämä johtaa. Tänään on taas se päivä vuodesta kun syyllisyydentuntoani koetellaan samalla kun voin nauraa makeasti. Olen nöyrä Nenäpäivän kannattaja, jo kuudetta vuotta. Ensimmäisen vuonna ahdistuin kaikista niistä kamalista inserteistä ja ryhdyin kuukausilahjoittajaksi. Kuulostaa hienolta. No, oikeasti kuukausilahjoitus on kolme euroa, joka näppärästi menee puhelinlaskun mukana ja jokaisen kuun toisena tai kolmantena päivänä saan tekstarin, jossa lukee, että olen Ylen hyvä ihminen. No ei tunnu siltä, oikeasti.
Niinpä Nenäpäivänä syyllisyydentuntoni eskaloituu ja pakko on aina lahjoittaa rahaa. Toivottavasti edes joku hätää kärsivä koditon liimanhaistelijalapsi pelastuu. En tiedä, mutta niin haluan ajatella.

Tämähän ei riitä hiljentämään syyllisyyttä huutavaa omaatuntoani. Ei. Jonkun hyväntekeväisyystempauksen aikaan liityin kuukausilahjoittajaksi Kirkon ulkomaanavulle. Ei sekään tee minusta loistavaa tai edes hyvää ihmistä, mutta koen, että teen edes jotain. Tästä hyväntekeväisyydestä saamani lehden kiikutan aina äidilleni, lukemattomana. Ensimmäisen saamani numeron luin, mutta koska itku tuli sivulla kaksi, päätin, että parempi kun en lue.

Lahjoitan myös satunnaisesti muihinkin keräyksiin, mutta eipä mikään rahan antaminen oikeasti tunnu siltä, että muuttaisin mitään. Haluan toki toivoa, että olen väärässä, mutta takaraivossa on aina se "entäs jos tämä on ihan taistelua tuulimyllyjä vastaan..."

Näinä hetkinä ja päivinä mietin, että millä tavalla miljonäärien omatunto toimii. Onko sellaista? Kokevatko he, että siitä valtavasta omaisuudestaan pitäisi antaa heikompiosaisille? Vai ovatko he niin häikäilemättömiä, että katsovat ansainneensa kaiken eivätkä ole velkaa kenellekään? Nukkuvatko he yönsä hyvin? Kolkuttaako koskaan omatunto? Jos ei, niin miksi ei?

Vastauksia minulla ei ole. Nyt keskityn Nenäpäiväohjelman seuraamiseen ja kolkuttavan omatuntoni vaientamiseen. Eli soitan kohta ja lahjoitan rahaa, sen perinteisen summani.

Mukavaa viikonlopun alkua!

JälkiJuttu:
Nenäpäivä on alunperin brittien keksintö, joten ehkä siksikin kannatan tätä formaattia. Sisällänihän asuu pieni skotlantilainen monarkisti, joten ei ihme että tykkään. ;) 

Kapsäkkiallas ja livertely

Piti ottaa tuo lukihäiriöni taas mukaan otsikkoon. Kyllä se on kumma kuinka väärin sitä voi ihminen lukea tekstejä. Ja ilmeisesti vaan jotain tietynlaisia sanoja.
Nythän uutisvälineet kiehuvat ja kuohuvat Talvivaaran vuotouutista ja kun uutisoivat, että "Talvivaarassa vuoto on peräisin kipsisakka-altaasta". Joo. Meikäläinen lukee tuon kipsisakan koko ajan kapsäkiksi. Siis kapsäkkiallas. Ja ensin olin kyllä ihan että mitä hel...??!!

Tällä viikolla olen pohtinut paljonkin sitä, kuinka ihmisillä on aikaa notkua sosiaalisessa mediassa monta tuntia päivässä. 
Niinkuin vaikka Twitter. On ihmisiä (esimerkkinä ministeri Stubb), jotka twiittaavat päivittäin ihan jatkuvalla syötöllä. Missä välissä se kiireinen ministeri niitä twiittejä suoltaa? Joo-o, vaan 140 vai 160 merkkiä, mutta se kertaa x päivässä, niin kyllähän siinä naputella saa. Ehkä päivään mahtuu monta niin tylsää kokousta, että ehtii suoltaa ajatuksiaan mikroblogiin.

Itse en ole sen syvemmin Twitterin saloihin perehtynyt, mutta sen olen ymmärtänyt, että mitä useampaa tyyppiä seuraat, sitä enemmän pitää palvelussa notkua. Varsinkin jos ne seurattavat ovat kovin aktiivisia twiittaajia.
Minä kuitenkin mieluummin luen yhden pitkä(hkö)n postauksen kuvineen kuin monta kertaa päivässä jonkun hajanaisen ajatuksen. Olen siis vanhanaikainen.

