Oon mä juonut viinii Wienissä... osa I

Eli katsaus pidennettyyn viikonloppuumme Habsburgien suvun vallan keskipisteessä Wienissä. Tässä vaiheessa valokuvat odottavat vielä kamerassa, sillä jos odotan sitä hetkeä, että saan ne ulos niin saatan olla unohtanut kaiken reissusta...

Matkaan sonnustauduttiin siis aikaisin lauantaiaamuna maahan sataneen hentoisen ensilumen saattelemana.
Lentokenttämuodollisuudet sujuivat hyvin siitäkin huolimatta, että turvatarkastusjono oli todella pitkä. Tällä kertaa en piipannut metallinpaljastimessa (ihme!), mutta käsilaukkuani haluttiin tarkastella lähemmin. Pohjalle oli varmaan unohtunut jotain täyhkää tärkeää...

Lievälle lentopelolleni saattaa tehdä hyvää se, että lähtö on aikaisin aamulla. En ehdi jännittää koko juttua, ainoastaan ärsyynnyn tarkkailen kanssamatkustajien toilailuja toimia.

Lentomatka sujui joutuisasti ja tasaisesti Siipan nukkuessa valtaosan matkasta. Itse pelailin tabilla aikani kuluksi ja yritin olla kuuntelematta niitä ärsyttäviä tyyppejä takanani. Parituntisen aikana kävi hyvin selvästi ilmi heidän erilaiset erinomaisuutensa eri asioissa sekä mielipiteensä siitä, miten paljon saksalaiset häpeävät mitäkin... Perille Wieniin saavuttiin ihan ajallaan ja karistimme ne takapenkin besserwisserit kannoiltamme pikaisesti. Onneksi ei tarvinnut jäädä kärkkymään matkatavaroita, sillä matkustimme vain käsipakaasilla.

Olimme päättäneet ottaa junakyydin CAT-junalla Wien Mitte -asemalle. Ja koska kello ei ollut kuin vähän yli kymmenen aamulla, ei meillä ollut mitään kiirettä ja junamatkan jälkeen tallustelimme apostolinkyydillä kohti hotellia. Matkaa asemalta oli noin 1,5 kilometriä.

Hotelli löytyikin suhteellisen helposti tallusteltuamme kansanpuiston läpi, jonka penkeillä heikko-osaisempi kansanosa nauttikin kusenhajuisesta raittiista ilmasta, toistensa seurasta, nestemäisistä virvokkeista sekä aamupäivän unosista. Näytti puliveivareiden reviiri kuitenkin rajoittuvan vain yhteen puiston kolkkaan.
Hotelli olikin varsin viehättävä ja hyvällä paikallal kävelykatualuetta silmällä pitäen. Respan hepulle annoin kuitenkin heti kättelyssä piiiiitkä miinuksen, sillä herra lätkäisi minulle venäjänkielisen kartan kouraan. Jääpuikkoja tihkuvalla äänellä pyysin saada englanninkielisen kartan, sillä en todellakaan osaa venäjää. Äijä vähän nolostui eikä taatusti enää unohtanut mistä olimme. Muutoin palvelu hotellissa oli varsin loistavaa ja korrektia.
Saimme huoneenkin hetimiten ja hetken lepuutimme jalkojamme miettien seuraavaa siirtoa.

Päätimme käydä tsekkaamassa läheisen elintarvikevalikoiman ja ostaa vähän naposteltavaa hotellihuoneeseen.
Lyhyen matkan päästä löytyikin ihan ansiokas Spar, josta koukkasimme evästä matkaamme ja palasimme mutkan kautta hotellille.

Kupumme oli siihen mennessä ravittu ainoastaan kahvikupilla kotona, sämpylällä lentokentällä ja koneessa saadulla kosteahkolla croissantilla. Alkoi siis hiukan hiukoa.
Wienissä ei voi käydä syömättä Schnitzeliä ja mielellään vasikasta tehtyä. Paikkoja tämän syömiseen on paljon, mutta luotimme erääseen sisäpiiriläiseen suositukseen ja suuntasimme lounaalle Pürstner-nimiseen itävaltalaisravintolaan. Siellä sitten hämmästelimme seinillä killuvien täytettyjä eläinten paljoutta ja tarjoilijoiden Lederhoseneita. Täytyy sanoa, että schnitzel oli aivan taivaallisen hyvää! Hieman erilaista kuin nämä meikäläiset leikeversiot.

