Pari sanaa maanantaista

Ihan näin tiistaiaamun ratoksi.

Luovutin eilen aamulla ja kytkin kirkasvalolampun päälle. Ihan sellaiselle himmeälle asteelle vain kun eivät hämärät aivoni kestä tottumatta tuollaista kirkasvalosaastetta, olkoon se kuinka hyväksi vain meikäläisen mustalle sielulle.

Yllätys, yllätys, satoi vettä, vaihteeksi (tänäkin aamuna muuten satoi). Pihaltamme metsään lähtevä polku alkaa olla sellaista liejua, että saa ihan kieli keskellä suuta kulkea ettei ole perseellään siinä kurakossa.

Heliumpalloukko selvisi kuitenkin hengissä huikeasta hypystään. Ja jäin itse pohtimaan samaa kuin Hirnakka, että mihin se heliumpallo koppeineen meni sen jälkeen kun heppu hyppäsi? Kärähtikö se jossain stratosfäärin yläpuolella vai mitä sille tapahtui?

Työpaikalle saapuessa odottikin ihan toisenlainen ylläri, märkä sekin.
Työhuoneeni yläpuolella on joku ilmastointikonehuone tai vastaava, jossa oli perjantaina suoritettu jotain pesuhommeleita. 
No ihan kiva, sellaista keltaista, hieman kusta muistuttavaa, pesuvettä oli sitten valunut seinää pitkin huoneeseeni (ja naapurihuoneeseenkin) niin, että ikkunat olivat puoleenväliin kyseisessä karheassa mönjässä, samoin kaikki mitä nyt tielle osui. Mukaan lukien kaktus, radio, parit mapit... Vuotokohdan alapuolella kulkee johtokouru (kuten varmaan useammassa toimistossa), joten on ihme, että ei tapahtunut mitään suurempaa oikosulkua tai katastrofia.

Ainoastaan puhallinpatterini oli ottanut nokkaansa pahasti ja polttanut sulakkeen.
Niinpä päivä sujui suurelta osin raivatessa niitä keltaisen veden tahrimia tavaroita nurkasta, että huoltoporukka pääsi sitten siivoamaan. Kiva. No, onpahan kerrankin tullut pestyä ikkunanseutu kunnolla.

Muutoin päivä hiihteli normaaleja maanantailatuja. Paria työtoveria onnistuin ilahduttamaan tekemällä pari "mahdotonta" hommaa.
Töitä olisi niin paljon, että en oikein tiedä mihin ratkeaisin. Niinpä päätin kirjoittaa tämän postauksen. Jospa prioriteetit sillä välin loksahtaisivat kohdalleen.

Muutoin elämä kulkee normaaleja latujaan päivästä toiseen. Aamuisin ei tahdo saada silmiään auki kun on niin pimeää ja iltaisin nöksähtää töllön eteen ennemmin tai myöhemmin hirsiä vetelemään. Kämppä näyttää lähinnä siltä, että pyörremyrsky on pyyhkäissyt läpi. Vaan en jaksa välittää. Tunnustan tappioni, syksy on saanut minusta ylivallan. Jään odottamaan, koska tämä lamaannus helpottaa. Kokemuksesta tiedän, että ennemmin tai myöhemmin se helpottaa. Viimeistään keväällä, sitten kun valo lisääntyy.

JälkiJuttu:
Mikähän siinä on kun joku tai jokin alkaa ärsyttää suunnattomasti, on todella vaikeaa katsoa toisaalle ja antaa olla. Päinvastoin, sitä oikein suurennuslasilla alkaa tuijotella sitä ärsyttävää juttua ja suorastaan pinseteillä vielä ronkkii. Pitäisi opetella paremmaksi ihmiseksi.

Landet lähtee stadiin

Tänään on suuri päivä. On aika potkaista nokialaiset jalasta ja suoristaa farkunlahkeet. Suuntaamme isolle kirkolle kulttuurin ja ravintolaruuan pariin!