Enkä ainoastaan vanhanaikainen, vaan myös haluton viettämään kaikkea liikenevää aikaani tietsikalla kärkkymässä jonkun päivityksiä. 
Ja naamakirjan suhteen tunsin itseni ihan metusalemiksi kun töissä kuulin itseäni reilusti vanhempienkin (tyyliin 15 vee) työtovereiden olevan naamakirjassa! Käsitykseni siitä, että sinne en todellakaan mene vain vahvistui. Se mikä naamakirjassa eniten ärsyttää on se, että jos haluaisi käydä jonkun yrityksen "seinällä", joka on siis kaikille avoin, niin se saamarin systeemi läväyttää koko ajan silmille sitä kirjautumis-/rekisteröitymisruutua. Är-syt-tä-vää, kerta kaikkiaan!

JälkiJuttu:
Arvatkaas onko koirankuljetusvälineessä vieläkään talvirenkaita alla...

Tanssii tä(h)tien kanssa

Eilen katsoin ensimmäistä kertaa melkein koko jakson tämänvuotista tanssikisaa. En ole jostain syystä sattunut töllön eteen juuri sen ohjelman aikaan eivätkä kisaajat ehkä ole olleet tarpeeksi mielenkiintoisia. Uteliaisuuden tyydyttämiseen on riittänyt iltapäivälehdistä luetut referoinnit seuraavana päivänä.

Ohjelman parasta antia ovat Jukka Haapalainen ja Jorma Uotinen. :)

Eilen sitten katselin kriittisellä silmällä Siipan raataessa köksässä ja tein teräviä huomioita.

1) Juu, ei taitu Ratialta tanssi. Pökkelö, mikä pökkelö ja todella ihmettelin, että minkälaisen protestiäänivyöryn hän on aiemmilla viikoilla saanut, että on pysynyt mukana kisassa. Nythän se lähtö tuli.

2) Multala oli yllättävän pökkelö ainakin Paso Doblessa. Se oli minusta jotenkin hämmentävää kun kyseessä on kuitenkin urheilija, joka omalla kropallaan ohjailee venettä. Vaan ehkä kyse on rytmitajusta. Mene ja tiedä, mutta näytti paikoitellen vähän "kolkolta".

3) En vieläkään pidä Krisse Salmisesta. Siinä honottavassa äänessä ja äärimmäisessä suun muikistelussa on jotain, mikä saa niskakarvani pystyyn. Hyvin tanssi, ei siinä mitään.

4) Baba Lybeck on yllättävän hyvä. En hänenkään persoonastaan mitenkään erityisesti pidä, mutta jumankekka, että nainen laittoi jalalla koreasti Charlestonin tahtiin.  Olin hämmästänyt, positiivisella tavalla.

5) Antoniosta näkee, että tanssi on imetty jo äidinmaidossa eikä hän pelkää heittäytyä. :)

6) Risto Kaskilahti... Niin no, tässä parissa kyllä huomioni kiinnittyy enemmän Susaan. Susalle annetaan pariksi aina kaikki "pellet" (Jetro, Wilson jne.), joilla tuntuu olevan kaksi vasenta jalkaa. Ehkä Susan huumori sen kestää ja siksi näin. Eniten kuitenkin Susasta tulee lapsuus mieleen, sillä minä muistan, että jo alle kouluikäisenä Susa haaveili tanssista ja tanssikin, en muista oliko lattareita vai vakioita. Enivei. Heillä oli kissa, joka hyppäsi eteisen hattuhyllyltä niskaan. Äitini puolestaan muistaa, että yritti opettaa matematiikkaa tukiopetuksena, mutta ei mennyt jakeluun. Ei Susalle eikä minulle. :D
Sittemmin tiemme erosivat kun me muutimme toiseen kaupunkiin, mutta pari muistoa on jäänyt sitkeästi elämään. Olikin vähän ylläri kun ensimmäisen kerran näin hänet tässä ohjelmassa, mutta samalla oli hauska huomata, että tanssiunelma oli kantanut aikuisuuteen asti ja että tunnistin hänet välittömästi. :)

En kuitenkaan jaksanut kiinnostua niin paljoa, että olisin ihan koko jakson katsonut loppuun. Ehkä osasyy on myös juontajissa. 
Mutta Jukka Haapalaista ja Jorma Uotista voisin kuunnella loputtomiin, oikeasti.