Kupu ravittuina vyöryimme kävelyalueelle päin ja Stephansdomkirchen liepeille. Siinä on kuulkaa komea kirkko! 
Olimme liian täynnä mennäksemme kirkkoon sisään, joten päätimme katsella ulkoapäin ja ihmetellä ostoskatujen vilinää. 
Sattumalta törmäsimmekin Swarovskin liikkeeseen, joka olikin varsin hulppeasti kolmessa kerroksessa ja sieltä löytyi heti matkaan jokaisen reissun must-esine eli kristallifiguuri. Tällä kertaa se oli ankkaemo poikasineen.

Tyytyväisin mielin lampsimme vielä hetken ympärillemme pällistellen ja sitten hotellille hieman elpymään. Pieni tirsa tekikin kummasti terää ja onneksi heräsimme kellon soittoon.

Illallista päätimme lähteä etsimään ihan fiilispohjalta ja kysellä, missä olisi tilaa.

Pienen ruokahalunherättelykävelyn jälkeen törmäsimmekin mukiinmenevän oloiseen pihviravintolaan, joka ei ulospäin kummoiselta näyttänyt, mutta ruokalista oli puhutteleva, ja josta menimmekin pöytää kyselemään. Tilaa oli vielä juuri meille, joten pöytään vaan.
Ruoka oli todella hyvää ja kohtuullisen edullistakin. Palvelu pelasi ja oli mukavaa. Wien kuuluu niihin paikkoihin, joissa tippi tai tarjoilupalkkio ei kuulu hintaan, joten pientä aivojumppaa pitää aina harrastaa laskun kanssa jos ei halua ihan kokonaan henkilökuntaa suututtaa.
Selvisimme Siipan loistavan matikkapään ansiosta kunnialla ja hyvästelimme ravintolan kupu ravittuna.

Vyöryimme kohti hotellia ja yömyssyn jälkeen olikin jo nukkumatti ovella kolkuttelemassa. Siispä yöpuulle lepäämään sunnuntain koitoksia varten.

Kaamoskaaokseen

Niin sitä on taas solahdettu takaisin arkeen.

Tiistai-iltana tömpsähdimme Hki-Vantaalle sinivalkoisin siivin. Ihanasti satoi räntää ja tuuli, silleen sielusta läpi sekä taksijonossa oli joku vitun urpo takana, joka yritti ensin kiilata ja sitten tunkea suuhun. Ihmiset on typeriä ja itseään bisnesmatkaajina pitävät ovat vielä typerämpiä. 

Koirat käytiin koukkimassa eilen kotiin ja niistä jokainen oli haukkunut äänensä käheäksi. No, olipahan vähän hiljaisempaa kotona sitten. 
VV:tä vaivasi melkoinen sylivajaus ja läheisyydenkaipuu, ja se viettikin suurimman osan illasta nukkumalla joko minun tai Siipan sylissä.
Kaikki kolme olivat kovin väsyneitä ja selkeästi ilahtuneita kun menimme noutamaan niitä.

Siinä koiria noutaessa pätkähti päähän sekin todellisuus, että viikonloppuna käännetään taas kelloja, perkele! Miksi pitää pienen ihmisen elämää sotkea moisella vekslaamisella? Eihän siitä ole edes mitään hyötyä tai iloa, vitutusta vaan pukkaa.

Tänään koitti sitten töihinpaluu ja olisi pitänyt olla paastopäiväkin, mutta unohdin eilen tyystin ja kokonaan ostaa mitään paastopäiväevästä.
Kävin lounaskuppilassa syömässä kananrintaa, joten sellainen semi-paastolounashan se sitten oli.

Töissä oli joku ollut ahkeranakin, nimittäin kaktukseni. Kun lähdin, oli yksi kukka auki ja tänään palatessani sitten useampi. Tämä kaktus on viimeksi kukkinut kahdeksan vuotta sitten. Ilmeisesti olen nyt kohdellut sitä tarpeeksi huonosti kun se on intoutunut kukkimaan.

Viikko sitten

Tänään

Matkarapsaa kirjoitan jahka tästä ehdin ja kaivelen vielä parit kuvatkin jutun höysteeksi.