Juu, koska olen aina tällainen viime tipan ihminen, on nytkin viimeinen hetki mennä Ateneumiin katsomaan Helene Shr Scje Sjef  hitto, aina se on yhtä vaikea nimi *lunttaa muualta oikeinkirjoituksen* Schjefbeckin näyttely.
Piti mennä jo viime viikonloppuna, mutta kun se sienimetsä vei silloin voiton. Eli menemme nyt. 
Ja kun kerran mennään, niin mennään sitten kunnolla. Olemme tai siis Siippa on varannut pöydän, joten ei tarvitse edes siellä cityn pyörteissä pohtia, että mihinköhän ravitsemusliikkeeseen sitä roponsa veisi.

Nyt pitää etsiä jotain päällepantavaa, muutakin kuin risat farkut tai löysät ja kahisevat ulkoiluhousut tai työvaatetus. Mahtuukohan mikään enää päälle... Joku takkikin pitäisi etsiä kun aamulla oli kohtuullisen holotna. Mittarissa oli kolme astetta kun silmäni aukaisin ja raahasin ison ahterini keittiöön kahvinkeittoon.

Eli meikäläiset lähtee rimpsalle. Raportteeraan sitten kuinka kivaa oli, mutta sen tiedän entuudestaan, että näyttely on hieno ja Ateneum on jo itsessään hieno riippumatta siitä, millaisia tauluja on näytillä.

Mukavaa syyspäivää sinullekin! 

JälkiJuttu:
Pitää varmaan lopettaa kommenttien kirjoittelu tolla Tabille. Eilenkään en vissiin yhtään kommenttia saanut pukatuksi maailmalle ilman kirjoitusvirheitä, vaikka kuinka muka yrittää lukea tuotoksensa ennen lähetä-napin painallusta. Ja kun se on mennyt, se on mennyt. Ei auta jälkikäteen huomata typeriä typojaan. Tabin "näppäimistössä" kun ei ole samanlaista tuntumaa kuin oikeassa, vaikka siinä se värinäpalautin onkin. Että pahoitteluni kaikille, jotka ihmettelevät, että mitähän salakirjoitusta se akka veivaa...

Verta nenästä, vaikka väkisin

Tämä jos mikä suututtaa kaikki pienten (ja ehkä vähän isompienkin) lasten vanhemmat jos sattuisivat vahingossa eksymään näille huudeille.

Totta ja tunnettua on, että meikäläisellä ei ole lapsia. Ihan on ollut tietoinen valinta eikä suinkaan miehen puutetta tai mahoutta. Vaikka enhän tiedä olisinko maho lehmä kun on aina tullut huolehdittua ehkäisystä... Ihan sama, se ei ole tämän jutun pointti.

Blogistanian ihmeellisessä maailmassa törmää väkisinkin ja tahtomattaan, ja joskus jopa uteliaisuuttaan erilaisiin äiti- ja vauvablogeihin. Toiset ovat loistavia, ihan lapsettomankin ihmisen kantilta, mutta toiset. Mitenkähän sen nyt kauniisti muotoilisi...

Mielestäni se, mitä nämä erilaiset äiti-, vauva-, lapsiperhe- yms. blogit kyllä maalaavat ainakin meikäläisen verkkokalvoille sellaisen kauhukuvan, että ei paremmasta väliä. Siis sellaisen, että miksi helvetissä kukaan ryhtyy moiseen vapaaehtoisesti?

Raskausaika:
Ei ole hyvä olo alussa, keskellä eikä lopussa. Milloin oksettaa, närästää, tekee pahaa, hiertää, kiertää, peräpukamat vaivaavat tai sattuu. Puhumattakaan siitä, että ei saa syödä sitä tai tätä tai edes ottaa vitutukseen lasillista punkkua/valkkaria/jotain muuta. Tosi kivaa, kenen mielestä? Ymmärrän vielä ensikertalaiset, jotka eivät ole ymmärtäneet, että moinen "ihanuus" on ihan perseestä, vieläpä syvältä ja poikittain, ovat moiseen ryhtyneet.