Reissun päällä

Niin on taas lehahdettu maailmalle.
Luojan kiitos, että se eilinen myrskytuuli laantui, sillä saattaa olla että meikäläistä ei olisi saanut koneeseen edes kilon paloina jos aamulla olisi olut samanlainen myrsky...
Koirat toimitettiin luottohoitolaan eilen ja minä murehdin jo illalla, että mitenköhän se vieressä nukkumaan tottunut VV oikein pärjää... Siippa sanoi että se on koira, kyllä se pärjää...
Aamulla kuuden kantturoissa olikin ylläripyllärinä lumi maassa ja noutamaan tulleella taksilla kesärenkaat...
Lentokoneessa istui takana ihan vitun ärsyttävää läppää heittäviä idiootteja, jotka omasta mielestään taisivat olla kovinkin intellektuelleja,mutta eivät olleet...
Swarowskilla on jo tänään käyty, nyt chillaillaan ennen illalliselle lähtöä. Lisää rapsaa myöhemmin. :)

Ensi kerralla

Kun olen aikeissa ostaa Sensain 38° -ripsiväriä, niin muistuttakaa minua, että ei kannata.

Lankesin taas taannoin siihen ansaan. Ja vaikka itse ripsiväri on oikein hyvää (voi salaa itkeä tirauttaa eikä narahda kun ei tule pandameikkiä), se tuubissa oleva harja on ihan perseestä. Oikeasti. Tai sitten en osaa käyttää sitä. En saa harjaa ulos tuubista ilman, että siihen jää noin kilo ripsaria. Ja jos siitä sutii menemään, niin sitten se kilo on ripsissä ja näyttää karseelta.

Eilen sitten nöyrryin ja ostin marketista uuden ripsivärin paremmalla harjalla, mutta huonommilla itkuominaisuuksilla. Ja se Sensai on käytännössä käyttämätön... Viikon ehkä tuhersin sen kanssa ennen kuin meni hermo. Olen siis kamala tuhlaaja. Nyt se ei-niin-edullinen Sensai sitten kökkii tyhjän panttina peilikaapissa kun käyttelen tyytyväisenä halpismerkkiä.

Miksi en ikinä opi? Tai paremminkin, miksi en ikinä muista!? Kuvittelenko vaan, vai mahtoikohan siinä aikaisemmin olla parempi harja?

JälkiJuttu:

Paastoilussa tulee huomenna seitsemän viikkoa täyteen (tarkistin kun yksi työkaveri kysyi kuinka kauan on jo mennyt). Yhdet housut lököttävät selvästi ja ovat mielestäni numeroa liian suuret... Ehkä tästä on jotain vähitellen ilmenevää hyötyä kuitenkin. Ensi viikolla jääkin toinen paastopäivä suosiolla väliin kun en halua lomareissulla moista pingotusta harrastaa. 

Uskottava se on

Että tämän syksyn osalta on nyt sienet kerätty.
Kävimme lauantaina harhailemassa normaalissa sienestyspaikassamme ja parin tunnin uurastuksella saimme kasaan vielä muutaman rasiallisen suppiksia pakkaseen. Ei puhettakaan, että olisi ollut yhtä loistava sienisyksy kuin viime vuonna. Vaan onhan noita nyt, omiksi tarpeiksi. 
Äitimuori harmitteli, että ei saanut suolasieniä joulun sienisalaattiin, mutta minä lupasin ostaa tarvittavat sienet kaupasta. Eihän se ole joulu eikä mikään jos ei sienisalaattia ole!

Että syksy on hyökännyt koko voimallaan. Aamuinen pimeys on jo ottanut minut kuristavaan otteeseensa enkä tahdo päästä sängystä ylös kellon soidessa... Olen saanut jo laitettua kirkasvalolampun töpselin seinään ja tänä aamuna melkein laitoin lampunkin päälle. Huomenna se on varmaan tehtävä, sillä on noustava ylös ennen kukon pierua, kiitos työtehtävien. *huoh*
Eilen aamulla oli pakkasta, tänään kymmenen astetta lämmintä ja hirmuinen tuuli.

Että pelkään vuorotteluvapaan luisuvan käsistäni kuin märän saippuan. Minulle ja kollegalleni annettiin tehtäväksi pohtia mahdollista sijaistani talon sisältä. Pohdin, että mahtoiko pomo tulla lupauksensa suhteen katumapäälle jo... Luonnollisesti sijaisen tulee olla sellainen, joka sopii kollegan pirtaan ja vielä kelpaa pomoillekin. Minä pelkään, että ne jotka olisivat sopivia (minun mielestäni), eivät suin surminkaan halua minua sijaistamaan vaan ovat iloisia ja onnellisia nykyposteissaan... Ja jos ei löydy sijaista ja/tai työkkäristä vaadittua hakijaa, niin hyvästi vuorotteluvapaa!
Olen oikeasti vähän ahdistunut tästä ajatuksesta, mutta yritän olla pohtimatta sitä toistaiseksi tai ainakaan jatkuvasti.

Että tämän viikon jälkeen koittaa miniloma! Ihanaa! 
Kesäloman jälkeen olin vakuuttunut, että tämä hetki ei koita ikinä, mutta niin sitä on vaan porskutettu monta kuukautta ja loma odottaa jo nurkan takana. Se hyvä puoli on kiireisessä työssä ettei tosiaan ehdi pohtia ajankulun hitautta. Pikemminkin päinvastoin.
Se tarkoittaa myös sitä, että VV joutuu elämänsä ensimmäisen kerran koirahoitolaan. Jännittää vähän sen puolesta, vaikka hyvinhän se varmaan menee. Toivottavasti...

Että en ehdi kirjoittaa tänne niin paljon kuin haluaisin. Joinain päivinä työ- tai kotimatkalla päähän putkahtaa kirjoitusideoita, mutta kun ei niitä ehdi heti kirjoittamaan tai edes luonnostelemaan, niin ne unohtuvat. Harmittaa. Mutta ehkäpä se tästä vielä.

Että terassin ja pihan syyssiivous on vielä vaiheessa. Kalusteet nököttävät terassilla, samoin amppeleihin ja parvekelaatikoihin on jäänyt pystyyn kuolleet kesäkukat. Kanerviakin pitäisi laittaa... Tämä taitaa olla joku hiljainen protestini syksylle. Ihan kuin syksy pysyisi vähän kauemmin poissa kun en irrota otettani kesästä. Ei taida toimia.

Että minulla on ihania työkavereita. Nillitin ääneen kun en löydä äitini autoon (siihen pieneen ja punaiseen, muistattehan) lohkolämmittimen virtajohtoa kun siihen on asennettu se vähemmän käytössä oleva malli. Armas työkaverini, jota ystäväksenikin tituleeraan kertoi, että miehellään on "kätköjä kotona", joista saattaisi löytyä. Tänään hän saapuikin luokseni piuhaa heilutellen bonuksena sisätilalämmitin. :D
Korvaan tämän hänelle jollain sopivalla konstilla lähitulevaisuudessa.

Että en oikeasti ymmärrä tuota Google+ -palvelua. Voisiko joku fiksumpi vähän valaista minua? 
Välillä sähköpostiini putkahtaa viesti, jossa sanotaan, että "sinulta on saattanut jäädä huomaamatta" ja siinä on sitten viittaus johonkin google+-viestiin, vaikkapa Pepponelta, jonka olen kai onnistunut lisäämään piireihini. Mihin pitää siis kirjautua nähdäkseen tällaisen "viestiseinän" tai näitä viestejä kun ne eivät ilmeisesti tule automaattisesti sähköpostiin? Ja mistä näitä "saatat tuntea nämä henkilöt" -viestit oikein generoituvat?
Tiedän etten ole paneutunut aiheeseen kovinkaan tarkasti, mutta jotenkin tuntuu, että en edes halua kun se tuntuu niin monimutkaiselta. Ärsyttävää kun haluaisi ymmärtää, mutta ei ymmärrä eikä ehdi paneutua.

Siinäpä ne tärkeimmät kuulumiset tällä erää. Tai ainakaan muuta ei nyt tule mieleen. Ai niin, paitsi tämän päivän Fingerpori Hesarissa!

Täytyy sanoa, että onneksi dieetti ei oikeasti ole tällainen. Ei nimittäin oikein sopisi meikäläiselle noilla spekseillä... ;)

Totta vai vielä taruakin ihmeellisempää?

Miltei joka päivä iltapäivälehtien kissankokoisista otsikoista saa lukea jotain omituista ja välillä jopa elämää suurempaa.

Vaan se, mitä eilen luin helsinkiläisestä Tatusta veti kyllä hiljaiseksi.
Jos juttu on oikeasti totta eikä mitään omituista opiskelijahuumoria, niin vihaksi kyllä pistää!