Synnytys:
En tiedä, mutta voisin kuvitella, että sattuu ihan saatanasti, lääkkeillä tai ilman. Sattuu jo ennen kuin "tositoimet" ovat edes edessä. "Hyvässä lykyssä" kidut tuntitolkulla pinnistellen ja ponnistellen kätilön neuvoja totellen ilman sen kummempaa tulosta. Siippa sopottaa vieressä, että "hyvin menee kulta, jatka vaan". Tässä vaiheessa voisin kuvitella, että voisi motata äijää pataan ihan isolla kädellä...

Vauva-aika:
Tissitys ei onnistu, kaikki moittivat sinua huonoksi äidiksi, ja eniten moitit itse itseäsi. Oma masennus alkaa vallata alaa eikä asiaa auta se, että olet aina yksin kotona sen itkevän sinappitehtaan kanssa. Jos oikein lykästää, on lapsesi ihana koliikkitapaus, joka itkee tauotta 24/7. Siinä ei paljoa Siipan muutaman viikon isyysloma auta. Paitsi jos teillä on koira, jota isäntä voi ulkoiluttaa urakalla isyyslomansa aikana. Muutenhan hän ei kusekaan koiraan päin, sillä sinähän sen halusit tai parhaassa tapauksessa se oli jo sinulla kun tapasitte ja siippasi nieli inhonsa piskiäsi kohtaan koska halusi sinusta lastensa äidin tai ainakin tyttöystävän ensi alkuun.

Ilmeisesti naisihminen on varustettu todella huonolla muistilla, sillä aika moni ryhtyy samaan rumbaan uudestaan ja uudestaan, ihan lyhyilläkin aikaväleillä, joten ei voi edes sanoa että aika kultaisi muistot.

Onneksi en ole koskaan langennut moiseen. Joo, jotkut lapset ovat mielestäni ihan OK, mutta ei kiitos. Ja toivon, että jokainen, joka on sen helvetin melonin kokoisen möhkäleen pusertaneet sitruunalle tarkoitetusta reiästä, saavat kaiken sen ilon, minkä ansaitsevat jälkikasvustaan kärsimystensä vuoksi. 
Nostan hattua jokaiselle äidille, ja vanhemmalle, joka tähän mahdottomaan tehtävään ryhtyy ja toivon, että jälkikasvunsa on heille iloksi ja kunniaksi. 

Minun juttuni se ei kuitenkaan ole ja onneksi olen tajunnut sen jo hyvissä ajoin. Meikäläinen olisi luultavasti kuollut viimeistään lapsivuoteelle ellei raskausaika olisi jo korjannut taltaan.

Heliumpallo

Mikähän helvetti siinä on, että kun joku biisi jää soimaan meikäläisen päähän, niin se ei sitten lähde kulumallakaan pois. Ei, vaikka mitä muuta kuuntelisit tai yrittäisit ajatella. Heti kun tulee "hiljaisempi hetki", niin ta-daa! taas soi. Sitkeässä on meikäläisen hatarassa päässä tällaiset. Istuu tiukasti kuin paska siinä kuuluisassa junttilan tuvan seinässä...

Tällä kertaa biisinä on PMMP:n Heliumpallon kertosäe:

"joka rakkaudesta ei nouse ilmaan milloinkaan
se ei kappaleiksi liian korkeella mennä saa
nosta katse taivaaseen sieltä leijun hiljalleen
heliumpallo heliumpallo heliumpallo joka saa räjähtää"

Miksikö? Yleensä en tiedä miksi, mutta nyt tiedän! Siksi, että edellisaamuna uutisissa kerrottiin, että tämä laskuvarjohypyn korkeusennätysyritys siirtyy sääolosuhteiden vuoksi. Oli liian tuulista. Uutinen päättyi siihen, että uutistenlukija kertoi: "Herra X nousee yrityskorkeuteen heliumpallon avulla." Ja siitä se sitten lähti. Ja nyt se vaan soi ja se soi ja se soi... Aaaarrrgggghhh!!! Soisi edes koko biisi, mutta kun se on aina joku pieni pätkä.