Systeemimme on oikeasti niin huono ja hatara, että reippaasti yli kaksikymppinen työtä ja koulutusta vieroksuva ex-kannabisviljelijä voi elellä yhteiskunnan varoilla kaiket päivät Punavuoressa pleikkaa pelaten? Sanoo vielä, että ei voi hakea duunia kun on perfektionisti. No niin varmaan, saatana. Samaan aikaan toisaalla on puutteessa ja nälässä eläviä perheitä, jotka käyvät hakemassa ruokaa leipäjonosta. 
Ei vittu, sanon minä, ihan suoraan ja suomeksi.

Ja mikä parasta, tämän jutun siivittämänä oli sitten haastateltu joitain "sossutanttoja", joista yksi sanoi, että valitettavan totta tämä on ja paljon tällaista tapahtuu. Toinen taas sanoi, että ei voi tapahtua kun toimeentulotuki on se äärimmäinen keino, jota ihmiset käyttävät ja se on väliaikainen eli maksimissaan kolme kuukautta sitä voi käyttää. Wotwotwooot??? Kuka tässä puhuu paskaa vai eikö tuo toinen vaan tiedä, mikä oikeasti on kupletin juoni?
En oikeasti tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Onko siis systeemi todellakin näin mätä vaiko vain systeemin valvontakeinot löperöitä?

Niin tai näin, minä en halua nähdä verovarojen valuvan tällaisten tyyppien elättämiseen. Haluan, että sosiaalinen tuki ja auttamisverkko menee oikeasti sellaisille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat. Aina näitä keplottelijoita ja yrittelijöitä on ollut ja on vastakin, mutta voisi kai systeemi sen verran ratsata omia toimiaan, että tällaiset rumat rönsyt ja mädät omenat karsittaisiin pois. 

Vituttaa, oikeasti, kaikkien niiden puolesta, jotka oikeasti tarvitsevat näitä sosiaalitukia. Ja ne jotka niitä oikeasti tarvitsevat, haluaisivat yleensä tulla toimeen jollain muulla tavoin. Toisinaan heiltä evätään koko tuikitarpeellinen tuki jollain hyvällä "syyllä". Perseestä koko touhu!

Pätkäpaastoilijan painajainen

Eilen vietin taas paastopäivää eli sitä noin 500 kCal päiväannosta.

Ostin perjantain kauppareissulla avomaan kurkkuja kun arvelin niiden olevan vielä hyviä ja makoisia. Ainakin ne näyttivät hyviltä ja tuntuivat napakoilta.
En sitten koskenut niihin ennen eilistä. Ja kitkeriähän ne jo olivat. Onneksi oli raejuustoa ja lähikaupasta irtona ostettuja porkkanoita, jotka olivat todella makeita ja hyviä.

Siinä natustellessani raikkaria with porkkana & kitkerä kurkku pohdin yhdelle työkaverille, että mitäs sitä sitten talvella syödään paastopäivinä kun kurkku on kamalaa vetistä olmia ja porkkana maistuu maakellarille. Talvisia tomaatteja ei voi syödä kun niistä aukeavat suupielet. Hedelmissä on ihan liikaa "virtaa", jotta niitä voisi mielin määrin syödä paastopäivinä toisin kuin vaikkapa kurkkua. Eikä ihan pelkkiä keitettyjä kananmunia viitsisi syödä kennollista. Johan siitä koituisi jonkun sortin ilmastohaittaakin kanssaeläjille...

Lämmin Kuppi -keittoja olen muutamana päivänä syönyt (n. 100 kCal/annos), mutta vähän valjujahan nekin ovat. Sienikeitossa murheellisesti pieni sienenmurena etsii toista. Se soppa kaipaisi ehdottomasti kyytipojakseen jotain ihanaa leipää, kunnon ruisleipää tai jotain ihanaa tuoretta maalaishiivaleipää. Vaan eihän se käy...

Kuten aiemmin totesin, en halua lähteä erikseen kokkailemaan mitään paastopäiväsapuskoja, se on aivan liian vaivalloista. Siispä talveksi pitäisi keksiä jotain helppoa, mutta sopivaa. Minun tapani tehdä salaatteja on aivan liian "ruokaisi" kun haluan, että salaatissani on sitä, tätä ja tuota sekä erityisesti juustoa (fetaa, Kolatun salaattijuustoa, mozzarellaa tms.).