Johan tässä on pitkä aika mennytkin ilman minkäänlaista "rikkinäistä levysoitinta" päässäni.

Kiitos, että sain avautua. Nyt yritän jatkaa työpäivääni heliumpalloni kanssa. 

Ihan kärppänä

Etäällä töistä etätyöpäivä vietetty. Okei, myönnän, että meni työpäivä vähän pitkäksi, mutta vain siksi, että en viitsinyt varttitunnin hommaa jättää huomiselle.

Kivaa oli kun sai sen tehtyä mitä pitikin, puhelin ei pahemmin häirinnyt, vaikka etätöissä ollessa onkin velvollisuus "ottaa puhelut mukaansa". Tämä taas todisti sen, että suurimmat häiriötekijät ovat ne ovella pomppaavat työtoverit.

Huomasin myös, että huushollissa on aika viilee. Ulkoilman lämpötila on vielä ilmeisesti liian korkea, että pompahtaisi päivälämpö päälle. Tai sitten isännöitsijä on kääntänyt hanikat kiinni eikä ole muistanut avata... 
Villasukat piti kuitenkin aamupäivän aikana laittaa jalkaan ja hakea vähän pitempihihaista puseroa niskaan.
Aamupäivällä myös unetti jossain kohdassa kun koirat kuorsasivat kaksiäänisesti jossain lähistöllä.

Puolen päivän aikaan pidin lounastauon eli seurustelin mikroaaltouunin kanssa hetken aikaa. Joo, eines on aina eines, vaikka tämä nyt ei ollut sieltä pahimmasta päästä. Söin Kokkikartanon lihakaalilaatikkoa (johon on laitettu porkkanaa väriksi) ja kyllähän se ihan syötävää on. Mutta vatsani ei ilmeisesti ollut varautunut kaaliin ja ikävästi vatsa kurlasi iltapäivällä... :-/

Ravitsevan ja terveellisen *köh* aterian jälkeen lähdin jaloittelemaan postilaatikolle. Ja mitä näinkään kun astuin ulko-ovesta ulos. Ihka elävän ja oikean kärpän! Tuolla se pompahteli metsän reunassa risukasan päällä, ihan kärppänä.
Ja kaikille skeptikoille tiedoksi, että lajitunnistus tuli suoritettua. Tällä oli musta hännänpää, joten se ei voinut olla lumikko.
 
Siinä samassa minulle välähti, että mikä elikko talviaikaan tepsuttelee takapihallamme. Se on se kärppä tietysti. En vaan ollut jotenkin osannut yhdistää, mutta nyt kun tuon näin, niin heti muistui mieleen millaiset jäljet näätäeläimet jättävät. Että tällaista tämä kaupungissa eläminen on, villieläimiä näkee harva se viikko.
Vaan mikäs täällä on villien elikoiden ollessa, etenkin päiväsaikaan tämä tienoo on todella hiljaista. Oikea nukkumalähiö, josta aamulla vaelletaan työmaalle ja johon illalla palataan nukkumaan. Päivisin täällä vaeltelee vain satunnaisia vanhempainvapaalla olevia ihmisiä jälkikasvuineen.

Huomenna sitten taas ihmisten ilmoille ihan oikeasti työpaikalle. Nyt siirryn rentoutumaan laiskanlinnaani. Mukavaa iltaa sinullekin!
 

Ostetaan keskittymiskykyä

Käsissä olisi useampi työhomma, joka vaatisi pitkämielisyyttä ja keskittymistä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minulla ei ole kumpaakaan. 
Kun oikein pinnistin, sain yhdestä hommasta "pohjat" tehtyä, mutta se on vasta alkua ja jäljellä on ihan suoraan sanottuna paskamainen rutiininaputtelu. Ja siihen ei nyt löydy kykyä. Ei sitten millään. Työmaalla on jotenkin levotonta ja koko ajan tuntuu, että joku tai jokin keskeyttää.

Huomiseksi olen nöyrimmästi anonut (ja saanut) etätyöpäivän ja aion käyttää sen viisaasti ja hyvin. Tämä on päätös ja lupaus, ja siitä ei lipsuta. Onneksi olen todennut monta kertaa etätyön kultaakin kalliimmaksi tietyissä hommissa. Sellaisissa, joiden vääntelyyn ja kääntelyyn toimistolla kuluu aivan liikaa aikaa juuri kaikkien keskeytysten vuoksi. Kotikonttorin rauhassa samat hommat hoituvat tuosta vain.

Eilen kävin kampaajalla ja nyt on taas uusi pää. Valitettavasti vain ulkopuolelta, sillä sisäpuolikin kaipaisi välillä uudistamista ja harmaat aivosolut virkistystä.
Kampaajalla käynti on kovin terapeuttista, hauskaa ja mukavaa. Siitä ilosta mielellän maksaakin.
Eilinen tuotti kyllä hieman tuskaa kun ampaisin töistä suoraan karvariin ja nälkä kurni suolistossa jo valmiiksi. Kaksi tuntia myöhemmin oli onni ja autuus päästä omalle jääkaapille!

Keskustelimme myös kampaajani ja kollegoidensa kanssa siitä, kuinka kauan pitäisi "hissutella" flunssan jälkeen, että uskaltaa taas lähteä hikiliikuntaan. 
Itsehän röhin sitä flunssaani monta viikkoa ja vieläkin on välillä vähän "limaröhäinen" olo. Kerran olen käynyt kokeilemassa reippailua, mutta alta puolen tunnin yskin säälittävästi vedet silmissä samalla kun kylkeen pisti ja käännyin takaisin kotiin. Sittemmin en ole uskaltanut mennä. 
Josko sitä tällä viikolla kävisi taas kokeilemassa. Kohta käy muuten niin, että vajoan lopullisesti nojatuolini pohjalle enkä pääse sieltä edes rautakangen avulla ylös...

Pitäisi myös käydä vähän nettiostoksilla ja täydentää merileväsaippuavarastojani. Ne ovat päässeet pahasti kutistumaan, niin pahasti, että viimeisestä suihkugeelistä on miniliraus jäljellä ja yksi palasaippua puoliksi käyttämättä. Apua! Miten olenkin ollut näin huolimaton.

Kerroinhan jo, että uusi lääkerasva tuntuu toimivan ihanasti. Niin hyvin, että kädet näyttävät aika hyviltä, mutta ennen kaikkea niitä läiskiä ei kutita. Niinpä en raavi ja iho saa kuoriutua rauhassa. Toivottavasti vaikutus pysyy jatkossakin.

Nyt kokoan itseni ja koitan vielä ryykäistä työpäivän kunnialla pakettiin.

Suloinen sunnuntai

Mistähän se johtuu, että sunnuntaipäivissä on aina vähän sellainen laiska sävy. Sellainen, että tehdään askareita hissukseen ilman hirveää hötkyilyä. Jopa kaupassakäyntikin sunnuntaina on sellaista kepeää ja puolitehoista.

Eilen oli juuri sellainen sunnuntai.
Sää oli todella kaunis, vaikka tuulikin kovasti. Tuulen ansiosta olivat viimeisetkin lehdet lähteneet parvekkeen villiviinistä, joten päätin siivota parvekkeen "syyskuntoon".