Ehkäpä minä jotain keksin. Haluaisin kuitenkin nyt roikkua kiinni tässä 5/2-kuurissa. Se tuntuu jollain tapaa sopivan minulle oikein hyvin.
Toisaalta, vuorotteluvapauden koittaessa tiedän, että syöminen vähenee ja liikunnan määrä luultavasti lisääntyy, joten ehkäpä siitäkin löytyy jonkunlainen ratkaisu. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan jäädä sohvan pohjalle makaamaan kymmeneksi kuukaudeksi. ;)

Tänään kuitenkin saa taas syödä mitä vaan ja lounaaksi kävi nykäisemässä tuhdin kinkkuherkkusienipizzan kun oman lounaskuppilan tarjonta ei pahemmin houkutellut. Nyt on masu täynnä ja voinkin kohta vyöryä palaveriin torkkumaan...

Mille nauroin tänään

Elämä ei voi koskaan olla niin kurjaa etteikö ehtisi vähän hekotella työnteon ja muun kiireen lomassa.

Oma päivän nauruni irtosi todellakin tästä Iltalehden jutusta.
Varoitus: Älä syö tai juo lukiessasi tuota juttua. Saattaa nääs Pepponen riisifrutit taas tunkea nenästä. ;)

Jätän teidät hekottelemaan ja palaan sorvin ääreen. Yritän ehtiä jotain kuulumispostausta väsätä jossain välissä.

Rattaat pyörimään

Nyt se on tehty.
Lähestyin pomoa (sitä korkeinta niistä, minulla kun on monta pomoa) ja keskustelin kanssaan sapattivapaasta. Onneksi pomo on juuri niin kultainen kuin uskon hänen olevan eikä hänellä ollut poikkipuolista sanaa asiaan.

Tänään olen täytellyt tarvittavia blanketteja ja kiikuttanut henkilöstöasioista huolehtivien ihmisten luokse.
Jos kaikki menee kuten Strömsössä, saan aloittaa vuorotteluvapaani maaliskuun alussa.

Jo pelkästään papereiden tekeminen ja allekirjoittaminen oli jotenkin vapauttavaa. Sai ikäänkuin luvan ajatella, että vihdoinkin saa toteuttaa tämän toiveeni. Ihanaa!

Siippa luonnollisesti ahdistui ensin kun arveli, että konkurssi tulee ja talo menee alta, mutta onneksi löysimme asiassa konsensuksen ja pääsimme sopuun. ;)

Muutoin viikko (tai siis yli) edellisen postauksen jälkeen on mennyt samaa matalaa liitoa työn parissa ja kotona olenkin sitten heittänyt aivon narikkaan huolella. Päikkäreitäkin on tullut nukuttua...

Viikon hauskoihin kuuluu ehdottomasti VV:lle ostamani talvitakki. Se on hieno ja kallis ja koiran kuuluisi olla siitä kiitollinen.

 
Ostamani on yllä olevan kaltainen, mutta erivärinen. 
Ostin manttelin korvakuulolta tai pikemminkin silmämääräisesti katsoen manttelia. En siis ollut mitenkään eksaktisti mitannut VV:n selän pituutta, mikä on kriteeri näitä vermeitä ostellessa, mutta tuotteen olisi toki saanut vaihtaa. Kuitenkin onnistuin ostamaan ihan oikean kokoisen ensi yrittämältä. Puin siis kotona manttelin koiralle päälle nähdäkseni, että onhan se sopiva. Olihan se. Mutta mitä tekee VV. Järkyttyi raukka sydänjuuriaan myöten ja hieman toettuaan meni ruokapöydän tuolin alle seisomaan eikä suostunut tulemaan sieltä pois. :D
Aika kauan sain maanitella ja yrittää kertoa, että poistan tuon kammotuksen heti kun neiti vaan suvaitsee tulla pois sieltä tuolin alta. Hassu piski. 
Näinköhän suvaitsee talvella lähteä ulos moisen hienon luomuksen kanssa...

Tässä nyt taas pikaisimmat kuulumiset. Tämä blogivirityksenikin täytti jo kaksi vuotta enkä ehtinyt edes mitään synttäripostausta kirjoittaa. Jospa tämä nyt tästä taas tasottuisi tämä elämä ja kiire helpottaisi. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Ai niin, en todellakaan vietä mitään lihatonta lokakuuta. Mitäs mä sitten söisin? Kun en voi sitä kalaakaan napsia menemään.