Joku oli käyttänyt vessapaperimme alle hälytysrajan (hälytysraja = 1 rulla telineessä ja 1 reservissä) ja varmaankin se sama henkilö oli myös tuonut tyhjiä pulloja allaskaappimme, mutta en yhtään tiedä kuka. Me emme koskaan tuo tyhjiä pulloja kotiin, ainoastaan täysinäisiä.
Niinpä kuskasimme pullot markettiin ja suuntasimme vessapaperiostoksille. Siipalla on varmaankin ollut todella ankea lapsuus, sillä hänen mielestään vessapaperia pitäisi aina ostaa sellainen jättimegasäkki siitäkin huolimatta, että mihinkään ei mahdu säilöön moinen jättimegamäärä huussipaperia. Meikäläinen myöntyy aina maksimissaan kuuteentoista rullaan ja Siippa jää nyyhkimään tuplaten isomman säkin perään... Sama keskustelu käydään joka kerta vessapaperihyllyn äärellä. *huoh*

Kotona tartuin tuumasta toimeen ja siivosin parvekkeen lattialle varisseet villiviinin lehdet, poistin kuivuneen muurikellon multineen ruukusta, sekä sanoin heiheit verenpisaralle. Samalla muistutin itseäni siitä, että en vaan vahingossakaan osta ensi kesäksi verenpisaraa parvekkeelle kun se roskaa ihan tuhottomasti.
Pikkulinnut (ja arvatenkin harakat) olivat taas pitäneet bileitään parvekkeella, sillä linnunpaskaa oli ihan omiksi tarpeiksi ja enemmänkin pitkin pöytää ja lattiaa. Mokomat tulevat parvekkeelle tuulen- ja sateensuojaan ilmeisesti.
Parvekkeesta tuli kuitenkin kivan näköinen kun sirottelin niitä kanervia vähän sinne ja tänne.

Pihalla kuokin vähän kukkapenkkiä, mutta en nyt saanut sitä suurta inspistä kaivaa kukkasipuleita vielä ylös. Uudet odottelevat postissa, kunhan ehtisin ne hakea. Ehkä se istutusinspiraatiokin sitten tulee. 
Otin myös "vesielementistä" uppopumpun pois ja se oli taas yhtä viehättävän limainen kuin aina ennenkin. *yök*

Jotain muutakin pientä tuli siinä pihalla vielä puuhasteltua. PeräkammarinPoika nautti viimeisistä aurinkohetkistä ja kuorsasi kuuluvasti pihan aurinkoisella puolella. Juniori leikki taas hienohelmaa ja otti "sivistyneet" tirsat terassilla. Kukas sitä nyt kosteassa ruohikossa voisi maata...?

Tämän jälkeen olikin kiva hiippailla saunan löylyihin lämmittelemään. Sunnuntaisessa päiväsaunassa on aina jotain mukavaa ja rentoa. Vaikka saunominen mihin aikaan tahansa on aina mukavaa, on päivällä saunomisessa jotain erityistä.

Illalla ruokailun jälkeen hiipi väkisinkin uni puseroon ja niinpä simahdin laiskanlinnaani niin makeasti, että eipä tullut edes Blogistaniassa pyörähdettyä. Piti autostakin laittaa myynti-ilmoitus, mutta samasta syystä sekin siirtyi tälle illalle.

Aurinkoisen viikonlopun vastapainoksi yöllä sitten satoikin taas vettä ihan riittävästi. Ja niin sataa nytkin. Kyllä tämä vedentulo jo alkaisi vähitellen riittää. 
Eipä pahemmin naurattanut kun katsoi pohjanmaalaisten tulvia uutiskuvista. Että vaikka meillä on satanut paljon, ei se ole mitään noihin verrattuna. Meillä ei sentään sadevesi tule kynnyksen yli, vaikka joka paikassa onkin litimärkää ja kuraista.